Elämäkerrat ja elävä elämä

Kuvataide tuottaa elämäkertoja siinä kuin kirjallisuus. Gallen-Kallelan Tarvaspäässä ryhmä naistutkijoita todisti sunnuntaina kirjoistaan ja tutkimuksistaan. Kuuntelin jonkin aikaa kiinnostuneena heidän kohtaamistaan  ongelmista.

Helena Ruuska on julkaissut kirjan Hugo Simbergistä ja Hanna-Reetta Schreck Ellen Thesleffistä. Lisäksi on tullut muita suppeampia tutkimuksia. Kirjoittajat kuvasivat, kuinka taiteilijan elämään perehtyessä kaikki hänen vaiheillaan alkaa kiinnostaa, ja tutkija huomaa uivansa kirjeiden, tekstien, muistelmien, kertomusten upottavassa valtameressä. Näin voi käydä. Tuore kokemukseni Ilmari Kiannon laavanomaisesta jäämistöstä tukee kuultuja todistuksia.

Onko kuvataiteilija erilainen kohde kuin kirjailija? Taiteilijan elämä vaikuttaa kuviin yhtä lailla kuin kirjoihin, totesi melempien lajien tuntija Helena Ruuska. Taiteilijoita tutkineet naiset kertoivat, kuinka myös triviaalit seikat alkavat saada merkitystä, kuten ostokset, vaatteet, ruokailut, elämäntavat. Taiteilijain teokset voivat avautua myös epäolennaisten viitteiden kautta. Helena Ruuska oli jäljittänyt salapoliisin tavoin Simbergin teosten esittämiä henkilöitä luokkakuvista alkaen: kuka kukin oli?

Pohjatöiden merkitystä kaikki neljä keskustelijaa korostivat. Vain jäävuoren huippu tulee näkyviin lopullisessa kirjassa. Oltiin samaa mieltä siitä, että on vaikea kirjoittaa henkilöstä, josta ei pidä. Eniten näitä piirteitä tuntui liittyneen Gallen-Kallelan ”tympeään” persoonaan, mutta tätä ei riittämiin perusteltu. Korostuneen miehisen ja kansallishenkisen taiteilijan persoona tuntuu kiusaavan naistutkijoita. Kerrottiin myös, että elämäkerta on aina tekijänsä näköinen.

Olisiko näin omalla kohdallani. En kai ole muuttumassa Kiannon näköiseksi? Naistutkija löytäisi hänestä totisesti vieroittavia jos tympeitäkin piirteitä. Kianto oli yltiörehellinen macho aikana, jolloin sitä ei erityisesti paheksuttu. Hänen seksuaalinen kiihkonsa patoutui nuoruuden estyneinä vuosina ja purkautui sitten vuosikymmenten ahkerointiin naisten hyväksikäytössä. Totta puhuen monet naisetkin käyttivät kuuluisaa ja hyväuskoista kirjailijaa tunnottomasti hyväkseen, eikä vähiten taloudellisesti milloin siihen tarjoutui mahdollisuus. Harvemmin kai tarjoutui.

Sekä surullista että hirtehistä luettavaa on näiltä osin Ilmari Kiannon elämä. Siinä on riittämiin tragikoomisia ja uskomattomia piirteitä. Jukka Kemppisen mukaan kirjani on paikoin hiuksia nostattavaa luettavaa. Ei ihme, että kirjan arvostelut viipyvät. Tällaiseen tyyppiin kuin Iki-Kianto on meidän yliherkkinä ja sisäsiisteinä aikoina jo vaikea suhtautua. Ehkä jotkut arvelevat, että parasta olisi sivuuttaa koko tyyppi niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

Keskustelimme aiheesta viimeksi lauantaina Baba Lybeckin kanssa Akateemisen kohtauspaikalla. Babaa tuntui lähinnä huvittavan Kiannon elkeet ja ilveet, mutta hän otti toisaalta vakavasti Kiannon aseman kirjallisuushistorian pitkässä jatkumossa. Kianto kuuluu erottamatta kansankuvaajien sarjaan, joka alkaa Kivestä ja kulkee Ahon, Sillanpään, Lehtosen, Haanpään kautta aina Linnaan ja kukaties Heikki Turuseen saakka. Eihän sille mitään voi, että Punainen viiva on kestävä romaani, oli äijä itse ihmisenä millainen hyvänsä.

Tekisi mieli kirjoittaa jo ihan muista asioista, kuten vaikka Bill Browderista venäläisen rahanpesun paljastajana. Luin sattumoisin hänen muistelmansa kesällä, se vasta oli hiuksia nostattavaa luettavaa, ja nyt tämä uhkarohkea sankari ponnahti taas tutunomaisesti uutisiin. Putinin valtakoneisto vainoaa tätä vihollistaan numero 1, mutta ei ole vielä saanut hengiltä. Olisi varmaan ajan kysymys, ellei Browderista olisi tullut kiusallisen kuuluisa. Entäs tämä Saudi-Arabian konsulaatin tapaus Turkissa. Ihmisiä voidaan jo teloittaa maailman silmien edessä. Meillä Jasinski ja Bäckman saivat oikeudellisen varoituksen, mutta väkivalta kytee täälläkin. Koko poliisijohto istuu pian kaltereiden takana kuin elokuvissa. Elämme jänniä aikoja. Mihin tarvitaan viihdettä, kun ne tekevät sen jo itse elävässä elämässä.

22.10. 2018