Elokuvakatsaus

Pitkästä aikaa kotimaiseen elokuvaan. Aleksi Salmenperän Tyhjiö herätti jostain syystä mielenkiintoa. Uusi raikas, kekseliäs suomalainen? Hbl:n kriitikko veti suorastaan rastin kattoon: vihdoin hauska kotimainen!

Mitähän siitä nyt sanoisi. Ihan valppaana ja kiinnostuneena sitä katseli. Että onpa notkeasti kehitelty täysin uskomaton tarina. Odotti aina mitä ne seuraavaksi keksivät. Realismiin tässä ei kai pyrittykään, ehkä satiiriin tai taiteilijapiirien parodiaan. Synkkä ja ryyppäävä kirjailija sekä narsistinen näyttelijä ovat kiitollisen tunnistettavia kliseitä. (kuvassa Tommi Korpela)

Vanhastaan tuttu piirre on elokuvissa se, että ne eivät tunne kirjallista elämää. Ei meillä koskaan käydä tällaista oikeusjuttua umpeen mennyttä kirjailijaparkaa kohtaan. (Sofi Oksasen uhkailu oli poikkeustapaus.) Että joku kirjailija kirjoittaisi romaanin ystävälleen ja tämä tosiaan julkaisisi sen omissa nimissään on myös toisen asteen fiktiivistä kekseliäisyyttä. (No jaa, Tuula Sariolan tapaus…) Mutta käänteet kannattelevat tarinan huvittavaa tavattomuutta. Loppu on arvoituksellinen, kuin ei oikein osaisi päättää mihin lopetetaan.

Synkkä elokuva se lopulta on, ei anna toivoa eikä ole erityisen hauska. Naurahdin puolitoista kertaa. Mutta silti katsomisen arvoinen, vaihteeksi. Näyttelijät selviävät hyvin melko mahdottomista tilanteista. Tuntuu että heitä sisäisesti huvittaa itseäänkin jutun arkisävyinen surrealismi.

Toinen valinta, ranskalaisen mestariohjaajan Robert Guédiguianin Talo meren rannalla (alun perin yksinkertaisesti La Villa) on toisenlainen elokuva. Se pysyttelee aivan pienissä, mahdollisissa, tosielämän tapahtumissa, vaikka aiheina ovat suurimmat kaikista: kuolema, rakkaus, elämänpettymykset, toivo. Se on tavattoman sympaattinen elokuva kaikessa alakuloisuudessaan. Lopuksi se vääntäytyy ikään kuin vastoin tahtoaan optimistiseksi. Uhan alla elävillekin löytyy pieni mahdollisuus.

Taiteilijoita on siinäkin, uraansa sammutteleva näyttelijä ja luopunut kirjailija. Tutut näyttelijät Ariane Ascaride, Jean-Pierre Darroussin, Anais Demoustier (skoolaa kuvassa)  ja muut ovat luotettavia, persoonallisia, vähäeleisen vaikuttavia. Elokuvassa on vähän samaa henkeä ja teemaakin kuin Aki Kaurismäen taannoisessa leffassa Le Havre – myös sama päähenkilö. Yhteistä on tietty sadunomaisuus alakulon pinnalla.  Mitään ei väännetä väkisin, tapaukset juontuvat toisiinsa kuin luonnostaan. Menneisyys on läheisesti läsnä, painostavana, mutta siitä vapaudutaan. Kaunis, koruton elokuva.

Kun tapasin Antti Alasen Café Aallossa, sain vahvistavia vinkkejä muutamaankin kotimaiseen, jotka kannattaa siis sittenkin nähdä. Marja on niitä toivonutkin. Varsinkin uusi Mielensäpahoittaja on saanut kehuja usealtakin taholta. Elokuviin on siis palattava.

25.10. 2018