Sota Tampereen Teatterissa

 

Kävikö nyt niin, että vanha porvariteatteri TT ajoi vasemmalta Työväen Teatterin ohi?

Näin ennakoi teatterin entinen hallintomies ensi-illan kynnyksellä. Ja toden totta, työväen laulut raikuivat teatterin aulassa hyvän aikaa ennen alkua. Punaliput liehuivat, joukko oli kiihtymyksen tilassa. Hevoset rouskuttivat heiniä pääoven edessä. Aito vallankumouksellinen viritys.

Olihan kapinan alun 100-vuotispäivä, joten olimme virittäneet omat mielemme kiertelemällä Vapriikin erinomaisessa näyttelyssä. Valokuvin, videoin, esineistöin valaistiin kapinakevään kauheita tapauksia Tampereella ja taisteluja laajemminkin. Siellä saa hyvin konkreettisen kuvan siitä, mistä oli 1918 kysymys. Samalla vilkaisimme kaihoten kaupungin kadonneita talokaunottaria viereisessä näyttelyssä.

Kun Teatteri taistelussa käynnistyi TT:n vanhalla päänäyttämöllä, oli hieraiustava silmiä. Niin autenttiselta tilanne vaikutti. Reino Bragge totesi teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuon hahmossa toivottoman tilanteen ja lähti lipettiin. Teatteri lakkasi, näyttelijät jäivät helmikuun palkan turvin hotelliin majailemaan. Jalmari Rinne luki Shakespearea ja kuuli tykkien jyskeen parenteesien paikoilla.

Aivan oikein, näitä olen itsekin kuvannut TT:n historiassani 14 vuotta sitten. Kohta punaiset valtasivat teatteritalon. Oltiin siis samalla paikalla, mistä näytelmä kertoi. Anna-Elina Lyytikäistä on onniteltava hienosta aihevalinnasta ja paljosta muustakin. Tästä tuli hyvin kouraiseva ja muistettava ilta.

Parasta esityksessä on kaunistelematon kuvaus. Punaisia ei tosiaan enää romantisoida eikä yksinomaan ihannoida kummassakaan Tampereen teatterissa. Nyt asioita katsotaan silmästä silmään. Syntyi merkillinen todellisuuden tunne. Tätä lähemmäs sodan olemusta on varmasti vaikea teatterissa päästä. Me olimme katsomossa mukana pyörteessä, jotkut jopa repäistiin käytäville seuraamaan taisteluita ihan vierestä.

Lyytikäinen mainitsee ohjelman esipuheessa lähtökohtanaan ”immersiivisen eli osallistuvan teatterin”, joka sai alkunsa Britanniassa. Siinä katsoja ikään kuin upotetaan teoksen todellisuuteen. Hyvä näin, vaikka ”osallistumisesta” puhuttiin takavuosikymmeninä vähän toisessa merkityksessä. Tämä ei ollut enää poliittista osallistumista, agitaatiosta puhumattakaan. Oltiin suoraan myrskyn silmässä.

Vaikuttavaa monella tapaa. Näytelmä eteni myös perinteisin kohtauksin. Työväenjohtajista annettiin parodisia, lähes ilvehtiviä kuvia, Hyrskymurrosta ja Salmelasta. Heidän koomisiä, irvokkaita ja pehmoisia piirteitään korostettiin. Jukka Leisti karrikoi ja Matti Hakulinen sentimentalisoi. Olivatko kuvaukset toden pohjalla? Onhan siellä ollut historioitsija Tuomas Hoppu  neuvomassa. Tarkkaan katsoen, vakuutti historiansa lukenut hallintomies, löytyy tietysti myös taiteellisia vapauksia.

Tässä oli se ero TTT:n tyttöihin verrattuna, että syntyi oikeita, eläviä henkilöhahmoja. Parhaina erottuvat Arttu Ratinen puolueettomana porvarina, insinööri Hagmanina ja Risto Korhonen onnettomana hankintapäällikkö Aadolf Ahona. Mari Turusen vajaamielinen, huorahtava Soosi-Hanna suorastaan hätkähdyttää näinä naisnäkökulmien juhlapäivinä. Suuri yllätys on Ville Haapasalon rehevä, venäjäksi karjahteleva eversti Bulatsei ja hänen loistava tulkkinsa Antti Tiensuu. Monilla oli muitakin rooleja, jotka hyvin hahmottuivat kokonaisuuteen.

Näytelmä kiertyi lopussa kauniisti takaisin alkuun, kun Lahdensuo palasi ja alkoi teatterin siivoustyö. Mitä opittiin? Teatterin kannalta ainakin se, että puhe ja ihmiskuvaus sittenkin tatteria kannattelevat, ei ainainen laulu ja tanssi. TT ei mennyt vasemmalta TTT:n ohi, mutta taiteellisesti taisi mennä. Onnittelut kummallekin teatterille, teemat ja tulkinnat limittyvät hienosti ja tukevat toisiaan.

Hitto, tämähän oli oikeata totuusteatteria vaihteeksi! Silti fantasiaakin käytettiin, esim. hyvän emännöitsijän ampuminen tuntui liialliselta lopussa. Valkoisten summittaisen vastaterrorin täytyi tulla esiin. Kaikkiaan kova, mutta kyllin maltillinen tulkinta sodasta, jossa punaisilla ei ollut mitään toivoa. Suuri näyttelijä lausahti lähtiessä ovella: ”Taas meidän puoli hävisi, eikö koskaan tule uutta tulkintaa?”

Ei tule enää, niin huonosti siinä taaskin kävi. Loppukiitokset olivat täällä tyylikkäät, hillityt. Ei riehuttu ilosta kuten TTT:n lavalla musertavan tragedian päätteeksi. Vain yksi, Katariina Fleming, nousi urheasti seisomaan. Sekin kohtuullista, koska standing ovation on yleisyydessään jo menettänyt merkitystään. Olimme kai aika järkyttyneitä. Ei tällaista riemukseen katso, mutta jollakin tavoin siinä puhdistuu kuten antiikin tragediassa. Taas kertaalleen nielty koko kalkki, toivottavasti ei koskaan enää toistu.

27.1.2018

Tyttöjen teatterisotaa 1918

Otamme vakavasti sisällissodan muistot. Toissailtana näin TTT:n Tytöt 1918 ensi-illassaan ja tänään menemme Vapriikin näyttelyyn ja sieltä TT:n samanaiheiseen ensi-iltaan. Sotaa tulee silmien ja korvien täydeltä.

Kaiken lisäksi kaavailimme eilen Marko Saarion kanssa kesänäytelmää, joka sekin liittyy aiheeseen. Siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri.

Piti kirjoittaa Tampereen kahdesta näytelmästä samassa jutussa, mutta en malta olla kommentoimatta Työviksen tyttöjen sotaa, kun se on jo kritiikeissäkin noteerattu. Odotin kyllä enemmän. Suurta tunnelatausta ei syntynyt. Mahdikasta yritystä on kuitenkin kunnioitettava.

Naiset seksualisoivat sodan, ja siitä otetaan nyt kaikki irti suurella näyttämöllä. Anneli Kannon ja Sirkku Peltolan kunniaksi on sanottava, että heidän teoksensa ei glorifioi punanaisia eikä tee heistä yksiulotteisia marttyyreitä. Ilmiselvä puolueellisuus on vältetty, vaikka sydän roihuaa tietysti tyttöjen puolella. Myös punainen terrori ja keskinäiset riidat vilahtavat.

Alussa on pari koskettavaa, aidosti inhimillistä kohtausta. Sitten musiikki ja tanssit hyökyvät tapahtumien yli. Siirrytään ajallemme tyypilliseen suurieleiseen show-meininkiin. Sotaakin siellä jossakin käydään ja välillä käydään huokaisemassa. Tapahtumien henki taotaan päähämme soiton ja rapin tahdissa. Musiikki on kivaa, mutta se tukahduttaa tarinan. Syntyy suomalainen versio á la ”Kurjat”.

Olisin seurannut enemmän Sigridin liikuttavaa tarinaa, vaikka tyttö muuttuu kovin äkkiä arkajalasta sotilaaksi. Siihen vaikuttaa työnjohtajan seksuaalinen hyväksikäyttö, tottahan tämän teeman piti nyt olla mukana. Muuten tytöt ja muutkin jäävät oudon kasvottomiksi. Heihin ei kollektiivisessa pyörteessä ehdi kunnolla tutustua, ja siten heidän kohtalonsa eivät oikeasti kosketa. Murhenäytelmän yleinen ilme hallitsee.

Vieressäni istunut kokenut lehtimies tokaisi yksikantaan: ”Ei tässä muuta vikaa, mutta tää on hirveän huono.”- Ehkä korkeat odotukset tuottivat pettymyksiä. Kyseessä on suuri satsaus, vuosituhannen tärkein koitos Tampereella. Voimat hajosivat. Näytelmä loppuu noin viiteen kertaan, mikä osaltaan kertoo yliyrittämisestä. Lopun nuorten tyttöjen ylimääräinen kuoro oli todella ylimääräinen. He kertovat meille minkä hyvin tiedämme muutenkin. Somia tietty olivat.

Ei tullut täysosumaa, tuli kelpo kansanteatteria. Rakenne haroilee ja kuohuu liikaa melskettä ja musiikkia. Hesarin Maria Säkö arvioi sen kohtuullisesti. Seppo Rothin pitää Aamulehdessä hehkuttaa tietysti enemmän. Kotikenttä kunniassaan.

Tauno sanoi aamupostilla, ettei menisi ”ikänä kattomaan tommosta riahumista”, josta oli väläyksiä nähnyt telkkarista. Kullakin on arvionsa. Näin myös Rakastuneen Shakespearen Helsingissä ja olen samaa mieltä kuin Laura Hallamaa Hesarissa: kaikki on mukamas hauskaa, mutta mikään ei ole oikeasti hauskaa. Kaikki sujuu, puuttuu vain räiskyvä rakkaus ja aito tunne. Se lähtisi oikeasta ihmiskuvauksesta, kummassakin esityksessä.

Vielä näin vapaus-, kansalais-, sisällisodan ja kapinan muistopäivänä: oikein kukaan ei rohkene sanoa, että valkoisten voitto takasi sentään demokratian jatkuvuuden ja pelasti bolshevikkien komennolta. Niin paljon murhetta oli hävinneellä puolella, mutta miksi ihmeessä lähtivät epätoivoisen kumouksen tielle. Parlamentarismihan oli jo pitkälle kehittynyt. Sitäkin sopisi enemmän tutkia eikä vain seuraamusten tragiikkaa.

27.1. 2018

 

Komeiden kinosten Kainuussa

Mahtavat oli näkymät, kun Seppo Kämäräinen kuskasi Kajaanista Suomussalmelle! Raikuva talvi, miehen korkuisia kinoksia, paksua tykkylunta. Mitä ne valittavat ilmastonmuutoksesta, jos se tuottaa näin komeaa nähtävää? Tietysti ihmisten teknologia ja talous kärsivät, mutta sehän on vain järjestelykysymys. Piuhat ja puut paremmin ojennukseen! Luonto jyllää.

Merja Kyllöseltä voisi kysyä, mitä presidentti voi tehdä pohjolan tykkylumimäärien vähentämiseksi? Eikö pikemmin insinöörien ja metsänomistajien tehtävä ole minimoida uljaan talven tuottamat vahingot.

Ilmarin päiviä vietettiin Suomussalmella. Perinne on kymmenen vuoden mittainen. Teatteri Retikkoon kokoontui miltei sata henkeä. Eero Schroderus esitti Jalo Heikkisen kirjoittaman monologin ”Turjanlinna – kadonnutta etsimässä”, lisäksi kuultiin hellyttäviä musiikkiesityksiä (Nella Huttu, laulu, ja Mino Matero, viulu) – ja Anna-Liisa Helttunen juonsi topakasti.

Esitelmöimme Kari Sallamaan kanssa. Hänen aiheensa liittyi ”Metsäherran herjaajaan” ja Haanpäähän, minä pauhasin Kiannon kokemuksista vuoden 1918 vapaussodassa, mikä se ilman muuta hänelle oli. Hiiskumatonta oli yleisö, vain muutamia kommentteja kuultiin. Tunteet kuulemma lähtivät liikkeelle. Muuan naishenkilö sanoi, että näistä asioista ei ole ennen Suomussalmella puhuttu! Eikö tosiaan?

Lopuksi meidät koottiin paneeliin, johon liittyi myös Kiannosta väitellyt Helena Hyöty, puheenjohtajana Lasse Lyytikäinen. Haanpää käsitteli yllättävän vähän vuoden 1918 tapahtumia, mutta ajankohtaista metsäpolitiikkaa löytyy hänen monistakin jutuistaan, joita Kari asiantuntevasti esitteli. Kianto hyökkäili raivokkaasti Metsähallitusta vastaan hakiessaan rakennuslupaa omaan Turjanlinnaansa.

Mutta pääasia oli nyt muistoihin palaava vuosi 1918. Kiannolla on varsin repäisevä ja yllättävä teos Elämän ja kuoleman kentältä, jota sain valaista. Lisäksi Kianto kirjoitti joukon verihurmeisia valkoisten voittoa juhlivia lauluja. Hän oli aivan pidäkkeetön sotarunoilija, mutta pani myös merkille valkoisten joukkoteurastusten raakuuden Antreassa ja Raudussa. Makaabereita kuvauksia löytyy. Hänen näkökulmansa muuttui. Ilmankos kirjan julkaiseminen viipyi kymmenen vuotta.

Anna-Liisa ja Markus Heikkinen tarjosivat jatkot Rauhalassa keskellä korpea, kuin aidossa Kiannon maailmassa. On heillä ollut lumitöitä! Saatoimme jatkaa Karin ja varsinaisen Kianto-ekspertin Jalo Heikkisen kanssa keskustelua. Aina tulee uusia näkökulmia. Tällainen on minun ”tutkimusmetodini” – niin keskelle tietäjiä ja alkulähteitä kuin mahdollista.

Polskin aamulla Kiannon Kuohuissa ja puhelin aamupalalla maaninkalaisen maanviljelijän Veijo Liimataisen kanssa, joka osoittautui hurjaksi lukumieheksi. Maatilan hoidon ohella mies on painanut läpi Joycen Odysseuksen, Kilven Alastalon salissa, koko Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja päälle päätteeksi Klingen muistelmat 4 osaa ja  jopa minun elämäkertojani suurimman osan. Sillanpään tunsi kuin taskunsa, samoin tietysti Kiannon ja Ahon ja Leinon. Tällaisia kulttuuriheeroksia löytyy maakunnan hiljaisista maisemista!

Lähti mies ladulle – ai että teki mieli kannoilleen. Mutta ei auta. Uppouduin Suomussalmen erinomaisen kirjaston Kianto-arkistoon, josta aina löytyy uutta, ihmeellistä sekä huvittavaa. Ihmetyttää samalla sekin, että Hämeenkyrön kirjasto  on päättävästi kieltäytynyt perustamasta mitään Sillanpää-arkistoa, vaikka tarjouduin lahjoittamaan pursuilevaa omaa aineistoani pohjaksi. Ei muka tilaa! Uusi kirjasto kolisee avaruuttaan. Taas vetoomus: menkää kyröläiset kiireesti Suomussalmelle opintomatkalle!

Kirjastossa oli jatkuva jono ennakkoäänestysuurnalle, lupailee kovaa prosenttia. Oman maakunnan tyttöäkö äänestivät? Sain Veijolta kyydin Kajaaniin ja kuuntelimme matkalla hänen serkkunsa Seppo Niemelän säveltämiä ja esittämiä Kiannon runoja. Levollisen melodisia, teksti tuli selkeästi esiin. Kulttuurimatka parhaasta päästä! Majoituin Valjukseen, joka oli remontin kourissa ja laskutti silti häikäilemättömän hinnan yhdestä yöstä. Varottava jatkossa tällaista.

Vielä viihdyin tarkkaan kuusi tuntia kaupunginarkistossa, jossa on se Claudelinin ehtymätön kokoelma. Kianto-arkisto jakautuu ainakin neljään osaan, joka paikassa mapit täynnä kirjeitä. käsikirjoituksia, kuvia ja kaikenmoista. Liikaakin kertyy jo aineistoa.

Sitten junalla Helsinkiin, eikä se ollut myöhässä kuin parisen tuntia, kun veturikin rikkoutui Kouvolassa. Mikäs oli kolkutellessa ja Kiantoa lueskellessa, neljä kirjaa selvitin kahdeksassa tunnissa. Hänellä on tolkuton määrä välitöitä, joita lukaisee nopeasti. Aina joitain eläviä kuvauksia niistäkin matkaan tarttuu. Kotona huokaisin niin täynnä Iki-Kiantoa kuin olla ja voi. On tästä pian päästävä eroonkin, ja sehän tapahtuu rivakasti kirjoittamalla.

19.1. 2018

 

 

Aino-gaalan dramatiikkaa

 

Aino-gaalassa valittiin vuoden parhaita oopperasaavutuksia Aleksanterin teatterissa. Tilaisuus oli laatuaan ensimmäinen. Kuvassa Tuuli Takala, vuoden naissolisti.

Kaunis Angelika Klas ja letkeä Sauli Tiilikainen juonsivat, oli aarioita ja maistiaisia, jaettiin hienoja Aino-patsaita. Näitä pikku-oscareita kehitellään vähän joka alalla. Palkittuja kategorioita oli toistakymmentä, mutta ei yhtään säveltäjille, libretisteistä nyt puhumattakaan. Miksiköhän?

Arvokkain oli Ilkka Kuusistolle myönnetty elämäntyö-Aino, todella ansaittu. Ilkka kertoi huiman oopperahistoriallisen tarinan 5-vuotiaana tässä talossa näkemästään Parsifalista, pääroolissa Alfons Almi. Siinä oopperan kummitus paikalla viuhahti.

Oopperoita on tehty huomattava määrä, kotimaisia kantaesityksiäkin 14, joten Ooppera boxin johtajan Ville Salosen huoli oopperan tulevaisuudesta oli lievästi sanoen liioiteltu. Meidän Sillanpää-oopperakin siellä keikkui kärkijoukossa, mutta eipä tullut palkituksi. Waltteri sentään valittiin vuoden ilmiöksi, syystä kyllä.

Jalasjärven Satu Sammosta voitti yleisöäänestyksen vuoden oopperasta. Siellä on ollut aktiivisia äänestäjiä. Esityksestä emme olleet koskaan kuulleet mitään. Mutta nytpä kuultiin! Oopperan tekijä Joose Tammelin esiintyi reteässä nousukunnossa  ja piti tolkuttoman puheen, missä haukkui helsinkiläiset, etelän median, Lilli Paasikiven ja Yleisradion ja kävi sen jälkeen juontaja Tiilikaista rinnuksista. Sauli onneksi pelasti tilanteen tyylikkäästi.

Kuten Tiia Louste naulakolla naureskeli, pitkään luulimme, että se oli järjestetty juttu, mutta nytpä nähtiin aito reality-performanssi vanhan teatterin lavalla. Luvalla sanoen lähenteli pientä skandaalia, mutta pohojalaasilta on totuttu odottamaan kaikenmoista uhoa ja tempausta.

Lisää draamaa oli väliajalla, kun eräs katsoja oli menehtyä kaaduttuaan pahasti, mutta valpas lääkäri yleisön joukosta elvytti sen verran, että ambulanssimiehet saivat potilaan hoitoon. Kaikkea voi sattua oopperan tiimoilta, eikä ainut dramatiikka rajoitu lavalle.

Sillanpään Seuraa edustivat Pertti ja Kristiina Haavisto sekä Hämeenkyröstä tullut Vilja Pylsy. Kiva oli tavata Marja Sumari, Saulin puoliso, ja kiitellä syksyn parhaista bailuista.

Sitten vaan uuteen oopperakauteen. Jäämme jännäämään tuleeko Aino-gaalasta kestävä perinne. Aihetta olisi.

14.1. 2018

Ensimmäinen härkäviikko

Kiitos, pääsinkin töitten sarviin kiinni. Kianto kiehuu pöydällä.

Matti Kuusi sanoi Martti Haaviosta, että kun tutkimus kiehui hänen pöydällään, saimme turhaan odottaa häntä kokouksiin. Markku Envall tekee uudessa esseekirjassaan Tavaratalo taivasalla saman huomion opiskeluajoiltaan: kun joku ystävistä yhtäkkiä katosi yhteisistä istunnoista, se oli merkki siitä, että roikkunut gradu olikin saanut vauhtia.

Näin pitäisi olla. Silti irtaudun silloin tällöin kaupungille. Saaliina pari antoisaa tapaamista.

Kohotimme Antti Alasen kanssa Matti Salon muistomaljat Sea Horsessa. Matin puheet elävät mielissämme. Markkukin siteeraa jotakin Matin repliikkiä kirjassaan, aavistamatta lähestyvää kuolemaa. Puhuimme Antin kanssa Matin syvästä juutalaisuuden harrastuksesta, jonka mittasuhteita en aivan tajunnut. Intohimo holokaust-teoksiin selittyi osaksi sitä kautta. Matin artikkelit pitäisi koota kirjaksi, mutta kuka kustantaisi?

Toinen istunto Sauli Tiilikaisen kanssa Kuussa. Puhuin ensin Leinosta Töölön senioreille. Sauli valmistautuu juontajana huomiseen Aino-gaalaan Aleksanterin teatterissa. Siellä valitaan paras ooppera yms. Tätä samaa Oscar-henkistä leikkiä, jota meillä vähän alalla kuin alalla kopioidaan. Olisikohan sinne mentävä? Sillanpää voi olla kärkijoukossa, tuskin voittaa. Saulia kuulemme pääroolissa vielä ensi kesänä Myllykolussa.

Molempiin tapaamisiin liittyi kohtuullista herkuttelua, Sikalan silakoita ja Kuun maksaa ja pekonia. Maineikkaita annoksia, jotka eivät petä. Tärkeämpiä kuitenkin henkevät puheet. Aina latautuu, kun tapaa itseään fiksumpia.

Tällaiset ovat kirjoittajan lepohetkiä. Ihan koko aikaa ei voi olla työssä kiinni. Markku pitää pitkiä kirjoittamattomuuslomia, minä en sellaiseen pysty. Ehkä vielä tulee seinä vastaan.

Istuskelin pariin otteeseen SKS:n arkistossa katsellen kuvia ja dokumentteja, rapistellen vanhoja papereita, naputellen digiruudulle kuvajaisia. On tutkijoita, jotka eivät arkistoon suin surmin lähde – joille riittää valmis painettu kirja nojatuolissa. Minusta on aina kiehtovaa sukeltaa teosten taakse ja alle, katsoa mistä silpusta mikin juttu on lähtenyt kasvamaan.

Onkohan valokuvatumpaa kirjailijaa viime vuosisadalta kuin Ilmari Kianto? Ehkä Donner vetää vertoja tai Eeva Joenpelto. Iki otti selfieitä kauan ennen kuin sana oli keksitty. Arkisto pullottaa otoksia, Iki eestä ja Iki takaa, Iki istuu ja Iki makaa. Joskus saunoo ja soutaa, joskus puukuormia noutaa, aina polttaa piippua tai sikaaria, usein on kauniita naisia kainalossa. Siinä äijä joka kärsi, kärvisteli, taisteli ja tuskitteli – ja osasi silti toden totta elää. Suomussalmen sulttaani, Kainuun Khaani, Rämsänrannan ruhtinas.

Nyt kun eletään sodan 1918 muistoissa, Kiannon Elämän ja kuoleman kentältä (1928avautuu uutena, herättävän mielenkiintoisena dokumenttina. Hurja sotarunoilija oli Kianto, vielä hurjempi kuin Maiju Lassila vastapuolella. Kiannon valkoinen verihumala tahdotaan mieluusti unohtaa, Lassilan yhtä verihuuruinen kostonjano on ollut viime aikoina kurantimpaa. Kuinka käynee alkavana vuonna? Saako vapaussotakin taas muistonsa, kuten Sauli Niinistö vähän uudenvuodenpuheessaan vilautti.

Presidenttiehdokkaista ei nyt enempää. Loppukisa on kesken. Tähän saakka Matti Vanhanen johtaa esiintyjänä, vaan ei kannatuksessa. Toimittajien epätasainen ote vaikeuttaa arvioita. Ehkä sekin loppua kohden tiivistyy ja tasoittuu. Kisahan on ihan viitteellinen, lopputulos on selvä, mutta hauska silti juoksuttaa kisailijoita näille näytöskierroksille. Ponnistakaa, saatte prosentin lisää!

Nuutinpäivänä 2018

 

Kekkonen muistissa

Kirjailija voi olla paras toimittaja. Ulkopuoliset tekijät ovat tiedotusvälineiden luksusta. Sen todistivat Hannu Raittila uudenvuoden aattona Hesarissa ja Jari Tervo Ylessä vuodenvaihteen molemmin puolin.

Raittilan juttu digipäätteiden hallitsemasta maailmasta ikäihmisten kannalta kannattaa lukea vielä uudelleen. Asia on polttava ja tärkeä. Ei siinä mitään uutta sanottu, mutta kokoonpano ja formulointi on huipputasoa. Tällaista lukisi mielikseen enemmänkin monien latteiden lauantaiesseiden sijasta.

Jutun kruunasi jylhällä tavalla Raittilan isän kuolinviesti muutamaa päivää myöhemmin. Kuin vahvistus haudan takaa.

Jari Tervo on kuuluttanut Ylen loputtomasti jauhavissa ennakkomainoksissa (eikö ne ketään muuta ärsytä?), että Kekkonen elää. Hänen 8-osainen sarjansa todisti väitteen päteväksi. Kekkonen ei noussut haudasta, vaan jatkoi myyttistä elämäänsä.

Meille Kekkosen ajan eläneille hän ei ole myytti, vaan todellinen isähahmo. Tosin hän sai jo oikeasti eläessään legendanomaisia piirteitä. Kuvittelin aikoinani itse, kuinka hänestä vielä joskus tarinoidaan kuin Kaarle Kaljupäästä tai Harald Hirmuisesta. Juuri niin on käynytkin.

Tervon (ja tietysti muidenkin) työstämä sarja oli hyvä, yllätti suorastaan myönteisesti. Ensin kummastelin Juhani Suomen lähes totaalista syrjäyttämistä, mutta sitten tajusin, että ääripäät oli tietoisesti pyyhkäisty ja pyritty synteesiin. Ei Hannu Rautkalliokaan saanut heittää provokaatioitaan. Sarjan sävy oli maltillinen ja kunnioittava, mutta ei enää liehittelevä.

Nolosti silloin oltiin rähmällään, mutta oliko siitä mitään varsinaista haittaa? Eteenpäin mentiin kaikessa olennaisessa. Itse muistan Kekkosen vuosikymmenet huolettomina ja toivorikkaina aikoina. Ehkä nuoruudella oli siihen osansa.

Jotakin kohtaa ihmettelin. Oliko muka niin, että Kekkonen ei hoitanut sotasyyllisyysasiaa kyllin pontevasti Moskovan mielestä? Ja joutui sen vuoksi syrjään seuraavista hallituksista. Tähän asti on uskottu päinvastoin, että Kekkonen juuri hoiti pahimmat kilpailijat Tannerista alkaen linnaan ja sivuun politiikasta.

Myös vallanvaihdos 1981 sivuutettiin kovin köykäisesti – vaikka Paavo Väyrynen saikin (radion puolella paremmin) esittää oman uuden tulkintansa siitä, että Koivistoa ei yrittänyt kaataa Kekkonen, vaan Sorsa. Lisää dokumentointia kaivattaisiin.

Tervo teki joitakin hyviä vastakysymyksiä, minkä taidon ammattitoimittajat usein unohtavat. Muuten hän oli yllättävän leppoisa, selvästi Kekkosen miehiä, vahvan johtajan ihailija.

Kohta lähdetään valitsemaan taas vahvaa johtajaa. Ajat entiset eivät onneksi palaa. Unto Hämäläinen osoittaa Kuukausiliitteessä, että olemme saaneet valita presidentin vapaasti jo kolmisenkymmentä vuotta. Venäjällä tuskin on edes kyberintressiä sekoittaa Niinistön, Putinin hyvän tuttavan, presidenttitietä.

Niinistön uudenvuodenpuhetta on arvosteltu vihervasemmistolaiseksi ja naisia kosiskelevaksi, mutta eikö istuvan presidentin sovikin osoittaa sanansa koko kansakunnalle.

Kohta puretaan kuusi, ja minä keitän kinkun roippeilla terästettyä hernekeittoa. Tähän loppuu taas yksi vetisen harmaa joulu. Ulkoilu jäi vähiin, kerran poikkesin Tampereelle. Villa Viehätys palaa arkeen ja odottamaan seuraavaa vierailua. Helsinki kutsuu ja uudet seikkailut.

Loppiaisena 2017