Bergmanin naiset

Niin lähdimme katsomaan Satu Silvoa Espoon Kaupunginteatteriin. Emme heti aavistaneet, että näkisimme paljon muutakin: erinomaisen näytelmän hienosti esitettynä.

Syyssonaatti tuntui ennakkoon liian tutulta. Kun on nähnyt maestron itsensä ohjaaman elokuvan, uskoo nähneensä riittävästi. Sittemmin on tehty tv-versiota, oopperaa ja näitä näytelmiä. Eikö siinä kyllin?

Vielä mitä! Pasi Lampelan ohjaama tulkinta Revontulihallissa ylitti odotukset. Tämähän on jäntevä draama kipeästä aiheesta, paitsi äidin ja tyttären suhteesta ennen kaikkea taiteilijan itsekeskeisyydestä, joka tuhoaa koko perheen.

Satu Silvo oli niin oikea näyttelijä äidiksi kuin olla voi. Hänessä on vulkaanista voimaa näytellä kahdella tasolla, oikeata henkilöä ja sitä, ketä hän muille näyttelee. Vai löytyykö ollenkaan sitä oikeata? Sipulia voisi kuoria Peer Gyntin tapaan. Satu Silvo heittäytyy kaikkiin vivahteisiin miltei julmalla energialla, sensuellina ja jäätävänä, rakastavana ja tuhoavana, viime mainitun puoleen kallistuen.

Eikö nyt pitäisi kilpailla teatterien siitä, kuka tarjoaa Silvolle parhaan roolin. Siinä elää nyt näyttelijä vahvimpia, kukkeimpia vuosiaan. Älkää antako energian huhkia hukkaan!

Leena Pöysti vastapelurina, tyttärenä, on myös erittäin hyvä, kiihkeä, paljas. Yhteispeli toimii. Harvoin olen katsellut niin vangittuna esitystä kuin tämän toista puoliskoa. Kaksi taituria kuin kuminauhaa venytteleisivät. Tällaisia hetkiä tarjoaa parhaimmillaan kunnon puheteatteri.

Ingmar Bergman oli kovan luokan kirjailija kaiken ohessa. Nyt häntä odottaa 100-vuotisjuhlien huipennuksena syyte naisten hyväksikäytöstä. Asian armotta paljastava dokumentti räpsähtää kohta oikeamielisten ruotsalaisten ja kaikkien pikkusielujen kauhisteltavaksi. Eikö tämä koskaan lopu, voisi huokaista kuten vantaalaiset kunnallispoliitikot.

Matti Kuusela kirjoitti neroutta hipovan lehtijutun Bergmanista viime pääsiäislauantain Aamulehteen. Voiko lehtijuttu olla noin häikäisevä ja monitasoinen, kulkea ala-ja ylä-äänissä? Sivuta mystiikkaa ja taiteen magiaa. Yleensä riittää yksikin taso, asiat poikki ja pinoon. Kuusela onkin taiteilija. Hän toteaa muun ohessa, että totta kai Bergman käytti naisia, muuten ei olisi syntynytkään elokuvia. Tarvittiin intohimoa, sensualismia, tukahtuneita tunteita ja niiden purkauksia. Sisäsiisti hyväkäytöksinen virkamiesohjaaja ei saisi aikaan yhtään Bergmanin elokuvaa. Puuttuisi ihmisiin tunkeutuva tuli ja häikäilemättömyys.

Aamulehdestä sisällissotaan. Lehdessä on ansiokkaasti seurattu sotaa päivä päivältä. Lähteistä vain on puuttunut paras lukemani Tampereen valloituksen kuvaus, Antero Raevuoren tämänkeväinen Saarrettu kaupunki. Sen voimana on yksityiskohtaisuus ja ihmisläheisyys.  Luettuaan tajuaa monta vertaa paremmin kuin ennen, millaista todella oli murskautuvien toiveiden kaupungissa. Tajuaa myös valkoisen puolen tunteet, mikä on jo harvinaisempaa.

Arvostettavaa sekin, että presidentti Niinistö kävi Tampereella luennoimassa aiheesta. Lisää kirjoja luettava, kuten lupasin. Torstai-iltana poikkesin Pirkkalaan puhumaan aiheesta minäkin, tosin Leinoon ja Kiantoon tukeutuen. Leimuavia, valaisevia todistuksia sodasta on heillä tuotannossaan. Kianto alkaa olla paketissa, lopputarkistuksia ja kuvatekstejä vailla. Siinä varsinainen häirikkö, aivan pitelemätön tyyppi, jollaisia ei enää kasva – joku sanoisi onneksi. Minusta aina tarvittaisiin näitä rajojen puhkojia, niin kiantoja kuin bergmaneja, jotka viis veisaavat hyvätapaisesta taiteen tuottamisesta, vaan repivät itseään, raastavat muita, kärsivät ja kamppailevat – joskus voittoon.

6.4.2018