Kianto kuljettaa taas omille mailleen. Palauttelen aineistoa, tapaan tuttuja ja katsastan maisemia. Kelpaakin näin intiaanikesän viikonloppuna.
Kianto-seuran puheenjohtaja, tohtori Helena Hyöty sai kirjani lämpimäiskappaleen kiitoksena tarkistustyöstään. Puhelimme aiheesta, nautimme lounaan täällä Kajaanin Rossossa ja kävimme Kaupunginteatterissa katsomassa mainion Reviisorin eli Sirkku Peltolan ja Kamran Shamardanin sovituksen Tarkastaja tulee! Tämä Gogolin satiiri on parasta luokkaa ja pitkäaikainen suosikkini.
Shamardan näytti tuntevan ohjaajana venäläisen perinteen ja burleskin liioittelun, ja näyttelijät pysyivät hyvin aika vaativassa tyylilajissa. Muistan saman teatterin sirkusversion samasta näytelmästä joskus 1970-luvulla Tampereen Teatterikesässä. Keinot ovat edelleen hallinnassa. Pormestari Mika Silvennoinen oli muhkea tyyppi, hänen vaimonsa ja tyttärensä (Teija Töyry ja Maria Palmu) aivan valloitavia. Feminiiniin Hlestakoviinkin (Sohvi Roininen kuvassa keskellä) tottui – ei kai ollut tarkoitus osoittaa, että huijareissa on naismaisia piirteitä? Joka tapauksessa kohtalaisen hauska pläjäys.
Tapasin myös teatterinjohtajan, tohtori Helka-Maria Kinnusen pittoreskissa ravintola Anorakissa joen rannalla ja puhelimme Kiannosta. Jospa siitäkin voisi joskus jotakin kehittää. Kiannon syntymästä tulee ensi vuonna 145 vuotta ja kuolemasta 50 vuotta 2020. Kaikenlaista valmistellaankin, kuten kuulin tapaamisissa. Teatterinjohtajan päähuoli on kuitenkin uuden teatteritalon suunnitelma ja mahdollinen rakentaminen, jota on suunniteltu vasta puolisen vuosisataa. Nykyinen puurakennus on kävijän kannalta sympaattinen, mutta käytön kannalta varmaankin tukalan ahdas ja hankala. Kauan siinä vain on menestyksellä sinnitelty.
Päätapaus osui nyt hotelli Valjuksen aamiaishuoneessa silmiin. Kainuun Sanomissa on Seppo Turusen komea kritiikki kirjasta Suomussalmen sulttaani. Otsikon mukaan se on ”Alaston totuus Ilmari Kiannosta”. Ei hullummin määritelty. Lisäksi kirjasta kasvaa kokonaistaideteos Kiannon elämästä, toteaa Turunen. Kirja on jo pelastettu, tärkein kritiikki on täkäläinen. Lisäksi Ilkka Jormonpoika Kianto lähetti miehekkään kehaisun sähköpostiin. Kuivilla ollaan.
Lähdenpä hyvillä mielin ajelemaan kohti Suomussalmea, missä on tarkoitus tavata Raija-Liisa Kianto, majoittua hänen kämppäänsä, soudella Niettussaareen vielä tervehtimään Ikin kahtia jaettua hautaa ja esitellä kirjaa pääkirjastossa ensi keskiviikkona klo 17.30. Kunpa vain saataisiin kirjaa edes näytille, täkäläisessä kaupassa oli jäljellä kaksi kappaletta! Näin sujuu retkeni Kainuun kehittyneillä nälkämailla.
Kaksi huippukirjaa on jo osunut käsiin tältä syksyltä. Edellinen on hienosti kirjoitettu muistelma Onnen Pekka, johtavan kriitikon P. Tarkan ajantilitys. Miltei sen veroinen on Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus.
Sinällään harvinaista, että kaksi luonteeltaan kirjallisuuskriittistä tarkastelua kipuaa Akateemisen eniten myytyjen tietokirjojen listalle näin tuoreeltaan. Siellä viihtyvät Kimi Räikkösen ja muiden seurassa. Lista tietysti elää ja muuttuu.
Keskisarjan Kivi-kirjaa on ehditty odottaa. Toissakeväänä keskustellessamme Taaborinvuorella Kivestä ja Leinosta Teemu väläytti kirjoittavansa tällaista. Hän täräytti keskustelussa jo silloin tuoreita näkemyksiä. Nyt niitä on tullut lisää.
Minua miellyttää Keskisarjan tasapainoinen ja humaani näkemys. Hän ei käy kiistelemään Kiven ja Charlotan mahdollisesta sukupuolisuhteesta, vaan jättää asian avarasti auki. Charlotta saa häneltä miehisen tunnustuksen jalosta toiminnastaan kirjallisuutemme hyväksi. Hän ei säälittele Kiven kovaa kohtaloa, vaan näyttää hyvien toverien ja tukimiesten verkon, joka sentään piti Aleksin niinkin hyvässä kunnossa, että suuri romaani tuli kirjoitetuksi. Hän ei hyökkäile edes Ahlqvistia vastaan, vaan perustelee kieli- ja taidepoliittisesti professorin kannanottojen jyrkkyyden. Lisäpainoksi tulivat perhekohtaiset onnettomuudet ja takaiskut virkauralla. Onhan teilaus yhtäkaikki hurja, verenhimoinen. Ahlqvist antoi Kivelle arvon käänteisesti, peittosi niin isosti kuin osasi.
Mitään ihan ratkaisevasti uutta Keskisarja ei tuo esiin. Silti hänen tarkka lähdetyöskentelynsä herättää arvonantoa. Hän on lukenut Kiven ja muiden kirjeet, ajan muistelmat, paikallisen maantieteen, käräjien pöytäkirjat ja nälkävuosien meteorologian tarkasti. Hänen oma kielenkäyttönsä on entiseen tapaan vähintään ilmeikästä. Joskus ilmaisun teho suorastaan pimittää sen, mitä kerrotaan. Kiven kielestä on lohjennut lisää mehua hänen tyyliinsä.
Risteämät nykykieleen virkistävät. Poimin ilmaisun: ”Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.” Kirjassa todetaan myös, että silmiin pistävän monet Kiven kannattajat ja kansallisen kulttuurin merkkihenkilöt olivat poikamiehiä. Ei hän silti löydä riittävästi tunnusmerkkejä, että heitä kannattaisi ajan tavan mukaan ruveta ”kiskomaan ulos kaapeista”.
Aikaisempiin Kivi-tutkijoihin Keskisarja viittaa hyvin vähän. Hän on leimallisesti historioitsija ja jättää Kiven teokset vähemmälle huomiolle. Erään mieltäni lämmittävän havainnon hän tekee Kiven teosten synnystä. Kun tutkijat yleensä kasaavat näyttävän patterin ajan verrokkikirjallisuutta tutkimansa teoksen rinnalle – osoittaakseen lähinnä omaa lukeneisuuttaan – Keskisarja puolustaa alkuperäistä, omintakeista luomisprosessia. Joku kirjailija voi keksiä ihan itse, omasta ympäristöstään, sen puhekielestä taiteellisia rakennuspuita tarvitsematta aina ulkomaisia esikuvia, joita on ahkerasti osoiteltu. Seitsemän veljestä ei ollutkaan ”Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka.”
Harva pakollisina kansainvälisyyden aikoina rohkenee puolustaa näin yksinkertaista kansallisperäistä tulkintaa. Seitsemän veljeksen harmonia ja yltiöonnellinen loppu saavat tässä tarkastelussa täyden hyväksynnän. Keskisarjan herättelevä, iskevästi kirjoitettu kirja on mitä suositeltavinta lähestyvän Kiven päivän lukemista.
Tässä nyt jää Turun kirjamessut vähiin, mutta ei niistä paljon olekaan kerrottavaa. Tein päiväreissun, vastailin Agricola-lavalla Pasi Heikuran hyviin kysymyksiin, signeerasin SKS:n osastolla ja sain Välkesalmelta pari puuttuvaa Knausgård-osaa. Kiannosta ei ole näkynyt vielä arvosteluja, hiljaa toivottavasti hyvä tulee. Kiven kantaan Kiantokin hyvin sopii, kärsimykset osin yhteiset. Naisenpuute oli kummallakin polttava, samoin krooninen rahapula, kerjääminen (lainaaminen, vippailu) ajoittain ainoa ansaintikeino. Kannattaa lukea kansalliskirjallisuutta, huomaa että jossain suhteessa ainakin on edistytty. Vaan ei välttämättä kirjoittamisen taiteessa.
7.10. 2018
P.S. Kun Sauli Niinistöä on yritetty historiattomasti verrata Kekkoseen: olisiko Kekkonen istunut kirjamessuilla rappusilla yleisön joukossa ja antautunut ylipäänsä itsestään kirjoittaneiden tekijöiden kanssa julkiseen väittelyyn?
Kianto-kirjan julkistamistilaisuus Tiedekulmassa oli sen verran huojentava ja sykähdyttävä tilaisuus, että on tyydyttävä kuvakerrontaan. Sydän on vähän liian täysi. Tuossa yllä komeilemme tärkeimmän yhteistyökumppanini Raija-Liisa Kiannon kanssa. Iki-Kiannon iltatähden, nuorimman tyttären, arkistot ovat pohjattomat, samoin muistot ja kuvavalikoimat, joista kaikista elämäkerta rikastui. Olihan meillä joitain kirpeitä yhteenottojakin, joista kerroin valikoiden tilaisuudessa, mutta hyvässä sovussa päästiin näinkin pitkälle. Kiitos siitä!
Siinä joukko parhaita kavereita, vasemmalta Juha Vakkuri, Pekka Tarkka, istumassa Tuula Uusi-Hallila ja Vesa Karonen. Pekalta ja Vesalta sain viitteitä ja aineistoa kirjaan, Juha myötäeli kirjan vaiheita ja Tuulankin kanssa vielä siitä keskustellaan.
Mukana oli taiteilijoita myös viime kesien Sillanpää-oopperasta Myllykolussa. (Sillanpää oli Kiannolle kova vastapeluri.)
Itse Sillanpää Sauli Tiilikainen keskustelee Ari Suutarlan ja Kirstin kanssa. Siikrin roolin laulanut Helena Juntunen valmistautuu miehensä Kimin kanssa Hoffmannin kertomuksiin Kansallisoopperassa.
Ja lopuksi syvä huokaus ja helpotus. Mainio kustantajani Tero Norkola sekä myynti- ja markkinointipäällikkö Tommi Leminen SKS:n perinteisestä yhtiöstä kohottavat lasinsa vanhassa kunnon Kosmoksessa, jossa tarjosivat illallisen. Ei olisi voinut julkkari paremmin päättyä. Kiitos ja kumarrus!
Kekrinä pitäisi työt olla tehtynä ja sato sisässä. Niinpä melkein onkin. Viimeisiä laitetaan talvikuntoon, sitten voidaan jättää nämä maisemat. Ei nyt sentään lopullisesti, käyntejä tulee.
Pieni haikeus kuitenkin joka askeleella: tuokin jäi tekemättä ja tuo. Kesä hulisee käsistä, vaikka se pitkä ja kuuma olikin. Tuleepa uusia kesiä, toivon mukaan.
Tulomatkalla perjantaina poikkesimme Hämeenlinnaan. Teatterissa oli ensi-ilta, johon saimme ystävällisen kutsun. Hannu Huuskalla on iso rooli Hercule Poirot’na Agatha Christie -sovituksessa Kahvi mustana. Vähän aikansa eläneitä nämä Christien jutut ovat, mutta on niissä oma ikivihreä charminsa ja älyllinen näppäryytensä. Tämä on Olka Horilan sovitus ja ohjaus, ihan kunnollista perustyötä.
Ei ole varmaankaan helppoa hypätä maailmankuuluun rooliin, jota hallitsee David Suchet’n tunnettu briljanssi. Sehän on tv-sarja, jota Matti Klingekin päiväkirjassaan tunnustaa katselevansa – etupäässä tapakulttuurin ja puvuston takia. Fanien joukko on laaja.
Hannu Huuska selviää haasteesta hyvin, hän köpöttelee, rypistää otsaansa ja poseeraa odotusten mukaisesti. Hänellä on myös salaista ironiaa ja yllättyneitä reaktioita, joiden takana on ennakoitu aavistus tulevasta. Hannun presence on aivan luontainen. Näyttämöllä ollessaan hän on aina sen keskipiste. Teatteri on saanut salapoliisin rooliin oikean vierailijan.
Muut ovat tasaisen varmoja. Johanna Reilinin vanhassa neiti Carolinessa on jotain kivaa ilkikuria. Helposti nämä Christien henkilöt ovat turvallisia kliseitä, eikä tässä paljon muuhun tähdätäkään. Juonen sokkelointi ja syyllisen piilottelu on tärkeintä. Tyylissä pysytään, lavastuksen ja puvustuksen ovat työryhmät tutkineet hyvällä huolella.
Hannun seurapiiristä tapasimme teatterissa taas rakkaat Sinan ja Mailan sekä Matti Pulkkisen ja Pekka Gestrinin. Matti on aiheuttanut Suomussalmella pienen skandaalin minun haastattelullaan, siitä myöhemmin. Kirsi-Kaisa Sinisalo luotsaa teatteriaan karikoissa ja joutuu samalla kestämään uudelleen otsikoihin noussutta avioeroaan. Kaikki myötätuntomme hänelle.
Täällä maalla on hiljaista ja alakuloista, mutta ei se meihin tartu. Keräsin viimeiset omenat ja sienet. Saunoimme rannassa kaiketi viimeisen kerran. Nostin laiturien rappuset ylös, kaadoin vedet saaveista ja ämpäreistä. Kesäkalut kattojen alle.
Sitten valmistauduttava huomiseen julkkariin, Kianto saa ensikasteen. Yksi oppinut valiolukija on lukenut kirjan alusta loppuun kolmessa päivässä; lausuntonsa rauhoitti, ei kirja siis ihan metsään mennyt. Itse asiassa arvionsa oli hyvinkin positiivinen. Mutta kriitikot eivät ole vielä sanoneet sanaansa. Sopiva vavistus saattelee matkaamme Helsinkiin.
Olin hakemassa ihan muita lippuja Kansallisoopperasta, kun ulos tullessani törmäsin rappunaapureihimme Akuun ja Sagaan. He tiukkasivat, olemmeko jo nähneet Toscan. Myönsin että emme. He pitivät aivan välttämättömänä, että näemme sen. Sillä Tosca on parasta täällä, kerrassaan suurenmoinen, joka osaltaan huippuesitys, he vakuuttivat yhdestä suusta.
Ei auttanut, minun oli siitä paikasta palattava kyselemään lippuja Toscaan. Aku ja Saga tulivat varmistamaan, että se onnistuu. Ja sainkin pari hyvää peruutuspaikkaa permannolta vielä saman päivän iltaan. Mainiot balettitaiteilijat onnittelivat ratkaisusta.
Eivätkä turhaan, sen voimme jo itsekin vakuuttaa, kun Tosca on nähty ja kuultu. Ehdottomasti maineensa veroinen. Ennen kaikkea Christof Loyn ohjaus teki minuun vaikutuksen, ja sitä Akukin erityisesti kehui. Jokainen ele ja liike on kohdallaan, jäntevästi ja elävästi suunniteltu toiminta kantaa läpi esitylksen. Lisäksi näyttämökuvat ovat hivelevän upeita, eivät itsetarkoituksellisia, vaan ajankuvaan lúontevasti liittyviä. Tässäkään ei pyritä keinotekoiseen modernisointiin, vaan teos elää omassa ajassaan aivan perfektisti ja puhuttelevasti.
Itse Tosca, jolla on vaikeasti muistettava nimi Aušryné Stundyté, on lyhyesti sanoen ihana, hehkuva ja kärsivä nainen. Ohjaus tuo uudella tavalla esiin hänen mielensä vaihtelut. Lopussa hän on jo pahoin järkkynyt surmattuaan Scarpian, hän huojuu toden ja toiveen välimailla ja musertava loppu tulee tavallaan vapautuksena. Andreas Caré on Cavaradossina kelpo tenori ja hyvä näyttelijä, mutta päähuomio kiintyy (kuten usein) Scarpiaan. Tuomas Pursio oli meille uusi tuttavuus, ja karismaattisen väkevä tyyppi, riittävän pirullinen, mutta myös luonnikkaan kelvoton heittiö, joka on jo luopumassa perimästään seksuaalipalkinnosta, into heikkenee, mutta eihän niin makeaa saalista voi sittenkään jättää käyttämättä. Loppu on katastrofi.
Joku naiskriitikko on kuulemma paheksunut esityksen raiskauskohtausta ja kummastellut sitä, ettei metoo-kampanjasta ole opittu mitään! Kyllä kampanjan pitäisi myös taannehtivasti siivota 1800-luvun tapoja. Sitä paitsi raiskausta ei edes tapahdu, ja paha saa palkkansa. Saavat sitten hyvätkin, ikävä kyllä.
Ihailimme myös, kuinka ohjaaja käyttää joukkoja, kuoripoikia ja juhlaväkeä, ovelta kurkkijoita, kardinaalia, paria mykkää roolia, aina osuvasti, tilannetta korostaen ja ajankuvaa valaisten. Täysiverisen teatterimiehen työtä. Vertailuaines on kapeahko, mutta rohkenen heti väittää, että Tosca on kaupungin parasta teatteria, ei vain musiikillista intohimoilua, vaan myös syvää ihmiskuvausta. Puccini ja libretistit ovat kohdannut vertaisensa tekijät.
Sitä paitsi oopperassa tapaa tuttuja, Tintu Kontron ja Maija Kangaslahden seuralaisineen, jopa Gädda Haukilahden, vanhan upseeritoverin, jonka kanssa kannatimme Klubin pysymistä miehisenä. Ikaalisten kuvataiteilijan Markku Wegeliuksen kanssa paheksuimme vessajonossa harmonikkajuhlien loppumista vanhassa kauppalassa, vaikka emme ole aikoihin niissä vierailleetkaan. Veto on loppunut ja rahoista riidellään. Tavallista festivaalipiireissä. Toivotaan sinne sentään jotakin jatkoa.
Hieno ilta oopperassa, kiitos Akulle ja Sagalle viitteestä ja muille taiteilijoille elämyksestä.
Maria Callas oli loistava, yli kaikkien sopraanoiden. Näin uskoi maallikko ja sai vahvistusta hienosta dokumenttielokuvasta Maria by Callas. Se on yhtä nautintoa alusta loppuun. Callasin säteily hallitsee kangasta ja äänimaailmaa lumoavasti.
Mikä sitten oli Callasin salaisuus? Ääni itsessään, sen tavattoman vivahteikas käyttö. Lisänä ilmeinen näyttelijän lahjakkuus. Lopulta sensuellin naisen äly ja sanavalmius, terävyys, magneettinen voima. Ei ihme, että hän pani joskus oopperataloissa rähinäksi. Siinä nainen, jonka komealle nenälle ei hypitty. Ymmärrän entistä paremmin Wallanderia, joka kuunteli vapaa-aikoinaan Callasin äänitteitä.
Suuren tähden rakkauselämä ei ollut onnistunutta, kuten se ei useinkaan ole. Pahiten häntä kusetti Onassis huvipursineen, kaappaamalla yhtäkkiä maailmanlesken Jacquelinen vaimokseen. Ei onnistunut sekään yritys, Maria palasi takaisin. Näistä lehdet aikoinaan hehkuttivat, enkä ollut silloin aiheista kiinnostunut. Nyt vanhat draamat avautuvat uusina.
Hyvä dokumentti on toisinaan parempi kuin keksitty elokuva. Tosielämä rouhaisee syvemmältä. Sitä kohti ollaan menossa, Knausgårdin tavoin. Pekka Tarkka sanoi muistelmiensa julkkareilla, että hänkin on kyllästynyt fiktioon. Oireita on ilmassa. Pekan muistelmat luin loppuun, kerrassaan hieno kirja, siihenkin on vielä palattava. Muun ohessa Pekan musiikilliset elämykset yllättävät monia.
Olihan meilläkin eilen. Kävimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Brahmsin viulukonserton op. 77 ja Šostakovitšin sinfoniaa no 12 eli kuuluisaa vallankumousvuoden 1917 sävelteosta. Olipa nautinnollinen ilta sekin. Tsekki Josef Špacek pani viulunsa todellakin laulamaan Brahmsin konsertossa ja sai suuret suosionosoitukset. Rankempi kokemus oli Šostan sinfonia. Sillä on kiistatta kertovia ominaisuuksia, vaikka absoluuttista musiikkia kuinka arvostettaisiin. Elin Leninin aatteet, kansan heräämisen ja Talvipalatsin valtauksen voimallisesti.
Venäläisen eksentrikon kuumeinen värinä välittyy merkillisesti hänen musiikkiinsa. Se on kulmikasta, äkkivaihtelevaa, leikaten yllättävää, särmää nirhaavaa, synkästi kumisevaa ja runollisesti soinnahtelevaa samassa paketissa. Pidän sen ehdottomasta elävyydestä, koko ajan on hermo päällä, intensiteetti purkautuu rummunpaukkeeseen ja väsähtää taukojen lurinaan. Tällaisen matkaan heittäytyy omin assosiaatioin, kaiken tarpeettoman unohtaen.
Kapellimestari oli Michael Sanderling, elegantti, tehokas, ilman ylimääräisiä eleitä, sai kaupunginorkesterin soimaan niin, etten minä ainakaan osannut toivoa mitään parempaa.
Oopperan elämykset odottavat. Helsinki on jo ihmeellinen kulttuurikaupunki. Katselimme Oodin valmistuvia laineita. Amos Rex on vielä tutkimatta. Taidetta riittää gallerioissa ja museoissa, teatterit pursuavat ensi-iltoja, elokuvateattereita tulee lisää, tarjonta rikastuu, rakkautta ja anarkiaa on nytkin kukkuramitoin menossa. Lisäksi televisio tuottaa hienoja ranskalaisia leffailtoja. Miten kaikkea ehtisi ahnehtia. Töitäkin pitäisi tehdä. Antaa niiden odottaa.
Taas vauhdissa Faruk Abu-Chakran kanssa, puheenjohtajana Päivi Istala.
Tv1 kunnostautui viikolla Waltari-aiheisilla elokuvilla, joiden taso vaihtelee. Noita palaa elämään oli sotkettu melko perusteellisesti, mutta Aarne Tarkas onnistui yllättäen kuvaamaan pienoisromaanista Jokin ihmisessä tiiviin, alkuteoksen hengessä kulkevan elokuvan, pääosissa verevä Anneli Sauli ja erinomainen Jussi Jurkka. Vain Osmin mielenmuutos tulee siinä kovin äkkinäisesti. Jurkka oli pääroolissa myös William Markuksen kireän pingottuneessa elokuvassa Verta käsissämme (Ei koskaan huomispäivää). Näissä Waltari ei ollut mukana enää käsikirjoittajana.
Tarkastelin nimittäin hänen käsikirjoituksiaan lauantaina Waltari-seminaarissa Yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa. Sinne pakkautui väkeä lähes parisataa aivan viimeiseen tuoliin saakka, uloskin taisi jäädä ilmoittautumattomia. Suurin ilo oli tavata pitkästä aikaa vanha matkaveikko Faruk Abu-Chakra, joka on edelleen täydessä vedossa. Hän on jo eläkkeellä arabiankielen lehtorin hommastaan yliopistolla. Hän esitelmöi samasta aiheesta kuin ennenkin, suuren egyptiläiskirjailija Taha Husseinin Sinuhe-käännöksestä arabiaksi. Sitä ei ole enää mistään saatavissa, kirjastoistakin kaikki on kuulemma varastettu. Faruk heilutteli kädessään omaansa, joka on suuri harvinaisuus. Uutta käännöstä ei ole saatu aikaan. Farukin mukaan vanha käännös on puutteellinen, siitä jäi pois mm. kalanperkaaja Metin tärkeä valitus.
Taha Hussein arvosti Sinuhen erittäin korkealle, piti sitä parempana jopa kuin Egyptin Nobel-kirjailija Nagib Mahfuzin teoksia. Olen lukenut kaikki suomennokset, kerrassaan riemastuttavia opuksia. Farukin kanssa esitelmöimme kymmenen vuotta sitten Aleksandrian kansainvälisessä Waltari-symposiumissa, Lontoossa British Museumissa ja Helsingissäkin. Silloin Waltari 100 kuljetti meitä, nyt on sitten menossa 110-vuotislämmitykset. Hyvin näyttää Waltari edelleen kiinnostavan.
Vesa Vierikko kertoi Gabrielin ohjauksestaan Kansallisteatterissa. Onneksi näimme esityksen edellisenä iltana, se on aivan mainio. Vesa joutui hyppäämään ohjaajaksi äkkinäisesti, kun teatteri luopui yrityksestään modernisoida Waltarin vanhaa näytelmää. Siellä oli jouduttu toteamaan, että sitä ei voi modernisoida, niin tiiviisti ja hyvin se on omassa ajassaan kirjoitettu. Onneksi huomasivat. Vierikko teki ihmeen rohkean ratkaisun ja ohjasi aivan sanasta sanaan (pienin lyhennyksin) Waltarin alkuperäisen näytelmän oman aikansa tyylilajissa. Sehän on aivan vastoin trendejä, kaikkihan pitää nyt ”saattaa nykyaikaan”. Vierikko kehui Waltarin kielen charmia ja näytelmän täydellistä rakennetta: sitä ei voi muuttaa! Tulos on näin erinomainen.
Kerrankin näkee nimittäin todella vivahteikasta, viimeiseen saakka viritettyä näyttelijäntyötä. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat vanhoina neiteinä aivan loistavia, ja Sampo Sarkola silmälappuisena huijari-hurmurina tekee parhaansa. Raili on hauskasti ronskistettu, Minttu Mustakallion reipas rooolityö. Perinteinen ja samalla ihmeen raikas, elämän tragikomiikkaa ajattomasti uhkuva esitys.
Takaisin seminaariin, missä nähtiin myös Karjalaisten Sopparyhmän tanssiesitys, joka oli viritetty Palmu-dekkarien henkeen. Lea Toivola vertaili huolekkaasti Waltarin ja Jaan Krossin vaiheita ja teoksia. Historian käsittelyssä kirjailijoilla olikin samansuuntaisia tavoitteita näyttää nykyaika menneisyyden peilissä. Krossin siihen pakotti neuvostovalta, Waltarin innoitus oli vapaasyntyisempää.
Oma esitelmäni Waltarin elokuvakäsikirjoituksista tullee julkaistavaksi jossakin. Pääasia oli osoittaa tuotteliaan proosakirjailijan yllättävän ahkera aktiivisuus elokuvan ja myös teatterin puolella. Waltari todella opetteli omin päin kaksipalstaisen elokuvakäsikirjoituksen teon ja kirjoitti vuolaita kuvaselostuksia ikään kuin jo ohjaisi tulevaa elokuvaa. Hänen tilillään on 17 alkuperäiskäsikirjoitusta, ja saman verran on tehty filmatisointeja hänen teoksistaan. Niissäkin Waltari oli aluksi itse mukana. Hänen käsikirjoitusuransa huipentui Kulkurin valssiin 1940. Luin sen käsikirjoitusta KAVIn kirjastossa ja ihastelin sen puhtaita sujuvia sivuja, joista heijastui selvästi kaunokirjallinen innoitus tähän aikuisten satuun.
Sivusin myös kansainvälisiä elokuvia, ennen muuta Sinuhen Hollywood-spektaakkelia, jolla on turhankin huono maine – ulkonaisesti se oli tarkkaan tutkittu ajankuva, Waltarin sanoin ”loistava kuvakirja menneestä aikakaudesta”. Elämää siinä ei ole, ja juonikin on läpijuosten karsittu, muutamat roolit varsin jäykkiä. Waltari oli saada hyvityksen, kun Dino di Laurentis varasi oikeudet Johannes Angelokseen 1958, mutta monista syistä filmihanke peruuntui. Turkissa oli silloinkin kriittiset ajat, eikä tuottaja saanut elokuvaansa turkkilaisia avustajia piirittämään Konstantinopolia. No nythän aihe olisi vapaa ja mahdollinen toteuttaa. Sillä voisi jopa peilata Turkin nykytilannetta. Kuka ryhtyisi? No jaa, rahaa vähän tarvittaisiin ja niitä avustajiakin.
Puheenjohtaja Päivi Istala päätti seminaarin loppusanoihin, joista kasvoi hänen waltariaaninen omaelämäkertansa, ytimenä jälleen Kekkoselta saamansa rohkaisukirje radion Ristivetoa-ohjelmasta 1970. Lasse Lehtinen huomauttaa Minä ja Kekkonen -kirjassaan, että Päivi ei ole vieläkään toipunut tästä huomionosoituksesta, ja siltä vähän vaikuttaa. Mika Waltari-seuran järjestämä seminaari oli joka tapauksessa hyvä huolimatta joistain poisjäämisistä, jotka paikattiin onnistuneesti. Oli huuhdeltava päivän rasitukset ensin Kappelissa ja sitten Yrjönkadun uusitussa puusaunassa. Ah elämän onnea taas.
Taas seistiin kirjailijan muistomerkin äärellä. Mika Waltari -seuran aktiiveja kerääntyi Veikko Hirvimäen Kuningasajatuksen liepeelle kunnioittamaan mielikuvituksen jättiläistä. Hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Puheenjohtaja Päivi luki pätkiä Waltarin töölöläiskuvauksista, ja sitten kipaistiin sisälle Eliten tyylikkäisiin tiloihin.
Kuulimme hiukan muuttuneita suunnitelmia (johtuen parista peruutuksesta) lauantain seminaariin, mutta minä lupasin takuuvarmasti olla paikalla. Päivän mittaan kokoilin aineistoa esitelmään, joka koskee Waltaria elokuvakirjailijana. Aiheesta on aika paljon kirjoitettu, yritän silti löytää uusia kulmia. Katsoimme iltapäivällä taas elokuvan Noita palaa elämään. Tarvittiin kolme käsikirjoittajaa sotkemaan alkuperäinen näytelmä melko tolkuttomaksi sekamelskaksi. Näistä jatketaan lauantaina Yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa.
Puhuttiin myös ikuisuushankkeesta, Mika Waltarin kotimuseosta. WSOY:n juhlassa asia tuntui liikahtavan vähän eteenpäin. Nyt se kannattaa vetää maaliin, muuten se jää roikkumaan ja unohtuu. Sirkku ilmoittautui jo museon isännöitsijäksi ja oppaaksi. Jukka Parkkisen koira on Waltarin Tiukun kaima, ehkä sekin saadaan museoon rekvisiitaksi. Santeri Kinnunen toi eiliset ensi-iltakukkansa Mikan muistomerkille, sympaattinen ele.
Päivään sattui toinenkin, henkilökohtainen merkkitapaus. Sain tiedon kustantajalta, että Kianto-kirjasta on lämpimäinen haettavissa. No siitä paikasta Ritarihuoneelle, missä sainkin käteeni komean ja painavan opuksen: Suomussalmen sulttaani. Selasin sitä Ritaripuiston aurinkoisella penkillä siuihkulähteen solistessa. Enpä isoja virheitä huomannut, korkeintaan jokunen väliviiva tai kirjain voi nyrjähtää paikoiltaan. Muuten kirja priimakunnossa. Jatkoin selailua Esplanadi-cafén terassilla. Syyskesän viimeiset iltapäivän säteet, lasillinen kylmää valkoviiniä. Nautinnon ja tyydytyksen hetkiä. Ilmestyy ensi viikolla, julkistetaan 1.10.
Jatkan Pekka Tarkan muistelmia, kohta lopussa. Luen huolellisesti, koska kirjasta tuntuu kasvavan synteesi – tietysti yhden miehen kulmasta – muutamilta vuosikymmeniltä, jotka itsekin hyvin muistan.
Kirjoitan myös näytelmää, sekin innostaa pitkästä aikaa. Jospa pääsen vähitellen uusiin töihin. Joitain tarjouksia leijuu ilmassa. Tämmöinen välitila on hedelmällinen, voi sinkoilla ihan uudenlaisia ajatuksia. Katsotaan.
Viimeinen rynnistys ennen lopullista Helsinkiin muuttoa. Monet asiat kasaantuivat. Silti jäi paljon hoitamatta, kuten aina. Eletään toivossa, että koittaisi vielä uusi kesä.
F. E. Sillanpään syntymästä tuli eilen sunnuntaina kuluneeksi 130 vuotta. Tapausta pohjusti tavallaan Kristiina ja Pertti Haaviston (seuran johtokunnan jäsenten) tupaantuliaiset Tampereen Villilässä. Uudessa lehtevän puiston ympäröimässä kauniissa kodissaan Pyhäjärven rannalla tapasimme monia tuttuja kyröläisiä ja muitakin. Moni asuu Mahnalassa tai vähintään pitää siellä mökkiä; puhuttiin tästä voimakkaasti kehittyvästä kylästä ja Yrjölän tilan kreikkalais-italialaisista kesätempauksista. Matin kuulaharjoitusringistä pitäisi tehdä nähtävyys, ehdotin.
Lauantaina kävimme poikani Vilhon ja kumppaninsa Marin kutsusta nauttimassa afghanistanilaisen lounaan niinikään Tampereella, nyt siinä keskustassa Aleksanterinkadulla. Villen anoppi on ottanut kummipojakseen afgaani Hassanin, joka taas toi mukanaan kolme kaveriaan, ja näin koostui kansainvälinen seurue. Kuulimme poikien kotoutumisesta, kielitaidon kehityksestä ja jalkapallon harrastuksesta. Sympaattisia, hyvin käyttäytyviä kavereita, mallikkaampia elämäntavoiltaan kuin useimmat suomalaiset nuoret.
Saunoimme Marjan kanssa vielä kahdestaan Huvituksen rannassa ja ihailimme tyvenesti tummuvaa syyskesän iltaa. Näin jätämme menneen kesän ilot ja reippailut. Omenoita on keräilty ja mehuja keitelty, joten osa iloista tulee talteen.
Sunnuntaina mestari Järvelin oli pystyttänyt nosturin Viehätyksen pihaan, ja villan ylimpiä seiniä ja ikkunoita puhdistettiin ja korjailtiin. Niin jäi talo hyvään kuntoon, kun kaasutimme Sillanpääntietä ensin kirjastoon FE:n syntymäpäiväkahveille ja näyttelyitä tarkastelemaan. Hurskasta kurjuutta luettiin ääneen, mikä oli vähintään paikallaan. Eletään taitekohtaa; kuinka esimerkiksi Myllykolussa jatketaan menestyksekkäitten oopperakausien jälkeen – siitä ei kellä tunnu olevan käsitystä. Pitkäjäntenen suunnittelu on mahdotonta, koska järjestävät seurat ja tahot katkeavat yksi kerrallaan kesäkauden rasituksiin. Kokoava ajatus puuttuu..
Ajelimme säteilevän kauniissa syyssäässä Janakkalan pappilaan, missä Catarina ja Juha Vakkuri olivat luvanneet tarjota matkalaisille lounaan ja pitivätkin sanansa. Nautimme herkullista hernerokkaa ja lohta ja marjasalaattia ja puhelimme läpi monet asiat. Aikaa oli vierinyt viime tapaamisesta. Kun luen Onnen Pekan muistoja, oli puhetta myös setlementtipappi Sigfrid Sireniuksen seikkailusta tässä pappilassa 1918 – lähemmin luettavissa Pekka Tarkan mainiosta kirjasta. Lopuksi käyskelimme hautausmaalle, missä löysimmekin sekä sankarivainajien että punaisten muistomerkin; jälkimmäisen alla lepää kuulemma monia pakoon lähteneitä hämeenkyröläisiäkin.
Viimein kotiin Sepänkadulle, ihmeellnen rauhan tunne. Sateleekin sopivasti. Tästä alkaa syyskausi kaikkien kohellusten ja kokemusten jälkeen. Ryhdytään ottamaan vastaan virtailevia virikkeitä. Ensin on keskityttävä Mika Waltariin, 110-syntymäpäivä on ylihuomenna ja seminaari lauantaina Yliopiston pienessä juhlasalissa. Tervetuloa, aamukymmenestä alkaen ravistellaan sitten Mikan maailmoja.
Varomattomasta sanasta rangaistaan heti. Hetken lipsahdus voi olla irtisanomisperuste. Samalla vastustetaan pienten yritysten mahdollisuutta irtisanoa laiskaa työväkeä. Onkohan tämäkään mitään tasa-arvoa.
Tauno evästi minuakin hyväntahtoisesti portilla: ”Nykyään ei saa sanoo mitään mitä aattelee.” Tämä on hyvä pitää mielessä. Kätketään sanat sydämeen ja tutkiskellaan niitä siellä, kuten Raamatussa neuvotaan.
Toisaalla on ihmisryhmä, joilla on vielä sanomisen erivapaus. Tarkoitan kirjailijoita. Heidän sananvapauttaan ei sentään ole tohdittu suitsia. ”Nousis viä kauheempi meteli”, kuten Tauno lisäsi. Jos ronskin heiton kanssaihmisistä pistää kolumniin Jari Tervo, me ihailemme hänen sutkaustaan eikä kukaan käy kimppuun. Puhumatta kirjailijain teoksista, niissähän täytyykin torveilla väärämielisiä, repiviä ja rivoja henkilöitä, muuten teos ei kuvaa elämää todenmukaisesti. Pätee myös kotimaisiin tv-elokuviin ja kaikenkarvaisiin satiireihin.
Viihde on ollut sallivaa, mutta joku aika sitten kuulin eräiden stand up -koomikoiden huolehtivan siitä, mitä voi heittää lavalla ja mitä ei. Mitään ihmisryhmää ei saisi loukata. Mutta ihmisryhmiä on monia ja niiden edustajia vielä kirjavampi joukko. Millä koomikko seuloo ne kuulijat, joita on varottava? Ja eikö loukkaaminen ole aikojen sivu ollutkin sivaltavan satiirin tavoitteena. Luvassa siis entistä hampaattomampaa hauskuuttamista.
Ihmisroskia kuvasi suorasukaiseen tapaan jo Dostojevski, tosin myötätuntoisesti. On todella niljakkaita ja vastenmielisiä henkilöitä, joita kertojakin kammoksuu. Gorkilla on pohjalla elävää sakkaa ja sosialismin syrjäytyneitä surkimuksia, jos kohta kelpo sankareitakin. Kirjailija ohjailee lukijansa mielialoja. Kyllä klassikkojen sormi myös syyttää elinkelvottomia, niin sanotusti tarpeettomia ihmisiä. Ei ole tasaisen autereista ihmismaisemaa, eikä kaikkia hulluja ihannoida tai edes hyväksytä. Ihmiselämän kirjo on moninainen.
Mutta Oulun valtuustossa ei siis pidä mennä ketään luonnehtimaan, ei ainakaan negatiivisesti. Alkoholistit ja huumeiden käyttäjät ovat yhtä kunniallisia kaupunkilaisia kuin valtuutetutkin. Kuinka arvonsa tuntevat kaupunkilaiset itse ajattelevat, onkin toinen juttu.
Sillanpää puolusti perusihmisyyttä ja valitsi suuren romaanin päähenkilöksi vanhan, vastenmielisen, puoliälyttömän äijänrahjuksen. Toivolan Juhaa luonnehditaan Hurskaassa kurjuudessa hyvin ikävästi. Kaukana hän ei ole ihmisroskasta. Silti kertoja puolustaa hänen ihmisarvoaan. Mallikappaleeksi hän ei kelpaa, huonostikin hänen käy, arvostelijat pahoittelivat jo aikanaan tätä ”slaavilaista ihmistyyppiä”, joka ei kelvannut punaisillekaan kapinallisten edustajaksi. Siellä hän vaan edelleen raataa ja taapertaa kapinakuvausten kärjessä.
Taiteen tehtävä on nostaa niitä, joita muut väheksyvät. Puhtaanapito kuulukoon poliitikoille. Siellä ollaan näemmä joskus varomattomia. Suuri enemmistö ajattelee juuri niin kuin valtuutettu Moilanen, mutta ei sano sitä julkisesti, ainoastaan omissa seuroissaan.
Mihin tällainen kaksinaisuus ajan oloon johtaa? Ajattelemme yhdellä tavalla ja puhumme toisin. Varomme suu supussa liian värikkäitä ilmaisuja. Esiinnymme kuivasti ja virallisesti kieli keskellä suuta, ettei vaan kukaan loukkaantuisi. Kieli ja elämä menettävät mehunsa. Ollaan kaikki kohta tapetinvärisiä kanslisteja. Puhumme varmistettua ja siivottua suomea. Kapakassa tai kotona tv:n äärellä voi sitten murista jotakin aitoa ja alkuperäistä ajatuksentynkää, ellei ajanmukaisen sisäsiistejä kanssaihmisiä satu olemaan paikalla.
Jukolan Juhani varoitti veljeksiä tarttumasta löysään sanaan. Nykyisin hirtämme lähimmäisiä juuri niistä.
