Kohinaa ja kohellusta

Herään sateen ropinaan, joka yltyy kohinaksi. Napsautan radiosta Rubinsteinin plimputtamaan Beethovenin sonaatteja. Otan silmälasit ja kirjan käden ulottuvilta, Knausgårdin Taisteluni, vasta kolmas osa menossa. Sitä voi lukea mistä vaan, teksti elää, liikkuu, hyrskyy joka suuntaan. Olen jäljessä kaikista, mutta otan kiinni. Antoisa varhaisaamu. Tuntuu että voin loppuelämäni kuroa maailmankirjallisuutta aamuöisin neljästä kuuteen, kunnes tulee uutiset.

Ruotsin vaaleja analysoidaan ja tulkitaan loputtomiin. Niiden vaikutuksia muihin maihin liioitellaan, Suomeenkin. Täällä mennään niin kuin ennenkin, populismissa ollaan Ruotsia edellä. En usko pätkääkään Hjalliksen Nyt-liikkeeseen, että se saisi joitain tuloksia aikaan. Paitsi tietysti medianäkyvyyttä. Niin kauan kuin voin muistaa on päivitelty, kuinka puolueet ajavat vain omaa etuaan ja suuntaavat kohderyhmilleen eivätkä ajattele koko kansan parasta. Niin vanhaa veivausta kuin olla ja voi eikä siitä kohene.

Politiikan syvin luonne ei ole puheista mihinkään muuttunut, jaa – Salolaisen ja Pekkarisen mukaan on sentään menty eteenpäin. Missähän suhteissa? Kaiketi debatissa, puheiden lyhyydessä. Mutta sitten taas valitellaan, että siellä ollaan niin ilkeitä ja hyökkäillään ja vääristellään toisten puheita ja ollaan pintapuolisen julkisuushakuisia. Voi hyvänen aika. Jo brittien parlamentissa myrkyllisyyden aste on kokonaan toinen. Tai oli ainakin Thatcherin aikaan 80-luvulla, kun seurasin keskusteluja Lontoossa. Amerikkalainen rähinä voittaa nykyään senkin, ja Venäjällä käydään käsikähmää duumassa ja kaduilla.

Pysähdytti Salolaisen toteamus kansanedustajien avustajien tärkeydestä. Mitä kaikkea he toimittavat edustajan eteen. Heillä voi olla kuulemma enemmän valtaa kuin edustajalla. Mitä tämän enää tarvitsee itse tehdä? Olla paikalla ja mahdollisesti puhua. Entä ajatella? Ilmeisesti avustajat ajattelevatkin kansanedustajan puolesta. Ministereillä sama juttu. Kaikki muistavat brittien mainiot Yes, (Prime) Minister -sarjat. Alemmat virkamiehet johtivat maata ja ministeriä.

Olen yksin talossa, Marja hoitelee Helsinkiä. Menee illalla Leena Kurjen bileisiin ”edustamaan meitä” tämän vasta ilmestynen kirjan kunniaksi. Puhuimme Leenan kanssa Antti Eskolasta. Hesari ei ole edes ilmoittanut hänen kuolemastaan. Onko Antti jo jäänyt niin kauas periferiaan ja menneisyyteen. Vielä 60- ja 70-luvuilla hän kohautteli puheenvuoroillaan ja kirjoillaan. Nytkin puheli kuulemma vielä virkeästi Leenan kanssa puhelimessa muutama päivä sitten ja kävi keskiviikkona vanhan verstaansa, Tampereen yhdistyneen yliopiston, avajaisissa tapaamassa tuttuja – ja torstaina kuoli. Hieno kuolema, virkeänä viimeiseen saakka.

Kävin sillä välin Komediateatterin ensi-illassa Mailan kanssa: Linnan juhlat, Tuomas Parkkisen ja Satu Rasilan tekosia, melko höhlä sketsisikermä julkkisten ym. toilauksista. Tuomas valitti Aamulehdessä, ettei ole koskaan saanut kutsua Linnan juhliin – ja korvaa puutteen hupailulla, missä mies pyrkii juhliin väkisin ilman kutsua. Muutama huvittava parodia tv-katsojien asenteista ja presidenttiparin rooleista. Näyttelijöillä pitää kiirettä asujen ja peruukkien vaihdoissa, Tuukka Huttunenkin liemessä mukana. Lauantaina alkoivat taas Päämäärä Tuntemattoman esitykset, eikä niitä monta syksyllä olekaan.

Marja viihtyi kertomansa mukaan mainiosti Leenan juhlassa ja sai seurustella vapaasti sivistyneiden herrojen kanssa. Meilläkin oli Mailan kanssa hauskaa teatterissa, vaikka esitys ei riemua ylimmilleen nostattanut. Tuttuja oli sielläkin. Virkistää vaihtaa välillä seuraa. Miksi he muuten yhtäkkiä lopettivat Linnan juhlat Finlandian hartaaseen kvartettiesitykseen? Putosi jyrkähkösti tyylistä. Ehkä tuli huono omis kaiken pelleilyn jälkeen.

Ilouutinen lopuksi: Suomi jatkoi futiksessa voittoputkea Viroa vastaan. Peli oli lauantaisen Unkari-matsin toisinto, samat numerot, sama aikataulu, sama maalintekijä. Sama jatkukoon.

11.9. 2018