Synkkien salaisuuksien puhkoja

Jukka Rislakki on tieteellisempi kuin monet tiedemiehet. Hänen muistelmissaan on 319 lähdeviitettä ja valikoiva luettelo hänen 250 artikkelistaan Helsingin Sanomissa ja muualla. Lisäksi kirjassa on normaali lähdeluettelo ja musiikkiluettelo (!) sekä persoonalliset luonnehdinnat hänen omista teoksistaan ja parhaina pitämistään muista kirjoista.

Johan on huolella dokumentoitu kirja siis. Samaa on sanottava hänen monista aiemmista, tutkimuksiin perustuvista teoksistaan. Ei vain Paha sektori (2010) vaan muutamat muutkin olisivat miltei sinällään käyneet väitöskirjoiksi. Mutta yliopistoura ei ole Rislakkia kiinnostanut, hän on pysynyt liikkuvana toimittajana, nyttemmin vapaana kirjailijana.

On pysähdyttävää ja vähän lohdullistakin lukea, kuinka kivinen voi olla huippukirjoittajankin julkaisutie. Rislakki on joutunut vaihtamaan kustantajaa tämän tästä. Uran alkuvaiheessa hän kuuli kustantajalta, että tietokirjan ostajat mahtuvat Suomessa yhteen bussiin. Kun tarjolla olleesta kirjasta sittemmin myytiin loppuun 5000 kappaleen painos, Jukka hymähtää, että olisi siinä tarvittu sentään useampi bussi.

Minua kiinnostivat Jukan kirjassa eniten hänen Baltian seikkailunsa. Hän osui Viroon ja Latviaan työmatkoille juuri kriittisimmillä hetkillä vapautusliikkeen alkaessa 1990-luvun kynnyksellä. Tukkaa nostattavaa luettavaa on toimittajan työ, kun neuvostopanssarit kylvävät kuolemaa, vastassa vuorokaudet ympäriinsä valvonut ihmisketju. Jukka lähetti jotkut raporttinsa puhelimella Moskovan kautta, lehteen tulleesta versiosta hän ei aina itsekään saanut selvää. Laulava vallankumous tuotti kuitenkin ihmeen kaupalla kestäviä tuloksia. Näitä vaiheita olisi ollut jännittävää seurata yhtä läheltä kuin Rislakki, sentään henkensä säilyttäen.

Sitten tuli kuvaan Anna Zigure (tämän rakkineen köyhästä merkkivalikosta ei nyt kerta kaikkiaan löydy hattua Zetan päälle). Olisiko Anna voinut löytää ihanteellisempaa miestä? Jukka muutti Jurmalaan, opiskeli latvian kielen, sukelsi syvälle Latvian historiaan, ryhtyi maassa aktiiviseksi vaikuttajaksi, historioitsijaksi, pilapiirtäjäksi ja miljöönsuojelijaksi. Ei ihme, että hänelle on myönnetty Latvian kunniamerkki. Taustalla tietysti Annan karismaattinen säteily ja vaikutusvalta. Täydellinen taistelupari, kuten saatoimme taas todeta toissakesänä Jurmalassa vieraillessamme.

Siinäkin suhteessa Jukan kirja avaa ikkunaa tuntemattomaan maahan. Kun Anna ensimmäisiä kertoja kävi Suomessa 1980-luvun alussa, kukaan ei ollut kuullutkaan Latviasta. Se oli peittynyt sankkaan neuvostohämärään, jonnekin menneisyyden valkeisiin karttaläiskiin. Mikä kehitys sen jälkeen, siinä välissä Annan kuuluisat suurlähettiläsvuodet. Jukka viittaa, että Annaa on houkuteltu diplomaatiksi muualle tai ministeriksi tai presidentiksi, mutta hän on itsepintaisesti halunnut keskittyä kirjallisiin töihin – suurta kirjallista sukua kun on kotimaassaan. Sekin järkyttävä sukutarina tulee esiin sekä Annan omissa että Jukan muistelmissa.

Sanottakoon vielä, että Jukan kirja ei ole yhtä vakava kuin hänen monet aikaisemmat. Hänellä on tiettyä totista puupäämäistä  huumoria, understatementia ja ironiaa. Muutaman kerran hän tulistuu tosissaan muistaessaan kokemiaan vääryyksiä, usein´oman lehden palstoilla tai eri portailla. Hesarista sinänsä on saatu lukea kylliksi saakka, nyt kun Karénin uusvanha Erkko-kirjakin on ilmestynyt. Ja lisää on tulossa, syksyllä Pekka Tarkan muistelmat.

Lämmittävä ja viisas piirre Jukan kirjassa on hänen läpikäyvä arvostuksensa lukemista ja erityisesti kaunokirjallisuutta kohtaan. Ei siis ihme, että hän on itsekin ryhtynyt kaunokirjailijaksi ja julkaissut vakoiluaiheisen novellikokoelman sekä romaanin. Hänessä olisi ainesta Suomen Graham Greeniksi tai John le Carréksi (molemmat suosikkejaan), ainakin aiheita ja aineksia luulisi hänellä riittävän kaikkien salaisten penkomisten jälkeen. Ei muuta kuin töihin, ei tätä tietenkään tähän voi jättää, vaikka muistelmat melko täydelliseltä kalunkirjoitukselta jo näyttävätkin.

Joskus muuten Kirsti Mäkisen kanssa tuli pohdituksi, mikä ihme vetää tätä Rislakkia kaikkein synkimpien ja salaisimpien aiheiden äärelle, semmoisten jossa varmasti tietää polttavansa näppinsä. Kertokoon joskus itse vastauksen, muistelmista se ei ihan selviä. Kunnollinen kotitausta ja oudot lapsuudentaipumukset vain tulevat esiin. Toisaalta juuri tällaista kylmäpäistä kirjoittajaa on tarvittu ja tarvitaan. Kun viimein näimme vahvan Ikitien, voi vain todeta, että nämäkin tragediat Jukka on jo aikaa sitten perusteellisesti käynyt läpi kirjassaan  Meillä ei kotia täällä (1997). Mauno Koivisto kuuluu sanoneen, että kirja piti aina välillä laskea käsistä, sen kauheuksia ei kestänyt kauan lukea. Samoin kävi minun. Jospa nyt koettaisi uudelleen…

15.4.2018