Aatoksia Osaran aukeilta

Siinä on metsänhoitaja, ministeri, pääjohtaja N. A. Osara, vaikka ei sitä heti uskoisi. Hän on lainannut hahmonsa arkkitehti Matti Huusarille, joka puolestaan on kirjoittanut ja esittää pääosaa näytelmässä Metsänhoitaja Ikaalisten Tuomarintalossa. Tai esitti, näytelmä on jo poistunut ohjelmistosta.

Matti on kirjoittanut Nisse Osaran elämän pääpiirteet monologiksi, jonka katkaisevat hänen teräväkielisen siskonpojantyttärensä Roosan nokkavat kommentit. Tätä kuvitteellista hahmoa esitti Roosa Hauhia aikansa radikaalein äänenpainoin. Nisse-setä joutuu dialogissa puolustusasemiin. Puhutaan sisällissodasta, politiikasta, natseista, metsänhoidosta.

Tämä dialektinen rakenne kantaa näytelmää. Syntyy kaksoisvalotus kiistellyn henkilön elämänvaiheisiin. Tennis on hänen nuoruutensa lempiharrastus, siinä hän ylsi mestaruuskisoihinkin. Sitten tulivat metsästys, sota ja metsänhoito. Osara oli ministerinä sotavuosina ja sen jälkeen Metsähallituksen pääjohtajana, kunnes sai potkut väitettyjen väärinkäytösten vuoksi. Ura jatkui kansainvälisissä tehtävissä.

Teksti jakaa mielipiteet puhujille niin, että katsoja saa itse muodostaa oman käsityksensä Osaran saavutuksista. Oliko aikanaan kuuluisissa Osaran aukeissa järkeä? Avohakkuut autioittivat maisemia, puuta tarvittiin vientiin ja talouden kohentanmiseen, mutta mikä oli hinta? Osara itse puolusti metsien uudistamista. Puut kasvoivat, mutta muuta elimistöä katosi.

Haastattelin N. A. Osaraa vuonna 1977 nauhaan, kun keräsin aineistoa Sillanpään elämäkertaan. Hän suostui auliisti puhumaan kaikenlaista, silloin jo eläkkeellä mutta edelleen liike-elämässä.  Kun hän kertoi isänsä Arthur Hildénin murhasta – punaiset pidättivät, ampuivat ja heittivät kartanonherran Kyröskosken sillalta koskeen – miehen leuka järähti, ääni katkeili ja kyyneleet pusertuivat.  Nisse oli 1918 aikaan 14-vuotias.

Kun puhe kääntyi myöhempiin sotavuosiin, Osara kehui Edwin Linkomiehen muistelmia Vaikea aika, missä hän saa vahvan kiitoksen, kun miltei kaikki muut ministerit ja toimijat jyrähtäen haukutaan.  Sillanpäästä puhuimme lopulta vähemmän, Osaran oma ura kiinnosti häntä enemmän ja kieltämättä minuakin. Kapinan ajoista sain kyllä valaisevaa tietoa, joka tässä näytelmässäkin tuli esiin. Valkoisten kostotoimet Osaran mailla olivat sitten hirmuiset.

Vietimme valistavan tunnin Tuomarintalon pihamaalla ja tapasimme Osaran maamieskoulun entisen opettajan Harri Iso-Muotian ja pari sukulaistakin, jotka todistivat Nisse-sedän hieman omahyväisen luonteen näytelmässä oikein kuvatuksi.

Loppukiitosten jälkeen viivähdimme sisällä ja nautimme Minnin tarjoamaa jäätelöä ja mansikoita sekä Matin kaatelemaa kuohuviiniä. Lämmin hieno ilta. Lisää tällaisia tosipohjaisia näytelmiä oman paikkakunnan miehistä ja naisista ja draamallisista tapahtumista!

Kuvat Katariina Fleming, alla Matin vierellä Roosa Hauhia ja muusikko Hannu Tarna. Ohjaus Marko Saarion, joka totta puhuen olisi voinut vähän enemmän ohjata esitystä, mutta asia tuli yhtäkaikki hyvin esiin.

20.6.2018

Hajamietteitä Aho-päiviltä

Kirjailijoiden suvuissa on eroa. Yksi aktiivisimpia on Brofeldtin laaja sukukunta, joka kokoontuu joka toinen vuosi viettämään Juhani Aho -päiviä Iiisalmeen. On siellä totta puhuen muitakin Ahon lukijoita ja harrastajia, mutta suku muodostaa tasokkaan selkärangan tapahtumalle. Juhani Ahon seura on Iisalmen kaupungin ohella järjestäjänä.

Tällä kerralla teema oli luonnollisesti 1918 ja Ahon päiväkirja Hajamietteitä kapinaviikoilta. Se on Eino Leinon Helsingin valloituksen rinnalla ilmaiseva dokumentti punaisen vallan ajoilta Helsingissä. Olikin vähän kummallista, että Yle luetutti Ahon Helsinkiin-teosta ja joitain lastuja, mutta ei jatkoluentana tätä ajankohtaista paljon puhuvaa päiväkirjaa. Onkohan se liian valkoinen hengeltään? Sama vaivaa Leinon muistinpanoja. Punaiset johtajat kuulevat näissä totisesti kunniansa.

Leinon sanomalehtipakinat, joita myös on radiossa luettu, puolustavat paikkaansa, mutta Helsingin valloitus olisi kovin hyvin sopinut menneen kevään yleiseen teemaan. Siellä tosin valkoinen voitonhurma tulvii jo yli äyräiden saksalaisten saapuessa ja Mannerheimin ratsastaessa talonpoikineen kaupunkiin. Leinon runoratsu korskui ja jylisi.

Näistä riitti puhumista Iisalmen avarassa kulttuurikeskuksessa. Taloushistorioitsija Sakari Heikkinen toi esiin Ahon huolen siitä, että kapitaalia alettiin maassa hävittää kapinallisten toimesta, vaikka sitä muutenkin oli täällä kovin vähän. Mitä järkeä siinäkin oli? Ei sodassa muutenkaan järki päällimmäisenä hallinnut. Jyrki Nummi pohti sitä, kuinka päiväkirjoja yleensä on kirjoitettu ja mikä on niiden todistusarvo. Kirjoittajastaan suhteessa aikaan ne ainakin kertovat. Päiväkirja mahdollistaa nopeat reaktiot ja subjektiiviset valinnat. Autenttisella ajankuvauksella on arvonsa.

Esittelin omassa puheenvuorossani Ahon ohessa muitakin kirjailijoita ja heidän todistuksiaan kevään tapahtumista: Leino, Kianto ja Sillanpää olivat keskeisiä. Taas kerran sain tilaisuusen nostaa Hurskaan kurjuuden yksinäistä arvoa ja merkitystä sodan kuvauksissa. Sekä sitä, kuinka Sillanpää otti päättäväisesti harteilleen Ahon manttelin tämän kuoltua 1921; sen Nobelin, joka Aholta jäi saamatta, Sillanpää sitten hoiteli kotiin paria vuosikymmentä myöhemmin. Ahon voimat uupuivat sotavuoden pettymyksiin: poika liittyi punaisiin, vaimo lähti, kansa petti ja kurkkumätä iski – siinä kuormaa kerrakseen.

Lisäksi Jouko Kokkonen valaisi yläsavolaista näkökulmaa sotaan. Väkeäkin oli kohtalaisesti paikalla keskellä helteistä iltapäivää. Iisalmen Sanomat noteerasi tulkintamme (yllä).

Jännä on seurata sekä Ahon että Leinon kommentteja Irmari Rantamalan persoonasta ja kirjoituksista Työmies-lehdessä. Kummallekin entisen kansankuvaajan muodonmuutos punaiseksi agitaattoriksi on psykologinen arvoitus, jota he kummastelevat jokseenkin samanlaisin äänenpainoin. Aho olisi antanut Rantamalan elää nähdäkseen, kuinka hän kirjailijana olisi kehittynyt. Koskenniemikin vetosi Rantamalan puolesta, turhaan. Hyppy mereen Viaporin vankikuljetuslautalta päätti Maiju Lassilan vuolaan tuotannon. Kunnon elämäkerta on vielä kirjoittamatta.

Puheiden lisäksi retkeiltiin bussilla Mansikkaniemeen Brofeldtin pappilan paikoille sekä hautausmaalle, missä tervehdittiin Tampereen valloituksessa kaatuneen Olli Brofeldtin muistoa ja Ahon graniittista muistomerkkiä kirkon pohjoiskupeella. Aho ja Kianto olivat monessa suhteessa samanlaisia papin poikia, kovia kapinoimaan isiensä arvoja ja kirkkoa vastaan – ja lopulta kuitenkin valitsivat hautapaikkansa niin, että pappila näkyi ja kirkon kellot kuuluivat. ”Tähän minut haudataan, katson vanhaan pappilaan…” runoili kirkon vihollisena nuorena riehunut Kianto.

Joten olipa rattoisaa taas verestää Ahon muistoja Iisalmessa ja tavata monia tuttuja. Entinen Artos-hotelli oli muuttanut vähän asua Golden Domeksi. Ehkä se ei ihan neljää tähteään ansaitse, mutta hyvin siellä viihtyi. Lukulamppu puuttui sängyn päädystä, hankkikaa ihmeessä! Aho-päivien osanottajat ovat kovia lukemaan. Viimeksi asuin täällä 2012 yläsavolaisen Aho-kiertueeni aikoina, Paavo Väyrynenkin asui ja kiersi kiivaasti samoja paikkoja. Presidentinvaalit oli menossa. Vieläköhän Paavo lähtee kiertämään..?

Kotimatkalle lähdimme yhdessä Brofeldt-suvun viehättävän edustajan Ammi Isokallion kanssa, ja matkasta kehkeytyi hyvinkin hauska Pieksämäelle saakka, kunnes oli erottava – siitä lähtien yhteys Tampereelle pätki pahoin, bussiakin oli käytettävä ja lounastettava Jyväskylässä tauon aikana. Matka kesti 7,5 tuntia! Mutta arvelin että Aho päiville on sittenkin mentävä rautatietä ja niin tapahtui. Onneksi kaksi mainiota jalkapallo-ottelua peräjälkeen elvyttivät mielen ja ihanaa oli taas painaa päänsä omaan tyynyn näiden Tolstoi- ja Aho-kiertueiden jälkeen. Junanvaunussa olen kahden viikon aikana viettänyt yhteensä lähes 50 tuntia ja bussimatkat päälle, eiköhän  riitä vähäksi aikaa.

18.6. 2018

 

 

 

 

 

 

Talo rantakadulla

Matkalla voi sattua merkillisiä. Olin jo Poika Tuomisen muistelmista lukenut salamyhkäisestä talosta rantakadulla eli puolue-eliitin asuintalosta Moskovassa. Otto Wille Kuusinen ja Poika sekä monet muut pamput siellä elelivät 1930-luvulla, ja myös sotien jälkeen se oli johtajille pyhitetty. Poika seurasi kauhu puserossaan, kuinka rappukäytävän ovi toisensa jälkeen sinetöitiin: asukas oli kadonnut, Siperiaan tai ammuttavaksi.

Koskaan en kuvitellut käyväni itse talossa sisällä. Eiköhän se vieläkin ole etuoikeutettujen paikka.

Mutta Martti Anhava tiesi paremmin. Talo on nykyään kovan rahan asuntola ja siellä pitäisi olla museo entisten aikojen muistoksi. No mehän karkasimme muulta seurueelta asiaa tutkimaan. Ja löysimme viimein sisäpihan perältä valoa tuikkivan ikkunan: siellä se museo oli!

Meidät otettiin vastaan, vaikka museo oli enää 20 minuuttia auki. Vanha arvokas nainen kehotti astumaan sisään. Martti meitä esittelemään, minä sain erityistä arvonnousua, kun olen professori Pekka Pesosen ystävä. Pekka on museonhoitajan muistoissa legendaarinen hahmo.

Sitten vasta ällistyimmekin, kun osoittautui, että vastaanottajamme oli itse Olga Trifonova, kirjailija Juri Trifonovin leski! Ja Trifonovin romaani Talo rantakadulla (1976) on tämän paikan perusteoksia.  Kirjailijan isä kuului aikoinaan niihin pois vietyihin ja ammuttuihin. Heidän asuntonsa sinetöitiin. Olga Trifonova kertoi auliisti synkästä historiasta ja Martti suomensi. Ikimuistoisia hetkiä vietimme ja museota katsastimme. (kuva pariskunnasta ja leskestä)

Nyt luen Trifonovin romaania, jonka olen aikoinani hankkinut, mutta huomaan etten muista siitä juuri mitään. Se kuvaa sodan jälkeistä arkea talossa, jota edelleen ympäröi jotensakin kaamea tunnelma. Kertoja itse asuu pienessä naapuritalossa ja pääsee koulutoverinsa luona talossa vierailemaan. Tämän isä on korkeassa asemassa. Nyt jännittää, kuinka heidän käy ja kertojan. Neuvostoarki on karuin, ilmaisevin vedoin kuvattu.

Riittihän niitä muitakin taloja Kianto-seuran mainiolla retkellä. Leo Tolstoilla oli Moskovassa kaupunkiasunto, ja siitäkin on tehty hieno museo (alla). Ihmeen maalaismaisesti saivat miljoonakaupungissa asua, talon takana aukeaa laaja puisto. Sisällä tekivät vaikutuksen polkupyörä, suutarinvälineet ja työhuone. Ruokasaliin aina kokoonnuttiin päivälliselle, teelle ja keskustelemaan.

Tänne saapui tehtailija Georg Fraser kahteen kertaan 1899-1900 pyytämään Tolstoilta tukea Suomen ahdinkoon, kun helmikuun manifesti oli pudonnut niskaan. Tolstoi ei heti lämmennyt Suomen asialle, vaan pelkäsi kysymyksen synnyttävän liikaa nationalismia. Maailmassa oli suurempia kysymyksiä kuin pienen Suomen asema. Arvid Järnefelt ja Ilmari Kianto lähestyivät Tolstoita samalla asialla, Kianto vain kirjeitse. Suomi sai sitten selvitä ilman Tolstoin tukea, sympatiaa kyllä heltisi.

Gogolin museo on oikein hyvä, ja sitä perusteellisesti kolmessa huoneessa esiteltiin. Varsinkin kirjailijan myöhempien aikojen hulluus ja absurdi kuolinkamppailu saivat valaisua. Gogolin hauta on kahdessa paikassa, kun ruumiin siirto alkuaan onnistui vaillinaisesti. Legendat kertovat: Gogolin väitettiin raapineen arkkua ja pyrkineen ulos. Elävältä hautaamista silloin tällöin tapahtui, opas väitti että joka viidennen kalmon kohdalla. Kiannonkin hauta. Niettussaaressa on jaettu kahtia, mutta sentään omalla paikallaan.

Vielä riemuitsimme mustalaismusiikista ja raisusta laulannasta Romen-teatterissa ennen kuin kotimatka koitti. Seurueemme Lempi rynnisti lavalle tanssimaan, mutta järjestysmiehet poistivat hänet epäoikeudenmukaisesti. Viimeinen illallinen nautittiin Godunov-ravintolan komeassa salissa Punaisen torin lähettyvillä. Uusia matkojakin kaavailtiin vaikkapa Kaukasukselle, missä Kianto nuorena seikkaili. Varmaan oppaamme Satu Koponen ja Kianto-seuran varapuheenjohtaja Anna-Liisa Helttunen huokaisivat syvään helpotuksesta, kun saivat seurueemme sullotuksi Tolstoi-junan makuuosastoon, missä Lempi sai pitkään selvitellä makuupaikkojamme ennen kuin makasimme jokseenkin säädyllisesti. Venäjällähän ei mies- ja naispaikkoja erikseen jaotella. Nelimiehinen joukkueemme torkkui tyynesti pitkän matkan Pietarin ja Viipurin kautta Vainikkalaan ja kotimaahan.

Kiva oli tulla kotiin, syöksyä heti SKS:n kirjastoon käymään läpi käsikirjoituksen viimeisiä korjauksia ja sitten Hämeenkyrön kuiville maille, missä oli tietojen mukaan syttynyt vain neljä metsäpaloa. Oma pirtti oli ehjänä ja Marja myös.

14.6. 2018

 

Moskovassa ja Jasnaja Poljanassa

Jalkapallohuuma oli jo saapunut Moskovaan. Kaupunki kuin suuri markkinapaikka, ennen niin juhlava Punainen tori alistettu juhlien ja pelien sivukatsomoksi. Kaikkialla kojuja, screenejä, suuria keraamisia jalkapalloja. Ainakin turvatoimista on huolehdittu, miliisejä ja poliiseja partioi joka nurkassa.

Mutta mehän emme kirjallisella matkallamme tästä häiriintyneet. Selvitimme reippaasti Pushkinin ja Shaljapinin kotimuseot sekä Gogolin Taras Bulban mukaan ristityn lounaspaikan ja  huristimme suoraa moottoritietä parisataa virstaa Jasnaja Poljanaan. Kärsivällisesti kökötimme valtavissa ruuhkissa, mutta perille pääsimme.

Ilmari Kianto -seuran iskujoukko majoittui suurelle ratsastusleirille, jossa ei ollut juuri muita asukkaita. Jalomuotoisia ratsuja tapasimme sentään tallissaan, kun huonetoverini Ilkka Kiannon kanssa paikkaa katsastimme. Syvässä rauhassa saimme hiljaisessa majatalossa makailla. Ilmeisesti tätä Park Hotel Grumantia käytetään urheilutarkoituksiin ja poliittiseen koulutukseen. Se on ollut ennen pioneerileiri. Ratsukentät, niityt, spa-kylpyläkin hienosti hoidettu. Kelpasi siellä lenkkeillä, uida ja  aterioida. Maailman suurin samovaarimuseokin tarkistettiin.

Mutta pääasia oli käynti Leo Tolstoin kuuluisalla maatilalla. Jasnaja Poljana on hartaudella huollettu ja ylläpidetty museona (päärakennus kuvassa). Venäjällä nämä asiat osataan ja myös halutaan toisin kuin meillä Suomessa. Täällä sai yllättävänkin hyvän kuvan Tolstoin karun ylellisestä elämänmuodosta. Sisustus on pelkistetty, mutta tyylikäs. Kun olin lukenut Ben Hellmanin kirjaa Hemma hos Tolstoj, jossa kuvataan pohjoismaalaisten ”pyhiinvaelluksia” suuren mestarin puheille, saatoin helposti eläytyä heidän juhlaviin tuntemuksiinsa. Meidän Arvid Järnefelt oli joukossa, hänen valokuvansakin näkyi museon seinällä. Kianto ei koskaan uskaltanut sinne lähteä, vaikka mieli teki.

Suurimman vaikutuksen minuun teki se alakerran holvimainen huone, entinen ruokatarpeiden säilytystila, jossa Tolstoi kirjoitti Sotaa ja rauhaa. Ei voisi kuvitella jylhempää ja rauhaisampaa keskittymispaikkaa. Tolstoi vastusti kaikkia mukavuuksia, vaikka vietti ruhtinaallista elämää. Joiltain osin tämä aristokraatti  muistuttaa kalastaja Linkolaa, profeettoja molemmat, yksinkertaisten totuuksien julistajia.

Sillanpää kirjoitti muistelmiinsa: ”Leo Tolstoi oli kreivi, upseeri ja valtavan maatilan omistaja, mutta minä tunnen suomalaisen mökinakan, joka haltioissaan puhuu Anna Kareninasta, ihmettelee kuinka mies on voinut naisen sielunelämän niin kuvata – kuvata mukamas.” Sillanpää oli sitä mieltä, että suuri kirjailija ei kuvaa, vaan  l u o. Tunnen minäkin tuon mökinakan, isotätini Haaviston Huldan, Frans Eemelin serkun ja originellin persoonan.

Tolstoin äärivaatimaton hautakumpu metsässä rotkon laidalla on vaikuttava, suorastaan briljeeraava. Samoin kulku sinne halki uljaimman kohtaamani ikivanhan tammimetsän. Tarhakäärmekin polulla tavattiin. Mitähän se symbolisoi?

 

Yhtä vaikuttava, sekä järkyttävä että huvittava on Kozlovan junapysäkille rakennettu museo sen kunniaksi, että täältä Tolstoi lähti elämänsä viimeiselle pakomatkalle kotoaan 1910.  Siellä kohtasimme matkan ihastuttavimman oppaan, Jelenan (alla kuvassa). Kaikki museo-oppaat matkalla olivat erinomaisia ja asiaansa paneutuneita. Martti Anhava suomensi heidän selostuksiaan suvereenisti ja opasti meitä muutenkin Venäjän kirjallisuuden saloihin (posoilemme kuvassa itsensä äijän äärellä). Kuolema kohtasi Tolstoin sitten Astapovon asemalla. Lähinnä hän lähti pakoon riitaisia kotioloja, vaimon kanssa oli vaikeaa.

Muuten, Ben Hellmanin mainiosta kirjasta ilmenee, että Tolstoi oli lähdössä pakoon jo kymmenen vuotta aikaisemmin ja pyysi silloin apua Arvid Järnefeltiltä. Hän arvioi Järnefeltin Virkkalan tilaa Lohjalla kyllin suojaiseksi pakopaikaksi, mistä häntä ei löydettäisi. Aie silloin peruuntui. Jospa Tolstoi olisikin kuollut Järnefeltin luona, miten Lohja olisikaan nauliutunut ikuisiksi ajoiksi maailmankartalle!

Nyt pääsin matlkakertomuksessani vasta hädin tuskin puoliväliin, joten sitä on vielä jatkettava: edessä Tolstoin kaupunkikoti Moskovassa, samoin Gogolin museo  ja paljon muuta. Joten voin lopettaa kuin Pekka Lippos-kuunnelmat aikanaan: jatkuu huomenna…

13.6. 2018

PS Tänään huvitti Vesan arvio Eero Marttisen Huovis-kirjasta, ja Korean suunnallakin on kuulemma jotakin tapahtunut, jalkapallo alkaa kohta pyöriä ja kaikenlaiseen on vielä palattava.

Tolstoin totuudet

Henri Troyat’n suuressa Tolstoi-elämäkerrassa (suom. 1995) on kuvaus Anton Tshehovin käynnistä mestarin luona Jasnaja Poljanassa. Tämän persoona teki suuren vaikutuksen 32 vuotta nuorempaan kirjailijaan, jonka ura oli jo hyvin edennyt. Tolstoin elinvoima ja keskustelutaito häikäisivät. Mutta lukiessaan Tolstoita Tshehov oli vaivautunut niissä kohdin, joissa tämä alkaa selittää omaa filosofiaansa. Miksi hän julistaa totuuksia eikä tyydy kuvaamaan? Hänellä on mestarillisia jaksoja, mutta hän pilaa monet omilla puheenvuoroillaan.

Tämähän pistää silmään, kun lukee Sotaa ja rauhaa, jonka loppuun pääsin vihdoin viimein. Sitä ei saisi lukea niin pitkin väliajoin kuin minä luin, sillä henkilöitä ja tapahtumia teoksen valtavassa virrassa tuppaa muutenkin unohtamaan. Kuka tämä ruhtinas taas olikaan? Sitten ällistyy kirjailijan kiihkeistä puheenvuoroista, kun hän ryhtyy haukkumaan historiantutkijoita Napoleonin sotaretken vääristä tulkinnoista. Tai arvostelee murhaavasti Napoleonin väitettyä nerokkuutta sotapäällikkönä. Tai kääntää Kutuzovin näennäisen passiivisuuden vetäytyväksi viekkaudeksi. Hänellä on suurenmoisia sodan kuvauksia, miksi hän ryhtyy kesken kaiken saarnaamaan?

Vanha kunnon Alex Matson pystyy tulkinnassaan (Kaksi mestaria, 1950) venymään niin, että näkee sekä kuvaukset että historianfilosofiset selitykset yhtä tärkeinä  osina saumatonta kokonaisuutta. Ne tähtäävät samaan: yhteiseen muotoon, historian ja ihmiskohtaloitten sattumanvaraisuuden korostukseen ja samalla kaiken tapahtumisen sisäiseen välttämättömyyteen. Niin käy kuin on pakko käydä, sekä Napoleonille että jollekin yksityiselle venäläissoturille. Elämä ei noudata mitään etukäteissuunnitelmaa vaan omaa vääjäämätöntä logiikkaansa.

Oli miten hyvänsä, Sota ja rauha on mahtava kokemus – jos sen nyt voi ilmaista näin kuluneesti. Kun on päässyt Esa Adrianin käännöksen viimeisen osan loppuun, tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Nythän vasta alkaisi tosissaan hahmottaa kokonaisuutta, kun tietää mihin kirjailija lopussa tähtää. Mutta olkoon nyt vähäksi aikaa omassa rauhassaan. Muutenkin aloin jo elää mielessäni keskellä venäläistä aristokratiaa.

Henri Troyat on elämäkertojen ruhtinas omalla tiheän yksityiskohtaisella, eläytyvällä tyylillään. Hän kirjoittaa tietokirjaa kuin romaania sirotellen mukaan intensiivisiä kuvauksia unenomaisella varmuudella – silti lukija voi epäillä, kuinka paljon hän sepittää. Ainakaan Risto Lehmusoksan suomentamassa laitoksessa ei ole mukana lähteitä eikä viitteitä. Onko niitä alkuteoksessa? Troyat on kirjoittanut myös romaaneja, hän hallitsee molemmat lajit suvereenisti – jonkun mielestä ehkä liiankin sujuvasti ja viihdyttävästi.

Leo Tolstoin kuoleman kuvaus on yhtä kaikki vaikuttava, niin vangitseva, että luin sen viime yönä yhteen menoon kello neljään saakka. Kuvittelin ennen, että äijä vain kuukahti pakomatkallaan jossakin rautatieaseman penkillä, mutta nyt vasta tajusin koko tragifarssin, johon perheen jäsenet, opetuslapset, ihailijat, syrjitty vaimo Sonja ja kunnioittavat kansanjoukot intihmoisilla tavoillaan osallistuivat. Taustalla raivosi riita testamentista ja tekijänoikeuksista. Hurja kohtaus, josta on tehty elokuva, joka jäi näkemättä. Hyvä niin, lukuelämys vahvistui.

Ilmari Kianto oli Tolstoin oppilas niin alkupuolen teoksissaan kuin elämässään: molemmat kirkon ja auktoriteettien vihollisia, anarkisteja, vapautensa vaalijoita, köyhän kansan ystäviä ja seksuaaliprobleemissaan rimpuilevia rabulisteja, omaan Jumalaansa uskovia julistajia. Samanlaisia totuuden torvia kumpikin, täynnä omaa tärkeyttään, niin Jasnaja Poljanan kreivi kuin tämä Rämsänrannan ruhtinas. Oli myös eroja. Kianto kääntyi ennen kuolemaansa takaisin kirkkoon, mutta Tolstoi ei siihen koskaan taipunut. On kai myönnettävä, että Kianto oli pienempi taiteilija kuin esikuvansa, eräänlainen Suomen pienois-Tolstoi. Lähetin elämäkertani esipuheen tänään kustantajalle. Se on täytetty.

Kuten huomataan, olen täysin latautunut huomenna alkavaan Moskovan ja Jasnaja Poljanan matkaan. Tolstoin lisäksi matkalla ovat mukana Moskovan maisteri Kianto, hänen nimikkoseuransa jäseniä, oppaana Martti Anhava, paras venäläisen kirjallisuuden tuntija. Kova joukko. Kerron matkavaikutelmista sitten aikanan.

5.6. 2018