Kuinka Leino sointuu ranskaksi?

Saimme Marjan kanssa mieluisan kutsun ravintola Lyoniin, Suomi-Ranska yhdistysten liiton tilaisuuteen. Olen käynyt niissä kolmasti ennenkin, aiheina suomalaisten klassikoiden suhteet Ranskaan. Nyt oli vuorossa Eino Leino.

Ensin ajattelin, että Leinolla tämä suhde oli aika ohut. Löysin kuitenkin SKS:n mainiosta kirjastosta pienen niteen Jean-Pierre Rousseaun ranskannoksia Leinon runoista: Chantre de la Finlande. Innostin Marjaa niitä tutkimaan, kun hän on intensiivisesti jatkanut ranskan opintojaan. Niin saatoimme valottaa yhdessä Leinoa ranskalaisittain kahdesta näkökulmasta.

Leino kävi Freyan kanssa häämatkalla Pariisissa 1906 (sata vuotta myöhemmin me kihlauduimme Sacré-Coeurin portailla). Pariisi ei kuitenkaan ollut Leinolle aivan keskeinen kylä, Berliini ja Rooma olivat tärkeämpiä. Niissä hän vietti pitempiä aikoja. Mutta löytyihän Pariisin matkalta sentään Anatole France, jota Leino sitten suomensi ja josta tuli yksi hänen tyylillisiä esikuviaan.

Leino oli lukenut Hämeenlinnan lyseossa vapaaehtoisen ranskan, ja pitkän latinan pohjalta hän kehitti lisää taitoaan. Vanhempi veli Kasimir Leino teki väitöskirjan Prosper Meriméestä. Frankofiilinen harrastus yleistyi meillä kirjailijoiden piirissä vähän myöhemmin tulenkantajien aikoina.  Saksa oli sitä ennen henkinen lippulaiva.

No ilta sujui rattoisasti Lyonissa, ja Marja lasketteli näytteitä Leinon ranskannoksista. Kun Leino soinnuttelee sydämensä halusta, hänen vivahteitaan on mahdotonta täysin ranskan kieleen siirtää. Marja laski, että esim. Leinon runossa ”Erotessa” on yksi r-kirjain, ranskannoksessa En se quittant niitä on14. Näin äänteellinen asu muuttuu, mutta sisällöllisesti Rousseaun käännökset ovat hyvinkin uskollisia. Joskus rytmi ja metriikka kulkevat sujuvasti, joskus eivät ollenkaan, kuten joissain kalevalaisissa runoissa. ”Nocturne” on vaikein pala, miten ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran” kääntyy ranskaksi?

Marja ei suostunut antamaan ranskantajalle varsinaista arvosanaa, vaikka opettaja onkin. Kokonaisvaikutelma kuitenkin posivitiivinen. Valitettavasti tuota kirjasta ei ole enää saatavissa mistään, ehkä hyvällä onnella divarista.

Näistä keskusteltiin parinkymmenen Ranskan tuntijan voimin ja herkuteltiin päälle katkarapua ja simpukkaa rapuliemessä (Crevette, moule, glace de crabe), härkää ja kateenkorvaa (Plat de côte de bæuf, ris de veau) sekä lakritsia, mesjuustoa ja appelsiinia (Réglisse, fromage brun, orange) Rhônen ja Loiren alueen viineineen. Eipä tarvinne kuvailla makunautintoja.

Viehättävä ilta! Elämäkerrat ja kieliharjoitukset tuottavat jokus tällaisia keitaita. Merci beaucoup. 

Alkuviikosta oli toinenkin tilaisuus, Mika Waltari -seuran esitelmäilta Töölön kirjastossa, jossa Päivälehden museon johtaja Saila Linnahalme kertoi vaikutelmia romaanista ja elokuvasta Tanssi yli hautojen. Eloisa ja tietorikas esitys innosti kuulijoita lainaamaan kirjaa ja lukemaan uudelleen. Näinkin kellahtavalla kirjalla voi olla sanottavaa nyt, kun suhteet Venäjään ovat taas polttopisteessä. Opportunistinen teema, jonka Waltari rinnastaa vuosien 1809 ja 1944 välille, on vain kääntynyt päälaelleen, paremminkin russofobian suuntaan. Tuskinpa Putin löytäisi enää täältä ketään Ullaa, johon voisi peilailla vertauskuvallista Suomi-neitoa ja siihen ihastua. Vai voisiko? Pannaan valkotukkainen Alma ehdolle.

19.4.2018

 

Sittenkin vapaussota?

Merkkivuosilla on merkitystä. Tulvii uutta aineistoa, joka auttaa käsittämään omaa historiaa. Näkemystäni kirkasti aika lailla Lasse Lehtisen ja Risto Volasen pieni kirja 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Se on mainio käsikirja, sisällissodan syttymisen lyhyt oppimäärä, kaikille suositeltava.

Samat asiat on kaiketi esitetty hajallaan siellä täällä, mutta tässä ne on tiivistetty selkeään ja jäntevään muotoon. En ole ennen lukenut esitystä, jossa näin hyvin kulkisivat rinnan Suomen ja Venäjän tapahtumat 1917-1918. Se on suorastaan jännityskertomus; kuinka tässä mahtaa käydä?

Suomen puoluekentän jakaumat ja varsinkin sosialidemokraattien kahden linjan kamppailu siivittävät rientoa kohti välienselvittelyä. Selväksi tulee bolshevikkien merkitys, esikuvaksi nousseen Venäjän vallankumouksen suoraan innostava vaikutus Suomen kumouksellisiin. Lenin jo tuskastuu saamattomiin suomalaisiin, kun marraskuun yleislakon mahdollisuus missattiin. Stalinin pitämä puhe sosialidemokraattien puoluekokouksessa Helsingissä marraskuun lopulla 1917 oli väkevä yllytys. Ei enää epäilystä, keiden joukoissa pian seistiin ja kaaduttiin.

Kunnes Brest-Litovskin rauhansopimus pudotti pohjaa venäläisten avunannolta. Suomi putosi Saksan etupiiriin. Suurvaltapoliittinen kuvio on tämän kevään keskusteluissa tullut entistä enemmän mukaan. Kansallismuseon seminaarissa kuukausi sitten se hallitsi esitelmiä. Suomi oli pieni pursi suurvaltojen merillä, lisäksi sillä oli satumainen tuuri. Väinö Linnan ja Pentinkulman perspektiivi ei enää riitä sodan tulkinnaksi. Olkoot ihan alussa suo, kuokka ja Jussi, mutta sitten tulivat Lenin ja Stalin – Vesa Karosen Hesarin juttua mukaillen. Eipä edes Ahon Nälkä yksin punikkeja yllyttänyt, vaikka viljalastit olivat kullan arvoisia. Kyllä siellä oli johtajien valtahaaveet vahvimmin takana.

Sanomatorin tapahtumassa viikko sitten Teemu Keskisarja töksäytti yllättäen, kuten tapanaan on, että oikeastaan sodan nimeksi sopisi sittenkin parhaiten se vapaussota. Jopas jotakin. Teemu perusteli, että vapauttahan punaisetkin perimmältään siinä tavoittelivat. Kävi vain niin huonosti, että heitä venäläisin asein ja pettävin toivein työnnettiin musertavaan tappioon. Monet vapautuivat hengestään. Samalla vapauduttiin Venäjän vallasta, sekä entisestä että tulevasta, lopulta Saksankin herruudesta. Kaiken lisäksi omat johtomiehet jättivät raukkamaisesti joukot ja pakenivat Venäjälle, mikä Keskisarjan sanoin on ja pysyy työväenluokan suurena häpeätahrana.

Lehtinen ja Volanen myöntävät, että sodan jälkihoito epäonnistui ja tappiot kasvoivat kohtuuttoman suuriksi. Juuri oikeudenkäytön mielivaltaisuus käänsi eturivin kirjailijat voittajia vastaan, niin Ahon, Sillanpään kuin jopa Kiannon, joka alkuun roihusi sotakentillä vapauslaulujaan aivan vaahtopäänä, mutta kauhistui hänkin lopulta Raudun ruumiskasoja.

Näistä ja muista jatketaan puhetta Ikaalisten Sisällissota-seminaarissa ensi viikon lauantaina. Puhetta riittää, ehkä kuullaan myös uusia paikallisia todistuksia. Mikrohistoria on ehtymätön aitta.

Että aihe ei ole loppuun kaluttu, nähtiin myös Heikki Kujanpään ohjaamassa elokuvassa Suomen hauskin mies. Pohjana on teatteriesitys, jota emme ole vielä nähneet. Elokuva teki vaikutuksen, hyvä aihe, tuore kulma vankileirin todellisuuteen, etevästi punottu käsikirjoitus (jota oli aikamoinen joukko näköjään tekemässä). Ja ennen kaikkea erinomaisesti näytelty. Kun Martti Suosalo kertoi aiheen taustasta oman sukunsa kautta siellä Sanomatorilla, tarina avautui syvemmin. Näyttelijä Parikalla oli elävä esikuvansa, tietysti. Ehkä tosipohjaa on vähän elokuvassa kohenneltu, mutta tuntuma tragikoomiseen todellisuuteen varmaan piti. Kappale teatterihistoriaa tämäkin.

Vertauskohtana tulee mielen T. J. Särkän ohjaama, Jarl Hemmerin romaaniin perustunut Mies ja hänen omatuntonsa (1957), joka oli aikanaan rohkea elokuva, täysin vakava, oikeastaan aika hurja. Molemmat on Suomenlinnassa kuvattu, samojen vallien sisällä. Yhteistä on myös uhriutumisen teema. Tässä uudessa kuvauksessa uskalletaan jo irrotella vähän komiikan puolellekin. Kyse on oikein kirjaimellisesti naurusta vasten manalaisen partaa. Kova suoritus.

On tätä aihetta nyt käsitelty. Ja kuten presidenttikin Tampereella totesi, arvostettavan hillitysti ja miltei jo tasapuolisesti. Mutta uskokaa pois, kymmenen vuoden kuluttua taas nuoren polven toimittajat päivittelevät mediassa, että kun tästä sodasta ei ole puhuttu mitään aikaisemmin… Ja sitten he puhuvat.

18.4.2018

 

Synkkien salaisuuksien puhkoja

Jukka Rislakki on tieteellisempi kuin monet tiedemiehet. Hänen muistelmissaan on 319 lähdeviitettä ja valikoiva luettelo hänen 250 artikkelistaan Helsingin Sanomissa ja muualla. Lisäksi kirjassa on normaali lähdeluettelo ja musiikkiluettelo (!) sekä persoonalliset luonnehdinnat hänen omista teoksistaan ja parhaina pitämistään muista kirjoista.

Johan on huolella dokumentoitu kirja siis. Samaa on sanottava hänen monista aiemmista, tutkimuksiin perustuvista teoksistaan. Ei vain Paha sektori (2010) vaan muutamat muutkin olisivat miltei sinällään käyneet väitöskirjoiksi. Mutta yliopistoura ei ole Rislakkia kiinnostanut, hän on pysynyt liikkuvana toimittajana, nyttemmin vapaana kirjailijana.

On pysähdyttävää ja vähän lohdullistakin lukea, kuinka kivinen voi olla huippukirjoittajankin julkaisutie. Rislakki on joutunut vaihtamaan kustantajaa tämän tästä. Uran alkuvaiheessa hän kuuli kustantajalta, että tietokirjan ostajat mahtuvat Suomessa yhteen bussiin. Kun tarjolla olleesta kirjasta sittemmin myytiin loppuun 5000 kappaleen painos, Jukka hymähtää, että olisi siinä tarvittu sentään useampi bussi.

Minua kiinnostivat Jukan kirjassa eniten hänen Baltian seikkailunsa. Hän osui Viroon ja Latviaan työmatkoille juuri kriittisimmillä hetkillä vapautusliikkeen alkaessa 1990-luvun kynnyksellä. Tukkaa nostattavaa luettavaa on toimittajan työ, kun neuvostopanssarit kylvävät kuolemaa, vastassa vuorokaudet ympäriinsä valvonut ihmisketju. Jukka lähetti jotkut raporttinsa puhelimella Moskovan kautta, lehteen tulleesta versiosta hän ei aina itsekään saanut selvää. Laulava vallankumous tuotti kuitenkin ihmeen kaupalla kestäviä tuloksia. Näitä vaiheita olisi ollut jännittävää seurata yhtä läheltä kuin Rislakki, sentään henkensä säilyttäen.

Sitten tuli kuvaan Anna Zigure (tämän rakkineen köyhästä merkkivalikosta ei nyt kerta kaikkiaan löydy hattua Zetan päälle). Olisiko Anna voinut löytää ihanteellisempaa miestä? Jukka muutti Jurmalaan, opiskeli latvian kielen, sukelsi syvälle Latvian historiaan, ryhtyi maassa aktiiviseksi vaikuttajaksi, historioitsijaksi, pilapiirtäjäksi ja miljöönsuojelijaksi. Ei ihme, että hänelle on myönnetty Latvian kunniamerkki. Taustalla tietysti Annan karismaattinen säteily ja vaikutusvalta. Täydellinen taistelupari, kuten saatoimme taas todeta toissakesänä Jurmalassa vieraillessamme.

Siinäkin suhteessa Jukan kirja avaa ikkunaa tuntemattomaan maahan. Kun Anna ensimmäisiä kertoja kävi Suomessa 1980-luvun alussa, kukaan ei ollut kuullutkaan Latviasta. Se oli peittynyt sankkaan neuvostohämärään, jonnekin menneisyyden valkeisiin karttaläiskiin. Mikä kehitys sen jälkeen, siinä välissä Annan kuuluisat suurlähettiläsvuodet. Jukka viittaa, että Annaa on houkuteltu diplomaatiksi muualle tai ministeriksi tai presidentiksi, mutta hän on itsepintaisesti halunnut keskittyä kirjallisiin töihin – suurta kirjallista sukua kun on kotimaassaan. Sekin järkyttävä sukutarina tulee esiin sekä Annan omissa että Jukan muistelmissa.

Sanottakoon vielä, että Jukan kirja ei ole yhtä vakava kuin hänen monet aikaisemmat. Hänellä on tiettyä totista puupäämäistä  huumoria, understatementia ja ironiaa. Muutaman kerran hän tulistuu tosissaan muistaessaan kokemiaan vääryyksiä, usein´oman lehden palstoilla tai eri portailla. Hesarista sinänsä on saatu lukea kylliksi saakka, nyt kun Karénin uusvanha Erkko-kirjakin on ilmestynyt. Ja lisää on tulossa, syksyllä Pekka Tarkan muistelmat.

Lämmittävä ja viisas piirre Jukan kirjassa on hänen läpikäyvä arvostuksensa lukemista ja erityisesti kaunokirjallisuutta kohtaan. Ei siis ihme, että hän on itsekin ryhtynyt kaunokirjailijaksi ja julkaissut vakoiluaiheisen novellikokoelman sekä romaanin. Hänessä olisi ainesta Suomen Graham Greeniksi tai John le Carréksi (molemmat suosikkejaan), ainakin aiheita ja aineksia luulisi hänellä riittävän kaikkien salaisten penkomisten jälkeen. Ei muuta kuin töihin, ei tätä tietenkään tähän voi jättää, vaikka muistelmat melko täydelliseltä kalunkirjoitukselta jo näyttävätkin.

Joskus muuten Kirsti Mäkisen kanssa tuli pohdituksi, mikä ihme vetää tätä Rislakkia kaikkein synkimpien ja salaisimpien aiheiden äärelle, semmoisten jossa varmasti tietää polttavansa näppinsä. Kertokoon joskus itse vastauksen, muistelmista se ei ihan selviä. Kunnollinen kotitausta ja oudot lapsuudentaipumukset vain tulevat esiin. Toisaalta juuri tällaista kylmäpäistä kirjoittajaa on tarvittu ja tarvitaan. Kun viimein näimme vahvan Ikitien, voi vain todeta, että nämäkin tragediat Jukka on jo aikaa sitten perusteellisesti käynyt läpi kirjassaan  Meillä ei kotia täällä (1997). Mauno Koivisto kuuluu sanoneen, että kirja piti aina välillä laskea käsistä, sen kauheuksia ei kestänyt kauan lukea. Samoin kävi minun. Jospa nyt koettaisi uudelleen…

15.4.2018

 

Teivas Oksala in memoriam

Integer vitae scelerisque purus.

Horatiuksen säe sopii luonnehtimaan Teivas Oksalaa. Samalla muistan hänen luentojaan runoilijasta. Niihin liittyi ääntämisharjoituksia Porthanian kielistudiossa. Miten onnistuinkin skandeeraamaan niin hyvin, että kun Teivas pari vuotta sitten soitti, hän nimenomaan muisti lausuntataiteeni 50 vuoden takaa. Eläköön pitkä latina.

Teivaan hautajaisissa tapasin nimittäin entisen latinan opettajani Tuomo Pekkasen. Kun hän tuli viimeisellä luokalla opettajaksi, latina oli päässyt rapistumaan vakituisen opettajan Joken eli Esko Roope Joen usein sairastellessa. Sijaisten aikana pantiin tunnit ranttaliksi. Kyllä muuttui tahti, kun Tuomo astui remmiin. Riveittäin käytiin läksyksi annettuja Nygrenin kirjan tekstejä lapi niin että paukkui. Auta armias sitä, joka ei pysynyt tahdissa.

Tänään moisesta tulisi varmaan joku muistutus ylemmältä taholta. Me emme valittaneet. Tulokset puhuvat puolestaan. Ylioppilaskirjoituksissa meistä 25:stä abiturientista 23 kirjoitti laudaturin. Se lienee Norssinkin kaikkien aikojen ennätys.

Teivas Oksalan puhelinsoitosta piti puhumani. Hän oli saanut tietoonsa, että askartelin Eino Leinon tuotannon parissa. Leino sattui olemaan hänen kotijumalansa, jo ylioppilasaineen hän oli kirjoittanut runoilijasta. Aineesta tuli niin pitkä, että se ei mahtunut Valioaineisiin. 

Seurasi muutamia Leino-seminaareja Teivaan kodissa. Hän otti minut perusteelliseen puhutteluun ja jakeli anteliaasti pohjattomia tietojaan. Puheet risteilivät laajalti muuallekin, kirjallisuudentutkimuksen ja antiikin maailmaan. Kaikesta Teivaalla oli varmat mielipiteet, usein kärjekkäät, kuten nekrologin kirjoittajat tänään Hesarissa muistuttavat. Kolme suurta kirjailijaa meillä on hänen mielestään: Kivi, Leino ja Sillanpää. Ruotsinkieliseltä puolelta Runeberg mahtui varmasti joukkoon. Sapienti sat.

Vaikka sitten kirjassani esitin Leinosta myös kriittisä havaintoja ja tulin todistaneeksi hänen kiistellyn syfilis-tartuntansa, Teivas ei siitäkään hätkähtänyt. Hänen suuri suvaitsevaisuutensa näki runoilijan elämänkaaren alimmatkin notkelmat tarpeellisina.

Yksi suuri unelma jäi Teivaalta näkemättä. Viimeisen vuotensa aikana hän ponnisteli Eino Leinon näköispatsaan saamiseksi Roomaan Pincion puistoon. Aie ei ole edennyt, vaikka suurlähettiläskin oli takuumiehenä. Mutta rahaa puuttuu. Saa nähdä kaatuuko suunnitelma Teivaan mukana.

Toinenkin haave jäi toteutumatta. Teivas lupasi kutsua meidät molemmat vielä kerran illalliselle luokseen ja laulaa vaimolleni serenadin latinaksi. Aika loppui kesken. Marja sanoi kyllä osaavansa kuvitella tilanteen herkkyyden. Joskus kun olin puhelin korvalla vain nyökkäillyt tunnin verran, hän heti tiesi, että Teivas siellä luennoi Leinosta ja Horatiuksesta.

Teivaan siunaus tapahtui ilokseni vanhassa rippikirkossani, Johanneksen goottilaisten suippokaarien keskellä. Sankka oli perhekunta ja ystävien joukko. Latinisteja oli Tuomon lisäksi Hannu K. Riikonen ja Reijo Pitkäranta ja Sirosen veljekset. Vieressäni istui Jukka Ammondt, joka on tehnyt Teivaasta maailmankuulun, kuten vainajan sisar Louna Lahti totesi. Jukka on laulanut Teivaan latinaksi kääntämiä Elviksen lauluja Amerikoissa ja esiintynyt paaville Vatikaanissa. Päivö Oksalaakin, Lounan ja Teivaan isää, muistimme. Hänen aikanaan latinan pääaineopiskelijoita oli yliopistossa enemmän kuin koskaan.

Näitä kuultiin myös Saton Kilta-salissa muistotilaisuudessa, monia puheita lisäksi. Elinan asuntola, vanha kunnon Sato! Voisiko kuusituntinen hautajaistilaisuus tyylikkäämmin päättyä. Kevyet mullat, opettaja.

Mors laborum ac miseriarum quies est.

8.4.2018

 

Bergmanin naiset

Niin lähdimme katsomaan Satu Silvoa Espoon Kaupunginteatteriin. Emme heti aavistaneet, että näkisimme paljon muutakin: erinomaisen näytelmän hienosti esitettynä.

Syyssonaatti tuntui ennakkoon liian tutulta. Kun on nähnyt maestron itsensä ohjaaman elokuvan, uskoo nähneensä riittävästi. Sittemmin on tehty tv-versiota, oopperaa ja näitä näytelmiä. Eikö siinä kyllin?

Vielä mitä! Pasi Lampelan ohjaama tulkinta Revontulihallissa ylitti odotukset. Tämähän on jäntevä draama kipeästä aiheesta, paitsi äidin ja tyttären suhteesta ennen kaikkea taiteilijan itsekeskeisyydestä, joka tuhoaa koko perheen.

Satu Silvo oli niin oikea näyttelijä äidiksi kuin olla voi. Hänessä on vulkaanista voimaa näytellä kahdella tasolla, oikeata henkilöä ja sitä, ketä hän muille näyttelee. Vai löytyykö ollenkaan sitä oikeata? Sipulia voisi kuoria Peer Gyntin tapaan. Satu Silvo heittäytyy kaikkiin vivahteisiin miltei julmalla energialla, sensuellina ja jäätävänä, rakastavana ja tuhoavana, viime mainitun puoleen kallistuen.

Eikö nyt pitäisi kilpailla teatterien siitä, kuka tarjoaa Silvolle parhaan roolin. Siinä elää nyt näyttelijä vahvimpia, kukkeimpia vuosiaan. Älkää antako energian huhkia hukkaan!

Leena Pöysti vastapelurina, tyttärenä, on myös erittäin hyvä, kiihkeä, paljas. Yhteispeli toimii. Harvoin olen katsellut niin vangittuna esitystä kuin tämän toista puoliskoa. Kaksi taituria kuin kuminauhaa venytteleisivät. Tällaisia hetkiä tarjoaa parhaimmillaan kunnon puheteatteri.

Ingmar Bergman oli kovan luokan kirjailija kaiken ohessa. Nyt häntä odottaa 100-vuotisjuhlien huipennuksena syyte naisten hyväksikäytöstä. Asian armotta paljastava dokumentti räpsähtää kohta oikeamielisten ruotsalaisten ja kaikkien pikkusielujen kauhisteltavaksi. Eikö tämä koskaan lopu, voisi huokaista kuten vantaalaiset kunnallispoliitikot.

Matti Kuusela kirjoitti neroutta hipovan lehtijutun Bergmanista viime pääsiäislauantain Aamulehteen. Voiko lehtijuttu olla noin häikäisevä ja monitasoinen, kulkea ala-ja ylä-äänissä? Sivuta mystiikkaa ja taiteen magiaa. Yleensä riittää yksikin taso, asiat poikki ja pinoon. Kuusela onkin taiteilija. Hän toteaa muun ohessa, että totta kai Bergman käytti naisia, muuten ei olisi syntynytkään elokuvia. Tarvittiin intohimoa, sensualismia, tukahtuneita tunteita ja niiden purkauksia. Sisäsiisti hyväkäytöksinen virkamiesohjaaja ei saisi aikaan yhtään Bergmanin elokuvaa. Puuttuisi ihmisiin tunkeutuva tuli ja häikäilemättömyys.

Aamulehdestä sisällissotaan. Lehdessä on ansiokkaasti seurattu sotaa päivä päivältä. Lähteistä vain on puuttunut paras lukemani Tampereen valloituksen kuvaus, Antero Raevuoren tämänkeväinen Saarrettu kaupunki. Sen voimana on yksityiskohtaisuus ja ihmisläheisyys.  Luettuaan tajuaa monta vertaa paremmin kuin ennen, millaista todella oli murskautuvien toiveiden kaupungissa. Tajuaa myös valkoisen puolen tunteet, mikä on jo harvinaisempaa.

Arvostettavaa sekin, että presidentti Niinistö kävi Tampereella luennoimassa aiheesta. Lisää kirjoja luettava, kuten lupasin. Torstai-iltana poikkesin Pirkkalaan puhumaan aiheesta minäkin, tosin Leinoon ja Kiantoon tukeutuen. Leimuavia, valaisevia todistuksia sodasta on heillä tuotannossaan. Kianto alkaa olla paketissa, lopputarkistuksia ja kuvatekstejä vailla. Siinä varsinainen häirikkö, aivan pitelemätön tyyppi, jollaisia ei enää kasva – joku sanoisi onneksi. Minusta aina tarvittaisiin näitä rajojen puhkojia, niin kiantoja kuin bergmaneja, jotka viis veisaavat hyvätapaisesta taiteen tuottamisesta, vaan repivät itseään, raastavat muita, kärsivät ja kamppailevat – joskus voittoon.

6.4.2018

 

Pääsiäisen tapahtumia

Tämähän tuli otetuksi harvinaisen perusteellisesti, aina alkaen Johannespassiosta, jonka kuuntelin alusta loppuun maaseudun rauhassa.

Matteuspassio jäi väliin, koska kiirastorstaina juhlittiin Jukka Parkkista ja hänen uutta kirjaansa Aapelista: Aika hyvä kirjailijaksi. Jukka sai kuin saikin kirjan läpi Docendolta, ja ihmettelen vieläkin aika lailla WSOY:n penseyttä nyt kirjaa selattuani. Sehän vaikuttaa oikein hyvältä ja sisältää aapelimaista hiljaista huumoria. Luettava vielä kunnolla, Aapeli tuli tutuksi aikanaan yhteistyössä Mollen Siunatun hulluuden sovituksessa. Pakinoitaan luin jo poikasena.

Jukan ystävät kokoontuivat Kavin tiloissa, missä katseltiin Pikku Pietarin piha Jack Witikan versiona, nautittiin pientä palaa ja viiniä ja puheltiin etupäässä mukavia. Pasi Puupposta oli hauska tavata, muistelin Mollen suhdetta Aapeliin ja sain Pasilta joitain lisäväläyksiä kirjailijaisästään. Martti Häikiön kanssa puhuimme vähän Rustaniuksen suunnattoman yksipuolisesta vuoden 1918 dokkarista telkkarissa.

Pitkänperjantain kuluksi katsoin uuden elokuvan Maria Magdalenasta Maximissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut Pasolinin tuttu juttu Orionissa. Marian elämä on kuvattu jähmeästi ja verkkaisesti, kuten Raamatun aiheisiin usein näkyy kuuluvan. Päähenkilökin oli melko sileä ja ilmeetön, ja Jeesus vasta arkinen olikin verestävine silmineen ja hiljaisen käheine puheineen. Ei tuollainen Messias ketään olisi sytyttänyt.

Mutta elokuvassa oli kiintoisasti sama tulkinta kuin ilmeisesti Amos Ozin uudessa Juudas-romaanissa. Molemmissa Juudas on Jeesuksen läheisin ja ihailevin opetuslapsi, joka pettyy katkerasti, kun ei mestari perustakaan lupaamaansa uutta valtakuntaa heti. Juudas kavaltaa ja hirttäytyy, tuo edellinen on tosin vähän kyseenalaista. Luettava romaani, jotta asia kirkastuisi.

Oli jäätävä Helsinkiin vielä lauantaiksi, jotta kerrankin voisimme mennä ihmettelemään tätä Via crucis –spektaakkelia. Eipä ole ennen nähty, ja nyt oli erityinen syy sikäli, että siellä oli rooleissa peräti neljä Myllykolun Sillanpää-oopperan laulajaa. Waltteri T oli Jeesus, Sauli T Pilatus, Päivi Nisula Herodes ja kai Petri Bäckströmkin joku siellä oli. Eivät paljon laulaneet muut kuin itse Jeesus, joka veti oman hittinsä Taivaisiin, ja sopihan se teemaan ennen ristiinnaulitsemista.

Itse tapahtuma on kyllä aika koetteleva. Ensin on niin hidas alku Kaisaniemen Getsemanessa, että oli hyvää aikaa pujahtaa välillä Harryn baariin lämmikkeelle. Sitten oli enemmän draamaa Suomen Pankin edustalla, missä Sauli riehui kovasti ja tuomitsi että paukahti Jeesuksen ristinpuulle. Herodes vasta riivinrauta oli, ja muutenkin meininki muistutti irvokasta tv-kisailua niin kuin kai tarkoitus olikin.

Finaali Tuomiokirkon rappusilla oli visuaalisesti vaikuttava. Pystyyköhän ihminen enää tämän suurempiin suorituksiin, kun kaikki ulottuuvuudet otetaan huomioon? Henkilöiden kaari rakentuu aika merkittävästi: Jeesus, Mannerheim — ja Sillanpää! Kaikki neljän kuukauden sisään.

On kuitenkin sanottava, että tällainen hyvin vapaasti soviteltu katuteatteri banalisoi jollakin tavoin jyhkeän peruskertomuksen. Irtoheitot Suomen talouspolitiikasta tai irtisanomisista eivät oikein istu vanhaan kärsimystarinaan. Ei se modernisoidu sillä, että paiskotaan sekaan latteita nykyelementtejä. Lakoninen, vain olennaiseen keskittynyt Matteus oli sittenkin parempi kirjailija kuin V-P. Hänninen. Hienoa olisi nähdä tämä aivan alkuperäisssä voimassaan, silloin kosketus olisi toista tasoa.

Täällä maalla pääsiäisen pyhät sujuvat sitten levollisen rattoisasti jälkeläisiä tavaten, aterioiden, lueskellen ja nautiskellen. Sattuikin käteen jysähtävä elämys, josta ei ole liiemmälti mainittu: Antero Raevuoren erinomainen kirja Saarrettu kaupunki, yksityiskohtainen ja inhimillisen tarkka kuvaus Tampereen taisteluista 1918, sekin Docendolta. Siihen on vielä lähemmin palattava, kunhan vähän muutakin sisällissodan kirjapinoa olen saanut käydyksi läpi. Anteron kirjaa luin miltei kronologisesti sadan vuoden takaisten tapahtumien kanssa – kylmäsi ja kauhisti. Tampereen valtaus oli hirvittävä. Kuinka ihmiset kestivät? Meidän lempeä pääsiäisemme on ytimeltään pelkkää piinaa, niin 2000 kuin 100 vuotta sitten.

2.4.2018