Latvian 100-vuotisjuhla

 

 

 

 

 

Latvian suurlähettiläät, entinen ja nykyinen.

Latvian lähihistoria on kuin satua. Kuinka valkea läiskä kartalla alkaa heräillä pakkohorroksesta ja nousee vastoin kaikkia epäilyjä uuteen elämään. Siinä on kansallisia, aatteellisia ja liikuttavia käänteitä. Kuinka paljon nujerretun kansan uskonpalautuksessa merkitsi laululiike! Ei kaikki politiikassakaan ole vain kylmää pragmatiikkaa.

Matti Vanhanen avasi Latvian 100-vuotisjuhlan Pikkuparlamentin auditoriossa ja toi tilaisuuteen ulkoasiainvaliokunnan tervehdyksen sekä kertoi omista kosketuksistaan Latviaan alkaen 1980-luvulta lähinnä virallisten vierailujen merkeissä. Kiinnostus maata kohtaan hänessäkin heräsi jo liturgisena neuvostoaikana.

Alun alkaen kaiken takana oli ensimmäinen maailmansota, kuten Seppo Zetterberg  esityksessään tähdensi. Silloin geopoliittinen mannerlaatta järkähti Euroopassa ja suurvallat romahtivat: Venäjä, Saksa ja Itävalta-Unkari. Pienet kansat itsenäistyivät, niin Suomi kuin Latvia, mutta toinen maailmansota sitoi ne uudelleen suurvallan (Neuvostoliiton) kahleisiin. Suomi vain yksin vapaana sinnitteli. Seppo muistutti historian jumalattaren Kleion oikullisuudesta. Näitä aikoja on nyt tiiviisti muisteltu, dokumentteja ja tarinoita satelee.

Joskus 1980-luvun alussa vastaanotolleni Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselle tuli nuori sievä, jotenkin nukkemainen nainen, jolla oli pitkä tumma tukka ja tuikkivat silmät. Hän sanoi kääntäneensä latviaksi Sillanpään Nuorena nukkuneen ja toivoi siihen esipuhetta. Onko Latviaa enää olemassakaan, ihmettelin. Tämä nuori nainen oli kuitenkin ilmiselvästi olemassa ja uskoi maahansa, josta oli tullut. Siis Neuvostoliittoahan se oli, kuten epämääräisesti tiesimme.

Anna Zigure kertoi sitten kaikille kohtaamilleen suomalaisille, mikä maa Latvia on ja mitä siellä on tapahtunut ja parhaillaan tapahtuu. Hänen valistustyönsä käänsi monet vaikuttajat ymmärtämään, että Latvia onkin elävä ja hengittävä yksikkö eikä vain lannistettu entinen balttimaa. Hän uskoi maansa uuteen tulevaisuuteen. Kun kutsuin Annan puhumaan F. E. Sillanpään Seuran joulukahveille Hämeenkyröön, jotkut kuulijat kauhistelivat vieraan ”nationalistista paatosta”. Mutta se oli vilpitöntä puhetta, sydämestä nousevaa, ja sillä oli yllättävän laajaa vastakaikua. Miten paljon yhden ihmisen säteilyvoima voikaan valaista!

Sadunomainen oli Annan kohoaminen itsenäistyneen maansa ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin 1991. Siinä sivussa hän hoiti Tallinnan akreditointia. Näitä vaiheita seurasin henkeä pidätellen. Latvian uudelleen palautetussa lähetystössä Armfeltintiellä kävin monissa Annan emännöimissä itsenäisyysjuhlissa. Lopulta Annasta tuli diplomaattikunnan vanhin, ja presidentti Koivisto vei hänet ensimmäiseen valssiin Linnan juhlissa. Näin taru sai kauniin päätöksen. Anna palasi kirjalliseen työhönsä Jukan kanssa Jurmalaan, missä vaikuttavat edelleen tarmokkaasti maansa hyväksi.

Venäläisten on turha valittaa heihin kohdistuvaa sortoa Latviassa, Jukka Rislakki todisti puheessaan. Kansalaisuuden saavat kaikki, jotka vähänkin oppivat latvian kieltä ja oleskeluoikeuden nekin, jotka eivät mitään opi. Latviassa ja Virossa venäläiset voivat parhaiten elää vapaina tutussa kulttuuriympäristössään, mikä ei ole mahdollista lännessä eikä myöskään Venäjällä, joka ei ole oikeusvaltio.

Anna ja Jukka käyttivät hyvin erilaiset puheenvuorot. Anna muisteli hauskasti diplomaatin uraansa, jolloin kaikki oli uutta, yksinpä huonekalujen hankinta lahjoituksina.  Kun hän toimeen ryhtyessään tiedusteli maansa viranomaisilta, mikä on Latvan ulkopoliittinen linja, hänelle vastattiin: ”Se on suora.” Kun hän kysyi, kuinka diplomaattinen raportti kirjoitetaan, häntä neuvottiin, että kirjoita niin kuin äidillesi. Jos äiti ymmärtää, niin kyllä ulkoministerikin. Niillä eväillä maata edustamaan.

Jukka toi sadun vastapainoksi toimittajan kriittisen tietopaketin Latvian huippukapitalistisesta nykykehityksestä, jolle kuulemma tekisi hyvää ”ripaus sosialidemokratiaa”. Vaikka Suomi on paljossa ollut Latvian esikuva, pohjoismainen hyvinvointivaltio ei kelpaa latvialaisille. Toiselta puolen hänen oli myönnettävä Latvian huima kehitys monilla aloilla kuluneina vuosikymmeninä.

Heikki Koski kertasi koko Latvian suhteiden pitkän kaaren aina vuodesta 1964, jolloin Porin ystäväkaupungiksi valikoitui Riika. Porin kaupunginjohtajana Koski hoiti suhteita aluksi virallisen neuvostoprotokollan mukaisesti, kunnes suhde vapautui ja tahti kiihtyi. Hartaat laulujuhlat hänenkin muistoihinsa ovat voimakkaimmin jääneet. Niissä ilmeni, kuinka paljon kulttuuri voi kansan elämässä merkitä. Hän selosti kulttuurisuhteita Latviaan laajemmin ja muisti sikäläisestä kansanrunoudesta lainan: ”Vaimoni on hienoa sukua, hän ei osaa ommella housuja, mutta osaa löytää mitä on housujen taskuissa.”

Latvian nykyinen suurlähettiläs Kristīne Našeniece puhui terävästi ennen muuta keskinäisen itsekritiikin merkityksestä, jolla Latvia ja Suomi voisivat yhdessä edistää EU:n sisäistä kehitystä. Hän muistutti, että kieltemme yhteiset sanat kuten ’laiva’ ja ’maksaa’ kertovat maittemme läheisestä kauppahistoriasta. Yhteisiä ja varsinkin erilaisia sanoja esitteli myös runokäännöksistä tunnettu Heli Laaksonen hauskassa loppupuheessaan. Hänelle kuten monelle salissa Latvia tuntui olevan erityinen sydämen asia.

Vastaanotolla tilaisuuden jälkeen oli tilaisuus puhella kuulluista aiheista niin Annan ja Jukan kuin Heikin ja Pirkon kanssa sekä aina aktiivisen Heikki Talvitien ja vanhojen tuttujen Pultsin ja Kirstin kanssa. Emmy Martin on hänkin hiljainen vaikuttaja näiden suhteiden takana, ja olihan siellä vaikka ketä. Sanoin Annalle, että olisipa hauska nyt nähdä pääsi sisään: mitä tästä kaikesta tänään oikein ajattelet? Hän väitti sanoneensa sen puheessaan, mutta mitä jäi pinnan alle?

Muistelin käyntiäni puhujana Annan kutsusta Suomen itsenäisyyden juhlassa Riian Anglikaanisessa kirkossa joulun alla 1988. Kuinka KGB sitäkin tilaisuutta kirkon seinustalla tarkkaili. Se on jo kuin esihistoriaa. Kaukaiseen kansakouluun ajoimme pimeässä talvi-illassa auraamattomia teitä hurjaa vauhtia. Vastailin koululaisten ihaileviin kysymyksiin, millaista on elämä kaukaisessa Suomessa. Heillä oli vankka käsitys, että kaikki suomalaiset ovat rehellisiä! Olin ensimmäinen heidän näkemänsä ulkomaalainen. Niinpä niin. Tähän on nyt vieläkin kehuttava Māra Zālīten hienoa romaania Viisi sormea, jota on suositeltava kaikille, jotka haluavat lukea Latvian ankeaa arkihistoriaa herkkävaistoisen lapsen silmin kuvattuna.

Tilaisuuden järjesti Rozentals-seura, jonka perustavassa kokouksessa olin 26 vuotta sitten. Tuottajana ja moderaattorina toimii nyt Jenni Kallionsivu. Kummasti Latvian ystävistä on vuosien mittaan koostunut kuin läheinen perhekunta, jonka juhlinnassa oli tällä kertaa jo eräänlaista täyttymysten jälkeistä tyyntymystä. Onnellista yhtä kaikki. Historia on pyörähtänyt täyden kierroksen silmiemme edessä.

13.11. 2018