Kianto-kierrokselta palattu

Suomussalmen kirjasto täyttyi ääriään myöten ja lisää tuoleja kannettiin. Saattoi odottaakin, että Kianto kiinnostaa kotiseudullaan. Perustavaa elämäkertaa on saatu odottaa puoli vuosisataa. Kuinka Suomussalmen sulttaani vastaa odotuksiin?

On jäätävä odottamaan kommentteja. Ainakin kirjaa jonotettiin ja ostettiin vilkkaasti. Sellä oli paljon asiantuntijoita Raija-Liisa Kiannosta ja Jalo Heikkisestä alkaen. Kyllikki Suopelto on tutkinut Turjanlinnan satuja. Oli niitä, jotka muistivat Ikin ja olivat nähneet hänet. Oli niitä, jotka olivat näytelleet Kiannon teoksiin perustuvissa näytelmissä. Oli myös soutajat, jotka veivät minut lauantaina Niettussaareen.

Kun Sillanpää juhli Tukholmassa, Kianto istui tutkintovankeudessa ja pian kuritushuoneessa. Kirjailijoilla on kohtalonsa. Suomussalmen Matkailutoimiston edustaja vakuutti, että elämäkerrastani tulee heille ahkerasti käytetty käsikirja. On Kiantoa totisesti käytetty matkailuvalttina tähänkin saakka. Paikallinen nimistö Kiannon kuohuista ja Turjanhovista alkaen muistuttaa kävijöitä aiheesta. Kain Tapperin veistos on luonnollista kokoa suurempi. Turjanlinnan raunioille liikennöi kesäisin Kianta-laiva. Kirjaston laajaa Kianto-osastoa en lakkaa ihailemasta. Esillä täydellinen kokoelma ensipainoksia, tutkimuksia, valokuvia, elokuvia, tv-dokumentteja, kirjailijan esineistöä, jopa hänen hattujaan naulakossa kymmenkunta!

Hämeenkyrön kirjaston vastine on pari hyllymetriä kirjoja. Patsas on pieni rintakuva männikössä. Siellähän on vaikuttanut vain yksi Nobel-kirjailija, jota Kianto kadehti armottomasti. Nobel meni väärään osoitteeseen! Ehkä Suomussalmella ja laajemmin Kainuussa halutaankin nostaa Kiantoa nimenomaan hyvityksenä menneistä kolhuista ja vääryyksistä. Niistä Kianto itse jaksoi riittämiin meteliä pitää.

Puheessani Suomussalmella yritin tarkastella kirjailijan psyykkistä puolta: miten ja miksi kaikkeen kurimukseen oikein jouduttiin? Senni Timonen kiittää palautteessaan minua siitä, että en kirjassani tee psykologisia selitysyrityksiä. Syyt ja seuraukset jäävät lukijain itsensä pohdittaviksi. Kansanperinteen tutkijaa ja Karjalan tuntijaa moni asia Kiannossa on jäänyt askarruttamaan. Miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli?

Jukka Kemppinen täräyttää blogissaan (http://kemppinen.blogspot.com) suoraan, että Kianto oli osaltaan rikollinen ja mielenvikainen. Ainakin hänen monet toimensa viittaavat siihen. Tuomio sotapetoksesta oli  hovioikeuden auskultantin mielestä oikeutettu. Samalla Kemppinen myöntää, että Punainen viiva on nerokas romaani. Olkoon sen kirjoittaja sitten miten äärimmäisen itsekeskeinen ja moraaliltaan kyseenalainen henkilö. Saa nähdä, tuoko elämäkertani lukijoille lisävalaisua Kiannon ristiriitaiseen ja arvoitukselliseen persoonaan. Kymmeniä unhoon painuneita teoksia esittelen. Lopulliset päätelmät jätän lukijoille.

Ajelin joutessani myös Kuusamoon ja katselin maisemia ruskan jo häipyessä. Poikkesin Taivalkoskelle Kallioniemeen katsomaan Kalle Päätalon kotipaikkaa. Jylhä alakuloisuus vallitsi Jokijärven rantamilla. Mietin kahden kirjailijan vastakkaista elämänkaarta. Kianto lähti korkealta pappilasta ja luisui sosiaalisesti yhä alemmas toisten hoidettavaksi heittäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi. Kustantajan pitkämielisyys, auttajien anteliaisuus, vimmattiu tuotteliaisuus ja ahkera kerjuu pitivät hänet hengissä. Isosta perhekunnasta ei ollut niin väliä. Auskultoineena maisterina hänellä olisi ollut hyvä virkaura edessään, sen hän varhain hylkäsi.

Kalle Päätalo lähti päinvastoin hyvin matalalta, kunnan hoidokki opiskeli sitkeästi ammatin, rakennutti taloja ja ryhtyi myöhään kirjailijaksi, millä työllä kohosi Tampereen suurimmaksi veronmaksajaksi.  Kalle näki kerran Kiannon matkustajakoti Kalevan edessä ja meni ihailusta mykäksi. Oikea kirjailija näillä selkosilla oli tärkeä esikuva. Yhteistä miehille oli ruumiin kunto, hartiavoimin ponnistelu ja kiihkeä seksuaalinen halu, kuten Kemppinenkin toteaa.

Helpottavaa oli palailla pohjoisesta Hämeenkyrön tutuille maille, mistä jatkan Helsinkiin. Täällä keltainen lehtimatto kattaa pihamaan ja puissa myrskyelee, nyt perjantaina on jo lempeää ja kultainen aurinko paistelee. Katsellaan kuinka kirja Kiannosta etenee. Ja kuinka Marja kotona jakselee.

19.10. 2018

 

 

 

 

Terveiset Kainuusta

Kianto kuljettaa taas omille mailleen. Palauttelen aineistoa, tapaan tuttuja ja katsastan maisemia. Kelpaakin näin intiaanikesän viikonloppuna.

Kianto-seuran puheenjohtaja, tohtori Helena Hyöty sai kirjani lämpimäiskappaleen kiitoksena tarkistustyöstään. Puhelimme aiheesta, nautimme lounaan täällä Kajaanin Rossossa ja kävimme Kaupunginteatterissa katsomassa mainion Reviisorin eli Sirkku Peltolan ja Kamran Shamardanin sovituksen Tarkastaja tulee! Tämä Gogolin satiiri on parasta luokkaa ja pitkäaikainen suosikkini.

Shamardan näytti tuntevan ohjaajana venäläisen perinteen ja burleskin liioittelun, ja näyttelijät pysyivät hyvin aika vaativassa tyylilajissa. Muistan saman teatterin sirkusversion samasta näytelmästä joskus 1970-luvulla Tampereen Teatterikesässä. Keinot ovat edelleen hallinnassa. Pormestari Mika Silvennoinen oli muhkea tyyppi, hänen vaimonsa ja tyttärensä (Teija Töyry ja Maria Palmu) aivan valloitavia. Feminiiniin Hlestakoviinkin (Sohvi Roininen kuvassa keskellä) tottui – ei kai ollut tarkoitus osoittaa, että huijareissa on naismaisia piirteitä? Joka tapauksessa kohtalaisen hauska pläjäys.

Tapasin myös teatterinjohtajan, tohtori Helka-Maria Kinnusen pittoreskissa ravintola Anorakissa joen rannalla ja puhelimme Kiannosta. Jospa siitäkin voisi joskus jotakin kehittää. Kiannon syntymästä tulee ensi vuonna 145 vuotta ja kuolemasta 50 vuotta 2020. Kaikenlaista valmistellaankin, kuten kuulin tapaamisissa. Teatterinjohtajan päähuoli on kuitenkin uuden teatteritalon suunnitelma ja mahdollinen rakentaminen, jota on suunniteltu vasta puolisen vuosisataa. Nykyinen puurakennus on kävijän kannalta sympaattinen, mutta käytön kannalta varmaankin tukalan ahdas ja hankala. Kauan siinä vain on menestyksellä sinnitelty.

Päätapaus osui nyt hotelli Valjuksen aamiaishuoneessa silmiin. Kainuun Sanomissa on Seppo Turusen komea kritiikki kirjasta Suomussalmen sulttaani. Otsikon mukaan se on ”Alaston totuus Ilmari Kiannosta”. Ei hullummin määritelty. Lisäksi kirjasta kasvaa kokonaistaideteos Kiannon elämästä, toteaa Turunen. Kirja on jo pelastettu, tärkein kritiikki on täkäläinen. Lisäksi Ilkka Jormonpoika Kianto lähetti miehekkään kehaisun sähköpostiin. Kuivilla ollaan.

Lähdenpä hyvillä mielin ajelemaan kohti Suomussalmea, missä on tarkoitus tavata Raija-Liisa Kianto, majoittua hänen kämppäänsä, soudella Niettussaareen vielä tervehtimään Ikin kahtia jaettua hautaa ja esitellä kirjaa pääkirjastossa ensi keskiviikkona klo 17.30. Kunpa vain saataisiin kirjaa edes näytille, täkäläisessä kaupassa oli jäljellä kaksi kappaletta! Näin sujuu retkeni Kainuun kehittyneillä nälkämailla.

13.10. 2018

Kiveä ja kirjamessuja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaksi huippukirjaa on jo osunut käsiin tältä syksyltä. Edellinen on hienosti kirjoitettu muistelma Onnen Pekka, johtavan kriitikon P. Tarkan ajantilitys. Miltei sen veroinen on Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus.

Sinällään harvinaista, että kaksi luonteeltaan kirjallisuuskriittistä tarkastelua kipuaa Akateemisen eniten myytyjen tietokirjojen listalle näin tuoreeltaan. Siellä viihtyvät Kimi Räikkösen ja muiden seurassa. Lista tietysti elää ja muuttuu.

Keskisarjan Kivi-kirjaa on ehditty odottaa. Toissakeväänä keskustellessamme Taaborinvuorella Kivestä ja Leinosta Teemu väläytti kirjoittavansa tällaista. Hän täräytti keskustelussa jo silloin tuoreita näkemyksiä. Nyt niitä on tullut lisää.

Minua miellyttää Keskisarjan tasapainoinen ja humaani näkemys. Hän ei käy kiistelemään Kiven ja Charlotan mahdollisesta sukupuolisuhteesta, vaan jättää asian avarasti auki. Charlotta saa häneltä miehisen tunnustuksen jalosta toiminnastaan kirjallisuutemme hyväksi. Hän ei säälittele Kiven kovaa kohtaloa, vaan näyttää hyvien toverien ja tukimiesten verkon, joka sentään piti Aleksin niinkin hyvässä kunnossa, että suuri romaani tuli kirjoitetuksi. Hän ei hyökkäile edes Ahlqvistia vastaan, vaan perustelee kieli- ja taidepoliittisesti professorin kannanottojen jyrkkyyden. Lisäpainoksi tulivat perhekohtaiset onnettomuudet ja takaiskut virkauralla. Onhan teilaus yhtäkaikki hurja, verenhimoinen. Ahlqvist antoi Kivelle arvon käänteisesti, peittosi niin isosti kuin osasi.

Mitään ihan ratkaisevasti uutta Keskisarja ei tuo esiin. Silti hänen tarkka lähdetyöskentelynsä herättää arvonantoa. Hän on lukenut Kiven ja muiden kirjeet, ajan muistelmat, paikallisen maantieteen, käräjien pöytäkirjat ja nälkävuosien meteorologian tarkasti. Hänen oma kielenkäyttönsä on entiseen tapaan vähintään ilmeikästä. Joskus ilmaisun teho suorastaan pimittää sen, mitä kerrotaan. Kiven kielestä on lohjennut lisää mehua hänen tyyliinsä.

Risteämät nykykieleen virkistävät. Poimin ilmaisun: ”Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.”  Kirjassa todetaan myös, että silmiin pistävän monet Kiven kannattajat ja kansallisen kulttuurin merkkihenkilöt olivat poikamiehiä. Ei hän silti löydä riittävästi tunnusmerkkejä, että heitä kannattaisi ajan tavan mukaan ruveta ”kiskomaan ulos kaapeista”.

Aikaisempiin Kivi-tutkijoihin Keskisarja viittaa hyvin vähän. Hän on leimallisesti historioitsija ja jättää Kiven teokset vähemmälle huomiolle. Erään mieltäni lämmittävän havainnon hän tekee Kiven teosten synnystä. Kun tutkijat yleensä kasaavat näyttävän patterin ajan verrokkikirjallisuutta tutkimansa teoksen rinnalle – osoittaakseen lähinnä omaa lukeneisuuttaan – Keskisarja puolustaa alkuperäistä, omintakeista luomisprosessia. Joku kirjailija voi keksiä ihan itse, omasta ympäristöstään, sen puhekielestä taiteellisia rakennuspuita tarvitsematta aina ulkomaisia esikuvia, joita on ahkerasti osoiteltu. Seitsemän veljestä ei ollutkaan  ”Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka.”

Harva pakollisina kansainvälisyyden aikoina rohkenee puolustaa näin yksinkertaista kansallisperäistä tulkintaa. Seitsemän veljeksen harmonia ja yltiöonnellinen loppu saavat tässä tarkastelussa täyden hyväksynnän. Keskisarjan herättelevä, iskevästi kirjoitettu kirja on mitä suositeltavinta lähestyvän Kiven päivän lukemista.

Tässä nyt jää Turun kirjamessut vähiin, mutta ei niistä paljon olekaan kerrottavaa. Tein päiväreissun, vastailin Agricola-lavalla Pasi Heikuran hyviin kysymyksiin, signeerasin SKS:n osastolla  ja sain  Välkesalmelta pari puuttuvaa Knausgård-osaa. Kiannosta ei ole näkynyt vielä arvosteluja, hiljaa toivottavasti hyvä tulee. Kiven kantaan Kiantokin hyvin sopii, kärsimykset osin yhteiset. Naisenpuute oli kummallakin polttava, samoin krooninen rahapula, kerjääminen (lainaaminen, vippailu) ajoittain ainoa ansaintikeino. Kannattaa lukea kansalliskirjallisuutta, huomaa että jossain suhteessa ainakin on edistytty. Vaan ei välttämättä kirjoittamisen taiteessa.

7.10. 2018

P.S. Kun Sauli Niinistöä on yritetty historiattomasti verrata Kekkoseen: olisiko Kekkonen istunut kirjamessuilla rappusilla yleisön joukossa ja antautunut ylipäänsä itsestään kirjoittaneiden tekijöiden kanssa julkiseen väittelyyn?

 

Kianto julkistettu

Kianto-kirjan julkistamistilaisuus Tiedekulmassa oli sen verran huojentava ja sykähdyttävä  tilaisuus, että on tyydyttävä kuvakerrontaan. Sydän on vähän liian täysi. Tuossa yllä komeilemme tärkeimmän yhteistyökumppanini Raija-Liisa Kiannon kanssa. Iki-Kiannon iltatähden, nuorimman tyttären, arkistot ovat pohjattomat, samoin muistot ja kuvavalikoimat, joista kaikista elämäkerta rikastui. Olihan meillä joitain kirpeitä yhteenottojakin, joista kerroin valikoiden tilaisuudessa, mutta hyvässä sovussa päästiin näinkin pitkälle. Kiitos siitä!

 

Siinä joukko parhaita kavereita, vasemmalta Juha Vakkuri, Pekka Tarkka, istumassa Tuula Uusi-Hallila ja Vesa Karonen. Pekalta ja Vesalta sain viitteitä ja aineistoa kirjaan, Juha myötäeli kirjan vaiheita ja Tuulankin kanssa vielä siitä keskustellaan.

Mukana oli taiteilijoita myös viime kesien Sillanpää-oopperasta Myllykolussa. (Sillanpää oli Kiannolle kova vastapeluri.)

Itse Sillanpää Sauli Tiilikainen keskustelee Ari Suutarlan ja Kirstin kanssa. Siikrin roolin laulanut Helena Juntunen valmistautuu miehensä Kimin kanssa Hoffmannin kertomuksiin Kansallisoopperassa.

 

 

 

 

 

 

 

Auditorio näytti alussa tältä. Oikealla Suomussalmen osasto pitkäaikaisen Kianto-tutkijan Jalo Heikkisen johdolla. Eturivissä keskellä Kianto-seuran sihteeri Anna-Liisa Helttunen. Vasemmalla lisää vanhoja kavereita: Markku Envall, Paula ja Pekka Pesonen. 

Ja lopuksi syvä huokaus ja helpotus. Mainio kustantajani Tero Norkola sekä myynti- ja markkinointipäällikkö Tommi Leminen SKS:n perinteisestä yhtiöstä kohottavat lasinsa vanhassa kunnon Kosmoksessa, jossa tarjosivat illallisen. Ei olisi voinut julkkari paremmin päättyä. Kiitos ja kumarrus!