Onnen hiutaleita

Kun perjantaina ajoimme Hämeenkyröön, radiossa naishenkilö purki kiukkuaan siitä, että Suomi oli nimetty maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomalaiset yleensä suuttuvat, kun heitä kehutaan. Tutkimusten taustalla täytyy olla väärinymmärryksiä, harhautuksia, jekkuja ja käänteistä panettelua.

Ilmeisesti keskustelija sekoitti onnen edellytykset ja onnen tunteet. Kansainvälinen tutkimus voi mitata vain ulkoisia olosuhteita, se ei pääse yksilöiden pään sisään. Mutta jos ulkoiset olosuhteet ovat otollisia, onnen tunne on lähempänä kuin ammottavien epäkohtien maassa. Onnellinen voi olla siitäkin, että onneen on hyviä mahdollisuuksia. Vai mitä?

Yleensä täällä muistetaan mieluiten yhteiskunnan hirveä eriarvoisuus, soten romahdus, hallituksen sekoilu, ilmaston muutokset, poliitikkojen pölkkypäisyys, surkea hiihtomenestys ja Kaisan ohilaukaukset. Yritä siinä sitten pinnistellä onnelliseksi. Sitä paitsi onni potkii yksilöllisesti. Jos aviopuoliso pettää tai jalka katkeaa, onnen tunne vähenee.

Mietin mitä onnen aiheita voisin omakohtaisesti löytää. Maalla oli hienoa tehdä puutöitä rannassa. Tosin kävi kova tuuli ja halkomakone reistaili  mutta tulihan kirveelle töitä. Tauno lupasi taas korjata konetta. Marja valmisti maukasta uunilohta sunnuntaina. Joutsenet saapuivat ja varailivat töräytellen reviirejään.

Hesarissa oli lauantaina Antti Majanderin hyvä lauantaiessee, jossa Ahon ja Sillanpään sadan vuoden takaiset kirjat saivat valaisua. Kirjallinen syväsivistys ei ole maasta kokonaan kadonnut, siitäkin voi olla onnellinen.

Nykykirjailijoita tapasin lauantai-iltana Tampereen Telakalla, missä Pirkkalaiskirjailijat juhlivat, mukana kirjailijayhdistysten edustajia eri puolilta maata. Kun en ehtinyt Raatihuoneen vastaanotolle, tämä tilaisuus tarjosi hyvityksen. Pöydässämme oli pari Kirjailijaliiton johtokunnan jäsentä, kiitin heitä siitä, että liitto oli muistanut onnitella Aila Meriluotoa, joka täytti tammikuussa 95 vuotta. Siitä hän oli kuulemma yllättynyt ja hyvin onnellinen.

Onnea tuottavat iloiset tapaamiset. Maria Mäkelä kertoi, että hän kirjoitti aikoinaan 2013  pitkän narratologisen esseen Nuoreen Voimaan kirjastani Lavatähti ja kirjamies! Jota laajalti etupäässä pilkattiin kirjaa edes avaamatta saati lukematta. Maria oli lukenut sen tarkkaan ja lähetti ystävällisesti esseensä, jonka totesin oppineeksi ja oivaltavaksi. Marja luki sitä ääneen paluumatkalla Helsinkiin. Siinä on tulkintoja, joita tekijä ei itse osannut aavistaakaan. Näin toimii ennakkoluuloton, avoimin silmin lukeva kirjallisuudentutkija.

Onni on istua maanantaiaamuna taas tutussa työhuoneessa ja miettiä mitä voisi kehitellä. Ei ole esteitä ilmaisun vapaudelle, mitä nyt pientä tärkeilyä ja korrektiuden yltyvää vaatimusta esiintyy, mutta pitäisikö siitäkään piitata. Nautitaan vapaudesta niin kauan kuin sitä kestää, suuri ja harvinainen onnen aihe on sekin.

25.3. 2019

 

Minna mahdissaan

Kiihkein Minna Canth -hypetys alkaa laantua, mutta jälkensä se jättää ja hyvä niin. Jäi vielä käsittelemättömiä aiheita.

Kävin jälkilöylyissä Juhani Ahon seuran tilaisuudessa, missä Tuula Uusi-Hallila esitelmöi Ahon ja Canthin suhteesta. Aihe kiinnosti, olen sitä itsekin penkonut Ahon elämäkerrassani.

Tuula kertoi jäntevästi sekä Jussin ja Minnan hedelmällisestä yhteistyöstä että heidän railakkaasta välirikostaan. Syynä välien katkaisuun oli kiista sukupuolimoraalista. Minna oli ehdottoman siveyden ja pidättyvyyden kannalla ennen avioliittoa, mikä koski myös miehiä. Aho ja hänen ystävänsä Arvid Järnefelt olivat suvaitsevaisempia ja kannattivat prostituutiota, joka varjeli perhetyttöjen puhtautta. Pojilla oli mahdollisuus harjoitella ennen liittoa ammattilaisten kanssa. Tätä kantaa pidettiin 1880-luvulla ”kohtuullisena kaksinaismoraalina”.

Eikä se kelvannut alkuunkaan Canthille. Hän aivan järkyttyi, kun Jussi ja Arvid tunnustivat, että heilläkin on ollut suhteita ennen avioliittoa. Se oli Minnasta kauheaa ja sopimatonta. Jussi puolestaan pilkkasi Minnan ja muiden naisasianaisten siveysintoiluja. Siitähän riita alkoi revetä. Lopulta Aho kirjoitti sanomalehti Keski-Suomeen julman henkilökuvan Minnasta: Juorun jumalatar.

Siihen aikaan riideltiin niin, että seinät ryskyivät, eikä kukaan tullut nostamaan syytettä vihapuheesta tai kunnianloukkauksesta. Aho olisi nykykriteerein saanut syytteen pariinkin kertaan, eikä Minnakaan jäänyt sanattomaksi. Hän levitti rumia juoruja Jussista ja Elisabet Järnefeltistä suullisesti.  Kanttilassa oli värikästä sananvaihtoa muustakin kuin naiskysymyksestä ja tasa-arvosta. Tuula toi kaiken ihailun jälkeen Minna C:n kuvaan tasapainottavia säröjä. Jussi ja Minna sopivat lopulta kauniisti riitansa.

Kansallisteatterin Canth-juhlassa Juha Hurme nosti aiheellisesti Kanttilan nykykunnon esiin, joitain kohennustoiveita vilauteltiinkin. Hyvässä lykyssä repsahtanut rakennus saa Kuopiossa uuden elämän kulttuurikeskuksena ja kahvilana. Jotain sen tapaista toimintaahan siellä on jo kokeiltukin.

Minna Canthia on muistettu etupäässä ajattelijana ja vaikuttajana, vähemmän on puhuttu hänestä taiteilijana. Helsingissä ei taida nyt pyöriä yhtään Canthin näytelmää teatterissa. Avoimet Ovet on viimeksi tässä suhteessa kunnostautunut. Pääjuhla Kansallisessa esitteli katkelmia hänen näytelmistään hupaisaan seuranäytelmätyyliin, jolloin kohtausten pölhömäisyys korostui. Olihan Canth syyttävä tendenssikirjailija jos kukaan, vasta Papin perheessä hänen sovintonäkynsä syveni. Hänen novellejaan en ole aikoihin lukenut, joskus opiskeluaikoina ne vaikuttivat kuivilta. Hurme hehkutti niitä Tšehovin veroisiksi, mitä voi pitää hurttina juhlahenkisenä yliammuntana. Canthin proosateoksista ei ole näkynyt uusia painoksia.

Taitava ja tarkoitushakuinen näytelmäkirjailija hän todella oli, sehän näkyi vaikkapa vanhasta T. J. Särkän ohjaamasta Anna Liisan filmatisoinnista, joka tuli juhlapäivänä televisiosta. Uskottavuus ei ollut ihan vakuuttava, mutta hienot jännitteet Canth latasi kohtauksiin ja repliikkeihin. Ratkaisun hän johdatti niin väkevästi kristilliseltä perustalta, että vaikea uskoa Minna Maijalan väitettä siitä, että Canth oli uskonnon suhteen vain utelias tarkkailija.

Juhlassa oli pari hyvää puhetta ja komea Philomena ja KYN -finaali, Anna-Mari Kähärän kantaesitys Canthin kirjeistä kahdelle kuorolle, tosin liian pitkä juhlan dynamiikan kannalta. Parasta olisi tämän jälkeen lukea uusin silmin Minna Maijalan elämäkertaa ja Minna Rytisalon romaania Rouva C.  Mihin asentoon tämä mahtimamma vielä käännetäänkään, kun hyvään alkuun päästiin. Hänestä on tulossa kaiken edistyksen taisteleva lippulaiva.  Silti Jyrki Nummi oli Aho-seurassa oikeassa siinä, että katsomme Canthia kovin kotimaisin ja nykytarpeellisin silmin. Hänen yhteytensä aikansa ulkomaisiin virtauksiin on jäänyt taustalle. Ei hänkään kaikkea itse keksinyt.

On syytä onnitella Minna Canth -juhlintaa valtaisasta huomiosta. Olin itse puhaltamassa henkiin niin Sillanpään kuin Waltarin 100-vuotisjuhlia kaikkine rönsyineen, eikä niissä päästy lähellekään tällaista kotimaan vaikuttavuutta kuin nyt tarmokkaiden naistoimijoiden ansiosta. Tosin kumpikin edellä mainittu kiinnosti huomattavasti laajemmin ulkomailla kuin Minna Canth; itsekin kiersin sen kymmenen maata heistä esitelmöimässä. (Kerran olen puhunut myös Canthista ja hänen suhteestaan Ibseniin Oslossa.) Mutta juhlinnan näkyvyys ja laajuus ei ehkä sittenkään ole kirjailijan taiteellisen tai aatteellisen merkityksen lopullisin puntari.

21.3. 2019

Viron kiperät neuvottelut

Naisvaltiaita naapurissa, presidentti Kersti Kaljulaid ja pääministeriehdokas Kaja Kallas. 

 

Virossa on kiinnostava tilanne. Toimittaja Heikki Hakala valaisi hallitusneuvottelujen hankaluuksia esitelmässään Viron instituutin ystävien vuosikokouksessa lähetystössä eilen.

Aluksi kaikki oli selvää. Oikeistolainen Reformipuolue voitti vaalit Kaja Kallaksen johdolla, sai eniten paikkoja ja puheenjohtajan henkilökohtainen äänimäärä oli muhkea. Ei muuta kuin hallitusta muodostamaan.

Sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Reformilla oli kolmekin toimivaa hallitusvaihtoehtoa. Mutta Kallas teki kaiketi kokemattomuuttaan joitain virheliikkeitä ja suututti muut puolueet. Seurauksena Keskustan eroava pääministeri Jüri Ratas ryhtyikin puuhaamaan omaa hallitusta ilman Reformia, kumppaneinaan konservatiivinen Isänmaa ja maahanmuuttovastainen populistipuolue Ekre. Yllättävä komibinaatio on reväyttänyt politiikan seuraajien silmät ymmyrkäisiksi.

Tuuli puhaltaa vahvasti maahanmuuttoa vastaan. Virossa käytetään suorempaa kieltä kuin Suomessa, mustaihoisille näytetään suoralta kädeltä ovea. Paradoksi on siinä, että Virossa on erittäin vähän maahanmuuttajia eikä suurta virtausta odotetakaan. Maata halutaan hoitaa oman väen voimin, vaikka parhaimmistoa virtaa puolestaan ulkomaille.

Uusi neuvotteluyritys on jakanut perinteisen Keskustapuolueen kahtia, sillä venäläisväestö vastustaa kolmen puolueen yhdistelmää. Venäläiset eivät halua yhteistyötä Ekren kanssa. Edgar Savisaaren vanha luomus on hajoamassa, yleensähän venäläiset ovat luottaneet Keskustaan.

Toisaalta presidentti Kersti Kaljulaid on ilmoittanut antavansa hallituksen muodostustehtävän ilman muuta vaalien voittajalle Kaja Kallakselle.  Virossa toimitaan kuten meillä ennen: presidentti nimeää pääministeriehdokkaan, suurimman puolueen automaatiota ei ole. Tilanne on kaikin tavoin avoin. Voi tulla mutkikasta kuin Ruotsissa, mutta tuskin yhtä pitkällistä. Virolaiset ovat äkkinäisiä käänteissään.

Nuoret naiset saavat nyt siellä panna parastaan. Näin Minna Canthin päivänä huomattakoon, että naisilla voi olla pian ylivalta Virossa.  Samalla vahvat miehet juonittelevat naiskaksikkoa kumoon. Tasa-arvossa lienee vielä puutteita.  Canthilla oli kanttia, häneen on vielä palattava, kunhan juhlapöly vähän laskeutuu.

19.3. 2019

 

 

Oikeita oivalluksia

Ympäristöaktivistit yhteisellä asialla. Vasemman puoleinen kuvassa on vakuuttavampi.

Antti-setä lähetti SDP:n kokouksesta terveisiä Gretalle Ruotsiin: et ole yksin! Heti perään Antti-setä otti kantaa ympäristöömme vastustamalla jyrkästi kotimaista lihaveroa. Mutta nekin olivat vain sanoja. Oikeita ympäristötekoja odotamme Antti-sedältä.

Valtteri Bottas ei ilmeisesti tiedä, mitä slangissa merkitsee ”viikseen vetäminen”. HBL:n mukaan hän sanoikin ”Kiss my ass”. Ehkä Aristoteleen kantapää selvittää tätä visaista terminologiaa kuskille ja muillekin.

Kaisan ohilaukaukset ovat uusi kansanmurhe. Lauri Markkanenkin heitteli koreja löysästi. Bottas on nyt ainoa suomalaisvoittaja kilpa-areenoilla. Ei kai kuluneen kauden jälkeen auta muu kuin tehdä formula-ajoista oikea kansanurheilu. Formularatoja joka kuntaan ja kunnon autot lukiolaisille heti yo-kirjoitusten jälkeen!

Pyhäpäivän taidekävelyllä nähtyä: vanhuuden vavahduttavia kuvia ja Paavo Westerbergin runollisia valintoja HAM:issa, Paul Osipowin voimakkaita värihehtaareita ja tasapainoisia alastonkuvia Taidehallissa sekä Iiu Susirajan rehellisiä pelleilyselfieitä Kiasmassa. HAM esitti taidetta, Taidehalli Paulin taitoa, Kiasma pitää linjansa: siellä pettyy aina.

Antti A. suositteli elokuvaa Oliver Hawkista erittäin mielenkiintoisena. Nyt-liitteen mukaan esitys Orionissa sunnuntai-iltana, sinne reippailin räntäsateessa. Perillä ilmeni, että siellä olikin toinen leffa. Haloo Orion, ote lipsuu, kun Kavi lähti. Terästäytykää!

Kotimaiset rikostarinat ovat vangitsevaa viihdettä, katselen niitä uusintoinakin. Niistä oppii tuntemaan suomalaisen pahuuden olemuksen. Arman on sopivan synkeä johdattaja, poliisit  koruttomia kertojia. Mitä kaikkea kihisee ihan lähellämme, tällä vuosituhannella.

Saima Harmaja sai valtaisan huomion Hesarissa. Näin vaikuttaa naisliike. Viime vuosisadalla hänet sivuutettiin liikuttavana, mutta sovinnaisena tyttörunoilijana. Onkohan Päivi Istalan, Suvi Aholan ja Ritva Ylösen yllyttämänä oikein ruvettava lukemaan Harmajaa? Vai vetääkö naaman harmajaksi?

Uhkaavasti lähenevät vaalit saavat draamallista esimerkkiä tanskalaisesta tv-sarjasta Vallan linnake, joka juuri on sopivasti uusittu. Erinomaista tekoa, älykkäästi ja keskitetysti toteutettu. Siitä puuttuu meille tuttu kansallinen itseruoskinta.

Viron vaaleista taidan mennä kuulemaan analyysiä illalla maan lähetystöön, niistä myöhemmin, jos aihetta ilmenee.

Näkyvä ympäristöteko on tehtykin Israelissa, istutettu metsiä aavikolle. Kääntääkö niiden artistien päitä, jotka protestoivat euroviisuja siinä maassa? Tuskinpa vaan. Poliittisen sorron ja mielipidevainon vuoksi pitäisi kieltää kaikki kisat kaikissa maissa. Suomessakin SS-miehet olivat mukana, kun neljä juutalaista ammuttiin.

Jos ympäristötekoja tosissaan vaaditaan, yksi näkyvä esimerkki olisi formulasirkuksen lopettaminen ilmastoa rasittavana. Mikä vastalauseiden myrsky seuraisikaan kaikilta valistuneilta tahoilta! Mitä ei voi tehdä, siitä on vaiettava.

18.3. 2019

 

 

Ylittämätön konsertti

Joskus käy tsägä. Meillä oli palaveri Seppo Pohjolan kanssa Musiikkitalossa, samalla kävin lippuluukulla ja huomasin, että Jukka-Pekka Saraste johtaa pian Helsingin Kaupunginorkesterin sarjassa Šostakovitšin neljännen sinfonian. Konserttiin oli jäljellä tasan yksi lippu. Ostin sen ja kiitän kohtaloani.

Jotenkin Šosta on minuun aina vedonnut, varsinkin sen jälkeen kun luin hänen muistelmansa. Niitähän väitettiin aikanaan toimittajan, Solomon Volkovin, sepittämiksi. Seppo Heikinheimo suomensi ja varusti ne täyteläisillä selityksillä. Nyttemmin muistelmien aitous on tietääkseni varmistunut. Nehän ovat karun suorasukaista kerrontaa Stalinin hallitseman musiikkipolitiikan ajoilta ja myöhemmältä kaudelta. Kirjallisuudestakin niissä on oivaltavia kommentteja. Aina tuntui säveltäjä olleen puristuksissa milloin minkäkin byrokraatin tai kollegan toimesta. Stalinin toimesta hän oli jatkuvasti hengenvaarassa.

Säveltäjän musiikissa minun kaltaiseeni maallikkoon tehoaa sen särmikäs ja väkevä oikullisuus, äärimmilleen pidättyneen tunteen purkaukset ja yllättävät sävelkulut, jollaisia ei tiennyt olevan olemassakaan. Kuuntelin pari musiikkitieteellistä esitelmää hänen sinfonioistaan kuluneena talvena, ehkä jotain opin niistäkin. Muodon hallinnan ja tajuamisen kannalta abstraktin taiteen tuntemus on hyödyksi.

Tässä kävi siis ihmeellinen tsägä, että tulin istuneeksi konsertin, joka sekä omasta että näköjään Hesarin musiikkiarvostelijan Jukka Isopuronkin mielestä edusti alan ylittämätöntä huippua. Tämmöistäkin voi sattua. Nautin jollakin ylentävällä tavalla kokonaisuudesta, niin alun viihteellisemmästä, jazzahtavasta Gershwin-osuudesta, Joonas Ahosen pianoirrotteluista kuin sitten varsinaisesta jysäyksestä, Šostakovitšin neljännestä. Vaikka ei ymmärtäisi musiikista teoreettisesti mitään, teoksen voima tuntuu luissa ja aivoissa sekä jossakin salaisessa tunnerekisterissä. Ahonen on nuoren näköinen kaveri, mutta jo taituriksi varttunut.

Se viimeinen myyty paikkani oli sikäli mainio, että sain seurata Jukka-Pekka Sarasteen johtamista sivusta yläviistosta. Merkillisen taitava kapellimestari! En nyt usein näitä vertaile, mutta en ole nähnyt Sarasteen veroista totaalisen elekielen, pienten merkkien ja isojen iskujen yhteistoimintaa. Se oli vähintään yhtä lumoavaa kuin itse musiikki: johtaja joka eli ja hallitsi teoksen täysin ja sähköisti sen persoonallisella eläytymisellään. Uskon että orkesterin on nautinto soittaa noin täsmällisen ja vaativan johdatuksen edessä.

Jorma Panula on puhunut paljon kapellimestareista ja hylkinyt tahtipuikon käyttöä, mutta Saraste näytti, kuinka taiturimaisesti sillä voi näpäyttää, osoittaa, rullata ja viittoa. Ei se hänellä ainakaan turha ollut. Hauskasti Panula joskus kertoi, kuinka jotkut vispaavat kaikki kappaleet samalla tavalla, noin ylisummaan suurpiirteiseen tyyliin. Ainakin näistä Saraste erottuu jyrkästi edukseen. Tapasimme kerran Kanadassa, missä olin esitelmämatkalla ja huomasin, kuinka Sarasteen suuria kuvia komeili valtakatujen varsilla. Hän oli siellä kuin pop-tähti konsanaan.

Konsertti rakentui kahdesta hyvin erilaisesta osiosta, sekin hauska keksintö. Silti kaartui kaunis silta lännen ja idän välille. Gershwinin pianokonsertto svengasi pehmeästi nauttien kuin musikaalin siiivin, Šostakovitš takoi ja vihloi kuin henkensä hädässä. Kun lukee Šostan muistelmia, huomaa ainakin että hän ei länttäkään ihaillut, vaikka kärsi kotimaassaan Tantaloksen tuskia. Puserruksista syntyi kuolematonta musiikkia. Suuri nautinto kuulla niitä näin ylittämättömästi tulkittuina.

17.3. 2019

 

Harmaja ja Tammsaare

Saima Harmajan elämäkerta julkistettiin tiistaina hänen vanhassa kodissaan Kasarminkadun alkupäässä. Eipä voi valita parempaa paikkaa. Koti on edelleen suvun hallussa, kaunis ja pieteetillä asuttu.

Sieltä oli helppo kuvitella, kuinka Saima livahti keittiönrapusta salaa tapaamaan Mika Waltaria, jonka koti oli kulman takana Tehtaankadulla. Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta osoittaa pätevästi Waltarin merkityksen Saima Harmajan kriitikkona ja innostajana. Kun Waltari kävi katsomassa Saimaa Hyvinkään keuhkotautiparantolassa, tämä tunnelmoi kuinka Mikan tupakan savu jäi leijumaan ja tuoksumaan hänen huoneessaan. Vapaamielinen parantola.

Harmajalla oli lyhyt elämä, mutta Ylönen saa siihen mahtumaan nuoren naisen rikkaan kehityskertomuksen. Harmajan ennen etupäässä sääliä herättänyt hahmo herää uudella tavalla elämään. Hänellä oli kamppailunsa ja romanssinsa, kaikkiaan hän eli vuotensa verevämmin kuin on kuviteltu. Hän oli taitava perinteisen runon sepittäjä, ei mikään modernisti, mutta kielellisesti herkkä tunteittensa tulkki. Lisäksi hän kirjoitti satoja sivuja päiväkirjaa. Kirjan Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937 on kustantanut SKS, joka julkaisi myös Ylösen hyvin menestyneen Päätalo-elämäkerran.

Julkistamistilaisuudessa Päivi Istala haastatteli tekijää. Päivi on Harmaja-seuran perustajana nostanut runoilijaa hartiavoimin unohduksesta, ja Ylösen elämäkerta on kaunis tulos ponnisteluista. Vieläkö Harmaja voisi nousta sydänten runoilijaksi?

Toinen kirjauutuus on virolaisen A. H. Tammsaaren romaani Rakastin saksalaista, jonka Juhani Salokannel on suomentanut. Tammasaare elää vahvaa renessanssia varsinkin kotimaassaan ennen kaikkea suurelokuvan Totuus ja oikeus ansiosta. Salokannel on suomentanut koko romaanipentalogian ja nyt päälle tämän hyvin persoonallisen rakkaustarinan. Lisäksi hänen Tammsaare-elämäkertansa on vastikään ilmestynyt viroksi. Keskustelimme hänen uusimmasta suomennoksestaan Tuglas-seuran vuosikokouksen yhteydessä eilen illalla.

Kuten Juhani varoitti, lukijan ei pidä hätkähtää romaanin mutkikkaasti selittelevää alkulausetta ja hidasta avausta, sillä monet teemat alkavat sitten risteillä näennäisen yksitoikkoisen kehittelyn pohjalla. Tammsaaren kerrontatekniikka on päällisin puolin perinteistä, mutta sisältää ovelia koukkuja. Romaani kuvaa virolaisnuorukaisen ja saksalaisneidon hyvin pidättyvää, platonista rakkaussuhdetta, joka ei koskaan pääse fyysisesti toteutumaan. Suhteen täyttymistä ehkäisevät heidän erottavat lähtökohtansa ja korkeat tavoitteensa. Vasta epilogi selvittää, mistä perimmältään kiikasti. Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa kuin on Oskarin ja hänen Erikansa, voisi näistä uudemman ajan Romeosta ja Juliasta sanoa.

Juhania oli helppo haastatella, hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja valaisi teosta lisää uuden virolaisen kirjallisuudentutkimuksen avulla. Puhuimme saksalaisen kartanoluokan romahduksesta nuoressa Virossa, jonka seurauksia romaani kuvaa, ja paljon myös virolaisesta koulu- ja ylioppilasromaanin perinteestä. Meillä ei ole Suomessa oikein vastaavaa, vain Waltarin ja Kiannon opiskeluaikojen kuvauksia tai joitain B- ja C- luokan kouluromaaneja. Juhani kysyi, tuleeko minulle muuten mieleen mitään Tammsaaren romaanin kaltaista teosta Suomesta ja hätäpäissäni keksin tyylilajiltaan edes Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssin, mutta vähiin jäävät. Sillanpään ja Tammsaren suhteesta olen joskus esitelmöinyt Tallinnan instituutissa, mullantuoksuisia yhteyksiä löytyy heiltäkin.

Tuglas-seura elää edelleen vahvaa kautta, väkeä oli kokouksessa paljon ja lisää tuli keskusteluamme kuulemaan. Ilta huipentui illallisiin Kappelissa, mikä on kuulemma vanha traditio; seura on siellä perustettukin juuri sopivasti ennen Viron itsenäistymistä. Niissä vaiheissa seuralla oli suuri merkitys, kuten Heikki Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut.

Sillä välin kun keskustelimme vilkkaasti pitkässä pöydässä, tv lähetti suurta vaalikeskustelua, jossa Marjan mukaan Sari Essayah oli paras, Li Andersson hyvä ja Jussi Halla-aho puhui vähän, mutta asiaa. Se riittikin vaikutelmista tällä erää. Hiokoot toiset vielä kynsiään seuraavia kertoja varten.

Maaliskuun Iduksena 2019

Hyviä ehdotuksia

Järjen äänikin pilkahtelee. Uskon professori Heikki Hiilamoa, hän on eleetön asiantuntija. Hänet muistetaan myös luontevimmasta alastonkuvasta HS-Kuukausiliitteen sarjassa kautta aikojen. Perusihmisyys kunniassaan.

Tänään Hiilamo osoittaa Hesarissa yhdessä ylijohtaja Marina Eskolan kanssa, että asiantuntijatkin ovat vain ihmisiä, jotka pelaavat tulkinnoillaan aina johonkin pussiin – elleivät omaansa niin taustaryhmien. Perustuslain tulkinta hukkuu yksityiskohtien viidakkoon, josta ei valiokunta eivätkä asiantuntijat itsekään saa lopulta selvää. Poliitikot ja kansa ovat pelin äärellä  korkeintaan ymmällään.

Tohtori Arvo Jäppinen muistuttaa yleisön palstalla, että perustuslain tulkinnat ovat mielipiteitä, jotka harvoin perustuvat edes tutkimuskirjallisuuteen. Hiilamo ja Eskola pitävät järkyttävänä, että suomalaisen pahin uhka on toinen suomalainen. Tämähän ei ole mitään uutta, kuten nyt sadan vuoden tapahtumia muistellessa on hyvin huomattu. Perustuslaillinen sisällissota tuotti uusia voittajia ja häviäjiä. Suurimmat häviäjät taidamme olle me katsomossa istuvat ja hoitoja tarvitsevat.

Ehdotan Heikki Hiilamoa uudeksi sosiaaliministeriksi täysillä valtuuksilla. Hän olkoon oma asiantuntijansa, näin vallitsee yksimielinen linja lausunnon antajasta päättäjään.

Juha Sipilän eroratkaisu näyttää saaneen aika laajan hyväksynnän kansalaisten parissa. Parastaikaa Risto Uimonen todistaa radiossa Sipilän periaatteellisuudesta. Hän lähti joka tapauksessa uusille urille pääministerinä ja yritti liian suurta uudistusta, joka kaatui. Neljä muuta tavoitetta toteutuivat. Uimosen mielestä joku toinen hallitus pitäisi tätä loistavana suorituksena. Sitoutumisella tavoitteisiin on ollut myös kova hinta. Sipilän ja Keskustan suosio romahti. Vaikka tuli kohtuullinen tulos, seurauksena oli marssi ulos.

Nyt tuli uutta virtaa vaalikeskusteluihin, muuten niitä ei oikein jaksaisikaan enää kuunnella. Uimonen todistaa pitkän tuntemuksen perusteella, että Sipilä on ainutlaatuisen eettinen poliitikko, josta tuli peluri vasta eron ajankohdan ansiosta. Keskusta on kuin kuolleista herännyt ja muutkin ihmeissään. Nyt kaikki aseet kehiin.

Suomen hiihdolla menee vielä huonommin kuin sote-uudistuksella. Viimeksi romahti taas Kaisa Mäkäräinen. Hesari esittelee hänen suksimestarinsa Danielo Müllerin. Ei auttanut tämä partajuuvelikaan Kaisaa menestykseen, kun kudit menevät tuulessa ohi. Suksien huolto lähenee huipputiedettä ja on samalla arpapeliä. Rasvareiden merkitys kohoaa entisestä..

Ehdotankin että rasvareiden nokkamies nousee vastaisuudessa hiihtäjän rinnalla palkintopallille. Onnistumisesta on palkittava tasapuolisesti. Epäonnistuneet rasvarit on erotettava. Tulos tai ulos, yhtä selvä peli kuin hallituksessa.

Toinen mahdollisuus on, että kisojen järjestäjät jakavat hiihtäjille samanarvoiset sukset. Niillä sitten lykittäisiin kukin kuntonsa ja sisunsa mukaan. Selittelyt vähenevät.

Muuten, onhan meillä ollut yksimielisyydenkin hetkiä. Tänään on talvisodan päättymisen vuosipäivä. Tosin tehty rauha karvasteli silloinkin suurta osaa kansasta.

13.3. 2019

Vice & The Wife

Hyvät elokuvat virkistävät. Tässä on kaksi äskettäin nähtyä.

Ensin uutinen Turusta. Tapasimme tuttuja ja kävimme katsomassa Väinö Linna -näytelmäni Päämäärä Tuntematon vierailuesityksen Kaupunginteatterin uusitulla pienellä näyttämöllä (joka on aika suuri)  – ja hyvin Tuukka Huttunen taas jutun veti. Yllätys oli Jouko Grönholmin peräti innostunut kritiikki tämän päivän Turun Sanomissa, mistä ei aina tule ruusuja. Tuli todistetuksi, ettei Matti Kuuselan dityrambinen ylistys Aamulehdessä jäänytkään ainoaksi laatuaan. Turussa on vielä kaksi esitystä.

Mutta elokuvista. Vice – vallan oikeat kasvot  on erinomainen kuvaus amerikkalaisesta valtapolitiikasta yhden henkilön, Dick Cheneyn kautta kuvattuna. Doikumentaarista ja fiktiivistä kerrontaa on yhdistetty hienosti, painopiste edellisessä. Aihe ilmeisen läpikotaisesti tutkittu. Elokuva valaisee myös nykyistä tilannetta. Cheney sai läpi lakimuutoksen, joka vahvisti presidentin asemaa lähes pomminkestäväksi. Hedelmiä korjataan parhaillaan.

Irakin sota saa lisävalaisua, ei tosin mitään odottamatonta. Päätöksenteko on ollut jokseenkin äkkinäistä ja summittaista. Varapresidenttinä Cheney veteli lankoja ja George W. Bush totteli. Hauskoja henkilökuvia mm. Donald Rumsfeldistä. Kovia poikia. Christian Balen muodonmuutos päähenkilöksi on huikea, kuten kritiikeissä on hämmästelty. Maailmalla osataan hahmottaa autenttiset esikuvat, meillä on vähemmän valinnan mahdollisuuksia roolijaossa. Eikä ”näköisyyttä” arvosteta taiteellisesti.

Onneksi meillä ei ole varapresidenttiä, sanoin vieruspenkkiin Janne Virkkuselle, joka tuntui olevan samaa mieltä. Pääministerikin näyttää tekevän päätökset ihan itsekseen.

Tänään sunnuntaina oli hieno päivä. Lenkkeilin rannassa, kävin Käpylässä päiväsaunassa ja lounastimme silakoita vanhassa kunnon Sikalassa. Sitten taas elokuviin. The Wife kuvaa varsin osuvasti ja ironisesti Nobel-palkitun kirjailijan kohtalonhetkiä, kun vaimonsa näyttää olevan se varsinainen palkinnon ansaitsija. Glenn Closen roolisuoritus on todella hieno, vaikka jäi Oscareissa hopealle. Sympaattinen on herra kirjailijakin vikoineen päivineen Jonathan Prycen kuvaamana. Lisäksi nähdään yritteliäs biografi, Christian Slater. Kollegiaaliset tunnisteet heräsivät. Ohjaaja Björn Runge on tajunnut hyvin kirjallisen maailman sävyt ja tapahtumat. Uskottavuus natisee, mutta säilyy. Sitä ei aina näe kirjallisissa elokuvissa. (Vrt. kotimaisen Tyhjiön mahdottomat kuvitelmat.)

Näiden parissa viihtyi loistavasti, ei mitään syväkairauksia, mutta päteviä ja eläviä kuvauksia. Parhaaksi oscaroitu The Green Book ei erotu ainakaan ylivoimaisesti, yhtä hyvin olisin palkinnon antanut jommalle kummalle näistä. Keskustelimme nähdystä Marjan kanssa tovin Kappelissa, hän on ensimmäinen lukijani, mutta ei ainakaan vielä pyri kirjoittamaan kirjojani. Silti huomataan kummastakin leffasta: kaiken takana on nainen. Hyvää naisten päivää jälkikäteenkin.

Hienollakin päivällä on suru-uutisensa. Pitkäaikaisen ystävän Juha Vakkurin voimat loppuivat.  Kauan poika sinnitteli, elämähaluisena loppuun saakka. Vielä kävi hyvästelemässä rakkaan Beninin ja Villa Karon. Samaan aikaan hänen Mannerheim-näytelmänsä etenee näyttämöltä toiselle maakunnissa. Komea loppu, elämäntyön arvoinen testamentti.

10.3. 2019

 

Totuus ja oikeus

Virossa tapahtuu kummia. Koko kansa katsoo yhtä elokuvaa ja lukee yhtä kirjaa. Kyseessä on maan suurimman klassikon, A. H. Tammsaaren, uusi tuleminen.

Maan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa komistettiin Tõde ja õigus –romaanin ensimmäiseen osaan perustuvalla suurelokuvalla. Se on saavuttanut heti ensi-illan jälkeen yksimielisen arvostelumenestyksen ja valtavan suosion. Tällaiseen pystyy raivaajaperheen eepos lahden eteläpuolella! Aihe tulee kaikkien trendien ulkopuolelta.

Kerrotaan että elokuva pyörii kaikissa elokuvateattereissa aamusta iltaan täysille katsomoille. Tammsaaren romaani on loppunut kaupoista ja kirjastoista. Kansa palaa väellä ja voimalla juurilleen.

Tällainen ihme oli heti tuoreeltaan nähtävä. Se esitettiin kutsuvieraille Tuglas-seuran ja Viron kielen opettajien järjestämässä näytännössä eilen. Redin sali oli täynnä nuorta yleisöä, viron kieltä kuuli paljon. Oli siellä iskujoukko suomalaisiakin Viron ystäviä. Minä olin suorastaan jännittynyt.

Nuoren Tanel Toomin kirjoittama ja ohjaama elokuva vastaa täysin mainettaan.  Se on järkälemäinen, jykevän voimakkaasti kuvattu todistus virolaisesta elämäntaistelusta 1800-luvulla. Sen yksinkertaisessa kerronnassa on lakonista voimaa, kuin vanhassa puupiirroksessa, joka yhtäkkiä on herännyt elämään. Näyttelijäsuoritukset ovat alkuvoimaisia, erinomaisia. Henkilöt vastaavat hyvin romaanin antamia kuvauksia, mutta poikkeaviakin vivahteita löytyy. Kaikkiaan luova mestariteos.

Tanel Toom (kuvassa) on ollut Oscar-ehdokkaanakin lyhytelokuvastaan.

Totuus ja oikeus on tarina ennen muuta riitelevistä naapuruksista, Andreksesta ja Pearusta ja heidän perheistään. Kun alkuteosta voidaan asemansa ja aiheensakin puolesta verrata Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaaniin, Tammsaaren yhteisöstä puuttuvat luokkaristiriidat. Siinä samanarvoiset kamppailevat. Vain oikeuslaitos tuo ylemmän voiman peliin. Näinkin voi yhteiskuntaa kuvata, ihmisten ja heidän erilaisten luonteidensa kautta.

Yllättävin hahmo on naapuruksista Pearu, josta Priit Võigemast tekee vähän hauskemman veijarin kuin on romaanin kuvaama repivä riitelijä.  Vastapeluri Andres on päähenkilö, hänen vähittäisen katkeroitumisensa vastoinkäymisten jälkeen Priit Loog hahmottaa ankaran patriarkaalisiin mittasuhteisiin.  Naisista Mari saa Ester Kuntan kuvaamana koko tunnerekisterin esiin. Ensimmäinen vaimo Krööt, kaunis Mailen Schmidt, kuolee varhain synnytettyään viimein pojan, Andresin kaipaaman peremeehen.

Tykötarpeet eivät ole kummoiset, kertomus on harvaviivainen, jyrkkä, mutta voimakas. Kuvaus tavoittaa Viron maaseudun karun komeita maisemia ja taustalla kumisee Arvo Pärtin kohtalonomainen musiiikki. Meillä elokuvaa pidettäisiin varmaan perinteisenä ja vanhanaikaisena, ja sitä se onkin, täydellä tehovoimallaan.

Esityksen jälkeen tuottaja Ivo Felt ja ohjaaja Tanel Toom kertoilivat elokuvasta ja vastasivat kysymyksiin. Keskustelu käytiin viron kielellä ja mikrofoni löydettiin vasta lopussa, mutta ei se mielenkiintoa lannistanut. Romaanin suomentajan ja Tammsaaren elämäkerran kirjoittajan Juhani Salokanteleen kysymykseen, katuiko ohjaajan jotain poisjääneitä kohtia laajasta romaanista, tämä myönsi valintojen vaikeuden, mutta kaikki olennainen mahtui liki kolmetuntiseen elokuvaan. Se keskeinen kivenheittokohtaus siitä on pois, mutta silläkin on perustelunsa. Elokuvaan on taatusti tulossa jatkoa.

Anja Salokannel vinkkasi minulle Viron television ohjelman Plekktrumm, jossa käsitellään virkeästi ja elävästi kirjallisuuden ja kulttuurin ajankohtaisia ilmiöitä – yleensä kahdenkeskisissä keskusteluissa, joille on annettu aikaa kokonainen tunti! Katsoinkin kuinka juontaja Joonas Hellerma haastatteli Tanel Toomia. Tässä ohjaajahaastattelussa paneuduttiin syvällisesti itse romaaniin Tõde ja õigus, joka lojui pöydällä puhkiluetun näköisenä muistilippuineen. Romaani on seurannut Toomia koulupojasta alkaen eri ikäkausina, ja nyt se avautui hänelle taas uutena, siitä löytyi yllättäviä repliikkejä ja unohtuneita kohtia. Erinomainen ohjelma. Pystyttäisiinkö meillä koskaan vastaavaan? Tv tyytyy kymmenminuuttisiin pintahuiskaisuihin kirjoista ja elokuvista, radion puolella on nyttemmin pyrkimystä jopa kirjan syntyprosessien kuvaukseen. Mutta Virossa ollaan intelligenssissä auttamatta edellä, tässäkin.

8.3. 2019

Siperia opetti

Kalevalanpäivän kunniaksi porhalsin Helsinkiin ja piipahdin parissa kirjallisessa tilaisuudessa.

Ensin Kustannusyhtiö Minervaan todistamaan toimitusjohtajien Juhani Korolaisen ja Outi Karemaan vahdinvaihtoa.  Siellä tapasin kollegoita ja muita kustantajia. Kaappasin mukaan esikoiskirjailija Sonja Paloahteen dekkarin Aavistus, jossa arvostelun perusteella on hiven waltarilaista henkeä. Tapahtuu täällä Eirassa kuten Komisario Palmun erehdyskin. Sonja on häikäisevä ilmestys, kuin valokuvamalli, ja semmoisena hän on toiminutkin. Uusi tähti kirjamaailmaan?

Puhetta riitti eri tyyppien kanssa Mauri Sariolan saavutuksista Kari Hotakaisen unelmamenestykseen. Minervalla on monipuolinen kevätlista, johon nämä eivät nyt sentään kuulu. Pari kirjaa olen tännekin aiemmin tehnyt.. Hotakaisen Kimi-kirjasta on se seuraus, että kustantajat etsivät vastaavia aiheita kuumeisesti. Tämmöisillä kutsuilla kuulee kuiskeita uusista hankkeista, joista ei vielä voi hiiskua.

Illalla oli vastaanotto Latvian lähetystössä, aiheena kirjailija Māra Zālīten vierailu, joka syksyn messuilta jäi auto-onnettomuuden vuoksi. Nyt oli kirjailija paikalla hyvinkin hersyvänä ja kertoi romaanistaan Viisi sormea, jota jo syksyllä ylistin. Erinomainen kuvaus Siperiasta 1956 palanneen latvialaisperheen vaiheista virkeäsilmäisen lapsen näkemänä. Lapsen näkökulma tuo pohjaltaan traagisiin tapauksiin koomisen ja valoisan sävyn. Tätä kirjailija puheenvuorossaan painotti: hän halusi kuvata ahdistavat muistonsa mahdollisimman kevyesti, mutta niin että keveys samalla korostaa tapahtumien painoa.

Perusteellinen haastattelu valaisi romaania monelta puolelta. Paikalla oli lisääntynyt määrä Latvian ystäviä, paljon nuorta väkeä. Kustantaja Arktinen Banaani ja Rozentals-seura olivat lähetystön rinnalla järjestelijöitä. Suurlähettiläs Kristīne Našeniece iloitsi alkupuheessaan siitä, että tilaisuus voitiin järjestää juuri Kalevalan päivänä. Eepos tunnetaan myös Latviassa hyvin, eikä suomalaisia voi ymmärtää tuntematta Väinämöistä ja Kullervoa. Heillä on oma kansalliseepoksensa, Karhunkaataja, johon on kätketty sotaisempi poliittinen allegoria.

Suurlähettiläs muistutti ajasta, jolloin tämä rakennus oli valvontakomission ja Andrei Ζdanovin surullisen kuuluisa komentopaikka. Tässä tilaisuudessa lähettiläs tunsi iloista revanssin henkeä, totuus on sittenkin voittanut. Māra Zālīte kertoi kyyditysten muistoista, jotka latvialaisille ovat niin kipeitä, että niistä ei voinut vuosikymmeniin puhua mitään. Mutta Siperia opetti voittamaan vaikeudet, eikä mikään ole sen jälkeen tuntunut enää ylivoimaiselta. Romaania omista muistoistaan hän pystyi kirjoittamaan vasta 2013, yli puoli vuosisataa synkkien tapausten jälkeen. Hänen äitinsä itki aina viikon ennen ja jälkeen kyyditysten muistopäivän.

Mutta tämä tilaisuus ei ollut itkettävä, vaan loppua kohden yhä hilpeämpi, kun viinitarjoilu avattiin. Tapasimme tuttuja kuten Anto Leikolan, joka on jopa Rozentālsin sukua, sekä Emmy Martinin, Heli Laaksosen, Panu Laturin, Eino Kaikkosen ja kumppaneita. Illan kuningatar oli Zaliten romaanin suomentaja Hilkka Koskela, joka sai suurlähettiläältä komean plakaatin tunnustuksena työstään Suomen ja Latvian suhteiden hyväksi.  Se luoti tiesi paikkansa. Yläkuvassa palkittu Hilkka kirjailijan (vas.) ja suurlähettilään välissä. Minäkin ohessa kirjailijaa lähentelin.

Kaikkiaan mustien muistojen keventävä ilta. Mutta mustalle pohjalla ei voi kirjoittaa mustalla, kuten kirjailija muistutti, muuten ei näy mitään. Entä viisi sormea? Sanonta vastaa meidän ”tuntee kuin omat taskunsa”, Latviassa ”viisi sormeaan”.

28.2. 2019