Oopperakausi lähestyy loppuaan

Helle ei hellitä, ja siitä nautin joka päivä. Muutenkaan ei sovi vielä hellittää, oopperaa on Myllykolussa jäljellä kolme esitystä. Soinila 1918 sen sijaan loppuu tänään Ikaalisissa, eikä sitä ole tässä hulinassa paljon huomattukaan. Kelpo esitys, kannattaa vielä suunnata Kalmaaseen tänä iltana.

Rentoutumiseenkin on tilaa esitysten välissä. Sauli Tiilikaisen ja Marja Sumarin mökillä tempaistiin rapuja vapaasti ilakoiden. Sen verran hillitysti kuitenkin istuttiin ihmeen pehmeässä illassa, että Waltteri oli seuraavana päivänä komeassa vireessä Toivo Kuula -konsertissa.

Se oli muutenkin korkeatasoinen FEStiwaalin ensimmäinen klassisen musiikin konsertti kirkossa. Kaisa Ranta tulkitsi Kuulan harvinaisen kantaatin uutena sovituksena varsin upeasti, samoin häikäisivät Barbaro Hilpon, Jaso Sasakin ja Matti Peltosen viulusoolot ja Samuli Peltosen sellon soitto.  Marko Hilpo soitti pianoa lennokkaasti ja juonsi kappaleet.

Minulle Toivo Kuula avautui monipuolisempana säveltäjänä kuin tiesinkään, paljon muutakin hän ehti kuin ne tutut kansanlaulut varhaisesta kuolemastaan huolimatta. Kirkossa oli helteisenä maanantai-iltana ilahduttavan paljon yleisöä.

Me vilvoittelimme veneretkellä Kehäkukkaan lounaalle tyttöjen kanssa ja tarkastelimme rantojen uuusia asumuksia. Ahdasta alkaa jo paikoin olla. Soinilan nientä on karsittu ja Törmä tönöttää paikallaan muuttumatta. Saara oli uimassa. muuten täällä rannoilla on ihmeen hiljaista helteestä huolimatta.

Sitten vain kohti loppurynnistystä. Ainon ja Heidin loma päättyy tänään, mutta heidän sijaansa saapuvat Sirkku ja Risto jostain suunnasta, missä nyt ovat kotimaata vaihteeksi matkailleet. Eikä vilskeet tähän lopu, jossain lomassa pitäisi toimittaa Kiantokin lopullisesti painoon. Tuntuu jo iäisyyden takaiselta sekin aika, kun sitä rakentelin. Vielä en täältä maan sydämestä liikahda.

30.7. 2018

Tarkistimme Into-keskuksen

Meitä oli arvovaltainen seurue, kaksi aitoa Nyströmiä ja me liitännäiset, joista yksi valokuvauksen tuntija ja toinen kirjoittanut romaanin I. K. Inhasta. Me matkasimme helteisenä päivänä Virroille tarkistamaan, mihin ja millä tavoin rakkaan Aamu-tädin perintö on käytetty. Tarkistusryhmässä serkukset Sirkka ja Marja Norha, Jukka Peltonen ja tämä minä.

Taustahan on sellainen, että maisteri Aamu Nyström  testamenttasi enimmän omaisuutensa Virroille perustettavaan Inha-keskukseen.  Into Inha oli hänen isosetänsä, ja hän on julkaissut mainion kirjankin tämän elämänvaiheista ja suvustaan Minervan kustannuksella 2011. Inha-tutkimustensa ohella Aamu toimi Hämeenkyrössä F. E. Sillanpään Seuran tulisieluisena sihteerinä ja oli myös Ikaalisissa hyvin tunnettu kulttuurinainen. Kaikesta huolimatta hänen sydämensä sykki Virroille, missä oli suvun kantakoti ja juuret. Olihan täällä päin vähän happamia tunteita yhdellä jos toisella tästä Aamun ratkaisusta, mutta harvoinkos perintöasioista erilaisia mielipiteitä syntyy.

Inhan juhlavuotta vietettiin kolme vuotta sitten, mutta silloin jäi minulta Virroilla käymättä.  Omat hommat pitelivät siinä määrin kiinni. Nyt sitten kantautui tieto, että viime kesänä se Inha-keskus on avattu Killinkoskella – sitä kohti siis!

On se vähän kaukana Virtain keskustasta, vanhaan tehdaskompleksiin laitettu huone monen muun osaston oheen. Siellä on kirpputoria jos minkälaista, kameramuseokin ja tiloja valokuville ja kuvataiteelle. Eräänlainen hybridimuseo, jonka osana komeilee INTO-KESKUS.

Herättikö se meissä innostusta? No eipä juuri. Kohtasimme kyllä meille tuttuja Aamun perimiä huonekaluja, jotka kaiketi kuuluneet vanhastaan Nyströmin suvulle. Näimme seinällä muutaman Inhan valokuvan ja kauniin Aamun muotokuvan ja tuttuja kirjoja, joita minäkin selasin hänen Ikaalisten kodissaan. Aamun henkeä olikin enemmän tuntuvilla kuin itsensä Into Konradin.

Mutta hyvä näinkin, jotain on sentään tehty. Ehkä keskus kehittyy. Tiloja olisi suuriinkin näyttelyihin, nyt siellä on naisvalokuvaajien Signe Branderin ja kumppanien töitä ja Virtain yleisempää historiaa. Valokuvauksen tuntijamme kritisoi ripustelua ja passepartout-pohjia, nekin on kohennettavissa. Yleisvaikutelma oli vähän sekava, joten toivomme kohenevaa jatkoa.

Olisiko sittenkin ollut luontevampaa, että Jäähdyspohjan kylätalo olisi laajentunut Inhan keskukseksi, onhan se hänen syntymäkylänsä. Virtain kaupunki päätti toisin ja teki tällaisen ratkaisun. Mitäpä siihen sivullinen nokkaansa koputtamaan. (Soinila täällä meidän rannoilla olisi myös ollut oivallinen esittelypaikka koko suvun muistoille.)

 

Nautimme maittavan lounaan Marttisen perinnekylässä ja  poikkesimme vielä ihailemaan Torisevan upeita näkymiä sekä sitä verraten vaatimatonta tolppaa, joka on pystytetty tien varteen Inhan muistomerkiksi. Kuinka hienoja muistomerkin paikkoja olisikaan siellä Torisevan kallioilla! Sytyimme myös ajatukselle, kuinka Inhan taidetta voisikaan elävöittää juuri näillä alkuperäisillä paikoilla, erilaisin visuaalisin ja kuvaelmanomaisin keinoin. Mutta hyväksymme nyt tämän tolpankin – ehkä se vanhan kilometripylvään kaltaisena symbolisoi Inhan vaelluksia ja väsymättömiä polkupyörämatkpoja.

Näin oli I. K. Inhan ja Aamu Nyströmin muisto taas elvytetty ja mieleen palautettu. Palailimme sillanpääläisen oopperan maailmaan moninaisin miettein. Myllykolussa tapasin Veikko Sonnisen, vanhan kunnon kirjamiehen. Marja piti rannalla jumppatreenin Waltterin laulujen säestyksellä. Kesä jatkuu, kesä.

26.7. 2018

 

 

Soinilan surmatyöt

Kalmaan taloryhmä Ikaalisissa on hieno miljöö. Jyrki Mäkelä on sen kunnostanut loistokuntoon – ja nyt se on myyty. Mutta saipa sopivan tuntuiset ostajat. Paikan rikkumaton kulttuurihenki varmaankin säilyy.

Eipä olisi voinut olla parempaa esityspaikkaa näytelmälle Soinila 1918. Se kertoo Hämeenkyrön nimismiehen Väinö Nyströmin ja hänen poikansa Laurin murhasta tammikuussa 1918. Se on punaisen terrorin järkyttävin tapaus näillä main, vaikka muitakin vastaavia koettiin kapinan aikana. Kirjoitin näytelmän viime talvena, ja Marko Saario sieppasi sen nopeasti ohjattavakseen ja sijoitti Ikaalisten kesän perinteistä rikkaaseen ohjelmistoon.

Kaiken lisäksi Kalmaa liittyy näytelmän henkilöiden tosipohjaiseen sukuhistoriaan. Nimismiehen rouva Hildur Helsingius oli Kalmaalta kotoisin, ja häntä ennen talo oli Nyströmin perheen hallussa. Väinö Nyströmin isä Johan Abraham oli silloin isäntänä. Väinön veli oli I. K. Inha, joka myös esiintyy näytelmässä poikkeilemalla pyörämatkoillaan Soinilaan.

Helteisenä iltana oli siis monenlaista kulttuuri-ilmaa tuntuvilla vanhan talon pihamaalla. Yleisöäkin virtasi portista, vaikka näytelmää ei ole ihmeesti ilmoiteltu eikä tietä edes viitoitettu, mutta väki tuntee reittinsä. Puolet vajaan satapäisen yleisön jäsenistä oli tullut Hämeenkyröstä, täkäläistä valveutunutta kärkijoukkoa. Monet tunsivat näytelmän aiheen kertomuksista ja sukujen muistoista.

Sitä sitten ryhdyttiin seuraamaan. Kun vähän pelkäsin, mihin kuntoon äkkiä kääräisty näytelmä oli ehditty saada, olin hienoisesti helpottunut. Ihan se kulki alusta loppuun ja tarina tuli selväksi. Muutamat vahvat henkilöt erottuivat. Itse Väinö Nyström oli selkeä, kursailematon hahmo Markus Vuorisen esittämänä. Puheilmaisu varmasti kantoi ja hieno autenttinen univormu toi rooliin arvovaltaa. Into Inha hänen veljenään sai raikkaan ja virkeän tulkinnan nuoren Lauri Ailan toimesta. Yleensä näyttelijät olivat todellisia esikuviaan nuorempia, varsinkin Soinilan lapset, mikä taas johtui siitä, keitä harrastajaryhmään oli saatavilla. Tuttu ilmiö kaikille harrastajateatterin tekijöille.

Naiset kunnostautuivat, vallankin tomera piika Tanja Mäenpää ja itse talon rouva Hildur, jonka kaksikielisen replikoinnin Minna Läteenmäki selvitti mainiosti. Lapsijoukkoa johdatteli vanhin tytär Toini, Roosa Hauhia, joka tuli tutuksi jo Tuomarintalon näytelmässä Metsänhoitaja. Hännänhuippuna oli pieni hellyttävä Usko, Veeti Vilander – tuleva taidemaalari Usko Nyström ja meidän legendaarisen Aamu Nyströmin isä. Omistan näytelmän rakkaan Aamun muistolle.

Olihan kapinakohtaukset vähän vaisuja, eikä kunnollista yhteenottoa syntynyt, joukkovoimaakin puuttui, vaikka terhakat punikkinaiset tekivät parhaansa. Jussi Niinenmaa sai punapäällikkönä puhella ponnettomasti eikä aseitakaan riittänyt, joten osa tehosta menetettiin. Mutta mitäs siitä, lisää saatoimme kuvitella – onhan sodan tapahtumista tullut kuvauksia eri tahoilta yli tarpeenkin vuoden kuluessa. Tässä keskityttiin yhteen yksilötapaukseen, muistamisen arvoiseen.

Sitä paitsi – esitäpä nyt sata vuotta vanha talvinen tragedia kyllin riipaisevasti lempeässä kesäillassa! Kiitosta tulikin siitä, että tässä ei sorruttu kliseenomaiseen paukutteluun, vaan annettiin mielikuvien vaikuttaa. Esityskin varmaan viikon sisään tiivistyy, toisen uhrin Lauri Nyströmin esittäjä Juha Keskinen oli hypännyt mukaan neljä päivää ennen ensi-iltaa!  Sekin tuttua harrastajateatterin arkea. (Henkilöt kuvassa vasemmalta Toini, Hildur, Väinö, Usko, Lauri ja Into.)

Siellä oli Nyströmin sukua tarkistamassa esitystä, ja Sirkka Norhan ja Jukan sekä Marjan kanssa aihetta vielä resoneerattiin Viehätyksen parvekkeella keskiyön lämmössä. Väinö Nyström oli näitten serkusten isoisosetä. Lopuksi käytiin tyynessä järvessä kuutamouinnilla, vesi kuin lämmitettyä. Ihmeellistä.

24.7. 2018

Esitykset jatkuvat joka päivä (paitsi pe-la) klo 18 ensi tiistaihin 31.7. saakka. Kalmaan hengestä  olen kirjoittanut lähemmin blogiin 6.9.2016.

 

 

 

 

Oopperakausi jatkuu

Harvoin on ensi-illassa satanut niin reippaasti kuin lauantaina Sillanpää-oopperan saadessa uusintana todellisen vesikasteen. Välistä vettä putosi yhtenä seinämänä. Vasta lopussa oli parikymmentä minuuttia hiljaisempaa tiputtelua.

Mutta ihme ja kumma, eipä sade itse esitystä haitannut. Erään katsojan mukaan se suorastaan tiivisti tunnelmaa. Mikäs meillä katsojilla oli istua uljaan katoksen alla, mutta laulajat kyllä kastuivat luita ja ytimiä myöten. Urhoollisesti he hoitivat hommansa prikulleen. Vain kerran Waltterin mikrofoni reistasi, mutta aina neuvokas Sauli Tiilikainen pyyhkäisi sen kuivaksi kesken esityksen ja jatkoi omaa lauluaan muina miehinä. Kahden Sillanpään yhteistyö sujui muutenkin saumattomasti.

Komeata tämä oli taas kuulla ja nähdä. Vaikuttava esitys kaikilta osin, tuoreena säilynyt ja samalla syventynyt viime kesästä. Lämmittävin oli Aamulehden entisen päätoimittajan Raimo Seppälän kommentti. Kuvailtuaan oopperan aitoa sillanpääläistä tunnelmaa yhtyneenä ympärillä peltojen yllä leijuvaan ohueen sadesumuun hän huokaisi: ”Tulin tästä niin onnelliseksi…”

Aina kriittinen Matti Apunenkin lausui yllättyneenä myönteisiä kommentteja. Matti Pulkkinen puolestaan kirjoitti Radio Sunin sivuille uuden hienon kritiikin (http://radiosun.fi/2018/07/23). Yleensä kulttuuripalstat eivät noteeraa enää uusintoja.

Kelpasi nostella maljoja Myllykolun ladossa suppeamuotoisessa ensi-iltakaronkassa. Esityskauden jälkeen sitten juhlitaan komeammin koko lorun loppua.

Tässä on välissä kaikenlaista seuranpitoa ja rentoutumista, kuten hyvään oopperakauteen kuuluu. Kuvissa näytteitä meiltä Villa Viehätyksen vastaanotoilta, jotka heti pyörähtivät käyntiin. Tuossa alla Sillanpäät seuralaisineen jatkavat pohdintoja parvekkeella ja pöydän ympärille mahtui iloista joukkoa. Sunnuntain esityksessä päivä paistoi ja tunnelma kohoili sen mukaisesti.

Välipäivääkin vietettiin, ja silloin järjestävän FEStiwaalin puheenjohtaja Kim Juntunen ja puolisonsa Helena (ihana Siikri) sekä aktiiviset tenavansa istuivat pihassa kevyellä kesälounaalla. Paljon vaihdettiin siinäkin kuulumisia järjestelyjen ongelmista ja yritettiin tähyillä tulevaisuuteen; mitä jatkossa? Tämä ooppera joka tapauksessa vetelee viimeisiä veisujaan tällä paikalla.

Johdattelin sunnuntaina Etelämatkojen fiksun ryhmän Pinsiöstä Urkin Piilopirtistä Myllykoluun, ja tänään on piripintaan loppuunmyyty näytös, mutta perjantaina jo helpottaa – silloin voi saada vielä lippuja, jos pidätte kiirettä. Ja kaiken kukkuraksi tänään on uusi ensi-ilta Ikaalisissa, mutta siitä kohta lähemmin. Kuulumisiin ja tapaamisiin!

24.7. 2018


Oopperakausi alkaa

Sillanpää-ooppera on hyvässä kunnossa, suorastaan paremmassa kuin viime kesänä. Niin saatoin päätellä pääharjoituksen jälkeen. Esityksestä on tullut muhevampi, jollain lailla syvempi ja vakuuttavampi. Kukin laulaja on lisää kypsynyt rooliinsa, ja osittain uusittu kuoro on nopeasti päässyt hyvään viritykseen.

Joten ei muuta kuin Myllykoluun nekin, jotka jo näkivät tämän mainion teoksen. Aina siinä voi huomata uusia vivahteita. Ensi-ilta on huomenna, ja lippuja on vielä saatavilla joihinkin esityksiin, loppuunmyytyjä tällä tietoa vain ensi tiistai ja viimeinen esitys 2.8. Sitten koko komeus haudataan.

Saa nähdä iskeekö haikeus. Myllykolun tulevaisuudesta ei ole näillä näkymin tietoa. 46-vuotiasta kesäteatteria ei nyt kovin pitkäjänteisesti suunnitella. Nyt on asialla tämä FEStiwaali-koneisto, mutta kuka ottanee vastuun jatkossa, kun Sillanpään Seuran ”resurssit” uupuivat viime vuoteen. Samat resurssit siellä edelleen ovat remmissä, sivumennen sanoen.

Oheisissa kuvissa joukkoa hyvissä lähtöasemissa, niin Sauli Tiilikainen kuin Marco Bjurström ja mekin.

Eräs oopperakauden harmillinen sivuvaikutus on se, että itse museo on auki hyvin rajallisesti, oikeastaan vain esitysiltoina. Tavallinen Sillanpään seurailija ei sinne pääse kurkkimaan, paitsi ikkunoista. Aluetta vahditaan muuten tunnontarkasti. Kaiken lisäksi lukko on vaihdettu, joten entiseen tapaan en minäkään voi vapaaehtoisena museota esitellä. Kaikki vaikeutuu, jäykistyy, byrokratisoituu – miksei sitten sillanpääläinen muistokin.

Museosta puheenollen, Hannu Mäkelä kävi Töllinmäessä puhumassa ja näyttää lehtiselostuksen mukaan uskovan, että museo on replika eli uudelleen rakennettu jäljennös. Tämähän ei pidä paikkaansa. Olen poikkeillut siellä jo 1960-luvulla, jolloin Mikko Haikoff vaimoineen asui sitä ympärivuotisesti. Olin myös ostamassa rakennusta Sillanpään Seuralle 1976 ja seurasin sen kunnostamista alusta alkaen. Kyllä se on ihan alkuperäinen rakennus, vaikka se kerran 30 vuotta sitten yritettiin tuhopolttaa, mutta korjattiin pian entiseen ehoonsa. Kaiken kaikkiaan: Töllinmäki on harvinaisen aito museo, yhä vielä kuin töllinväen asumus. Se on myös auki viikonloppuisin anteliaammin kuin Myllykolu.

Tapaamisiin siis kummassa hyvänsä sekä laajemmin sillanpääläisessä maisemassa, joka juuri nyt kukoistaa muhkeimmillaan, kypsimmillään kuten ooperakin.

Uusseelantilaiset vieraat tutustuvat tässä Myllykolun museoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Trumpin ja Putinin pallopeli

Kaikki kommentit on kerrottu. Huipputapaamisesta voittajina selvisivät Helsinki, Niinistö ja Finlandiatalon saunat. Siinä ohessa puheltiin jotain epäolennaisuuksia ydinaseista ja Syyriasta ja vaalisekoilusta. Mediapeli kallistui hienoisesti Putinin hyväksi. Pallo jäi Melania Trumpille.

Valloissa tosin raivotaan Trumpin töräytyksistä, joilla hän veljeili Volodjan kanssa ja luotti tämän sanaan enemmän kuin omiin salapoliiseihin.  Luottaa viholliseen! Onhan se ennenkuulumatonta. Kylmenneiden suhteiden lämmittelyssäkin on siis rajansa.

Jalkapallosta saatiin selvemmät tulokset kuin maailmanpolitiikan mittelöstä. Venäjä juhlii hienosti hoidettuja kisojaan. Voisiko jalkapalloa käyttää enemmänkin eri valtioiden välisten erimielisyyksien ratkaisemiseen? Idea ei ole uusi, mutta toistaiseksi tosimielessä koettelematon. Millaisen miehistön Putin ja Trump kokoaisivat, toimisivatko itse valmentajina? Vai kärkihyökkääjinä?

Mutta kaikki satoi meillä laariin, kuten René Nyberg juuri radiossa tiivisti. Suomi kylpi suosion säteissä. Ei pidä silti liioitella, varoittaa puolestaan Vanhanen. Ei nyt tehrä tästä liikaa numeroo. Meillä ollaan aina sillain pikkusen alakantissa.

Paraniko maailmanrauha? Tauno oli sitä mieltä, että taisi vähän parantua ja aika rauhallista on ollut näihinkin saakka täällä Hämeenkyrön tanhuvilla. Maailma ei elämää ole suuremmin sekoitellut sitten sotavuosien. Uusia ei ole näköpiirissä.

Mainio oli muuten tuo nobelisti Bengt Holmströmin paradoksi, että Trumpin rehellinen epärehellisyys vaikuttaa aidommalta kuin muiden poliitikkojen epärehellinen (näennäinen) rehellisyys. Saskan tekemässä haastattelussa (HS sunnuntaina) oli muitakin osuvia havaintoja, esimerkiksi se, että demokraattinen läpinäkyvyys haittaa suurten asioiden valmistelua, koska jatkuva tarkkailu hermostuttaa politiikkoja ja virkamiehiä, joiden työ muuttuu tempoilevaksi ja teho katoaa. Paras esimerkki tietysti sote, joka olisi jo tehty ja voimassa ilman median ja kaiken kansan jatkuvaa päällehöökäilyä.

Radion säätiedotus ilmoittaa lähipäiviksi ”erittäin tukalaa hellettä”, Lapissa vain ”tukalaa”. Miten on suhtauduttava meidän, joille helle ei ole tukalaa, vaan ihanaa. Emmekö mahdu lainkaan säätiedotusten arvioihin? Valitettavasti jotkut jopa kuolevat helteellä, mutta niin tapahtunee muillakin ilmanaloilla. Tietysti on kaunista, että kärsivä kansanosa hallitsee kohderyhmänä säätiedotusta.

Toivotan mahdollisimman monille ihania, pitkään jatkuvia helteitä.

17.7. 2018

 

Heinäkuun Idus

Nappiin meni. Kroatia tuli toiseksi, kuten olin ennakkoon veikannut (ennen kisojen alkua). Saalis: rivistö vodkapulloja veikkaustovereilta, ei tosin venäläistä. Näillä pärjään jouluun saakka.

Marjalla oli iloa hälläkin, Ranska voitti vakuuttavasti finaalin. Taas raikui pirtissämme Marseljeesi. Kotikatsomo oli hyvässä vireessä. Tarjoilu toimi ja tunnelma kohosi. Herkko valmisti maittavaa Bouillabaissea, samanmerkkistä ranskalaista valkoviiniä sekä kroatialaista harvinaisuutta Veraldaa ilomielin maisteltiin. Jännitystä vähittäin kohoteltiin.

Finaali olikin harvinaisen vauhdikas, hyvätasoinen ja maalirikas peli. Ranskan loistavan maalivahti Llorisin pikkumoka hämmästytti. Tällaista olen aina pelännyt, kun molareille nykyään niin taajaan passaillaan. Joskus se sinne vielä menee – ja nyt meni. Onneksi ei ratkaissut peliä sen enempää kuin Kroatian Raimo Vistbackan näköisen kärkimiehen Mandzukicin oma pukkausmaali. Hienosti pelattu joka tapauksessa.

Kuvassa alla Kroatian värit ja ainoa oikein veikannut. Hyvä me!

Syvä huokaus kuitenkin siitä, että nekin kisat ovat ohi ja voidaan keskittyä vaihteeksi uljaisiin kesäiltoihin. Helle hellii! Oopperalaulajia on alkanut poikkeilla pihaan, Sauli Tiilikainen pörähti motskarilla ja Helena Juntunen piipahti polkupyörällä kertomaan kuulumisia. Harjoitukset jo hyvässä käynnissä. Ainakin tarkenevat siellä Myllykolun montussa, jota Vesa joskus nimitti Suomen suurimmaksi yhteissaunaksi.

Saunottu on ja uitu laiturienvälisiä, lapset melskanneet tuntikausia järvessä ja kaikin tavoin kesä on vanhanaikaisesti huipussaan. Huomenna Helsinki ottaa vastaan mahtimiehet ja esittäytyy kaupunkina kauneimmillaan. Ihmeellistä aikaa. Palaa mieleen Etyk-kesä 1975. Yhtä jumalainen sää, melkein samanveroinen historiallinen tunnelma. Media hypettää kaikin voimin. Tätä kelpaa katsella täältä Vanajankylän syvästä rauhasta.

Ollaan onnellisia heinäkuun harvinaisesta Iduksesta. Tää ei enää koskaan palaa.

15.7. 2018

Jalkapalloveikkaus hallussa

Marja aloitti taas yleiset jumppaharjoitukset meidän pihassa. Talven kankeus norjistuu ja hartiat vertyvät pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen. Järven vesi on melkein kylpylämmintä. Todellinen sydänsuvi jatkuu.

Iltoja vangitsee edelleen jalkapallo. Eilen raikui pirtissämme Marseljeesi, johon Marja aina yhtyy: Ranska todella pääsee loppuotteluun. Jos toisena on Englanti, kaksi jalkapallon vanhaa mahtimaata kohtaavat pitkästä aikaa. Saadaan kaikkien aikojen matsi.

Toisaalta minun on kannatettava illalla Kroatiaa, jota veikkasin alun alkaen kärkikolmikkoon. Marjan suosikki on tietysti mainittu Ranska. Olemme mukana paikallisessa veikkausringissä, jossa johdamme rinta rinnan: kaikkien muiden ennakkoveikkausmaat ovat tippuneet! Niin Brasiliat, Argentiinat kuin Saksat. Jopa Portugali, joka oli minun listallani. Nyt on enää kysymys keskinäisestä järjestyksestämme Marjan kanssa: kumpi nousee korkeammalle, Ranska vai Kroatia?

Näin ollen harmittaa, että en ehtinyt tai huomannut osallistua toiseen diplomaattitason veikkausrinkiin taannoisen Moskovan matkan takia. Pekka Huhtaniemi, joka sitä masinoi, on toiminut suurlähettiläänä Britanniassa, kannattaakohan Englantia? Kroatia olisi siinäkin sakissa voinut olla kova tikki. Luka Modric on taas tänä iltana sankarini. Mutta myös Harry Kane on ihailtavan viileähermoinen herrasmiespelaaja.

Miksi juuri Kroatia? Ehkä taannoisella matkalla maahan sain  vaikutuksia sikäläisestä pallokulttuurista, joka tuntui kannattelevan koko kansallista omanarvontuntoa. Nyt se voi saada ansaitun sinettinsä.

Onko muuten niin, että eurooppalaiset pelaavat siistimpää jalkapalloa kuin muiden mantereiden joukkueet? Vähemmän filmausta, kierimistä ja paitojen repimistä? Videoruutua ei ole tarvittu pitkään aikaan.

Tässä ei nyt paljon muuta ehditä ajatellakaan kuin näitä matseja. Vieraat vain vaihtuvat rannan Huvitus-huvilassa, Kaisan porukka lähti ja Ainon ja Sallan seurueet saapuvat. Ja sitten alkaakin pian oopperahulina. On täysi syy heittää aivot vapaalle ja nauttia vain suven urheilullis-sillanpääläisestä syleilystä.

11.7. 2018

 

Hääpäivän humua

Juhlinta huipussaan. Yksitoista vuotta yhtämittaista onnea! Teräshäät kuulemma. Kestävyyttä siis löytyy.

Marja sai valmiin aamukahvipöydän sekä pieniä lahjuksia ynnä vapautuneen miehen, joka menneen viikon hulinoitten keskellä teki viimeiset tarkistukset kirjaan. Nytkö alkaisi loma?

Matti Pulkkinen oli ystävällisesti järjestänyt juhlat meidän puolesta, ei tarvinnut vaivautua. Tosin hän täytti itse 55 vuotta, onhan se merkittävä ja juhlimisen arvoinen kääntöpaalu. Satakunta vierasta kokoontui Pajasaareen Tampereelle pursiseuran majaan. Hienot hirsiseinät siellä ja tilavat salit. Meidän pöydässä Maila säesti laulajaa, Sina esitti Daudet’n kertomuksen ja minä pidin pyydetyn juhlapuheen sankarille – kaikki hyvällä menestyksellä. Otin puheessani esiin kolme teemaa: 1) Maakunnan Matti kirjoittajana 2) miehen yleinen vaikeus ylittää 55 vuoden vesieste ja 3) Pirkanmaan loistava tulevaisuus. Ennustin sille vähittäistä itsenäistymistä Katalonian tapaan. Hain tukea tuntemiltani kirjailijoilta, joiden avulla valaisin Matin syvää henkilökuvaa maakunnallisena vaikuttajana.

Oli nostalgista musiikkia, esittäjinä Eila Pienimäki, Pasi Kaunisto ja Petri Laaksonen. Sekä puheenvuoroja muitakin. Marja säteili kauniina ja sai kehuja. Tarjoilu oli paitsi ylenpalttista myös tyylikästä. Pidot sen kuin paranivat, kun päästiin pöydästä tanssiin. Yllätysnumero: hääpäivämme kunniaksi meille lahjoitettiin Elina Kujansuun hieno – lehmätaulu! Tuolla se komeilee ruokasalin seinällä ja tuijottaa meitä lempein kostein silmin. Siitä onkin aikaa, kun vielä Ylivakerin lehmät tallustelivat laitumella työhuoneeni ikkunan alla.

Ainoa tappio: emme nähneet, kuinka Englanti kukisti Ruotsin, mutta sen sijaan kotimatkalla näimme kännykästä Kroatian ja Venäjän dramaattisen rankkarikisan. Suosikkini Kroatia pysyy mukana!

Pientä lepäilyä sunnuntaina, kunnes teimme päiväkävelyn Töllinmäkeen. Hannu Mäkelä piti Eino Leinosta hyvän, arvatenkin saman esitelmän kuin juhlapäivänä Kajaanissa, asiallisen ja melankolisen. 140-vuotiasta Leinoa on muistettu, meilläkin liputettiin ja lausuttiin. Mäkelä ei tietenkään maininnut uudempaa Leino- kirjaa, suomalaiseen tyyliin kuuluu reviirin varjelu. Teimme taannoin poikkeuksen Hannu K. Riikosen kanssa, jopa illastimme keväällä yhdessä rouvinemme, vaikka olimme kumpikin kirjoittaneet kirjan samana vuonna Olavi Paavolaisesta. Vuorovaikutusta voi esiintyä jopa tutkijoiden kesken.

Töllinmäessä laulettiin ja lausuttiin Leinoa ja kuultiin kertaavaa perusopetusta Sillanpäästä ja tästä töllistä, joka nyt odottaa kipeästi pärekaton uusimista. Täyteläinen ohjelma keräsi taas pihan täyteen kuulijoita.

Voitte arvata, että sauna ja vilvoittava järvi maistuivat tämänkin viikonloppurevohkan jälkeen.

8.7.2018

Ihania leidejä ja tulisia matseja

Sosiaalinen elämä ja jalkapallo ovat syöneet aikamme. Lisäksi olen värkkäillyt Kiannon nootteja. Siinä riitti puuhaa eiliseen saakka, mutta nyt olen vapaa.

Don Osmon jälkeen pihaamme pärähti musta auto ja kaksi vaaleaa leidiä. He tulivat jokseenkin suoraan Uudesta Seelannista. Heidän kanssaan vierähti kolme iloista päivää ja pitkää iltaa. Toinen, Lorraine on Marjan vanha ystävätär hänen entisestä elämästään. Uusi tapaaminen oli mitä sydämellisin. Lorrainen matkakumppani Jan on eläkkeellä oleva opettaja, hyvin perillä kirjallisuudesta. Vierailun jälkeen hän on entistä paremmin perillä, ainakin Sillanpäästä.,

Englanti-Kolumbia ottelusta tuli päivien ehdoton kohokohta. Lorraine on syntyperäinen britti, jonka avioliitto heitti nuorena Suomeen ja eron jälkeen takaisin Englantiin ja Uuteen Seelantiin. Sain olla galanttina seurustelu-upseerina. Kaikki kannatimme kiivaasti  Englantia, joka voitti veret seisauttavan rankkarikisan. Voitte arvata, että Viehätyksen uumenista huuto kaikui sekä englanniksi että suomeksi.

Leidit käytettiin tietysti Myllykolussa, mistä oli vähän iloa – emme päässeet edes sisään, sillä joku on konnamaisesti mennyt vaihtamaan museon lukon! 40 vuotta olen opastanut omilla avaimillani, mutta nyt sekin tyssäsi. Katselimme kumminkin idyllistä oopperanäyttämöä, joka ei tyhjänä tehnyt leideihin suurta vaikutusta. Savusaunankin lämmitin, ja he voittivat syvän epäluulonsa ja lopulta nauttivat sydämensä pohjasta, pulahtivat kylmään järveenkin. Yhden päivän he shoppailivat onnellisina Tampereella. Tällaiset vierailut verryttävät mieltä ja kieltä.

Mitähän muuta on tapahtunut. Omaa väkeä on asustanut koko ajan rannalla Huvituksessa ja lapset pyörineet iloisesti täälläkin päivittäin. Pyrähdin Helsinkiin, missä Jouni Harala kuvasi minua puoli päivää. Ammattimies asialla, Kiantoon virittäydytään. Poseeraaminen käy työstä, kuten totesimme syksyn muistelmakirjailijan Pekka Tarkan kanssa. Hän valmistautuu elämänsä julkkiskampanjaan, uudessa Kuukausiliitteessä on hyvä alku.

Kaikesta huomaamme, ettemme ehtineet edes Sastamalaan Vanhan kirjallisuuden päiville. Ehkä ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen ne jäivät väliin. Osuuteni ohjelmajohtajana on ohi. Kommentteja olemme kuulleet. Hauska kun edes kaivataan.

Eiliset matsit sujuivat onneksi ilman jatkoaikoja ja rankkareita. Aikanamme ammuimme rankkareita Kyröskosken kentällä Pitkon ja kumppaneiden kanssa. Ammuin omani yleensä ohi tai yli, en koskaan keskelle. Niitä oli vaikea torjua. Sitten Pitko ei pitänyt huumoristani, ja kisat oli pakko lopettaa, onneksi. Pikkusormi on vieläkin vinossa rajun heittäytymisen seurauksena.

Tänään on 11. hääpäivämme. Aamulla yllätin Marjan positiivisesti. Rakkaus roihuaa! Iltapäivällä menemme Matti Pulkkisen 55-vuotispäiville Tampereen Pajasaareen ja menetämme kaksi jännää matsia, mutta toivottavasti korvaus on yltäkylläinen. Kumpaa kannattaisimme, Ruotsia vai Englantia? Vaikea valinta. Erityissuosikkini on edelleen Kroatia, jota veikkasin kärkikolmikkoon. Marjan lemppari Ranska pysyy myös mukana.  Ehkä jompikumpi meistä voittaa veikkauksen, sillä toisten suosikit, Brasiliat ja Argentiinat ovat pudonneet, kuten Portugalikin. Niin  sammui tiet tähtiin. Jalkapallo on maailman hurmaavin hulluus. Näinä päivinä se valtaa mielemme kokonaan.

7.7.2018