Taiteilijat järjestykseen

 

Taiteilijat käyttäytyvät epäasiallisesti. Tähän saakka sitä on jotensakin suvaittu. Taiteilijoille on sallittu vapauksia, joita porvarit kavahtavat. Näin on siis ollut, vaan ei ole enää.

Yleinen normalisoinnin aalto pyyhkii. Taiteilijoitten on oltava yhtä korrekteja kuin tavallisten kansalaisten. Eipäs poiketa siellä ruodusta! Turvallisuudesta on tullut taiteen tekemisen hallitseva kriteeri. Ellei taideteosta ole tuotettu asiallisesti ja turvallisesti, sillä ei ole arvoa.

Ministeri Sampo Terho antoi siniset kasvot taiteen normalisointivaateille. Ei riitä sekään, että suuri yhteinen kansa hyväksyy teoksen ja nostaa sen alansa parhaaksi. Tärkeämpää on se, kuinka teos on tuotettu. Ovatko menetelmät yleisesti hyväksyttäviä. Taidetta arvioidaan nyt sen syntyolosuhteitten mukaan, ei lopputuloksesta. Vaikka kansa palkitsee, ministeri ei voi sitä tehdä. Tulisi väärä signaali!

Mahtuu tähän sekaan Luojan kiitos joitain järjen ääniä. Ulla Appelsinin kirjoitus taiteilijoiden uusvainosta ja massiivisesta lynkkaustahdosta sunnuntain netti-Iltsikassa ihmetytti todella: voiko joku vielä säilyttää harkintakykynsä ja kirjoittaa noinkin viisaasti! Näköjään voi. Lisäksi Renny Harlin toimi miehen lailla.

Harmillista että sukupolveni teatterigurut Kalle Holmberg ja Jouko Turkka ehtivät kuolla. Olisi niin hauska kuulla heidän jylisevät kommenttinsa tästä taiteen kurinpalautuksesta. Kun baletinjohtajan kohdalla on puhuttu epäasiallisesta kielenkäytöstä (!), kukaan ei ole hiiskahtanut näiden suurten ohjaajien raivokkaasta kielenkäytöstä, jota sain minäkin seurata. Heikki Kinnunen mainitsi joskus, että kun ihmiset yleensä välttävät suoraan loukkaamasta toista, Turkalla oli päinvastainen menetelmä. Hän porautuu hullun neron vaistolla ihmisen heikoimpaan kohtaan ja iskee erehtymättä siihen. Ei korrektia, ei turvallista.

Väläys vaihteeksi todellisesta sorrosta. Vasta näin 10 vuotta vanhan dokumentin vuoden 1918 uhreista. Seppo Rustanius, ennenkin kunnostautunut, näki uhreja – yllätys! – vain punaisella puolella. Hänen tulkintansa sisällissodasta oli se totunnainen, että siinä valkoiset teloittivat punaisia. Punaiset eivät teloittaneet ketään, seisoivat vain ampujien edessä. Tuskin sotivatkaan missään. Harvoin näin puhtaaksi viljellyn puolueellista kuvausta on nähty, ehkä joskus 70-luvulla. Petri Immosen kritiikki Hesarissa sentään havaitsi tämän ”häpeämättömän” propagandaluonteen, johon dokumentti tasaisin joukkolaukausefektein ylsi.  Mikähän oli tarkoitus? Tuskin se, että tendenssi kääntäisi katsojat itseään vastaan. Niin taisi kuitenkin käydä.

Hiljainen viikko ansaitsee hiljentymisen. Aloitimme sen Tampereen Vanhassa kirkossa, kauniissa konsertissa, missä kerättiin varoja heikkoon asemaan joutuneille lapsille. Koruton tilaisuus. Jorma Vuopio oli koonnut konsertin ja lauloi itse komealla baritonillaan tuttuja hengellisiä lauluja, tenori Juha Yli-Knuuttila eläytyi voimallisesti numeroihinsa. Maila Böhm säesti taattuun tapaan. Kenraali Heikki Lyytinen kertoi keräyksen tarkoituksesta ja tuloksista.

Kiitos heille, muutamaksi hetkeksi unohtuivat maiset melskeet niin taiteen kuin menneen sodankin rintamilla. Laskeudutaan rauhanomaisesti Pääsiäiseen.

26.3.2018