Waltari-viikon satoa

 

Taas vauhdissa Faruk Abu-Chakran kanssa, puheenjohtajana Päivi Istala. 

Tv1 kunnostautui viikolla Waltari-aiheisilla elokuvilla, joiden taso vaihtelee. Noita palaa elämään oli sotkettu melko perusteellisesti, mutta Aarne Tarkas onnistui yllättäen kuvaamaan pienoisromaanista Jokin ihmisessä tiiviin, alkuteoksen hengessä kulkevan elokuvan, pääosissa verevä Anneli Sauli ja erinomainen Jussi Jurkka. Vain Osmin mielenmuutos tulee siinä kovin äkkinäisesti. Jurkka oli pääroolissa myös William Markuksen kireän pingottuneessa elokuvassa Verta käsissämme (Ei koskaan huomispäivää). Näissä Waltari ei ollut mukana  enää käsikirjoittajana.

Tarkastelin nimittäin hänen käsikirjoituksiaan lauantaina Waltari-seminaarissa Yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa. Sinne pakkautui väkeä lähes parisataa aivan viimeiseen tuoliin saakka, uloskin taisi jäädä ilmoittautumattomia. Suurin ilo oli tavata pitkästä aikaa vanha matkaveikko Faruk Abu-Chakra, joka on edelleen täydessä vedossa. Hän on jo eläkkeellä arabiankielen lehtorin hommastaan yliopistolla. Hän esitelmöi samasta aiheesta kuin ennenkin, suuren egyptiläiskirjailija Taha Husseinin Sinuhe-käännöksestä arabiaksi. Sitä ei ole enää mistään saatavissa, kirjastoistakin kaikki on kuulemma varastettu. Faruk heilutteli kädessään omaansa, joka on suuri harvinaisuus. Uutta käännöstä ei ole saatu aikaan. Farukin mukaan vanha käännös on puutteellinen, siitä jäi pois mm. kalanperkaaja Metin tärkeä valitus.

Taha Hussein arvosti Sinuhen erittäin korkealle, piti sitä parempana jopa kuin Egyptin Nobel-kirjailija Nagib Mahfuzin teoksia. Olen lukenut kaikki suomennokset, kerrassaan riemastuttavia opuksia. Farukin kanssa esitelmöimme kymmenen vuotta sitten Aleksandrian kansainvälisessä Waltari-symposiumissa, Lontoossa British Museumissa ja Helsingissäkin. Silloin Waltari 100 kuljetti meitä, nyt on sitten menossa 110-vuotislämmitykset. Hyvin näyttää Waltari edelleen kiinnostavan.

Vesa Vierikko kertoi Gabrielin ohjauksestaan Kansallisteatterissa. Onneksi näimme esityksen edellisenä iltana, se on aivan mainio. Vesa joutui hyppäämään ohjaajaksi äkkinäisesti, kun teatteri luopui yrityksestään modernisoida Waltarin vanhaa näytelmää. Siellä oli jouduttu toteamaan, että sitä ei voi modernisoida, niin tiiviisti ja hyvin se on omassa ajassaan kirjoitettu. Onneksi huomasivat. Vierikko teki ihmeen rohkean ratkaisun ja ohjasi aivan sanasta sanaan (pienin lyhennyksin) Waltarin alkuperäisen näytelmän oman aikansa tyylilajissa. Sehän on aivan vastoin trendejä, kaikkihan pitää nyt ”saattaa nykyaikaan”. Vierikko kehui Waltarin kielen charmia ja näytelmän täydellistä rakennetta: sitä ei voi muuttaa! Tulos on näin erinomainen.

Kerrankin näkee nimittäin todella vivahteikasta, viimeiseen saakka viritettyä näyttelijäntyötä. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat vanhoina neiteinä aivan loistavia, ja Sampo Sarkola silmälappuisena huijari-hurmurina tekee parhaansa. Raili on hauskasti ronskistettu, Minttu Mustakallion reipas rooolityö. Perinteinen ja samalla ihmeen raikas, elämän tragikomiikkaa ajattomasti uhkuva esitys.

Takaisin seminaariin, missä nähtiin myös Karjalaisten Sopparyhmän tanssiesitys, joka oli viritetty Palmu-dekkarien henkeen. Lea Toivola vertaili huolekkaasti Waltarin ja Jaan Krossin vaiheita ja teoksia. Historian käsittelyssä kirjailijoilla olikin samansuuntaisia tavoitteita näyttää nykyaika menneisyyden peilissä. Krossin siihen pakotti neuvostovalta, Waltarin innoitus oli vapaasyntyisempää.

Oma esitelmäni Waltarin elokuvakäsikirjoituksista tullee julkaistavaksi jossakin. Pääasia oli osoittaa tuotteliaan proosakirjailijan yllättävän ahkera aktiivisuus elokuvan ja myös teatterin puolella. Waltari todella opetteli omin päin kaksipalstaisen elokuvakäsikirjoituksen teon ja kirjoitti vuolaita kuvaselostuksia ikään kuin jo ohjaisi tulevaa elokuvaa. Hänen tilillään on 17 alkuperäiskäsikirjoitusta, ja saman verran on tehty filmatisointeja hänen teoksistaan. Niissäkin Waltari oli aluksi itse mukana. Hänen käsikirjoitusuransa huipentui Kulkurin valssiin 1940. Luin sen käsikirjoitusta KAVIn kirjastossa ja ihastelin sen puhtaita sujuvia sivuja, joista heijastui selvästi kaunokirjallinen innoitus tähän aikuisten satuun.

Sivusin myös kansainvälisiä elokuvia, ennen muuta Sinuhen Hollywood-spektaakkelia, jolla on turhankin huono maine – ulkonaisesti se oli tarkkaan tutkittu ajankuva, Waltarin sanoin ”loistava kuvakirja menneestä aikakaudesta”. Elämää siinä ei ole, ja juonikin on läpijuosten karsittu, muutamat roolit varsin jäykkiä. Waltari oli saada hyvityksen, kun Dino di Laurentis varasi oikeudet Johannes Angelokseen 1958, mutta monista syistä filmihanke peruuntui. Turkissa oli silloinkin kriittiset ajat, eikä tuottaja saanut elokuvaansa turkkilaisia avustajia piirittämään Konstantinopolia. No nythän aihe olisi vapaa ja mahdollinen toteuttaa. Sillä voisi jopa peilata Turkin nykytilannetta. Kuka ryhtyisi? No jaa, rahaa vähän tarvittaisiin ja niitä avustajiakin.

Puheenjohtaja Päivi Istala päätti seminaarin loppusanoihin, joista kasvoi hänen waltariaaninen omaelämäkertansa, ytimenä jälleen Kekkoselta saamansa rohkaisukirje radion Ristivetoa-ohjelmasta 1970. Lasse Lehtinen huomauttaa Minä ja Kekkonen -kirjassaan, että Päivi ei ole vieläkään toipunut tästä huomionosoituksesta, ja siltä vähän vaikuttaa. Mika Waltari-seuran järjestämä seminaari oli joka tapauksessa hyvä huolimatta joistain poisjäämisistä, jotka paikattiin onnistuneesti. Oli huuhdeltava päivän rasitukset ensin Kappelissa ja sitten Yrjönkadun uusitussa puusaunassa. Ah elämän onnea taas.

22.9. 2018