Seiväshyppy on taidetta

Vihdoinkin ohi! Urheilu on pidellyt meitä ihan kohtuuttomasti kauniina kesäiltoina telkkarin äärellä. Ensin futis ja sitten yleisurheilu, molemmat lempilajeja. Huima kesä oli tulvillaan urheilun juhlaa. Toivottavasti ensi kesä on väljempi.

Joskus urheilu tarjoaa todellisia tähtihetkiä. Kuten eilen, kun käytiin seiväshypyn finaali. Eihän voi olla mitään kauniimpaa, täydellisempää, jännittävämpää. Ruotsin ihmelapsi  Duplantis nousi supersankariksi. Oppipoika päihitti mestarin, klassinen tarina. Lavillenie taituroi sentään pronssia. Satumainen yhteispeli. Tällainen finaali tekee katsojankin onnelliseksi.

Soitin serkulleni Joukolle Raaheen ja muistelimme omia seiväskisojamme Kaiskon talon takapihalla Kyröskoskella 1950-luvulla. Meillä oli haapapuinen seiväs, itse tehdyt telineet ja jonkinmoinen purukasa alastulopaikalla. Keskityimme aina pitkään, se oli tärkeä hetki. Kun riman korkeus nousi kohti kolmea metriä, oli ihme että pysyimme loukkaantumatta. Sitten isäni kielsi hyppäämisen (syystä kyllä) ja seiväshyppyuramme jäi harmillisesti kesken. Mihin olisimmekaan yltäneet? (Kentällä ei siihen aikaan ollut mahdollista omin päin harjoitella, välineet lukon takana. Minkähän takia.)

Esikuvia olivat silloin Eeles Landström ja hänen kilpakumppaninsa Jukka Piironen. Stadikalla varasimme aina paikat C-katsomosta seiväshyppypaikan kohdalta. Terässeipäällä Landström taivutti parhaimmillaan 450 ja 460, Piironen jäi tavallisesti 430:een. Maaotteluissa heltisi kaksoisvoitto ellei Ragnar Lundberg päässyt yllättämään. Landströmillä ja Piirosella oli samantapainen yhteispeli kuin Lavilleniellä ja Duplantisilla, niin eri maita kuin nämä edustavat. Lisää tästä Piirosen kirjassa Seipään varassa maailmalla. 

Sitten tulivat tietysti Pentti Nikulan viiden metrin talkoot ja Antti Kalliokoski, lasikuituseipäät ja myöhempiä hyppääjiä, mutta ei enää ketään nuoruutemme esikuvien veroisia. Ja nyt sitten, ei ketään edes finaalissa, ei Holttistakaan! Naisista puhumatta. Landström voitti sentään aikanaan Euroopan mestaruuden. Kärki on karannut tavoittamattomiin.

Lohdutonta oli muutenkin seurata suomalaisten saavutuksia. Jokunen ilonpilkahdus esteissä tai pikaviestissä, mutta muuten oli murheellista. Noiduimme Joukon kanssa tätä maan rakoon vaipunutta tasoa. Missä vika? Valmennuksessa, väitti Jouko. Voi hyvin olla.  Tehdäänkö taas suurremontti kuten Budapestin jälkeen 1966. Silloin sisuunnuttiin ja kehitettiin menetelmiä ja ruvettiin saamaan mitaleita ropisemalla. Olympiavoittojakin tuli juoksuissa Virenin ja Vasalan toimesta. Ihmeellistä aikaa jälkeenpäin ajatellen. Varmaan silloin keksittiin erilaisia poppakonstejakin, mutta yhtä kaikki: menestys siivitti kansakuntaa.

Kuten Veikko Huovinen jo aikoinaan totesi: jos pitkän matkan juoksussa ja hiihdossa ei tule menestystä, kansakunnan henkinen selkäranka murtuu. Kuinkahan lähellä sitä nyt ollaan? Norjalaiset (ihmeveljekset!), ruotsalaisetkin ja jopa joku tanskalainen jylläävät, mutta meillä ollaan perässä katsojia. Mitkä asiat siellä osataan tehdä paremmin? Meillä henkinen kantti pettää, suoritukset ovat ponnettomia. Jollakin tavoin sietämätön tilanne.

Lohduksi voi todeta Bubi Walleniuksen tavoin: hiihtokauden alkuun ja Iivo Niskaseen on enää muutamia kuukausia. Sitä odotellessa.

13.8. 2018