Seltsimees laps

Ensinnä: en yhtään ihmettele, että ostokeskus Redissä ei käy asiakkaita. Eihän siellä löydä minnekään. Etsimme epätoivoisesti elokuvateatteri Cinamonia nousten ja lasketellen erilaisia liukuportaita ja hissejä ja vaelsimme tyhjän tuntuisia minnekään johtamattomia käytäviä, kunnes onnen kaupalla ja kyselemällä kohde löytyi. Viitoitus oli olematonta. Eihä näin voi isoa kompleksia suunnitella tai tietysti voi, koska niin on tehty.

Mutta kohde korvasi turhauttavan haeskelun. Uusi elokuvateatteri on hieno ja toimii, vaikka sielläkin on aulassa turhaa haahuilutilaa ja koppeja monenmoisia. Tuskin tulemme toista kertaa, ellei ihmeitä tapahdu.

Pääasia nyt kumminkin oli elokuva, Moonika Siimetsin ohjaama ja Leelo Tungalin teokseen perustuva Seltsimees laps – Toveri lapsi. Alkuteos on suomennettu, mutta ei ikävä kyllä vielä julkaistu. Martin markkinoilla käyneet saattoivat tutustua tekijään (kuvassa keskellä) Anja Salokanteleen haastattelemana. Koska tämä osio oli jostain kumman syystä siirretty eri aikaan kuin ohjelmassa seisoi, jäin haastattelusta paitsi. Odotin sitä virittyneenä, mutta sen paikalle ilmestyi Tarja Halonen kertomaan taidemieltymyksistään. Marjalla kävi iltapäivällä parempi tuuri, kuten ottamastaan kuvasta näkyy.

Elokuva itsessään palkitsi takaiskut lopulta suurenmoisesti. Seltsimees laps on maineensa veroinen, kotimaassa Virossa se on nousst erääksi juhlavuoden suurista tapauksista. Tarina jatkaa tätä neuvostoajan tarkastelua lapsen näkökulmasta, josta kerroin viime pakinassa. Leelo Tungal asettuu kunniakkaasti Viivi Luikin, Māra Zālīten ja Kai Aareleidin seuraan. Kaikilla hienoja lapsikuvauksia, joista välittyy viattomasta ja pahaa vain aavistelevasta näkökulmasta kommunistivallan karmeus. Ei sentään koko karmeus, mutta riittäviä viitteitä.  Pidättelevä kuvailu on joskus tehokkainta.

Alkuteosta lukematta voin uskoa, että Moonika Siimetsin ohjaus tekee oikeutta Leelo Tungalin omaelämäkerralliselle kerronnalle. Ihmeellisen aidon ja ilmeikkään lapsen hän on saanut pääosaa näyttelevästä Helena Maria Reisnerista, joka on tapahtumien aikaan vielä alle kouluikäinen. (Onpa muuten kovasti erään Saaga Pylsyn näköinen, totesimme Marjan kanssa.) Muutkin näyttelevät vereslihalla, mutta lakonisesti tunteitaan tulkiten.

Kirjan ja elokuvan idea on lyhyesti se, että kun lapsen äiti viedään kauheista nationalistisista rikoksistaan Siperiaan – tuomio 25-30 vuotta mm. siitä, että on opettanut Viron kansallislaulua oppilailleen ja omistaa vanhan itsenäisyyden aikaisen lipun. Mies on joutua samaan myllyyn, koska on säilyttänyt itsenäisen Viron aikaisia urheilumitaleitaan. Ja lapsi onneton luulee, että äidin tuomio tulee sen vuoksi, että hän on ollut tuhma. Hän päättää olla kiltti toveri lapsi, jotta äiti palaisi lupauksensa mukaan kotiin.

Monista käänteistä satuttavin on isän saama ehdollinen ylennys vararehtoriksi. Julmiin ehtoihin hän ei voi suostua, ja niin liikunnan opettaja ja urheilusankari nähdään seuraavaksi talvisessa pöllimetsässä. Pirullinen systeemi oli tämänkin leffan esittelemänä aikanaan meilläkin ihailtu neuvostohallinto. Mielivalta, ideologinen sokeus ja henkilökohtaiset kostot kukoistivat, kuten tässäkin tapahtuu. Silti venäläistä brutaalisuutta ei mielestäni liioitella, pahempaakin olisi saatu esiin kuin tämä liikuttava lapsikuvaus.

Jos tämä elokuva on nationalistinen, ilmoittaudun ilomielin nationalismin kannattajaksi. Hyvää tämä teki katsoa, vaikka koettelemusten jälkeen. Elokuva menee enää tämän viikon. Ja nyt paikan päälle Tallinnaan katsomaan, kuinka kaikesta silti on selvitty 100 vuoden jännevälillä.

28.11. 2018

 

Martin markkinoilta tarttunutta

Martin markkinoilta jäi käteen kaksi erinomaista kirjaa. Vähemmän muuta sälyä.

Kai Aareleidin (yllä) kuulin puhuvan kerran yliopistossa virolaisesta nykykirjallisuudesta. Silloin jo havahduin: onpa fiksu ja kaunis nainen, jos näin saa enää sanoa, varsinkaan kirjailijasta. Martin markkinoilla kuuntelin, kun hän kertoi työstään yhdessä suurlähettiläs Jaak Jõerüütin kanssa. Anne Ala-Honkola haastatteli. Vaikutelma vain parani.

Samana iltana luin yhdeltä istumalta (kuten Annekin sanojensa mukaan) Aareleidin tuoreen romaanin Korttitalo, jonka Outi Hytönen on suomentanut. Vangitseva elämys.

Mietin mikä tekee siitä niin raikkaan ja koskettavan, jos vähän kulunut sana sallitaan. Nuoren Tiinan kehityskertomus on herkin, osuvin vedoin kirjoitettu. Neuvostovaltaa eletään, lähdetään sotavuosista ja päähenkilö syntyy 1946. Tuossa voisi olla ainekset hyvinkin raskaaseen taivallukseen, mutta Aareleid kuljettaa Tiinaa miltei kepeästi kokemuksesta toiseen, kunnes lopussa vasta vastoinkäymiset kasaantuvat. Paras ystävä katoaa ja perhe hajoaa. Silti romaanista jää jotenkin valoisa tunne. Se tuntuu lisäävän lukijan elämänhalua, jos jollakulla on murheita omallakin kontolla.

Ilmava rakenne, tuo tuttu juttelunomainen kerrontatapa, joka on virolaisille ominainen. Tunteilematon tyyli, joka saa pienetkin seikat vihlaisemaan. Myös onnen tunteen vähäeleinen kuvaus. Baltian maissa valitaan näköjään nyt mielellään lapsen tai nuoren tytön näkökulma todistamaan rankasta ajasta, joka näin kerrottuna kevenee, mutta ei suinkaan kadota kauhistavuuttaan. Päinvastoin lapsenomaisen viaton kosketus näyttää brutaalin todellisuuden rivien väleistä hyvinkin paljastavasti.

Samaa näkökulmaa käyttää latvialainen Māra Zālīte romaanissaan Viisi sormea. Muistamme virolaisen Viivi Luikin verrattoman kirjan Rauhan seitsemäs kevät, jossa niin ikään neuvostokomento näytti absurdin luonteensa pienen tytön humoristisissa havainnoissa. Tällainen ristivalotus kysyy taitoa ja sydäntä. Nyt kaiken päätteeksi  Kauppakeskus Redin uudessa elokuvateatteri Cinamossa pyörii elokuva Seltsimees laps eli Toveri lapsi, jossa on sama teema. Se on pikimmiten nähtävä, menee vain tämän viikon.

Historiantutkijan suuria linjoja havainnoiva tarkastelukulma harvoin kohtaa yksityisten kansalaisten kokemuksia. Siitä on näytteitä takavuosilta, jolloin nämä maat olivat valkeita neuvostoläiskiä  kartalla ilman omaa henkeä ja elämää. Yliolkaista asennetta ilmenee ihme kyllä vieläkin. Siitä puhelimme markkinavilinässä parhaan Viron historian tuntijan Seppo Zetterbergin kanssa. Kuinka hyvää tekisi historioitsijoille lukea kaunokirjallisuutta, saada sen kautta tuntumaa yksittäisten ihmisten todelliseen elämään.

Toinen markinoilta mukaan tarttunut romaani on vironvenäläisen Andrei Ivanovin Kourallinen tomua, Jukka Mallisen suomennos. Heidänkin keskustelunsa lavalla kuuntelin. Virolaiset kirjailijat ovat helposti lähestyttäviä, vailla mitään diivan elkeitä, joita täällä joskus kohtaamme. Kirja on vasta alkuvaiheessaan. Se on hengästyneesti kirjoitettu kuvaus uudesta Virosta, vapautumisen jälkeisestä ajasta, joka ei tuokaan ihmisille pelkkää onnea. Kova liikemaailma puristaa siinä entisen idealismin hengiltä. Mainiosti Ivanov kuvaa heti alussa muuttunutta Tallinnaa, jota päähenkilö ei kymmenen vuoden poissaolon jälkeen ole enää tuntea. Tämän nopean, osin vieraannuttavan muutoksen tuntee jokainen silloin tällöin Tallinnassa käyvä matkalainen.

Siellä kannattaa silti ehdottomasti käydä. Sinne kaivataan suomalaisia turisteja, joiden määrä on viime aikoina vähentynyt. Onneksi viinaralli on samalla kuivahtanut ja siirtynyt osin Latviaan, onnea heille ja valuuttatuloja. Kannattaisiko sittenkin luopua mielettömästä tunnelihankkeesta? Tallinnaan pääsee vaivattomasti muutenkin. Mekin sinne tällä viikolla pitkästä aikaa piipahdamme perinteiseen tapaan laivalla. Katsotaan mitä vastaan tulee.

26.11. 2018

 

 

Oma maa on hyvä elokuva

 

 

 

 

 

 

 

 

Katsastimme Markku Pölösen uutuuden. Hänellä on takanaan eittämättömiä ansioita Onnen maasta alkaen. Kriittinen Veikko Huovinen sai Koirankynnen leikkaajan filmatisoinnista niin paljon puhtia 2004, että innostui kirjoittamaan uuden kirjan Konsta Pylkkäsestä. Oma maa on Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva ja näyttää päättävän kauniisti erään kaaren hänen tuotannossaan.

Omaa maata on kolhittu kritiikeissä, siihen on suhtauduttu ylenkatseellisesti ja pilkallisesti. Onhan se hyvin perinteisesti kerrottu elokuva ihmisten sitkeydestä ja maauskosta ja tulevaisuuden toivosta. Kaikki kauas menneisyyteen jääneitä hyveitä? Onhan sen dramaturgiassa yhtä ja toista kökköä äkkihyppäystä ja kovin pikaisesti liimattu happy end.  Mutta on se yhtä kaikki elävä ja väkevä näyttö vanhojen konstien kestävyydestä, niin elokuvassa kuin elämässä.

Tässä tulevat jotkut Päätalon aiheista tehdyt elokuvat mieleen, ennen muita Mikko Niskasen ohjaukset. Samaa karheaa voimaa ja ylenkatsetta tekotaiteellisia ratkaisuja kohtaan on Pölösen jälleenrakennuseepoksessa. Hiki on arvokasta, tahtoo tämäkin fyysisen työn ylistys julistaa.

On ihailtava sitä, että joku lähtee vielä tosissaan tekemään näin ”vanhanaikaista” elokuvaa. Kuitenkin siinä pistetään uutta raikasta kuvallisuutta 1940-luvun kamppaukseen. Eivät nuoret varmaankaan näin sumeilemetta silloin lempineet ja ilakoineet ja alasti hyppineet, mutta hauskoja kohtauksia syntyy työn vastapainoksi. Pääpari elää roolinsa aidosti, kirkasilmeinen Oona Airola ja jurompi Konsta Laakso. Kiva nähdä tuoreita kasvoja. hevosta hoitavat mallikkaasti

Veteraanitkin kunnostautuvat. Antti Virmavirrasta on äkkiä tullut uskottava isäukko, ja äidillä, Marjaana Maijalalla, on tärkeä hetkensä kerronnassa deus ex machinan osassa, rakkaustarinan ratkaisijana. Siellä on liepeillä yllätyksiä, tuttuja näyttelijöitä oudoissa kuoseissa. Mika Nuojua on erittäin hyvä junttimainen peräkamarin konna. Marja Packalenia ei uskoisi näkevänsä tuikeana maalaiskansakoulunopettajana, ei Sanna-Kaisa Paloakaan pyylevänä muijanlyllerönä. Entä tämä Vertti, tuskin näyttelijä ollenkaan, puhuu karjalaa kuin Antti Rokka ja Simpauttaja yhteensä.

Elokuvan kirjoittajan Antti Heikkisen tyyli tulee vahvasti läpi, siinä on kasvamassa Heikki Turuselle veres seuraaja. Tänä syksynä on pojalta tullut uusi romaani Kehveli, jossa historiaa pannaan pitkin ja poikin uusiksi. Kielen lahjakkuutta ja ajatuksen omaperäistä lentoa on hänellä. Paula Vesala olisi dramaturgina voinut vielä hieman hioa kohtauksien nivomista toisiinsa, mutta toisaalta äkkikäänteet virkistävät eikä kliseitä turhaan väistellä.

Katsoimme elokuvan arki-iltapäivänä, jolloin Kino Palatsin kamari oli jokseenkin täynnä varttunutta yleisöä. Kuultiin jopa spontaaneja aplodeja. Toistasataa tuhatta katsojaa on elokuvan nähnyt. Taas on Pölönen iskenyt saumaan, jossa tuntuu olleen pulaa kansaan iskevistä kertomuksista. Pultsin ja Kirstin kanssa kääntelimme elokuvan vielä kertaalleen La Famiglian kodikkaassa pöydässä ja löysimme lisää ansioita jos puutteitakin. MTV-veteraanien silmä ei jätä tarinan kuoppia huomaamatta. Tuollaisella laatikkokameralla ei kai voisi napata sen ajan melfieitä vai kuinka…

Päälle päätteeksi kuuntelin Antti Alasen luennon teatterin ja elokuvan suhteista Sinebrychoffin museossa illalla. Tuli hyvin esiin, kuinka tiivis tämä suhde oli 1900-luvun alussa ja kuinka nyttemmin taiteen lajit ovat etääntyneet toisistaan. Elokuva on halunnut itsenäistyä, mutta teatteri puolestaan lainaa sen keinoja, videoita yms. maneeriksi saakka. Omassa maassa on terve annos teatteria ja samalla upeita luontokuvia, maalailevaa elokuvaa elävimmillään. Pohjoiskarjalainen kotiseututunne elähdyttää elokuvaa voimallisesti, emmekä siitä puolesta keksineet pahaa sanottavaa, päinvastoin kieli eli ja tunne pärskyi. Hyvä leffa.

21.11. 2018

Taide ja kritiikki

Puoli vuosisataa täyttävää Filmihullua ja Risto Jarvaakin oli sen verran juhlittava, että poikkesin kuuntelemaan keskustelua elokuvakritiikistä Andorraan. Kuten arvata saattoi, sävy oli alakuloinen, kunnes pari yleisöpuheenvuoroa kohottivat tunnelmaa.

Heti on sanottava, että Iida Simeksen vetämän keskustelun analyyttinen taso oli huimasti korkeampi kuin Pauliina Grymin johtama Kulttuuriykkönen syksyn elokuvista viime maanantaina. Ylen kulttuuriohjelmasta on tullut nuorten nurkka, jossa heitellään ja hihitellään sisäänlämpiävästi kaikenlaista mitä sylki suuhun tuo. Sikäli oli hyvinkin lohdullista kuunnella Andorran vakavasti asiaan pureutuvaa pohdintaa siitä, miksi elokuvakritiikki on nykyään niin heikkoa kuin on. Vai onko se? Lehdistö sentään pitää paremmin kutinsa kuin Yle.

Ensimmäinen kierros Andorrassa valitteli tietysti resurssien puutetta, journalismin yleistä köyhtymistä, palstatilan niukkuutta, olemattomia palkkioita – uutena piirteenä, että nykyisin on kirjoitettava puhelimeen, s.o. sellaisia juttuja, jotka mahtuvat kännykän ruudulta vilkaistavaksi. Sama tyyli on levinnyt Ylen vastaaviin keskusteluihin, mitä helpompaa ja lyhyempää sen hauskempaa. Eräänlainen pohjanoteeraus saavutettiin Kulttuuriykkösessä (ohjelma ei vastaa nimeään): pari mieskriitikkoa eivät olleet vaivautuneet edes näkemään kaikkia keskusteluun valittuja elokuvia. Silti heillä oli pokkaa lampsia studioon niitä vähättelemään.

Yleinen pinnallistuminen hallitsee mediaa. Kulttuuriykkösen pohdintojen mottona oli Matti Nykäsen ihastuttavan anti-intellektuaalinen sitaatti: ”Elokuva elokuvana. Elokuvaa kun tehdään, se on elokuvaa.” – Hauskaa? Voiko tästä jatkaa sen älykkäämmin? Ohjelman toimittaja määritteli heti kärkeen keskustelun tason.

Elokuvakritiikki ei kauttaaltaan ole näin kehnolla tasolla. Andorrassa löydettiin ainakin selityksiä siihen, miksi on jouduttu siihen missä ollaan. Kritiikin on kuulemma korvannut taidejournalismi. Siis yleinen pulina taiteen ympäriltä, oikeita pakinoitakaan ei enää kirjoiteta. Ville Hänninen sanoi vilkaisevansa kulttuurisivuja enää vain säälistä ja vanhasta tottumuksesta. Antti Nylén kirjoittaa esseitä kansien väliin. Aamulehden Antti Selkokarilla on pitkä perspektiivi eikä paljon valoisaa sanottavaa. Onko enää yhteiskunnallista kritiikkiä? Ei voi olla, kun ei ole vakaumuksiakaan. Populistisena aikana vakaumukset kestävät kaksi viikkoa, kärjisti Nylén.

Onpa väitetty niinkin, että taiteilija tarvitsee kriitikkoa yhtä vähän kuin lintu tarvitsee ornitologia. Tšehovin mukaan kriitikot merkitsevät kirjailijalle samaa kuin paarmat hevoselle.

Kaikki olisi ollut perin synkkää ilman kahta yleisöpuheenvuoroa. Eturivistä kuultiin Antti Alasen hienosti kiteyttämä katsaus kritiikin merkityksestä alkaen renessanssin 1500-luvulta nykypäiviin. Rikkaat perheet synnyttivät taiteen, ja oli heti tärkeää, että valistunut kärkijoukko sen vastaanottajista tulkitsi sitä muille. Tulkinta ja arvottaminen ovat aina kuuluneet taiteen edellytyksiin, sen jatkoksi, ilman niitä ei ole taiteen vastaanottoa ja vaikutusta. Tarmo Malmberg jatkoi painottaen aikamme taidetarjonnan tolkutonta yltäkylläisyyttä, josta mikään ei enää erotu. Ehkä elämme nytkin taiteen kulta-aikaa, vaikka emme tajua sitä. Kun kaikki on taidetta, se banalisoituu. Tässä jos missä tarvitaan seulovaa kritiikkiä. Kun elokuva loppuu, se alkaa. Se jäsentyy uudelleen katsojan päässä.

Pulaa on kirjoittajista. Eihän ole enää Peter von Baghin kaltaisia sanamaalareita, joille elokuva oli elämää suurempaa. Nyt on huiskivia tähtien antajia, jotka pääsevät näin helpolla. Heidän kriteereitään on jonkun musiikkitähden ulkonäkö tms.  Toisaalta kritiikko ei saisi liikaa kertoa juonesta ja sisällöstä, myös kuvia pitäisi analysoida. Vaikea ja monipuolinen tehtävä! Kalle Stewenin, Erkka Lehtolan, Matti Salon kaltaisia tietorikkaita, jäntevän tasapainoisia kriitikoita ei enää ole.

Ajattelinpa heti testata keskustelun haasteita ja menin naapuriin Orioniin todistamaan meksikolaisen elokuvasarjan avausta, Fernando de Fuentesin vallankumousdraamaa Godfather Mendoza vuodelta 1934. Jos siitä kirjoittaisin kritiikin, olisi se  ensin sijoitttava aikaansa ja historiaansa, mutta esteettisestikin siinä riittäisi tarkasteltavaa yllin kyllin: tulkintaa mustavalkoisen kuvauksen valoista ja varjoista, pitkän vallankumouksen tiivistämisestä yhteen perheeseen kohdistuviin kohtauksiin, opportunismin ja lojaalisuuden vastakohtaisuuksista, näyttelijäin puhuvien katseiden tehosta, kolmiodraaman hienovaraisista sävyistä, viattomaan lapseen tihentyvästä symboliikasta jne.

Mutta kun en nyt toimi kriitikkona enkä saa tästä palkkaa (mitä Nylén piti blogien heikkoutena), jätän syvemmän arvion ammattilaisille, jos nyt heistä kukaan Kavin sarjaa tosissaaan seurailee. Syytä ainakin olisi. Kavi lopettaa näytännöt vanhassa tutussa Orionissa vuoden lopussa ja siirtyy uuteen uljaaseen Oodiin. Antti Alasen vakuutuksen mukaan tilanne vain paranee, joten olkaamme toiveikkaita.

16.11. 2018

Joosepin tärräys

Mikä siis on Joosepin tärräys? Se koostuu lakka- ja karpalolikööristä sekä katajanmarjaviinasta, joksi kelpaa gini. Autenttinen resepti on kuulemma saatu Raija-Liisa Kiannolta. Olikohan Ryysyrannan Joosepilla koskaan ollut varaa tällaisiin aineksiin? Rohkenen epäillä.

Mutta juoma tehoaa ja tärähtää päähän, sen saatoimme todistaa SKS:n kirjaillassa eilen. Ritarihuoneen arvokkaisiin tiloihin oli sijoitettu eräänlainen Kianto-henkinen piilokapakka, missä tarjoilu tapahtui. Kuvassa kustannusyhtiön toimeliaat naiset Katri Maasalo ja Eija Hukka luomuksensa äärellä. Ilahduttavasti kustantaja näinkin muisti kirjaa, jota on jo kohtuullisesti myyty ja jonka yllättävän moni on jopa lukenut. Aina on hauska saada kiittäviä palautteita.

SKS tuntuu muutenkin olevan myötätuulessa. Tero Norkolan mukaan myyntitavoite on kaksinkertaistunut, ja kiinnostavia nimikkeitä on useita. Hurjimman laajentumisen jälkeen on palattu lähemmäs normaalimittoja, jolloin jotkut alat kuten elokuva ovat vähentyneet. Nyt saimme mukaamme Helsingin henget –nimisen opuksen, joka johdattaa aaveiden pääkaupunkiin, tekijöinä Vanessa Kairulahti ja Karoliina Kouvola. Hyytäviä tarinoita Helsingin henkimaailmasta.

Voisi ryhtyä lukemaan uusia kirjoja ja aloittaa vaikka Eva Turusen eilen palkitusta novellikokoelmasta. Arkkitehti on syntyjään tamperelainen ja harrastaa näköjään absurdia huumoria. Tuntuu virkistävältä ahdistavassa nykykirjallisuudessa, josta minulla tosin on vain kapea käsitys. Minkähän vaikutuksen tekisi Katja Ketun fintiaanijuttu? Tietopuolella on ennen pitkää tutkittava ainakin se Helena Ruuskan Simberg. Ruotsinkieliset naistaiteilijat ovat nyt huudossa, kuten Södergran ja Schjerfbeck.

Nähdyistä elokuvista mainittakoon puolalainen Cold War, ohjaajana Pawel Pawlikowskijonka edellinen leffa Ida teki voimakkaan vaikutuksen. Pawlikowski on suvereeni puolalaisen ankeuden kuvaaja, samoin kommunistisen ilmapiirin kolkko ilmentäjä. Hänen kuvaamansa kylämaisema on selvää ryysyrantaa sekin, mutta mitä lauluja sieltä nouseekaan! Taide voittaa pahimmat vaikeudet, kunnes se valjastetaan poliittisen eliitin ohjaksiin, saa kunniaa ja näkyvyyttä, mutta menettää sielunsa. Omalaatuisen väkevä rakkaustarina pitää pihdeissään halki monien käänteiden, kunnes loppu on – enpä sanokaan millainen. Käykää todistamassa.

Tänään juhlivat Filmihullu ja Risto Jarva -seura, joten elokuvallinen ilta edessä. Syksyn sosiaalinen elämä tiivistyy joulua kohden. Helsingin tarjonta on jo ylitse pursuavaa, ja joskus sitä muistaa haikeana, kuinka suuria elämyksiä tarjoutui niinä vuosina, jolloin jokainen laadukas uutuus (kirja, elokuva, näytelmä) oli pieni ihme eikä valikoimaa liiemmältä levitetty. Kun taiteen vaikutusvoima katoaa, kuten Cold Warissa, ihmisten elämä suistuu raiteiltaan. Se on kaiketi tämän hienon elokuvan sanoma.

Sama katkos tapahtui Kiannon kohdalla pian Ryysyrannan Joosepin jälkeen. Uusia merkkiteoksia ei enää syntynyt, ja elämä kolisteli vähän miten sattui – no eteenpäin kuitenkin. Kiannolla oli voimaa saatella kirjailijakuvansa esille silloinkin, kun kirjojen sisältö oli jo toistoa ja luova kipinä sammunut. Pääasia että maine pysyi. Vähän samaa oli Sillanpäässä, mutta loivemmin, maltillisemmin, sanoisinko sovinnollisin taatamaisin sävytyksin

15.11. 2018

PS Pahoittelen että yhteys blogeista puhelimiin ym. vempaimiin välillä katkesi, vaan senpä on neuvokas operaattori taas yhdistänyt.

 

Latvian 100-vuotisjuhla

 

 

 

 

 

Latvian suurlähettiläät, entinen ja nykyinen.

Latvian lähihistoria on kuin satua. Kuinka valkea läiskä kartalla alkaa heräillä pakkohorroksesta ja nousee vastoin kaikkia epäilyjä uuteen elämään. Siinä on kansallisia, aatteellisia ja liikuttavia käänteitä. Kuinka paljon nujerretun kansan uskonpalautuksessa merkitsi laululiike! Ei kaikki politiikassakaan ole vain kylmää pragmatiikkaa.

Matti Vanhanen avasi Latvian 100-vuotisjuhlan Pikkuparlamentin auditoriossa ja toi tilaisuuteen ulkoasiainvaliokunnan tervehdyksen sekä kertoi omista kosketuksistaan Latviaan alkaen 1980-luvulta lähinnä virallisten vierailujen merkeissä. Kiinnostus maata kohtaan hänessäkin heräsi jo liturgisena neuvostoaikana.

Alun alkaen kaiken takana oli ensimmäinen maailmansota, kuten Seppo Zetterberg  esityksessään tähdensi. Silloin geopoliittinen mannerlaatta järkähti Euroopassa ja suurvallat romahtivat: Venäjä, Saksa ja Itävalta-Unkari. Pienet kansat itsenäistyivät, niin Suomi kuin Latvia, mutta toinen maailmansota sitoi ne uudelleen suurvallan (Neuvostoliiton) kahleisiin. Suomi vain yksin vapaana sinnitteli. Seppo muistutti historian jumalattaren Kleion oikullisuudesta. Näitä aikoja on nyt tiiviisti muisteltu, dokumentteja ja tarinoita satelee.

Joskus 1980-luvun alussa vastaanotolleni Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselle tuli nuori sievä, jotenkin nukkemainen nainen, jolla oli pitkä tumma tukka ja tuikkivat silmät. Hän sanoi kääntäneensä latviaksi Sillanpään Nuorena nukkuneen ja toivoi siihen esipuhetta. Onko Latviaa enää olemassakaan, ihmettelin. Tämä nuori nainen oli kuitenkin ilmiselvästi olemassa ja uskoi maahansa, josta oli tullut. Siis Neuvostoliittoahan se oli, kuten epämääräisesti tiesimme.

Anna Zigure kertoi sitten kaikille kohtaamilleen suomalaisille, mikä maa Latvia on ja mitä siellä on tapahtunut ja parhaillaan tapahtuu. Hänen valistustyönsä käänsi monet vaikuttajat ymmärtämään, että Latvia onkin elävä ja hengittävä yksikkö eikä vain lannistettu entinen balttimaa. Hän uskoi maansa uuteen tulevaisuuteen. Kun kutsuin Annan puhumaan F. E. Sillanpään Seuran joulukahveille Hämeenkyröön, jotkut kuulijat kauhistelivat vieraan ”nationalistista paatosta”. Mutta se oli vilpitöntä puhetta, sydämestä nousevaa, ja sillä oli yllättävän laajaa vastakaikua. Miten paljon yhden ihmisen säteilyvoima voikaan valaista!

Sadunomainen oli Annan kohoaminen itsenäistyneen maansa ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin 1991. Siinä sivussa hän hoiti Tallinnan akreditointia. Näitä vaiheita seurasin henkeä pidätellen. Latvian uudelleen palautetussa lähetystössä Armfeltintiellä kävin monissa Annan emännöimissä itsenäisyysjuhlissa. Lopulta Annasta tuli diplomaattikunnan vanhin, ja presidentti Koivisto vei hänet ensimmäiseen valssiin Linnan juhlissa. Näin taru sai kauniin päätöksen. Anna palasi kirjalliseen työhönsä Jukan kanssa Jurmalaan, missä vaikuttavat edelleen tarmokkaasti maansa hyväksi.

Venäläisten on turha valittaa heihin kohdistuvaa sortoa Latviassa, Jukka Rislakki todisti puheessaan. Kansalaisuuden saavat kaikki, jotka vähänkin oppivat latvian kieltä ja oleskeluoikeuden nekin, jotka eivät mitään opi. Latviassa ja Virossa venäläiset voivat parhaiten elää vapaina tutussa kulttuuriympäristössään, mikä ei ole mahdollista lännessä eikä myöskään Venäjällä, joka ei ole oikeusvaltio.

Anna ja Jukka käyttivät hyvin erilaiset puheenvuorot. Anna muisteli hauskasti diplomaatin uraansa, jolloin kaikki oli uutta, yksinpä huonekalujen hankinta lahjoituksina.  Kun hän toimeen ryhtyessään tiedusteli maansa viranomaisilta, mikä on Latvan ulkopoliittinen linja, hänelle vastattiin: ”Se on suora.” Kun hän kysyi, kuinka diplomaattinen raportti kirjoitetaan, häntä neuvottiin, että kirjoita niin kuin äidillesi. Jos äiti ymmärtää, niin kyllä ulkoministerikin. Niillä eväillä maata edustamaan.

Jukka toi sadun vastapainoksi toimittajan kriittisen tietopaketin Latvian huippukapitalistisesta nykykehityksestä, jolle kuulemma tekisi hyvää ”ripaus sosialidemokratiaa”. Vaikka Suomi on paljossa ollut Latvian esikuva, pohjoismainen hyvinvointivaltio ei kelpaa latvialaisille. Toiselta puolen hänen oli myönnettävä Latvian huima kehitys monilla aloilla kuluneina vuosikymmeninä.

Heikki Koski kertasi koko Latvian suhteiden pitkän kaaren aina vuodesta 1964, jolloin Porin ystäväkaupungiksi valikoitui Riika. Porin kaupunginjohtajana Koski hoiti suhteita aluksi virallisen neuvostoprotokollan mukaisesti, kunnes suhde vapautui ja tahti kiihtyi. Hartaat laulujuhlat hänenkin muistoihinsa ovat voimakkaimmin jääneet. Niissä ilmeni, kuinka paljon kulttuuri voi kansan elämässä merkitä. Hän selosti kulttuurisuhteita Latviaan laajemmin ja muisti sikäläisestä kansanrunoudesta lainan: ”Vaimoni on hienoa sukua, hän ei osaa ommella housuja, mutta osaa löytää mitä on housujen taskuissa.”

Latvian nykyinen suurlähettiläs Kristīne Našeniece puhui terävästi ennen muuta keskinäisen itsekritiikin merkityksestä, jolla Latvia ja Suomi voisivat yhdessä edistää EU:n sisäistä kehitystä. Hän muistutti, että kieltemme yhteiset sanat kuten ’laiva’ ja ’maksaa’ kertovat maittemme läheisestä kauppahistoriasta. Yhteisiä ja varsinkin erilaisia sanoja esitteli myös runokäännöksistä tunnettu Heli Laaksonen hauskassa loppupuheessaan. Hänelle kuten monelle salissa Latvia tuntui olevan erityinen sydämen asia.

Vastaanotolla tilaisuuden jälkeen oli tilaisuus puhella kuulluista aiheista niin Annan ja Jukan kuin Heikin ja Pirkon kanssa sekä aina aktiivisen Heikki Talvitien ja vanhojen tuttujen Pultsin ja Kirstin kanssa. Emmy Martin on hänkin hiljainen vaikuttaja näiden suhteiden takana, ja olihan siellä vaikka ketä. Sanoin Annalle, että olisipa hauska nyt nähdä pääsi sisään: mitä tästä kaikesta tänään oikein ajattelet? Hän väitti sanoneensa sen puheessaan, mutta mitä jäi pinnan alle?

Muistelin käyntiäni puhujana Annan kutsusta Suomen itsenäisyyden juhlassa Riian Anglikaanisessa kirkossa joulun alla 1988. Kuinka KGB sitäkin tilaisuutta kirkon seinustalla tarkkaili. Se on jo kuin esihistoriaa. Kaukaiseen kansakouluun ajoimme pimeässä talvi-illassa auraamattomia teitä hurjaa vauhtia. Vastailin koululaisten ihaileviin kysymyksiin, millaista on elämä kaukaisessa Suomessa. Heillä oli vankka käsitys, että kaikki suomalaiset ovat rehellisiä! Olin ensimmäinen heidän näkemänsä ulkomaalainen. Niinpä niin. Tähän on nyt vieläkin kehuttava Māra Zālīten hienoa romaania Viisi sormea, jota on suositeltava kaikille, jotka haluavat lukea Latvian ankeaa arkihistoriaa herkkävaistoisen lapsen silmin kuvattuna.

Tilaisuuden järjesti Rozentals-seura, jonka perustavassa kokouksessa olin 26 vuotta sitten. Tuottajana ja moderaattorina toimii nyt Jenni Kallionsivu. Kummasti Latvian ystävistä on vuosien mittaan koostunut kuin läheinen perhekunta, jonka juhlinnassa oli tällä kertaa jo eräänlaista täyttymysten jälkeistä tyyntymystä. Onnellista yhtä kaikki. Historia on pyörähtänyt täyden kierroksen silmiemme edessä.

13.11. 2018

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Moninkertainen merkkipäivä

 

 

 

 

 

 

 

Joskus asiat loksahtavat kohdalleen. Niin sattui isänpäivänä, joka oli samalla nimipäivä. Noin kerran vuosikymmenessä ne osuvat yksiin. 11. marraskuuta on myös Kalle Päätalon syntymäpäivä. Ensi vuonna tulee 100 täyteen. Kiinnostavaa nähdä, kuinka Päätaloa silloin arvioidaan.

Mutta tämä nyt oli oma juhlapäivä, jota vietimme harmaan hyytävässä Hämeenkyrössä. Päivään loi kieltämättä erityisen hohteen se, että Hesari viimein noteerasi Kianto-kirjan ja nyt sitä komeammin. Matti Mäkelä on varma ja suorasanainen kriitikko, jota aina lukee mielellään. Tämänkin hän oli oivaltanut osuvasti. Hän valitsi monista teemoista me too –ironisen näkökulman, joka hyvin istuu Kiantoon (kuvassa kahden vanhimman ja nuorimman tyttärensa kanssa). Matin suhteellistavat terveiset menivät toivon mukaan perille. Päiväkin sopii kahdentoista lapsen isälle, joka ei tosin ollut kovin esikuvallinen perheenpää, mutta kirjoittihan sentään satukirjankin lapsilleen.

En ole pahoillani. Vaikka odottelu vähän kävi hermoille, näinä aikoina saa olla tyytyväinen, kun kirja yleensä huomioidaan ja vielä enemmän, kun asialle on lähtenyt pätevä ja perehtynyt kirjoittaja. Matilla oli vähän omakin lehmä ojassa, esseistinä hän tuli tunnetuksi aikanaan kahden vaimon miehenä, ja tilanne oli kovin tuttu Kiannolle. Näin omakohtaiseen aiheeseen kriitikko ei sentään viitannut.

Siispä laittelin bravuuriani Burgundin pataa kohonneen mielialan vallassa. Teen ruokaa harvoin, mutta sitä keskittyneemmin. Tulos oli täydellinen. Vietimme ihmeellisiä  herkkuhetkiä, joita täydensivät vuoden punaviini Villa Valentina ja Marjan antama pehmeä Diplomatico-rommi sacherkakun kostuttajana. Ruokakirjailijana tunnen itseni pian Outi Pakkaseksi.

Lapseni seikkailevat maailman teillä omissa seuroissaan, mutta kaikki tervehtivät isää, mikä lämmitti mieltäni suuresti. Täällä Villa Viehätyksessä on aikoinaan monet riemulliset isänpäivät vietetty ja hyvä niin. Tervehdyksiä ja onnitteluja sateli muutenkin vilkkaaseen tahtiin. Kiitos kaikille huomioineille.

Tämänkertainen jää historiaan yhtenä parhaista.Merkillisen paljon Hesarin vapauttava sana kirjailijalle merkitsee, kuten kaikki tietävät. Elleivät sitten pyydä perheejäseniä leikkaamaan arvostelua irti ennen kuin se sattuisi silmiin, kuten muuan ystäväni tapaa toimia. Sekin on keino suojautua pettymykseltä tai ylimääräiseltä ärtymykseltä.

Kianto-huomiot ovat hauskasti laskeutuneet pohjoisesta etelämmäksi. Kritiikit alkoivat Kainuun Sanomista ja Ylä-Kainuusta, saivat jatkoa Maaseudun Tulevaisuudessa, Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa ja nyt on edetty Helsinkiin. Aamulehti vielä vaikenee, samoin muutamat muut valtalehdet. Näin näitä seuraillaan kuin kaarneen lentoja: mitä viestiä kukin kantaa. Tätä täyttymyksen päivää on kuitenkin vaikea enää ylittää.

11.11. 2018

Tampereen ihmeitä

Tapaamassa jälkikasvua Tampereella. Poikani Vilho on palannut Euroopan kiertueelta rock-bändinsä Ego Kills kanssa. Neljä viikkoa ja kahdeksan maata Lordin lämppärinä. Yleisöäkin oli riittänyt. Markkinat mantereella ovat sen verran ruuhkaisia, että ihme kun sekaan mahtuivat. Hyvässä kunnossa ja iloisin mielin näytti poika kotiutuneen.

Juttelimme Napoli-pizzeriassa, joka on kuulemma alansa vanhin ja suosituin kaupungissa. Jonottaa sai sisään. Kuinka tämä tehdaskylä onkaan muuttunut aikojen saatossa! Parissa vuosikymmenessä tästä on sukeutunut kuin mikäkin kansainvälinen metropoli. Kadut on revitty auki, tornitaloja kohoilee, pian kansiareenakin. Ravintoloita, kuppiloita, pubeja vieri vieressä, kaikki täynnä rennon näköistä nuorisoa. Pelit ja viihteet dominoivat.

Tammikuussa 1966 kuljeskelin täällä Lauri Viidan jalanjäljissä. Kirjailija oli joulun alla kuollut autokolarissa. Nousin Pispalaan, katselin valkeana lepäävää kaikkeusnäkymää. Kävelin hiljaisia katuja, tehtaanpiiput työnsivät savua, pari kahvilaa löysin. Työssä käyvää väkeä tuli vastaan. Luin Viitaa, nukuin pari yötä aseman lähellä matkustajakodissa, missä juopot ja kauppamatkustajat möhläsivät seinän takana. Kirjoitin käynnin pohjalta nekrologin Ylioppilaslehteen: ”Viitakin suuri viisas”.

Se oli kokonaan eri kaupunki kuin tämä nykyinen. Muutosta on myös omista yliopistoajoistani 90-luvulta. Kyllä tässä nykyisessäkin viihtyy, vaikka siitä on kaikonnut entinen juurevuus. Poikani näyttää viihtyvän moninaisissa hommissaan vallan mainiosti. Tämä on hänen ikäluokkansa eloisa Eldorado.

Kävin katsomassa näytelmäni Päämäärä Tuntematon viimeistä esitystä Komediateatterissa. Marjan tytär Salla tuli seurakseni todistamaan tapausta. Saimme havaita, että Tuukka Huttunen oli edelleen erinomaisessa vedossa, ja yleisöäkin oli täysi katsomo. Kaima Raipian johdolla menimme vielä kerran loppukiitoksiin. Katsomo seisoi ja suorastaan huusi suosiota Tuukalle.

Näytelmä kuvaa Väinö Linnan kamppailua Tuntemattoman sotilaan syntyessä, samalla myös vanhaa kadonnutta Tamperetta kirjailijayhteisöineen. Viita ja Linna olivat sen ajan sankareita, kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä myös, joka kirjailijoita kannusti. Mennyt koskaan palaamaton aika juhlatalossa vielä hetken hengitti. Tähän oli hyvä lopettaa, mutta vihjeitä sain mahdollisista vierailuista muualle. Yhden miehen esitys onkin kevyt matkailemaan.

Salla  on teatterikurssitettu Turun SYK:n äidinkielenopettaja ja kokenut katsoja, aivan kosketettuna  hän todisti, ettei ole pitkään aikaan nähnyt mitään yhtä vaikuttavaa. Ehdin täpärästi saattaa hänet Turun junaan. Viimeiset junat lähtevät muuten nykyisin niin aikaisin, että aikataulu esti taannoin tulon TT:n Anna Kareninan ensi-iltaan. Vahinko otetaan joulun aikaan takaisin.

Näin sujuu retkeni Pirkanmaalla. Nyt katselen harmaan tihkuvaipan verhoamaa Ylivakerin peltoa ikkunani alla. Tauno toi aamulla Maaseudun Tulevaisuuden, missä on pieni sympaattinen arvio Suomussalmen sulttaanista. Koko sivun juttu on Keskisuomalaisessa, ilmeisesti sama Savon Sanomissa, Osmo Pekosen oivaltavasti kirjoittama. Maaseutu noteeraa Kiannon, kotirantojensa ikuisen ihailijan, mutta etelän media toistaiseksi vaikenee korpikirjailijan seikkailuista.

Sen sijaan monien hyvien lukijoiden perehtyneet ja kiittävät palautteet ovat pitäneet mielialaa korkealla. Eipä hätäillä, aika asettaa tämänkin kirjan kohdalleen. Sitä ennen seuraillaan Finlandia-ehdokkaiden esiinmarssia, ainakin Helena Ruuska on Simbergillään tietoehdokkuutensa ansainnut.

8.11. 2018.

Syvät sitaatit

Pyhinä voi muistella vainajia ja myös tavata eläviä.

Edellistä tehtävää toimitin vanhempieni haudalla Malmilla, ja Hietaniemen hautausmaalla kiertelimme sitten Marjan sisarusten kanssa. Tarkastelimme heidän sukunsa hautoja, sekä isoisänsä että isoisän isä ovat siellä, myös I. K. Inha ja Usko Nyström. Taiteilijakukkulalla poikkesimme. Aina hautausmaalta löytyy uusia tuttavia.  Salve tarjosi mietteliään kävelyn päälle kuuluja silakoitaan.

Tuulan luona Huopalahdessa nautimme sunnuntaina pitkän lounaan ja puhuimme paljon kirjallisuudesta ja teatterista. Pari sitaattia pysäytti meidät haukkomaan henkeä. Emäntämme oli nähnyt KOM-treatterin uutuuden Ateria, ja piti sitä vastenmielisimpänä koskaan näkemänään esityksenä. Sääliksi kävi kuulemma hyviä näyttelijöitä. Maria Säkö löysi siitä Hesarissa tietysti taiteellisia arvoja neljän tähden edestä!

Pysähdyimme iihmettelemään sitaattia arvostelusta: ”Ihminen ei ole nykykapitalismissa pelkkää bittivirtaa muttei pelkkää lihaakaan. Se ei ole täysin juurtunut mihinkään, mutta silti se on jossain. Syntyy voimien törmäyksiä ja suhteita, muttei kuitenkaan sellaisia, joita voisi ymmärtää jollain valmiilla kehikolla.”

Nyt joku kertomaan, mitä tässä sanotaan. Vai onko kyseessä kriitikon älykkään näköinen väistöliike. kun ei oikein voi sanoa mitään täsmällistä?

Lupasimme varoa Ateriaa, eikä Kansallisen Musta Saara saanut paljonkaan parempia suosituksia. Missä olisi hyvää teatteria? Pekka Tarkka sanoo muistelmissaan suorat sanat oman aikansa ja lehtensä teatterikriitikoista, jotka olivat polvillaan Jouko Turkan ihmeiden edessä.

Juhani lisäsi sitaattivarastoamme äskeisiltä kirjamessuilta. Matti Klinge oli muistelmiensa yhteydessä luonnehtinut virolaista Jaan Krossia: ”Kross oli neuvostoliittolainen kirjailija, joka ei koskaan tuominnut neuvostovaltaa, vaikka suomalaiset estofiilit häntä siihen kovasti suostuttelivat.”

Mietimme onko Klinge lukenut Keisarin hullun ja jos on, millaisesta näkäkulmasta. Muistin samalla Krossin lausahduksen Janajevin juntan kaappauksen aikoihin: ”En millään viitsisi siirtää vanhoja luitani uudestaan Siperiaan.” Sarkasmi voi ilmaista tehokkaan, joskin lempeästi kätketyn tuomion.

Muistan myös, että Kross piti Mika Waltarin kirjaa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta tärkeänä ja ihmeteltävän paikkansa pitävänä vieläkin ja kiirehti sen virontamista. Käännös sitten ilmestyikin, eikä Waltari ainakaan silitä neuvostovaltaa.

Kunpa Matti lukisi Māra Zālīten romaanin Viisi sormea. Se on paras saaliini kirjamessuilta, aivan hurmaava ja järkyttävä lapsen silmin nähty kuvaus perheen paluusta Siperiasta kotiin Latviaan vuonna 1956. Muistan Jukka Rislakin muistelmista maininnan, että Klinge ei pitänyt Latviaa miehitettynä maana. Josko tämä autenttisen tuntuinen, hienosti kerrottu kirja vähän avaisi silmiä näkemään myös ihmisten todellisuutta eikä vain historian ja vallankäytöln suurisuuntaisia linjoja.

Latvia juhlii kohta 100. itsenäistä vuottaan, jolloin tähän kirjaan olisi syytä painokkaasti palata. Valitettavasti kirjailija ei itse päässyt messuille, mutta häntä ”edusti” hienon käännöksen tehnyt Hilkka Koskela. Lapsen näkökulma paljastaa kirjassa enemmän kuin kymmenen tutkimusta tai sata artikkelia. Kustantaja on tämä jännä Arktinen banaani. Lukekaa ihmeessä!

5.11. 2018

Oopperan kummituksia

Viikko vilisi oopperaesityksiä, jotka johtuivat henkilökohtaisista kytkennöistä. Samalla mieli yleni, henki kohosi, elämä näytti kauniilta.

Toivo Kuulan merkkivuotta vietämme. Juhani Koivisto on kirjoittanut ja Merja Larivaara ohjannut pienoisoopperan Tähtiin kirjoitettu säveltäjän ja hänen toisen vaimonsa Alman rakkaustarinasta. Sympaattisen teoksen on tuottanut Päivi Nisulan Saaristo-ooppera, ja se vieraili Helsingissä Alminsalissa. Päivin muistamme mainioista rooleista Sillanpää-oopperassa Myllykolussa.

Siis tätä katsomaan Marjan ja serkkunsa Sirkan kanssa, kannattikin. Marjukka Tepponen laulaa ja näyttelee yksin koko teoksen, tukenaan pianisti Jukka Nykänen. Hän oli puoliksi Toivo Kuula ja puoliksi nimetön säestäjä. Olisin kyllä laittanut hänelle enemmän tekemistä kuin flyygeliin nojailu. Nyt Kuulan repliikit lausuili pimennosta Auvo Vihro. Toimi se näinkin Marjukan solisevan laulun ansiosta, hänellä puolestaan oli paljonkin puuhailtavaa näyttämöllä. Kuulan lauluissa on romantiikkaa ja reippautta. Kaunis ilta.

Erityisen elämyksen muodosti Hoffmannin kertomukset. Ilta alkoi erityisesittelyllä. Ilmajoelta ja Myllykolusta tutuiksi tulleet Helena ja Kim Juntunen opastivat ystävällisesti näyttämön taakse, ja saimme ihmetellä oopperan suuria taustatiloja ja monimutkaista koneistoa, joka esityksiä tuottaa. Kim koordinoi näyttämön tapahtumia. Sitten kuuntelimme Juhani Koiviston selkeää teosesittelyä, jota ilman illan esitys olisi jäänyt viela arvoituksellisemmaksi kuin sitten ilmeni.

Tämä Offenbachin ooppera E.T.A. Hoffmannin kuvitteellisista tarinoista on kyllä upea ja samalla hämmentävä tapaus. Libreton rönsyistä ja symboliikasta en tavoittanut kuin päällisen osan. Tiheästi siinä päähenkilön maailmaa kuvitettiin. Mutta musiikki valloitti kyllä, vaikka sitä on myös kritisoitu. Ennen kaikkea oopperan visuaalinen toteutus oli paikoin henkeä salpaava. Kolmannen näytöksen vyöryvä kuvallisuus  oli huikea, enkä ole koskaan nähnyt videoita käytettävän näin häikäisevästi ja tarinaa tukien. Olihan siinä ihmettelemistä.

Kaikki kolme tarinoiden naista, osin merkillisiksi kuvattuina, olivat aivan valloittavia ja lauloivat ihmeellisesti. Erityisesti tarkkasimme ihaillen Helenan Antoniaa, joka laulaa kuin enkeli ja lopulta kuolla kupsahtaa laulaessaan liikaa. Jännitimme myös hänen ilmaantuessaan katsomon yläparven tasolle ikään kuin lähtötelineelle, mutta onneksi hän ei heittäytynyt lentämään päittemme yli. Toisetkin Hoffmanin rakastamat naiset, Olympia ja Giulietta koskettivat kihelmöivästi kuulijan tuntohermoja.

Muistettakoon että meillä nuori Mika Waltari ja tulenkantajat  lukivat aikoinaan Hoffmannin kauhuromanttisia kertomuksia ja saivat niistä vaikutteita. Oopperassa oli tarjolla osviittoja silloisiin tunneväristyksiin.

Viimeiseksi trilleri. Soitin päivällä Sauli Tiilikaiselle, joka oli varannut lippuja ystävilleen Oopperan kummituksen toisen kierroksen ensi-iltaan. Ihmettelin Saulin matalaa ääntä, ja hän myönsi sen olevan maassa. Kortisonilla yritetään illalla laulaa, hän  lausahti. Pari tuntia ennen esitystä tuli viesti: kortisoni ei auttanut. Saulin oli luovuttava Monsieur Firminin roolista, sijainen hyppää lavalle.

Tieto vähän lannisti tunnelmaa, ja Marja Sumarin kanssa heti aulassa murehdimme Saulin  kohtaloa. Mutta tunnelma alkoi kohota esityksen myötä. Onhan se loistava juttu, ei voi mitään. Olen nähnyt tämän Lloyd Webberin Phantomin Lontoossa yli 20 vuotta sitten, mutta nyt sitä katseli ja kuunteli uutena. Viileä  sadunomainen tragiromantiikka vetosi vieläkin. Jälleen visuaalinen vyörytys tehosi, ja tutut teemat upposivat täydesti. Ville Rusanen kummitteli vihlovasti, Hanna-Liisa Vōsa lauloi ihanasti. Viihteellinen musical, mutta alan klassikko.

Väliajalla tapasimme iloksemme Tiian ja muita tuttuja. Kunpa vielä Sauli olisi liehuvin hiuksin laulanut ja näytellyt sen toisen oopperanjohtajan roolin, ilta olisi ollut täydellinen. Pikaista kirkastumista, Sauli, tiistaina lavalle!

Kaikkien kolmen elämyksen jälkeen on vain todettava, että Helsinki on loikannut täysin kansainväliselle huipputasolle kulttuuritarjontansa puolesta, ja Kansallisooppera on sen johtava taideareena näinä aikoina.

2.11. 2018