Kiveä ja kirjamessuja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaksi huippukirjaa on jo osunut käsiin tältä syksyltä. Edellinen on hienosti kirjoitettu muistelma Onnen Pekka, johtavan kriitikon P. Tarkan ajantilitys. Miltei sen veroinen on Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus.

Sinällään harvinaista, että kaksi luonteeltaan kirjallisuuskriittistä tarkastelua kipuaa Akateemisen eniten myytyjen tietokirjojen listalle näin tuoreeltaan. Siellä viihtyvät Kimi Räikkösen ja muiden seurassa. Lista tietysti elää ja muuttuu.

Keskisarjan Kivi-kirjaa on ehditty odottaa. Toissakeväänä keskustellessamme Taaborinvuorella Kivestä ja Leinosta Teemu väläytti kirjoittavansa tällaista. Hän täräytti keskustelussa jo silloin tuoreita näkemyksiä. Nyt niitä on tullut lisää.

Minua miellyttää Keskisarjan tasapainoinen ja humaani näkemys. Hän ei käy kiistelemään Kiven ja Charlotan mahdollisesta sukupuolisuhteesta, vaan jättää asian avarasti auki. Charlotta saa häneltä miehisen tunnustuksen jalosta toiminnastaan kirjallisuutemme hyväksi. Hän ei säälittele Kiven kovaa kohtaloa, vaan näyttää hyvien toverien ja tukimiesten verkon, joka sentään piti Aleksin niinkin hyvässä kunnossa, että suuri romaani tuli kirjoitetuksi. Hän ei hyökkäile edes Ahlqvistia vastaan, vaan perustelee kieli- ja taidepoliittisesti professorin kannanottojen jyrkkyyden. Lisäpainoksi tulivat perhekohtaiset onnettomuudet ja takaiskut virkauralla. Onhan teilaus yhtäkaikki hurja, verenhimoinen. Ahlqvist antoi Kivelle arvon käänteisesti, peittosi niin isosti kuin osasi.

Mitään ihan ratkaisevasti uutta Keskisarja ei tuo esiin. Silti hänen tarkka lähdetyöskentelynsä herättää arvonantoa. Hän on lukenut Kiven ja muiden kirjeet, ajan muistelmat, paikallisen maantieteen, käräjien pöytäkirjat ja nälkävuosien meteorologian tarkasti. Hänen oma kielenkäyttönsä on entiseen tapaan vähintään ilmeikästä. Joskus ilmaisun teho suorastaan pimittää sen, mitä kerrotaan. Kiven kielestä on lohjennut lisää mehua hänen tyyliinsä.

Risteämät nykykieleen virkistävät. Poimin ilmaisun: ”Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.”  Kirjassa todetaan myös, että silmiin pistävän monet Kiven kannattajat ja kansallisen kulttuurin merkkihenkilöt olivat poikamiehiä. Ei hän silti löydä riittävästi tunnusmerkkejä, että heitä kannattaisi ajan tavan mukaan ruveta ”kiskomaan ulos kaapeista”.

Aikaisempiin Kivi-tutkijoihin Keskisarja viittaa hyvin vähän. Hän on leimallisesti historioitsija ja jättää Kiven teokset vähemmälle huomiolle. Erään mieltäni lämmittävän havainnon hän tekee Kiven teosten synnystä. Kun tutkijat yleensä kasaavat näyttävän patterin ajan verrokkikirjallisuutta tutkimansa teoksen rinnalle – osoittaakseen lähinnä omaa lukeneisuuttaan – Keskisarja puolustaa alkuperäistä, omintakeista luomisprosessia. Joku kirjailija voi keksiä ihan itse, omasta ympäristöstään, sen puhekielestä taiteellisia rakennuspuita tarvitsematta aina ulkomaisia esikuvia, joita on ahkerasti osoiteltu. Seitsemän veljestä ei ollutkaan  ”Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka.”

Harva pakollisina kansainvälisyyden aikoina rohkenee puolustaa näin yksinkertaista kansallisperäistä tulkintaa. Seitsemän veljeksen harmonia ja yltiöonnellinen loppu saavat tässä tarkastelussa täyden hyväksynnän. Keskisarjan herättelevä, iskevästi kirjoitettu kirja on mitä suositeltavinta lähestyvän Kiven päivän lukemista.

Tässä nyt jää Turun kirjamessut vähiin, mutta ei niistä paljon olekaan kerrottavaa. Tein päiväreissun, vastailin Agricola-lavalla Pasi Heikuran hyviin kysymyksiin, signeerasin SKS:n osastolla  ja sain  Välkesalmelta pari puuttuvaa Knausgård-osaa. Kiannosta ei ole näkynyt vielä arvosteluja, hiljaa toivottavasti hyvä tulee. Kiven kantaan Kiantokin hyvin sopii, kärsimykset osin yhteiset. Naisenpuute oli kummallakin polttava, samoin krooninen rahapula, kerjääminen (lainaaminen, vippailu) ajoittain ainoa ansaintikeino. Kannattaa lukea kansalliskirjallisuutta, huomaa että jossain suhteessa ainakin on edistytty. Vaan ei välttämättä kirjoittamisen taiteessa.

7.10. 2018

P.S. Kun Sauli Niinistöä on yritetty historiattomasti verrata Kekkoseen: olisiko Kekkonen istunut kirjamessuilla rappusilla yleisön joukossa ja antautunut ylipäänsä itsestään kirjoittaneiden tekijöiden kanssa julkiseen väittelyyn?