Mikonpäivänä maalla

Kekrinä pitäisi työt olla tehtynä ja sato sisässä. Niinpä melkein onkin. Viimeisiä laitetaan talvikuntoon, sitten voidaan jättää nämä maisemat. Ei nyt sentään lopullisesti, käyntejä tulee.

Pieni haikeus kuitenkin joka askeleella: tuokin jäi tekemättä ja tuo. Kesä hulisee käsistä, vaikka se pitkä ja kuuma olikin. Tuleepa uusia kesiä, toivon mukaan.

Tulomatkalla perjantaina poikkesimme Hämeenlinnaan. Teatterissa oli ensi-ilta, johon saimme ystävällisen kutsun. Hannu Huuskalla on iso rooli Hercule Poirot’na Agatha Christie -sovituksessa Kahvi mustana. Vähän aikansa eläneitä nämä Christien jutut ovat, mutta on niissä oma ikivihreä charminsa ja älyllinen näppäryytensä. Tämä on Olka Horilan sovitus ja ohjaus, ihan kunnollista perustyötä.

Ei ole varmaankaan helppoa hypätä maailmankuuluun rooliin, jota hallitsee David Suchet’n tunnettu briljanssi. Sehän on tv-sarja, jota Matti Klingekin päiväkirjassaan tunnustaa katselevansa – etupäässä tapakulttuurin ja puvuston takia. Fanien joukko on laaja.

Hannu Huuska selviää haasteesta hyvin, hän köpöttelee, rypistää otsaansa ja poseeraa odotusten mukaisesti. Hänellä on myös salaista ironiaa ja yllättyneitä reaktioita, joiden takana on ennakoitu aavistus tulevasta. Hannun presence on aivan luontainen.  Näyttämöllä ollessaan hän on aina sen keskipiste. Teatteri on saanut salapoliisin rooliin oikean vierailijan.

Muut ovat tasaisen varmoja. Johanna Reilinin vanhassa neiti Carolinessa on jotain kivaa ilkikuria. Helposti nämä Christien henkilöt ovat turvallisia kliseitä, eikä tässä paljon muuhun tähdätäkään. Juonen sokkelointi ja syyllisen piilottelu on tärkeintä. Tyylissä pysytään, lavastuksen ja puvustuksen ovat työryhmät tutkineet hyvällä huolella.

Hannun seurapiiristä tapasimme teatterissa taas rakkaat Sinan ja Mailan sekä Matti Pulkkisen ja Pekka Gestrinin. Matti on aiheuttanut Suomussalmella pienen skandaalin minun haastattelullaan, siitä myöhemmin. Kirsi-Kaisa Sinisalo luotsaa teatteriaan karikoissa ja joutuu samalla kestämään uudelleen otsikoihin noussutta avioeroaan. Kaikki myötätuntomme hänelle.

Täällä maalla on hiljaista ja alakuloista, mutta ei se meihin tartu. Keräsin viimeiset omenat ja sienet. Saunoimme rannassa kaiketi viimeisen kerran. Nostin laiturien rappuset ylös, kaadoin vedet saaveista ja ämpäreistä. Kesäkalut kattojen alle.

Sitten valmistauduttava huomiseen julkkariin, Kianto saa ensikasteen. Yksi oppinut valiolukija on lukenut kirjan alusta loppuun kolmessa päivässä; lausuntonsa rauhoitti, ei kirja siis ihan metsään mennyt. Itse asiassa arvionsa oli hyvinkin positiivinen. Mutta kriitikot eivät ole vielä sanoneet sanaansa. Sopiva vavistus saattelee matkaamme Helsinkiin.

30.9. 2018

 

Loistava Tosca

Olin hakemassa ihan muita lippuja Kansallisoopperasta, kun ulos tullessani törmäsin rappunaapureihimme Akuun ja Sagaan. He tiukkasivat, olemmeko jo nähneet Toscan. Myönsin että emme. He pitivät aivan välttämättömänä, että näemme sen. Sillä Tosca on parasta täällä, kerrassaan suurenmoinen, joka osaltaan huippuesitys, he vakuuttivat yhdestä suusta.

Ei auttanut, minun oli siitä paikasta palattava kyselemään lippuja Toscaan. Aku ja Saga tulivat varmistamaan, että se onnistuu. Ja sainkin pari hyvää peruutuspaikkaa permannolta vielä saman päivän iltaan. Mainiot balettitaiteilijat onnittelivat ratkaisusta.

Eivätkä turhaan, sen voimme jo itsekin vakuuttaa, kun Tosca  on nähty ja kuultu. Ehdottomasti maineensa veroinen. Ennen kaikkea Christof Loyn ohjaus teki minuun vaikutuksen, ja sitä Akukin erityisesti kehui. Jokainen ele ja liike on kohdallaan, jäntevästi ja elävästi suunniteltu toiminta kantaa läpi esitylksen. Lisäksi näyttämökuvat ovat hivelevän upeita, eivät itsetarkoituksellisia, vaan ajankuvaan lúontevasti liittyviä. Tässäkään ei pyritä keinotekoiseen modernisointiin, vaan teos elää omassa ajassaan aivan perfektisti ja puhuttelevasti.

Itse Tosca, jolla on vaikeasti muistettava nimi Aušryné Stundyté, on lyhyesti sanoen ihana, hehkuva ja kärsivä nainen. Ohjaus tuo uudella tavalla esiin hänen mielensä vaihtelut. Lopussa hän on jo pahoin järkkynyt surmattuaan Scarpian, hän huojuu toden ja toiveen välimailla ja musertava loppu tulee tavallaan vapautuksena. Andreas Caré on Cavaradossina kelpo tenori ja hyvä näyttelijä, mutta päähuomio kiintyy (kuten usein) Scarpiaan. Tuomas Pursio oli meille uusi tuttavuus, ja karismaattisen väkevä tyyppi, riittävän pirullinen, mutta myös luonnikkaan kelvoton heittiö, joka on jo luopumassa perimästään seksuaalipalkinnosta, into heikkenee, mutta eihän niin makeaa saalista voi sittenkään jättää käyttämättä. Loppu on katastrofi.

Joku naiskriitikko on kuulemma paheksunut esityksen raiskauskohtausta ja kummastellut sitä, ettei metoo-kampanjasta ole opittu mitään! Kyllä kampanjan pitäisi myös taannehtivasti siivota 1800-luvun tapoja. Sitä paitsi raiskausta ei edes tapahdu, ja paha saa palkkansa. Saavat sitten hyvätkin, ikävä kyllä.

Ihailimme myös, kuinka ohjaaja käyttää joukkoja, kuoripoikia ja juhlaväkeä, ovelta kurkkijoita, kardinaalia, paria mykkää roolia, aina osuvasti, tilannetta korostaen ja ajankuvaa valaisten. Täysiverisen teatterimiehen työtä. Vertailuaines on kapeahko, mutta rohkenen heti väittää, että Tosca on kaupungin parasta teatteria, ei vain musiikillista intohimoilua, vaan myös syvää ihmiskuvausta. Puccini ja libretistit ovat kohdannut vertaisensa tekijät.

Sitä paitsi oopperassa tapaa tuttuja, Tintu Kontron ja Maija Kangaslahden seuralaisineen, jopa Gädda Haukilahden, vanhan upseeritoverin, jonka kanssa kannatimme Klubin pysymistä miehisenä. Ikaalisten kuvataiteilijan Markku Wegeliuksen kanssa paheksuimme vessajonossa harmonikkajuhlien loppumista vanhassa kauppalassa, vaikka emme ole aikoihin niissä vierailleetkaan. Veto on loppunut ja rahoista riidellään. Tavallista festivaalipiireissä. Toivotaan sinne sentään jotakin jatkoa.

Hieno ilta oopperassa, kiitos Akulle ja Sagalle viitteestä ja muille taiteilijoille elämyksestä.

27.9. 2018

Musiikin huippuja

 

 

 

 

 

 

 

Maria Callas oli loistava, yli kaikkien sopraanoiden. Näin uskoi maallikko ja sai vahvistusta hienosta dokumenttielokuvasta Maria by Callas. Se on yhtä nautintoa alusta loppuun.  Callasin säteily hallitsee kangasta ja äänimaailmaa lumoavasti.

Mikä sitten oli Callasin salaisuus? Ääni itsessään, sen tavattoman vivahteikas käyttö. Lisänä ilmeinen näyttelijän lahjakkuus. Lopulta sensuellin naisen äly ja sanavalmius, terävyys, magneettinen voima. Ei ihme, että hän pani joskus oopperataloissa rähinäksi. Siinä nainen, jonka komealle nenälle ei hypitty. Ymmärrän entistä paremmin Wallanderia, joka kuunteli vapaa-aikoinaan Callasin äänitteitä.

Suuren tähden rakkauselämä ei ollut onnistunutta, kuten se ei useinkaan ole. Pahiten häntä kusetti Onassis huvipursineen, kaappaamalla yhtäkkiä maailmanlesken Jacquelinen vaimokseen. Ei onnistunut sekään yritys, Maria palasi takaisin. Näistä lehdet aikoinaan hehkuttivat, enkä ollut silloin aiheista kiinnostunut. Nyt vanhat draamat avautuvat uusina.

Hyvä dokumentti on toisinaan parempi kuin keksitty elokuva. Tosielämä rouhaisee syvemmältä. Sitä kohti ollaan menossa, Knausgårdin tavoin. Pekka Tarkka sanoi muistelmiensa julkkareilla, että hänkin on kyllästynyt fiktioon. Oireita on ilmassa. Pekan muistelmat luin loppuun, kerrassaan hieno kirja, siihenkin on vielä palattava. Muun ohessa Pekan musiikilliset elämykset yllättävät monia.

Olihan meilläkin eilen. Kävimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Brahmsin viulukonserton op. 77 ja Šostakovitšin sinfoniaa no 12 eli kuuluisaa vallankumousvuoden 1917 sävelteosta. Olipa nautinnollinen ilta sekin. Tsekki Josef Špacek pani viulunsa todellakin laulamaan Brahmsin konsertossa ja sai suuret suosionosoitukset. Rankempi kokemus oli Šostan sinfonia. Sillä on kiistatta kertovia ominaisuuksia, vaikka absoluuttista musiikkia kuinka arvostettaisiin. Elin Leninin aatteet, kansan heräämisen ja Talvipalatsin valtauksen voimallisesti.

Venäläisen eksentrikon kuumeinen värinä välittyy merkillisesti hänen musiikkiinsa. Se on kulmikasta, äkkivaihtelevaa, leikaten yllättävää, särmää nirhaavaa, synkästi kumisevaa ja runollisesti soinnahtelevaa samassa paketissa. Pidän sen ehdottomasta elävyydestä, koko ajan on hermo päällä, intensiteetti purkautuu rummunpaukkeeseen ja väsähtää taukojen lurinaan. Tällaisen matkaan heittäytyy omin assosiaatioin, kaiken tarpeettoman unohtaen.

Kapellimestari oli Michael Sanderling, elegantti, tehokas, ilman ylimääräisiä eleitä, sai kaupunginorkesterin soimaan niin, etten minä ainakaan osannut toivoa mitään parempaa.

Oopperan elämykset odottavat. Helsinki on jo ihmeellinen kulttuurikaupunki. Katselimme Oodin valmistuvia laineita. Amos Rex on vielä tutkimatta. Taidetta riittää gallerioissa ja museoissa, teatterit pursuavat ensi-iltoja, elokuvateattereita tulee lisää, tarjonta rikastuu, rakkautta ja anarkiaa on nytkin kukkuramitoin menossa. Lisäksi televisio tuottaa  hienoja ranskalaisia leffailtoja. Miten kaikkea ehtisi ahnehtia. Töitäkin pitäisi tehdä. Antaa niiden odottaa.

26.9. 2018

Waltari-viikon satoa

 

Taas vauhdissa Faruk Abu-Chakran kanssa, puheenjohtajana Päivi Istala. 

Tv1 kunnostautui viikolla Waltari-aiheisilla elokuvilla, joiden taso vaihtelee. Noita palaa elämään oli sotkettu melko perusteellisesti, mutta Aarne Tarkas onnistui yllättäen kuvaamaan pienoisromaanista Jokin ihmisessä tiiviin, alkuteoksen hengessä kulkevan elokuvan, pääosissa verevä Anneli Sauli ja erinomainen Jussi Jurkka. Vain Osmin mielenmuutos tulee siinä kovin äkkinäisesti. Jurkka oli pääroolissa myös William Markuksen kireän pingottuneessa elokuvassa Verta käsissämme (Ei koskaan huomispäivää). Näissä Waltari ei ollut mukana  enää käsikirjoittajana.

Tarkastelin nimittäin hänen käsikirjoituksiaan lauantaina Waltari-seminaarissa Yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa. Sinne pakkautui väkeä lähes parisataa aivan viimeiseen tuoliin saakka, uloskin taisi jäädä ilmoittautumattomia. Suurin ilo oli tavata pitkästä aikaa vanha matkaveikko Faruk Abu-Chakra, joka on edelleen täydessä vedossa. Hän on jo eläkkeellä arabiankielen lehtorin hommastaan yliopistolla. Hän esitelmöi samasta aiheesta kuin ennenkin, suuren egyptiläiskirjailija Taha Husseinin Sinuhe-käännöksestä arabiaksi. Sitä ei ole enää mistään saatavissa, kirjastoistakin kaikki on kuulemma varastettu. Faruk heilutteli kädessään omaansa, joka on suuri harvinaisuus. Uutta käännöstä ei ole saatu aikaan. Farukin mukaan vanha käännös on puutteellinen, siitä jäi pois mm. kalanperkaaja Metin tärkeä valitus.

Taha Hussein arvosti Sinuhen erittäin korkealle, piti sitä parempana jopa kuin Egyptin Nobel-kirjailija Nagib Mahfuzin teoksia. Olen lukenut kaikki suomennokset, kerrassaan riemastuttavia opuksia. Farukin kanssa esitelmöimme kymmenen vuotta sitten Aleksandrian kansainvälisessä Waltari-symposiumissa, Lontoossa British Museumissa ja Helsingissäkin. Silloin Waltari 100 kuljetti meitä, nyt on sitten menossa 110-vuotislämmitykset. Hyvin näyttää Waltari edelleen kiinnostavan.

Vesa Vierikko kertoi Gabrielin ohjauksestaan Kansallisteatterissa. Onneksi näimme esityksen edellisenä iltana, se on aivan mainio. Vesa joutui hyppäämään ohjaajaksi äkkinäisesti, kun teatteri luopui yrityksestään modernisoida Waltarin vanhaa näytelmää. Siellä oli jouduttu toteamaan, että sitä ei voi modernisoida, niin tiiviisti ja hyvin se on omassa ajassaan kirjoitettu. Onneksi huomasivat. Vierikko teki ihmeen rohkean ratkaisun ja ohjasi aivan sanasta sanaan (pienin lyhennyksin) Waltarin alkuperäisen näytelmän oman aikansa tyylilajissa. Sehän on aivan vastoin trendejä, kaikkihan pitää nyt ”saattaa nykyaikaan”. Vierikko kehui Waltarin kielen charmia ja näytelmän täydellistä rakennetta: sitä ei voi muuttaa! Tulos on näin erinomainen.

Kerrankin näkee nimittäin todella vivahteikasta, viimeiseen saakka viritettyä näyttelijäntyötä. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat vanhoina neiteinä aivan loistavia, ja Sampo Sarkola silmälappuisena huijari-hurmurina tekee parhaansa. Raili on hauskasti ronskistettu, Minttu Mustakallion reipas rooolityö. Perinteinen ja samalla ihmeen raikas, elämän tragikomiikkaa ajattomasti uhkuva esitys.

Takaisin seminaariin, missä nähtiin myös Karjalaisten Sopparyhmän tanssiesitys, joka oli viritetty Palmu-dekkarien henkeen. Lea Toivola vertaili huolekkaasti Waltarin ja Jaan Krossin vaiheita ja teoksia. Historian käsittelyssä kirjailijoilla olikin samansuuntaisia tavoitteita näyttää nykyaika menneisyyden peilissä. Krossin siihen pakotti neuvostovalta, Waltarin innoitus oli vapaasyntyisempää.

Oma esitelmäni Waltarin elokuvakäsikirjoituksista tullee julkaistavaksi jossakin. Pääasia oli osoittaa tuotteliaan proosakirjailijan yllättävän ahkera aktiivisuus elokuvan ja myös teatterin puolella. Waltari todella opetteli omin päin kaksipalstaisen elokuvakäsikirjoituksen teon ja kirjoitti vuolaita kuvaselostuksia ikään kuin jo ohjaisi tulevaa elokuvaa. Hänen tilillään on 17 alkuperäiskäsikirjoitusta, ja saman verran on tehty filmatisointeja hänen teoksistaan. Niissäkin Waltari oli aluksi itse mukana. Hänen käsikirjoitusuransa huipentui Kulkurin valssiin 1940. Luin sen käsikirjoitusta KAVIn kirjastossa ja ihastelin sen puhtaita sujuvia sivuja, joista heijastui selvästi kaunokirjallinen innoitus tähän aikuisten satuun.

Sivusin myös kansainvälisiä elokuvia, ennen muuta Sinuhen Hollywood-spektaakkelia, jolla on turhankin huono maine – ulkonaisesti se oli tarkkaan tutkittu ajankuva, Waltarin sanoin ”loistava kuvakirja menneestä aikakaudesta”. Elämää siinä ei ole, ja juonikin on läpijuosten karsittu, muutamat roolit varsin jäykkiä. Waltari oli saada hyvityksen, kun Dino di Laurentis varasi oikeudet Johannes Angelokseen 1958, mutta monista syistä filmihanke peruuntui. Turkissa oli silloinkin kriittiset ajat, eikä tuottaja saanut elokuvaansa turkkilaisia avustajia piirittämään Konstantinopolia. No nythän aihe olisi vapaa ja mahdollinen toteuttaa. Sillä voisi jopa peilata Turkin nykytilannetta. Kuka ryhtyisi? No jaa, rahaa vähän tarvittaisiin ja niitä avustajiakin.

Puheenjohtaja Päivi Istala päätti seminaarin loppusanoihin, joista kasvoi hänen waltariaaninen omaelämäkertansa, ytimenä jälleen Kekkoselta saamansa rohkaisukirje radion Ristivetoa-ohjelmasta 1970. Lasse Lehtinen huomauttaa Minä ja Kekkonen -kirjassaan, että Päivi ei ole vieläkään toipunut tästä huomionosoituksesta, ja siltä vähän vaikuttaa. Mika Waltari-seuran järjestämä seminaari oli joka tapauksessa hyvä huolimatta joistain poisjäämisistä, jotka paikattiin onnistuneesti. Oli huuhdeltava päivän rasitukset ensin Kappelissa ja sitten Yrjönkadun uusitussa puusaunassa. Ah elämän onnea taas.

22.9. 2018

 

 

Mikan merkkipäivänä

Taas seistiin kirjailijan muistomerkin äärellä. Mika Waltari -seuran aktiiveja kerääntyi Veikko Hirvimäen Kuningasajatuksen liepeelle kunnioittamaan mielikuvituksen jättiläistä. Hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Puheenjohtaja Päivi luki pätkiä Waltarin töölöläiskuvauksista, ja sitten kipaistiin sisälle Eliten tyylikkäisiin tiloihin.

Kuulimme hiukan muuttuneita suunnitelmia (johtuen parista peruutuksesta) lauantain seminaariin, mutta minä lupasin takuuvarmasti olla paikalla. Päivän mittaan kokoilin aineistoa esitelmään, joka koskee Waltaria elokuvakirjailijana. Aiheesta on aika paljon kirjoitettu, yritän silti löytää uusia kulmia. Katsoimme iltapäivällä taas elokuvan Noita palaa elämään. Tarvittiin kolme käsikirjoittajaa sotkemaan alkuperäinen näytelmä melko tolkuttomaksi sekamelskaksi. Näistä jatketaan lauantaina Yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa.

Puhuttiin myös ikuisuushankkeesta, Mika Waltarin kotimuseosta. WSOY:n juhlassa asia tuntui liikahtavan vähän eteenpäin. Nyt se kannattaa vetää maaliin, muuten se jää roikkumaan ja unohtuu. Sirkku ilmoittautui jo museon isännöitsijäksi ja oppaaksi. Jukka Parkkisen koira on Waltarin Tiukun kaima, ehkä sekin saadaan museoon rekvisiitaksi. Santeri Kinnunen toi eiliset ensi-iltakukkansa Mikan muistomerkille, sympaattinen ele.

Päivään sattui toinenkin, henkilökohtainen merkkitapaus. Sain tiedon kustantajalta, että Kianto-kirjasta on lämpimäinen haettavissa. No siitä paikasta Ritarihuoneelle, missä sainkin käteeni komean ja painavan opuksen: Suomussalmen sulttaani. Selasin sitä Ritaripuiston aurinkoisella penkillä siuihkulähteen solistessa.  Enpä isoja virheitä huomannut, korkeintaan jokunen väliviiva tai kirjain voi nyrjähtää paikoiltaan. Muuten kirja priimakunnossa. Jatkoin selailua Esplanadi-cafén terassilla. Syyskesän viimeiset iltapäivän säteet, lasillinen kylmää valkoviiniä. Nautinnon ja tyydytyksen hetkiä. Ilmestyy ensi viikolla, julkistetaan 1.10.

Jatkan Pekka Tarkan muistelmia, kohta lopussa. Luen huolellisesti, koska kirjasta tuntuu kasvavan synteesi – tietysti yhden miehen kulmasta – muutamilta vuosikymmeniltä, jotka itsekin hyvin muistan.

Kirjoitan myös näytelmää, sekin innostaa pitkästä aikaa. Jospa pääsen vähitellen uusiin töihin. Joitain tarjouksia leijuu ilmassa. Tämmöinen välitila on hedelmällinen, voi sinkoilla ihan uudenlaisia ajatuksia. Katsotaan.

19.9. 2018

Kesäkauden päätös

Viimeinen rynnistys ennen lopullista Helsinkiin muuttoa. Monet asiat kasaantuivat. Silti jäi paljon hoitamatta, kuten aina. Eletään toivossa, että koittaisi vielä uusi kesä.

F. E. Sillanpään syntymästä tuli eilen sunnuntaina kuluneeksi 130 vuotta. Tapausta pohjusti tavallaan Kristiina ja Pertti Haaviston (seuran johtokunnan jäsenten) tupaantuliaiset Tampereen Villilässä. Uudessa lehtevän puiston ympäröimässä kauniissa kodissaan Pyhäjärven rannalla tapasimme monia tuttuja kyröläisiä ja muitakin. Moni asuu Mahnalassa tai vähintään pitää siellä mökkiä; puhuttiin tästä voimakkaasti kehittyvästä kylästä ja Yrjölän tilan kreikkalais-italialaisista kesätempauksista. Matin kuulaharjoitusringistä pitäisi tehdä nähtävyys, ehdotin.

Lauantaina kävimme poikani Vilhon ja kumppaninsa Marin kutsusta nauttimassa afghanistanilaisen lounaan niinikään Tampereella, nyt siinä keskustassa Aleksanterinkadulla. Villen anoppi on ottanut kummipojakseen afgaani Hassanin, joka taas toi mukanaan kolme kaveriaan, ja näin koostui kansainvälinen seurue. Kuulimme poikien kotoutumisesta, kielitaidon kehityksestä ja jalkapallon harrastuksesta. Sympaattisia, hyvin käyttäytyviä kavereita, mallikkaampia elämäntavoiltaan kuin useimmat suomalaiset nuoret.

Saunoimme Marjan kanssa vielä kahdestaan Huvituksen rannassa ja ihailimme tyvenesti tummuvaa syyskesän iltaa. Näin jätämme menneen kesän ilot ja reippailut. Omenoita on keräilty ja mehuja keitelty, joten osa iloista tulee talteen.

Sunnuntaina mestari Järvelin oli pystyttänyt nosturin Viehätyksen pihaan, ja villan ylimpiä seiniä ja ikkunoita puhdistettiin ja korjailtiin. Niin jäi talo hyvään kuntoon, kun kaasutimme Sillanpääntietä ensin kirjastoon FE:n syntymäpäiväkahveille ja näyttelyitä tarkastelemaan. Hurskasta kurjuutta luettiin ääneen, mikä oli vähintään paikallaan. Eletään taitekohtaa; kuinka esimerkiksi Myllykolussa jatketaan menestyksekkäitten oopperakausien jälkeen – siitä ei kellä tunnu olevan käsitystä. Pitkäjäntenen suunnittelu on mahdotonta, koska järjestävät seurat ja tahot katkeavat yksi kerrallaan kesäkauden rasituksiin. Kokoava ajatus puuttuu..

Ajelimme säteilevän kauniissa syyssäässä Janakkalan pappilaan, missä Catarina ja Juha Vakkuri olivat luvanneet tarjota matkalaisille lounaan ja pitivätkin sanansa. Nautimme herkullista hernerokkaa ja lohta ja marjasalaattia ja puhelimme läpi monet asiat. Aikaa oli vierinyt viime tapaamisesta.  Kun luen Onnen Pekan muistoja, oli puhetta myös setlementtipappi Sigfrid Sireniuksen seikkailusta tässä pappilassa 1918 – lähemmin luettavissa Pekka Tarkan mainiosta kirjasta. Lopuksi käyskelimme hautausmaalle, missä löysimmekin sekä sankarivainajien että punaisten muistomerkin; jälkimmäisen alla lepää kuulemma monia pakoon lähteneitä hämeenkyröläisiäkin.

Viimein kotiin Sepänkadulle, ihmeellnen rauhan tunne. Sateleekin sopivasti. Tästä alkaa syyskausi kaikkien kohellusten ja kokemusten jälkeen. Ryhdytään ottamaan vastaan virtailevia virikkeitä. Ensin on keskityttävä Mika Waltariin, 110-syntymäpäivä on ylihuomenna ja seminaari lauantaina Yliopiston pienessä juhlasalissa. Tervetuloa, aamukymmenestä alkaen ravistellaan sitten Mikan maailmoja.

17.9. 2018

Sanasta kiinni

 

Varomattomasta sanasta rangaistaan heti. Hetken lipsahdus voi olla irtisanomisperuste. Samalla vastustetaan pienten yritysten mahdollisuutta irtisanoa laiskaa työväkeä. Onkohan tämäkään mitään tasa-arvoa.

Tauno evästi minuakin hyväntahtoisesti portilla: ”Nykyään ei saa sanoo mitään mitä aattelee.” Tämä on hyvä pitää mielessä. Kätketään sanat sydämeen ja tutkiskellaan niitä siellä, kuten Raamatussa neuvotaan.

Toisaalla on ihmisryhmä, joilla on vielä sanomisen erivapaus. Tarkoitan kirjailijoita. Heidän sananvapauttaan ei sentään ole tohdittu suitsia. ”Nousis viä kauheempi meteli”, kuten Tauno lisäsi. Jos ronskin heiton kanssaihmisistä pistää kolumniin Jari Tervo, me ihailemme hänen sutkaustaan eikä kukaan käy kimppuun. Puhumatta kirjailijain teoksista, niissähän täytyykin torveilla väärämielisiä, repiviä ja rivoja henkilöitä, muuten teos ei kuvaa elämää todenmukaisesti. Pätee myös kotimaisiin tv-elokuviin ja kaikenkarvaisiin satiireihin.

Viihde on ollut sallivaa, mutta joku aika sitten kuulin eräiden stand up -koomikoiden huolehtivan siitä, mitä voi heittää lavalla ja mitä ei. Mitään ihmisryhmää ei saisi loukata. Mutta ihmisryhmiä on monia ja niiden edustajia vielä kirjavampi joukko. Millä koomikko seuloo ne kuulijat, joita on varottava? Ja eikö loukkaaminen ole aikojen sivu ollutkin sivaltavan satiirin tavoitteena. Luvassa siis entistä hampaattomampaa hauskuuttamista.

Ihmisroskia kuvasi suorasukaiseen tapaan jo Dostojevski, tosin myötätuntoisesti. On todella niljakkaita ja vastenmielisiä henkilöitä, joita kertojakin kammoksuu. Gorkilla on pohjalla elävää sakkaa ja sosialismin syrjäytyneitä surkimuksia, jos kohta kelpo sankareitakin. Kirjailija ohjailee lukijansa mielialoja. Kyllä klassikkojen sormi myös syyttää elinkelvottomia, niin sanotusti tarpeettomia ihmisiä. Ei ole tasaisen autereista ihmismaisemaa, eikä kaikkia hulluja ihannoida tai edes hyväksytä. Ihmiselämän kirjo on moninainen.

Mutta Oulun valtuustossa ei siis pidä mennä ketään luonnehtimaan, ei ainakaan negatiivisesti. Alkoholistit ja huumeiden käyttäjät ovat yhtä kunniallisia kaupunkilaisia kuin valtuutetutkin. Kuinka arvonsa tuntevat kaupunkilaiset itse ajattelevat, onkin toinen juttu.

Sillanpää puolusti perusihmisyyttä ja valitsi suuren romaanin päähenkilöksi vanhan, vastenmielisen, puoliälyttömän äijänrahjuksen. Toivolan Juhaa luonnehditaan Hurskaassa kurjuudessa hyvin ikävästi. Kaukana hän ei ole ihmisroskasta. Silti kertoja puolustaa hänen ihmisarvoaan. Mallikappaleeksi hän ei kelpaa, huonostikin hänen käy, arvostelijat pahoittelivat jo aikanaan tätä ”slaavilaista ihmistyyppiä”, joka ei kelvannut punaisillekaan kapinallisten edustajaksi. Siellä hän vaan edelleen raataa ja taapertaa kapinakuvausten kärjessä.

Taiteen tehtävä on nostaa niitä, joita muut väheksyvät. Puhtaanapito kuulukoon poliitikoille. Siellä ollaan näemmä joskus varomattomia. Suuri enemmistö ajattelee juuri niin kuin valtuutettu Moilanen, mutta ei sano sitä julkisesti, ainoastaan omissa seuroissaan.

Mihin tällainen kaksinaisuus ajan oloon johtaa? Ajattelemme yhdellä tavalla ja puhumme toisin. Varomme suu supussa liian värikkäitä ilmaisuja. Esiinnymme kuivasti ja virallisesti kieli keskellä suuta, ettei vaan kukaan loukkaantuisi. Kieli ja elämä menettävät mehunsa. Ollaan kaikki kohta tapetinvärisiä kanslisteja. Puhumme varmistettua ja siivottua suomea. Kapakassa tai kotona tv:n äärellä voi sitten murista jotakin aitoa ja alkuperäistä ajatuksentynkää, ellei ajanmukaisen sisäsiistejä kanssaihmisiä satu olemaan paikalla.

Jukolan Juhani varoitti veljeksiä tarttumasta löysään sanaan. Nykyisin hirtämme lähimmäisiä juuri niistä.

13.9. 2018

Kohinaa ja kohellusta

Herään sateen ropinaan, joka yltyy kohinaksi. Napsautan radiosta Rubinsteinin plimputtamaan Beethovenin sonaatteja. Otan silmälasit ja kirjan käden ulottuvilta, Knausgårdin Taisteluni, vasta kolmas osa menossa. Sitä voi lukea mistä vaan, teksti elää, liikkuu, hyrskyy joka suuntaan. Olen jäljessä kaikista, mutta otan kiinni. Antoisa varhaisaamu. Tuntuu että voin loppuelämäni kuroa maailmankirjallisuutta aamuöisin neljästä kuuteen, kunnes tulee uutiset.

Ruotsin vaaleja analysoidaan ja tulkitaan loputtomiin. Niiden vaikutuksia muihin maihin liioitellaan, Suomeenkin. Täällä mennään niin kuin ennenkin, populismissa ollaan Ruotsia edellä. En usko pätkääkään Hjalliksen Nyt-liikkeeseen, että se saisi joitain tuloksia aikaan. Paitsi tietysti medianäkyvyyttä. Niin kauan kuin voin muistaa on päivitelty, kuinka puolueet ajavat vain omaa etuaan ja suuntaavat kohderyhmilleen eivätkä ajattele koko kansan parasta. Niin vanhaa veivausta kuin olla ja voi eikä siitä kohene.

Politiikan syvin luonne ei ole puheista mihinkään muuttunut, jaa – Salolaisen ja Pekkarisen mukaan on sentään menty eteenpäin. Missähän suhteissa? Kaiketi debatissa, puheiden lyhyydessä. Mutta sitten taas valitellaan, että siellä ollaan niin ilkeitä ja hyökkäillään ja vääristellään toisten puheita ja ollaan pintapuolisen julkisuushakuisia. Voi hyvänen aika. Jo brittien parlamentissa myrkyllisyyden aste on kokonaan toinen. Tai oli ainakin Thatcherin aikaan 80-luvulla, kun seurasin keskusteluja Lontoossa. Amerikkalainen rähinä voittaa nykyään senkin, ja Venäjällä käydään käsikähmää duumassa ja kaduilla.

Pysähdytti Salolaisen toteamus kansanedustajien avustajien tärkeydestä. Mitä kaikkea he toimittavat edustajan eteen. Heillä voi olla kuulemma enemmän valtaa kuin edustajalla. Mitä tämän enää tarvitsee itse tehdä? Olla paikalla ja mahdollisesti puhua. Entä ajatella? Ilmeisesti avustajat ajattelevatkin kansanedustajan puolesta. Ministereillä sama juttu. Kaikki muistavat brittien mainiot Yes, (Prime) Minister -sarjat. Alemmat virkamiehet johtivat maata ja ministeriä.

Olen yksin talossa, Marja hoitelee Helsinkiä. Menee illalla Leena Kurjen bileisiin ”edustamaan meitä” tämän vasta ilmestynen kirjan kunniaksi. Puhuimme Leenan kanssa Antti Eskolasta. Hesari ei ole edes ilmoittanut hänen kuolemastaan. Onko Antti jo jäänyt niin kauas periferiaan ja menneisyyteen. Vielä 60- ja 70-luvuilla hän kohautteli puheenvuoroillaan ja kirjoillaan. Nytkin puheli kuulemma vielä virkeästi Leenan kanssa puhelimessa muutama päivä sitten ja kävi keskiviikkona vanhan verstaansa, Tampereen yhdistyneen yliopiston, avajaisissa tapaamassa tuttuja – ja torstaina kuoli. Hieno kuolema, virkeänä viimeiseen saakka.

Kävin sillä välin Komediateatterin ensi-illassa Mailan kanssa: Linnan juhlat, Tuomas Parkkisen ja Satu Rasilan tekosia, melko höhlä sketsisikermä julkkisten ym. toilauksista. Tuomas valitti Aamulehdessä, ettei ole koskaan saanut kutsua Linnan juhliin – ja korvaa puutteen hupailulla, missä mies pyrkii juhliin väkisin ilman kutsua. Muutama huvittava parodia tv-katsojien asenteista ja presidenttiparin rooleista. Näyttelijöillä pitää kiirettä asujen ja peruukkien vaihdoissa, Tuukka Huttunenkin liemessä mukana. Lauantaina alkoivat taas Päämäärä Tuntemattoman esitykset, eikä niitä monta syksyllä olekaan.

Marja viihtyi kertomansa mukaan mainiosti Leenan juhlassa ja sai seurustella vapaasti sivistyneiden herrojen kanssa. Meilläkin oli Mailan kanssa hauskaa teatterissa, vaikka esitys ei riemua ylimmilleen nostattanut. Tuttuja oli sielläkin. Virkistää vaihtaa välillä seuraa. Miksi he muuten yhtäkkiä lopettivat Linnan juhlat Finlandian hartaaseen kvartettiesitykseen? Putosi jyrkähkösti tyylistä. Ehkä tuli huono omis kaiken pelleilyn jälkeen.

Ilouutinen lopuksi: Suomi jatkoi futiksessa voittoputkea Viroa vastaan. Peli oli lauantaisen Unkari-matsin toisinto, samat numerot, sama aikataulu, sama maalintekijä. Sama jatkukoon.

11.9. 2018

Suomi nousee futiksessa

Onkohan Ratinan stadionissa joku taika? Siellä Suomi voitti ensin Ruotsin yleisurheilussa ja nyt Unkarin jalkapallossa.

Jälkimmäistä tapausta olimme poikani kanssa todistamassa paikan päällä. Ihmeellistä oli nähdä uusittu Ratina. Muistan takavuosilta kun se oli katutason kuoppa siinä linja-autoaseman laidalla. Nyt on paikalle kohonnut pompöösi betonilinna ja kansainvälinen kenttä.

Jonossa esiintyi manselaisen röyhkeää kiilaamista, muuten yleisö oli rauhallista. Kunnes riehaantui vallan Suomen voitosta. Oli siellä tunnelmaa. Tämä oli minulle paras avaus taas futikseen. Puoli vuosisataa sitten istuin harva se ilta Olympiastadikalla. Nyt on sen penkeistä jäljellä parit tuolit tuolla meidän rannassa.

Sitä paitsi Suomen peli oli virkeää ja raikasta. Varsinkin puolustuspeli oli huolellista. Pelättyä viime minuuttien tasoitusta ei tullutkaan Unkarille. Suomi kolisteli kahteen kertaan tolppia ja missasi pari selvää tilannetta. Tulos olisi hyvin voinut olla 3-0.

Uusitun joukkueen pelaajista kiinnitti huomiota Pyry Soirion nopeus, Paulus Arajuuren uhrautuva varmuus ja Teemu Pukin onnistuminen maalinteossa heti alkuminuuteilla. Joona Toivio otti turhia vapareita kovilla taklauksilla. Robin Lod kunnostautui, ja perimmäinen lukko oli tietysti ulottuvainen ilonpitäjä Lukas Hradecky. Hän myös johti loppukiitoksia fanilauman edessä. Fanit niin, reipas laulu kajahteli ja loi tunnelmaa koko pelin ajan.

Olipa hauska käydä vaihteeksi tämmöisessä. Jukka Gustafssonin vaimoineen tapasimme, tyytyväiseltä vaikutti hänkin. Istahdimme vielä Vilhon kanssa Konttorissa, joka sijaitsee hänen asuintalonsa kivijalassa. Täpötäynnä oli kapakka juhlijoita. Olimme Tampereen yöelämän keskuksessa, vilkkaalta vaikutti, suorastaan eurooppalaiselta meiningiltä. Tampereen ilme on rajusti muuttumassa ja muuttuu lisää, kun raitsikka ja uudet rakennussuunnitelmat valmistuvat. Tuleeko leppoisasta kaupungista turhankin yltiöurbaani? Budjetti jo repeilee. Toivomme kaupunginisille malttia. Perinteistä väljää miljöötä ei kannattaisi kokonaan ahtaa täyteen pilviä hipovaa kivikolossia.

Äsken Jälkihiki kehui ansaitusti Huuhkajien otteita ja Markku Kanervan rauhallista otetta valmentajana. Nuorentunut joukkue on joka tavalla uuden kauden edessä tässä Nations Leaguessa, jonka systeemistä kukaan ei saa selvää. Varmaa on kuitenkin, että jos vaan voittaa jokaisen matsin, pääsee ikään kuin keittiön kautta EM-kisoihin. Olisihan se komeata viimeinkin.

Sverige demokraterna voitti vähemmän kuin uumoiltiin, suurta jytkyä ei tullutkaan, mutta riittämiin päänvaivaa muille puolueille. Ihan fiksun näköistä väkeä näytti olevan heidän valvojaisissaan. Tällaista kansanviidennestä ei voi loputtomiin halveksia vaikenemalla. Maahanmuuttoon tulee naapurissa toinen tahti, ei voi mitään. Asenne valuu hiljalleen tänne päin. Elämme monin tavoin uudenlaisia aikoja. Nekin kestetään.

10.9. 2018

Sademiehen näyttelijäjuhlaa

Ajelin yksin Tampereelle, vaihdoin vaatteita poikani kämpillä ja astelin remontinalaista Hämeensiltaa TT:n Sademiehen ensi-iltaan. Tampereen keskustassa on nykyisin miltei mahdotonta ajaa, kaikkialla kuoppaa, aitaa ja kiellettyä ajosuuntaa. Mutta kuten poikani toiveikkaasti vakuuttelee, tää on vaan väliaikaista.

Sademies (Rain Man) on tietysti elokuvana tuttu, monilla Oscareilla palkittu. Aina silloin on epäilyksiä, kuinka teatteri pärjää kovassa kilvassa. Mutta Georg Malviuksen ohjaama esitys on ainakin näyttelijäntyön juhlaa. Risto Korhonen tulee saamaan suurta suosiota ja myötäelämistä autistisena Raymond Babbittina, Dustin Hoffmanin vanhassa loistoroolissa. Tulkinta onkin eläytyvä ja miimisesti, liikunnallisesti kouristuksenomaisen tarkka, hyvin hellyttävä. Lavaa hallitsee silti suvereenisti Lari Halmeen velipoika, Charlie Babbitt, aivan erinomainen, joka ilmeeltään ja eleeltään hallittu autokauppias, vammaisen äärinormaali vastapooli.

Silti jokin viimeinen viritys puuttuu, kaiketi ohjauksen suoraviivaisuudesta. Täyttä tunnekosketusta ei esitys sittenkään tavoita, ei edes liikuttavaksi tarkoitetussa  lopussaan. Näyttäviä musikaaleja ohjannut Malvius tekee puhenäytelmää samalla rennolla väripensselillä, alussa karjahtelevaa ilmaisua käyttäen, lopussa syvenevää hiljaisuutta, elävää ihmiskuvaa tavoitellen. Joka tapauksessa jälleen Tampereen Teatterille selvä voitto syyskauden aluksi. Kuten Orvo Laine sarkastisesti huomautti, osat ovat kääntyneet: TTT tekee suurella roimaa farssia ja TT vakavaa ihmissuhdedraamaa.

Aamulla huomasin Hesarista, että Lauri Meri on hyvin samoilla linjoilla kanssani Kari Heiskasen Kekkos-näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa. Jähmettävää on todella sen tuskainen huumorittomuus. Hirtehistä leikkiä varmasti viljeltiin Kekkosen lähipiirissä myös vakavina aikoina ja erityisesti kai silloin. Tosin Lehtisen kirjan mukaan Sorsa olisi todennut, että Kekkonen ei koskaan laskenut leikkiä Neuvostoliitosta, asia oli kuolemanvakava. Uskoisiko tuota? Heiskasen kireä tulkinta näyttää poliittisen toimintatason, mutta ei ulotu sisempään ihmiskuvaukseen. Sivuhenkilöt jäävät kasvottomiksi, monia on vaikea tunnistaa. Noottikriisin tulkinta, vaikkakin uuteen tutkimukseen perustuva,  ei näyttämöllä tunnu ihan vakuuttavalta, koska se annetaan nopeasti ikään kuin itsestään selvyytenä. Kuitenkin monin osin kelpo läpijuoksu lähihistoriasta.

Tampereelle tullessani muistin Antti Eskolaa, äkillisesti kuollutta professoria. Aamulehdessä häntä luonnehdittiin sydämelliseksi ja kannustavaksi opettajaksi, mutta monet muistavat toisen puolen: äkäisen riitelijän ja kovan väittelijän. Eskola ei jättänyt ketään kylmäksi. Meillä oli lämpimiäkin kohtaamisia, mutta viimeksi hän vielä letkautti minulle ”pohjattomasta itseihailustani” viimeiseksi jääneessä kirjassaan Vanhuus (jonka tyttäreni silloin Vastapainossa toimitti). Jään silti kaipaamaan hänen juurevaa ärinäänsä. Tuntuu tyhjältä, kun hän ei enää kriittisesti tarkkaile Tammelantorin vaiheilta nykyistä elämänmenoamme. Pekka Tarkka kertoi vähän kolhivansa RUK:n kurssitoveriaan Eskolaa muistelmissaan; täytyypä pian ennättää kirjassa siihen saakka.

Edessä kaiketi syyskesän viimeinen helteinen viikonloppu maalla, nautitaan siitä.

8.9. 2018