Kesälukemisia

 

 

 

 

 

Nyt on näillä nurkilla menossa kampanja paperilehtien tilaamista vastaan. Muuten ei voi ymmärtää aamun lehtijakelun heikkenemistä. Näen juuri ikkunastani, kuinka Tauno palaa kolmannen kerran (!) postilaatikolta kädet tyhjinä. Kello tulee pian 9 eikä vieläkään Aamulehteä. Muutama vuosi sitten lehdet tulivat nakutettuina viimeistään kuudelta. Kuka vielä väittää, että ennen kaikki ei ollut paremmin.

Kun ei tule lehtiä, sopii lueskella kirjoja. Minulla on meneillään suuri Runeberg-kesä, ja eilen sain tarkistaen luetuksi pienen kirjani Yrjö Jylhän traagisista vaiheista, joka ilmestyy syksymmällä. Jylhä suunnitteli Vänrikki Stoolin tarinoiden veroista yhteiseeposta talvi- ja jatkosodasta, mutta kokoamatta jäi. Aineistoa olisi ollut Kiirastulesta ja Vuoksen vartiosta alkaen, mutta niiden ja muiden kokoamiseen ei Jylhällä ollut enää voimia.

Ihan näin sotaisissa merkeissä ei viileä heinäkuuni sentään ole vierinyt. Toukokuisen Prahan matkan jälkeen iskeydyin Milan Kunderan tuotantoon. Olen hänen romaanejaan lukenut tietysti nuoruudessani, mutta nyt ne tuntuivat saavan enemmän syvyyttä ja taustaa. Esikoisteos Tsekkiläinen pila (alkukielellä pelkkä Pila 1967) taisi jäädä miehen parhaaksi, kuten usein käy. Se on kipeästi, osin raadollisesti rakennettu ylipitkä vitsi opiskelijan lähettämän, varomattoman postikortin seurauksista. Nuoren miehen koko maailma kääntyy pysyvästi ylösalaisin, kun hän törmää kivenkovaan poliittiseen järjestelmään, joka ei ymmärrä irtoheittoja saati satiiria.

Euroopassa ei ihan tällaista yksilön vainoa enää tapahdu, vaikka sananvapaus kuristuu itärintaman maissa. Prahassa yritetään massiivisilla mielenosoituksilla kaataa istuvaa pääministeri Babišia. Neljännesmiljoona tsekkiä hilluu kaduilla. Kuinka havainnollisesti Kundera kuvaa tunnetuimmassa romaanissaan Olemisen sietämäötn keveys (1983) Prahan kevättä ja sitten paljon rajumpaa ja traagisempaa liikehdintää vuonna 1968. Kansa käytti kekseliäästi kaikki keinot tehdäkseen miehittäjän toimet mahdollisimman tukaliksi, mutta alistuttava oli lopulta. Seuranneen normalisoinnin romaani kuvaa neljän henkilön kautta vihlovasti, myös mustaa huumoria käyttäen.

Yllättävää kuinka vähän nyt muistin tuostakin aikanaan kohutusta romaanista. Vanhan kirjan voi lukea kuin uutena. Philip Kaufmanin elokuvan (1988)  muistavat monet varmaan paremmin. Kulttihahmona siitä jäi elämään Lena Olinin Sabina, alaston rakastajatar knalli päässä. Miltähän elokuva näyttäisi nyt? Onko sen terä jo tylstynyt. Romaani elää edelleen täysillä, vaikka sitä rasittaa tietty kerronnallinen keikarointi ja ylen runsas filosofointi. Mainio kesäkirja kaikesta huolimatta. Olemisen keveyttä on täällä nytkin tuntuvilla, ja sen sietää kyllä varsin hyvin.

Kunderan tekniikka lomittaa seksiä ja politiikkaa tehokkaasti. Tuohon aikaan vapauden haavetta totalitarismista saattoi toivorikkaasti kuvittaa erotiikan vapauttamisella. Miehen promiskuiteetti on Kunderan kuvaamassa maailmassa itsestään selvää ja esteetöntä. Naisille jää reagointi, joka sekin saattaa olla omapäistä ja temperamenttista. Tätä lukee nyt kuin kadonnutta maailmaa, aikanaan kapinallista ja sitten kukistettua. Vaikka järjestelmä vapautui, yleinen moraali ahtautui.

Kummallekin edellä hipaistulle romaanille antaa ikään kuin laveamman poliittisen perustan Kunderan Elämä on toisaalla (1973), joka näyttää runoilijan elämäkerran kautta 1940-luvun vallankumouksen seurauksineen. Eroottisen sekoilun sijaan on tullut sitkeä äiti-poika suhde kaikkine vivahteineen. Senkin allegorian mahdollisuuksia jää miettimään. Kundera on lankojen sekoittaja, monen pallon pompottelija, joka lavataiturin tavoin saa pallot pysymään ilmassa, kunnes lakaisee suhteet ja rakenteet lattian rakoon. Hänessä on kerronnan jonglööri ja kyyninen pessimisti, nautintojen ja pettymysten yhtaikainen kuvaaja. Liisa Saariluoma väittää häntä tutkielmassaan viimeiseksi modernistiksi. On kai jokunen tullut jälkeenkin.

Lukjijan pettymys on melkoinen, kun tarttuu Kunderan Ranskan kauden filosofisiin romaaneihin kuten vaikkapa tähän Identiteettiin (1988). Tekijän taito on tallella jo rutiiniksi muuttuneena, filosofiaa putoilee, mutta ihmiskuvat ohenevat ja elämänilma haihtuu. Mitä puuttuu? Tietysti se raskas ja kipeä poliittis-yhteiskunnallinen murros, joka ryhdisti ja piti elossa edellisiä teoksia. Kundera tarvitsi Tsekin jyrkkiä muutoksia ja kivenkovaa todellisuutta siinä kuin Vaclav Havel näytelmissään. Kun samettivallankumous koitti, kumpikin menetti kaikupohjansa. Kunderasta tuli entistä kevyempi kokeilija ja Havelista kompuroiva presidentti. Unelma oli kaataa vanha kauhea järjestelmä, mutta vapaus tuottikin yllätyksiä ja liian ammottavia mahdollisuuksia, joista ei enää saanut otetta.

Jos kaarrun kauniisti alkuaiheisiin, mitä olisivat Runeberg ja Jylhä ilman rankkaa sodan taustaa. Ilman kansan vapaushaaveita ja kamppailua. Mistä heidät muistettaisiin?  Kumpikin oli säetaituri pienissäkin runoissaan, mutta vasta veres murhenäytelmä ja unelma vapaudesta, kansan alistaminen tai sen sankarillinen puolustautuminen, tekivät heistä suuria runoilijoita. Mitä tästä voisi oppia? Taiteilija voi taiteilla hyvässä rauhassa ja onnellisissa oloissa, mutta kuolemattomuuden hän ansaitsee vasta murheen, romahduksen ja trauman läheisyydessä.

Fredrikan päivänä 18.7. 2019

 

 

Valtavat laulujuhlat

Olemme vieläkin vähän pyörryksissä. Palasimme Tallinnasta eilen pää kaikuen virolaista kuorolaulua. Olen aiemmin kuullut hehkuvia kuvauksia näistä juhlista ja toivonut joskus niille pääseväni. Oma kokemus Tuglas-seuran matkalla ylitti kaikki odotukset.

Mistä aloittaisin. Heti ensimmäisenä iltana tanssijuhlat (tantsupidu) löi meidät ällikällä. Kalevin stadikalla esiintyi yli 10 000 tanssijaa esittäen mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia kuvioita ruohomatolla. Heidän pukunsa muodostivat jo oman väriloistonsa. Kaikki tanssit vietiin täsmällisesti ja rytmikkäästi. Monissa kerrottiin joku tarina. Tämä ei totisesti ollut mitään Pispalan sottiisia (sitäkään väheksymättä), vaan laavanomaista kansantanssin taidonnäytöstä.

Sääkin suosi, sillä uhkaavan sateen rako löytyi juuri tanssi-illaksi ja mustat pilvet purjehtivat ohi. Istuin Raimo Anttilan vieressä, joka on juhlien veteraani, toista kertaa matkassa. Hän tiesi varoittaa lopun kiitosseremonioista, jotka jatkuivat yli puoli tuntia. Sitä ennen oli tanssittu jo viitisen tuntia. Ja kun viimein poistuimme kentältä, ne eivät saaneet poikki vaan jatkoivat vapaamuotoista tanssia vielä ties kuinka kauan.

Ja tämä oli vasta alkua perjantai-iltana. Lauantaina seurasimme loputonta kulkuetta vapauden aukiolta laulukentälle. Kuinka pieneen maahan voi mahtua sellainen määrä kuoroja ja soittokuntia! Ikähaitaria oli alakoululaisista vanhuksiin. Koko iltapäivän he marssivat, lauloivat, huusivat ja hihkuivat ja yleisö vastasi kannustaen laulajien riemua. Kaikilla kauniit kansallispuvut ja maakuntien tunnukset, plakaatit ja iskulauseet. Mikä kansallinen ylpeys ja isänmaallinen innostus!

Kun seurasimme kulkuetta Viru-hotellin edustalla, muodostui siitä kirpaiseva historiallis-ironinen kontrasti. Taustalla neuvostoaikojen hämähäkkimäinen valvonta-asema, sen edustalla kulki vainojen taakoista vapauteen purskahtanut kansallinen elämänilo. Liikuttava elämys.

Virolaista kuorolaulua olemme nyt kuunnelleet laulupidussa yhteensä 14 tuntia, lauantain konsertissa 5 ja sunnuntain pääkonsertissa 9 tuntia. Luulisi sen riittävän joksikin aikaa. Kun juhlat ovat vain joka viides vuosi, niissä ei säästellä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat jalkeilla, silti kuoroissa on kova karsinta (Suomestakin mukana 9 kuoroa) ja liput loppuivat kesken. Kuuluisalle lavalle kertyi parhaimmillaan yhtaikaa 670 kuoroa ja yli 22 000 laulajaa ja lähemmäs 100 000 katsojaa. Ja silti kuorot vetivät kaikki samaa laulua äänissä ja iskuissa. Mykistävää, tainnuttavaa.

Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Latvia on ainoa, joka käy kilpasille. Silmiin pisti suurenmoinen järjestys ja rauhallinen tungos. Roskia ei näy missään kuten rokkifestareilla. Kovilla puupenkeillä istuimme laulut läpi ja hyvin kestimme, välillä saattoi kävellä ja käydä syömässä ja vessajonotkin vetivät ripeästi.. Tyttäret Aino ja Heidi tavattiin, haukottiin yhdessä henkeä ja piirakkaa. Heillä oli yhteinen ystävä mukana jossakin kuorossa, joka oli harjoitellut edellisenä päivänä 6 tuntia, kunnes sade keskeytti.

Samalla matkalla juhlimme Marjan kanssa silkkihääpäiväämme. Ei parempia puitteita voisi olla. Tuglas-seuran rutinoitunut johto hoiti järjestelyt erinomaisesti. (Jopa niin, että Marjakin pääsi mukaan häämatkalle, vaikka olin unohtanut hänet ilmoittaa listaan! Löytyy joustoa ja ylimääräisiä lippuja, kun järjestellään.) Parina aamupäivänä seurasin Tapio Mäkeläistä kaupunkilenkeille ja opin paljon uutta Tallinnan historiasta ja nykyisyydestä.

Ei lauluista voi sanoa enempää kuin että niiden isänmaallinen hartaus hämmästytti, vaikka sitä tiesi odottaa. Täällä isamaa on todella aru ja ilus. Tunteessa ei ole paatosta eikä pinnistystä, vaan se tuntuu lähtevän suoraan sydämistä. Kun tunnettu rokkari veti solistina täysin palkein  ”Ilus oled isamaa”, ei sellaista voi tapahtua missään muualla maailmassa, ei ainakaan Suomessa. Vai voisiko… ajat muuttuvat. Eesti on jäljessä ja samalla vuosia edellä.

Huipentumana oli tietysti Gustav Ernesaksin legendaarinen ”Mu isamaa on minu arm”, mutta monia muita laulettiin kahdesti. Suurin osa päätöskonsertin lauluista oli uusia, näihin juhliin sävellettyjä. Korvaan jäi soimaan huippusuosittu ”Üksi pole keegi” – yksi ei ole mikään. Valtaisa onnellinen yhteisyys leimasi juhlia. Kiitoksia sateli taas kaikille mahdollisille tahoille ja lehväseppeleitä ripusteltiin kymmeniin kauloihin. Virolaiset ovat valtavan anteliasta kansaa.

Samalla tuli pohtineeksi, mitä eroa on tällä syvästä kokemuksesta nousevalla, aidolla isänmaallisuudella ja meidän uudesti henkiin puhalletulla perussuomalaisella kansallismielisyydellä. Mutta se onkin jo liian monihaarainen kysymys yhdessä jutussa selviteltäväksi.

Hei, viiden vuoden päästä on seuraavat laulujuhlat. Pitäkää varanne.

9.7. 2019

 

Runebergin lähteellä

Ruovedellä on tehty hyvä päätös kunnostaa vanha lähde, jonka pintaa J. L. Runebergin arvellaan muinoin ihailleen.

Tosin Lauri Viljasen mukaan on epätodennäköistä, että Runeberg olisi koskaan lähdettä nähnytkään, koska se on tiettävästi muodostunut vasta sen jälkeen, kun nuori runoilija oli jo kaukana näiltä seuduilta.

Runeberg hankki opiskelurahoja kotiopettajana kapteeni af Enehjelmin omistamassa Ritoniemen kartanossa kesällä 1825. Siellä hän tutustui Suomen kansaan ja maaseutuun ja saattoi hyvin käydä jollakin lähteellä, joten kannattaa pitää legendaa elossa. On hienoa, että levää ja bakteereja kasvava lähde kirkastetaan. Se on paikallisten ja matkailijoiden suosiossa ja osoitus Runebergiä kohtaan tunnetusta palvonnasta.

Olen käynyt lähteellä ja kuullut professori Teivas Oksalan laulavan Runebergin ”Vid källan” (Lähteellä) -runoa sen partaalla latinaksi! Kuulijoiden joukossa oli mm. Runebergin tutkijat Matti Klinge ja Johan Wrede ja tapahtuma-aika runoilijan 200-vuotisjuhlaseminaari kesällä 2004. Eikö tämäkin ole jo syy lähteen kunnossapitoon!

On Runeberg sen kalvosta itseään peilannut tai ei, lähteen valjastaminen matkailuun on joka tapauksessa jonkun nokkela innovaatio. Näin elävöitetään tarinoita, tässä tapauksessa kaunista runoa. Siinä pilven varjot vaeltavat levottomasti kuin ihmisen mieli, eikä rauhaa ole luvassa kummallekaan. Yrjö Hirn jo kehotti lukemaan koko runon tarkkaan: siinä on Narkissos-myytin pohjalle luotu nuoren runoilijan sydämenhistoria läikkyvänä ja todistusvoimaisena. Kotiopettaja kohtasi matkoillaan vaihtuvia ihastuksia, jotka jättivät jälkiä hänen tuotantoonsa.

Viljasen luonnehdinnan mukaan Runeberg oli ”elämäntunteessaan voimakas, terve erootikko”, josta Runojen toinen kokoelma muutenkin kertoo. Hänen puolisonsa Fredrika on tunnustanut, että Johan Ludvig oli ”intohimoinen rakastaja”. Hän lisäsi hivenen alakuloisemmin, mutta viisaasti ystävättärelleen Augusta Lundahlille:

”Minä olen nyt kerta kaikkiaan saanut sellaisen miehen, joka pitää nuorista tytöistä ja kaipailee heitä, ja niinpä minä en voi menetellä paremmin kuin auttaa häntä pitämään heistä ja kaipailemaan heitä.”

Onnellinen Runeberg! Katupeilien takana riitti kuiskuttelua, mutta runoilija kulki levollisen ylväästi omaa romanttista polkuaan pikkusieluista piittaamatta.

”Lähteellä” on Runebergin tunnetuimpia runoja, se on käännetty ja sävellettykin moneen kertaan. Ensimmäisenä sen käänsi itse Lönnrot ja sävelsi F. A. Ehrström. Sitä on painettu ja esitetty enemmän kuin mitään muuta Runebergin runoa ”Maamme” -laulun jälkeen.

Oli Runebergillakin kompastuksensa, niistä pahin yliopiston piirissä. Hän ei saanut hakemaansa kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaa, vaan joutui lähtemään Helsingistä Porvooseen kimnaasin latinanopettajaksi. Tämä koitui sitten onneksi Suomen runoudelle. Hänellä oli yliopistossa kyllä tukijoita, yksi heistä lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, joka ehdotti estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden viran perustamista Runebergille. Oppituoli perustettiin pari vuosikymmentä myöhemmin Fredrik Cygnaeukselle. Ilmoni esiintyy Aulis Aarnion uudessa romaanissa Väsynyt vaeltaja, hän oli taiteilija Einar Ilmonin isoisä.

Runeberg on lähteensä ansainnut Ruovedellä. Hämeenkyrössä olisi voitu hyvin perustein keksiä Siljan ja Armaan lähde, josta he Nuorena nukkuneessa kantavat vettä kohtalokkain seuraamuksin. Kyröläinen mielikuvitus ei ole tällaiseen kuitenkaan yltänyt. Sillanpään luontopolkukin on jo rämettynyt. Hei, nythän olisi tyhjä vapaa vuosi panna toimeksi. Hihat heilumaan, hyviä kohteita löytyy Vanajan kylästä.

Me sen sijaan lähdemme Tallinnaan laulujuhlille emmekä pääse viettämään edes Töllinmäen kesäpäivää, missä tutkaillaan pihapiirin kasveja. Sillanpää harrasti botaniikkaa yhtä luontevasti kuin vanhempi kollegansa Runeberg. Molemmille luonto oli syvä elimellinen kokemus eikä vain maisemallinen rekvisiitta, kuten monille aikalaisillee

n (puhumattakaan jälkeen tulevista). Sitä paitsi huomenna on jo Den femte juli  eli ”Heinäkuun viides”, kannattaa lukea hieno runo heti aamusta ääneen läheisilleen!

4.7. 2019

 

Ihmeeellisen perheen tarina

Aulis Aarnion uusi teos on julkistettu voi sanoa pitkän kaavan mukaan. Ensin tekijä signeerasi teosta Vanhan kirjallisuuden päivillä, missä myös Jussi Lähde haastatteli häntä. Seuraavana päivänä laskettiin Kangasalla kukat päähenkilön, taiteilija Einar Ilmonin muistomerkille ja jatkettiin kahvitilaisuudessa Lepokodissa, missä Jussi Lähde haastatteli uudelleen ja vähän perusteellisemmin tekijää (kuvassa). Ja lopulta ystäväjoukko kokoontui Vesijärven rannalle juhlimaan tapahtumaa puheiden, illallisen, haitarin soiton (Pekka Hallberg) ja runonlausunnan (Ahti Jokinen) merkeissä.

Aarnion, oikeusoppineen ja kotiseutumiehen,  seitsemäs romaani Väsynyt vaeltaja ansaitsee kaiken kuvatun huomion. Voi heti sanoa, että se on tekijänsä paras, perusteellisin ja syvällisin teos, kerronnaltaan hyvinkin omaperäinen ja rikassisältöinen.

Minulla on erikoisasema sen lukijana sikäli, että ohjasin Kangasalan Ramppiteatterissa sen ensimmäisen draamaversion Haaveiden talo jo kesällä 2003. Aulis näytteli itse perheen isän Hjalmar Ilmonin roolin, ja kaikille katsojille on varmasti jäänyt mieleen ainakin hänen monumentaalinen kuolinkohtauksensa. Siitä pitäen Ilmonin perheen merkillinen tarina on kasvanut Aarnion mielessä, noussut uudelleen teatteriin ja nyt kypsynyt kiinteäksi, todistusvoimaiseksi romaaniksi.

Käyttäisin mieluummin nimitystä esseeromaani, sillä mukana on paljon tarkoin tutkittua ja myös itse koettua elämäkerrallista dokumenttiaineistoa. Aulis on tuntenut kuvaamansa perheen, tavannut sen jäseniä ja seurannut sen elämänvaiheita Ilmonin talon ja Lepokodin vaiheilla. Hän on tavallaan aikalaistodistaja, joka on lainannut piirteitään myös romaanin hieman salaperäiselle kertojalle. Mystinen piirre kuuluu erottamattomasti Ilmonien luonnekuviin, samoin monet muut myyttiset ja kulttuuriset kerrostumat. Köyhyyden ja itsetietoisuuden, herkkyyden ja taiteellisen vaiston tasot kohtaavat.

Päähenkilöksi nousee taidemaalari Einar Ilmoni, varhain katkennut lahjakkuus, joka erakoitui ja yksinäistyi määräilevän lääkäri-isän ja ymmärtämättömän yleisön sekä aikansa taidemaailman puristuksessa. Ilmoni oli poikkeuslahjakkuus, josta povattiin uutta Edelfeltiä ja joka kehittyi itsepintaisesti omaan suuntaansa. Lopulta hän kieltäytyi myymästä taulujaan! Aarnio kielsi olevansa taidehistorian tuntija, mutta ihmeen hyvin hän on mielestäni syventynyt Ilmonin taideilmaisun lähteisiin ja ilmenemismuotoihin.  Samalla hän antaa koko Ilmonin perheen elämälle rikkaan kulttuurihistoriallisen taustan.

On perin hauskaa, kun voi vilpittömästi huomata hyvän ystävän yllättävän myöhäisiän kehityksellään. Sain lukea romaanin pari alkuversiota ja yritin niistä antaa lausuntoja ja parannusehdotuksia Aulikselle. Kertojan ratkaisu tuntui ensin keinotekoiselta ja vähän väkinäiseltä, mutta nyt kertoja solahtaa keskelle rönsyilevää tarinaa aivan luontevasti. Aulis kiitteli julkistamisjuhlassa minua kohteliain ylisanoin, mutta itse hänen on täytynyt aika tavalla ponnistella selkeyttääkseen omaperäistä kerrontaansa näinkin hyvään lopputulokseen.

Kirjan kustantaa pieni paikallinen Warelia, ja onkin kiintoisaa seurata, nouseeko romaani ja jaksaako läpäistä kritiikin ja julkisuuden hautaesteet. Väsynyt vaeltaja on siinä määrin sui generis, syvästi persoonallinen romaaniettä se ehdottomasti ansaitsee kunnollisen esittelyn ja tarkastelun.

30.6. 2019

Oikeus ja kohtuus

Ikaalisten kylänraitti oli helteisen tyhjä, kun parkkeerasin poliisitalon eteen. Tyhjältä vaikutti laitoskin, kunnes nuori kaveri tuli avaamaan oven. Teki pari muodollista kysymystä ja määräsi kuusi päiväsakkoa, siinä kaikki. Ei tiukkaa kuulustelua, ei varoituksia, ei kovistelua. Kyllähän poliisi voisi olla vähän jämerämpikin. Asia kumminkin hoitui.

Asioin samalla vastapäisessä kirjakaupassa, jollainen Ikaalisissa on pysynyt hengissä toisin kuin Hämeenkyrössä.. Löysinkin Antti Eskolan Vanhanakin voi ajatella sekä Hannu Salaman uuden elämäkerran.

Oli lähdettävä opiskelemaan lisää oikeutta ja kohtuutta Sastamalaan. Se on nyt Vanhan kirjallisuuden päivien teema. Sattuu kohdilleen. Sylvään koululla tuskin pääsin askelta, ettei joku heittänyt ystävällistä kommenttia pyromaniastani. Yhdellä tiskillä tyrkytettiin tulitikkuja, jos ovat sattuneet loppumaan.

Kuuntelimme kiintoisaa keskustelua kohtuudesta, jota johti Jarkko Sipilä. On samalla kehuttava Sipilän Takamäki-dekkareita, joita olen viime aikoina lukenut muutaman ja kuunnellut pari äänikirjana autossa. Erinomaisen asiantuntevaa työtä. Sipilä tuntee poliisin työn ja rikollisten maailman ja on lojaalisti poliisien puolella. Hän näyttää, kuinka vaikeaa tutkinta on byrokraattisten säädösten ja prepaid-puhelinten aikakaudella. Lisäksi Sipilä on mainio Helsinki-opas. Äänikirjojen nautintoa lisää Veikko Honkasen tarkka ja hieno luenta.

Puheenjohtajana Sipilä ei saanut ihan haluamaansa irti keskustelijoista, joita olivat oikeusoppinut Aulis Aarnio, oikeushammaslääkäri Helena Ranta ja poliisiopiston rehtori Kimmo Himberg. Vastaukset vaikeisiin kysymyksiin tuppasivat pyöristymään. Käsiteltiin rangaistusten tasoa Suomessa, vankilan merkitystä rikollisten kohtelijana ja Isis-äitien ja lasten peräti hankalaa palautuskysymystä. Sipilä dramatisoi kirjailijan tapaan konkreettisesti mahdollisen noutamistilanteen, joka sai keskustelijat tapailemaan sanojaan. Täpötäysi sali parvekepaikkoja myöten seurasi ankaran asiallista keskustelua, Sastamalan henki on tallella.

Joitain kirjahankintoja tein, lounasta ja kahvia nautimme, huutokauppaakin seurasimme ja tuttuja kirjaihmisiä tapailimme. Ari Suutarla oli tietysti paikalla Kirstin ja Alman saattelemana (odottaa kuvassa huutokaupan alkua). Vanha meininki voimissaan siis. Oli kiva flaneerata, kun päivät jäivät viime kesänä väliin. Enää ei ole velvoitteita, kymmenen vuotta vedin ohjelmatoimikuntaa. Touko Siltala jatkaa ja vaikutti aivan iloiselta. Leena Majander-Reenpää viittasi kuulemma Kiannon kohtuulliseen hutikkaan avajaisissa, minne emme ehtineet. Muutamia sulttaaneita signeerasin.

Vielä kuuntelimme toiverunoja, joita nuoret taiteilijat lausuivat parhaansa mukaan, mutta ei voinut estää pientä haikailua. Seela Sellan ja Veikko Honkasen tasoon ei hevin enää ylletä, veteraanit opettelivat runot jopa ulkoa.

Illalla suuntasimme vastaanotolle, jossa valtasimme hyvän pöydän J-P Pietiäisen ja Johanneksen antikvaarien kanssa ja pääsimme jonottamatta seisovan pöydän kimppuun. Vastaanotto ja koko tapahtuma on iso ja kannattava satsaus kaupungilta. Risteilimme salissa ja tanssimmekin lopuksi pari valssia ja vapaampaa hytkytystä. Marja ajoi varmasti kotiin, missä totesimme USA:n mimmien voittavan Ranskan futiksessa. Tuleva mestari?

29.6. 2019

Kirjallinen juhannus

Juhannuksen aikaan täällä ei poltettu vain kokkoa, vaan puhuttiin myös kirjoista. Etupäässä keskustelimme Johanna Venhon romaanista Ensimmäinen nainen Eeva-Liisan kanssa. Sehän kertoo hänen tädistään Sylvi Kekkosesta, ja hän minulle kirjaa suositteli. Aihe on meille molemmille sikäli läheinen, että kirjoitin Helsingin Kaupunginteatteriin 2011 näytelmän Sylvi ja Anita, jossa Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään hyvällä menestyksellä, Heidi Herala oli Anita Hallama.

Johanna Venho on kirjoittanut romaanin kahden monologin muotoon. (Sama tekniikka oli muuten tuossa näytelmässänikin.) Pidin Sylvi Kekkosen sisäistä puhetta romaanissa hyvinkin aidon tuntuisena. Siinä epävarmuus, syrjään vetäytymisen halu ja toisaalta uhmakas itsetietoisuus hyvin vuorottelevat. Sylvin ja Urhon rakastuminen, nuoruuden tunnelmat ja sitten seurannut eroottinen etääntyminen tulevat kauniisti ja uskottavasti esiin. Heidän jatkuva henkinen siteensä ja älyllinen ystävyytensä kuvataan oikein hyvin.

Sen sijaan harppasin nopeammin ohi Essi Renvallin osuuksien. Ymmärrän hänen mukana olonsa sikäli, että Sylvi tarvitsee siinä toisen naisen, peilin, taiteilijan luoman taustakuvan, jotta hänen kuvansa saa lisää sävyjä. Se ei kuitenkaan tunnu ihan välttämättömältä. Renvallin puheissa on tiettyä turskia särmää. Vähän teennäisempiä, anteeksi vain, olivat mielestäni Marja-Liisa Vartiolle osoitetut Sylvin muistelevat puheenvuorot. Olikohan edesmennyt kirjailija ihan noin läheinen Sylville?

Yksi kiinnostava kohtaaminen kirjassa tavataan. Kirjailijan oivallus on nostaa Olavi Paavolainen näinkin vakavaksi ihastukseksi yksinäiselle Sylville. Olen kirjoittanut Paavolaisen elämäkerran Tulisoihtu pimeään (2014), mutta en sitä tehdessäni huomannut tätä yhteyttä, jota kuulemma Sylvin aiemmissa elämäkerroissa sivutaan. Venho luonnehtii osuvasti Paavolaista ja samoin Sylvin hyvin varovaista suhdetta potentiaaliseen rakastajaan. Aivan viattomalle tasolle tapaamiset jäävät, mutta suhteen mahdollisuuskin kutkuttaa. Olisihan Sylville suonut vastapainon Urhon naissuhteiden oheen.

Omassa kirjassani otan esiin kyllä sen, että Sylvi Kekkonen yllytti sotien jälkeen Paavolaista kirjoittamaan kirjansa Neuvostoliitosta, joka ei koskaan valmistunut. Vain osia ja luonnoksia olemme voineet lukea myöhemmin Ville Laamasen ja Hannu K. Riikosen toimittamasta teoksesta. Nyt he ovat julkaisseet lisää Paavolaisen esseitä ja arvosteluja, joten suuri esteetikko ja poliittinen tuuliviiri ei vieläkään jätä jälkipolvia rauhaan.

Kekustelimme myös intialaisen tutkijan Sanalin kanssa kalevalaisesta mytologiasta vertaillen sitä intialaiseen. Lipunnoston aikaan tuli esiin sekin, että meidän lyhyt itsenäisyytemme on sentään miltei puolta pitempi kuin Intian. Kehuimme kumpikin Collinsin ja Lapierren mahtavaa teosta Vapaus tulee keskiyöllä (suom. 1976), joka kuvaa loistavasti yhtä maailmanhistorian verisintä draamaa – Intian itsenäistymistä brittien komennosta. Kannattaisi lukea uudelleen. Sanal on perehtynyt erityisesti intialaiseen taikauskoon ja sen vaikutukseen kansan ja valtion elämään.

Kuvassa Eeva-Liisa lausuu Manneria ja Sanal dokumentoi. Kokko vas. vielä polttamatta. No juhannuksesta siis selvittiin hyvinkin eritasoisesti, eivätkä vieraamme pitäneet ollenkaan pahana pieniä dramaattisia välikohtauksia, sillä pahempiin on totuttu varsinkin Intiassa. Tulipa ainakin muisteltavaa. Juuri sain ystävällisen kutsun vierailla Ikaalisten poliisiasemalla…

Ehdinpä nähdä toissapäivänä Pelimannin ensi-illankin Heiskan kesäteatterissa. Leppoisa, puhdashenkinen laulunäytelmä kansanpelimanni Huugo Värälän elämästä. Hieman loiva, elämän arkisuutta korostava esitys ilman erityisiä nousukohtia, mutta paljon lauluja innokkaasti esitettyinä. Näyttelijät viihtyivät rooleissaan, lapset varsinkin. Kun olen teatterin ”asiantuntijajäsen”, en tohdi sitä tässä syvemmin arvioida. Poikkeaa kuitenkin edukseen kaikkialle levineestä pakollisesta naurattamisvimmasta. Halpoja keinoja ei käytetä (vain jotkut ylinäyttelemiset ja naamanvääntelyt ihmetyttivät).

Jussi Snellman selvisi kertojan osuuksistaan hienosti vain muutamalla unohduksella, muita Värälöitä ovat Eliel Kärkkäinen ja Raimo Mäensivu, kaikki rooleissa kohdallaan. Huugon vaimona Virpi Muikku on sirkeä ja eloisa ilmestys. Käsikirjoitus ja ohjaus Johanna Reilinin.

28.6. 2019

 

Fanfaari Jussille

 

Jussi Snellman kajautti trumpetillaan fanfaarin minun 70-vuotispäivilläni 2015. Hänen 90-vuotispäiviensä kunniaksi ei eilen fanfaaria soitettu, koska VPK:n torvisoittokunta ei ollut paikalla, syynä tyypillinen Kyrön sarvipäiden erimielisyys pikkuasiasta. Joten lausuin fanfaarin vain sanallisesti.

Nyt alkuperäisenä juhannuksena on oikea päivä luonnehtia Jussia vähän laajemmin eilisen puheeni pohjalta. Hänen syntymäpäivänsä juhannuksena 1929 ei luvannut kovin onnellista aikaa. Maailmantalous oli ylikuumentunut, ja syksyllä romahti New Yorkin pörssi. Takaisku osui myös Kyröskosken tehdastaajamaan. Paperin tuonti laski roimasti, samoin palkkoja alennettiin 20 prosentilla.

Metallivaluri Snellmanin yhdeksänlapsinen perhe joutui tiukoille, varsinkin kun ahdingossa alkoholi kuljetti isää omille teilleen. Sukututkimusten mukaan näiden Snellmanien alkujuuret yhdistyvät jossakin kaukaisuudessa J. V. Snellmaniin, joka tunnetusti veti kireää talouspolitiikkaa ja tuli osaltaan pahentaneeksi nälkävuosien 1866-67 hätätilaa.

1930-luvun alku oli melkein yhtä vaikea työväestölle. Jussi muistaa äitinsä poranneen (=itkeneen) mistä saataisiin huomenna ruokaa. Kaikki keinot käytettiin. Jussi toimi kymmenvuotisena kloppina postinjakajana Kyröskosken harjulla ja sai jonkun pennin palkakseen. Sotilaspojaksi hän ei voinut poliittisen jakolinjan vuoksi mennä, vaikka siellä olisi saanut ilmaista sapuskaa. Vasta 30-luvun lopulla tilanne alkoi helpottaa, Jussi sai polkupyörän ja jouluna ensimmäisen kerran jopa joululahjoja ja uusia vaatteita!

Töihin mentiin tietysti paperitehtaalle. Työnjohtaja Palon Jussi vei nuoren Jussin ensin seppä Tuomisen apulaiseksi ja sitten sorvin ääreen. Työnohjaus kuului: ”Kyllä Nuurforssi näyttää.” Sorvia Jussi käytti sitten pari vuosikymmentä, kunnes sai nimityksen työpaikkalehti Kyrösetin toimittajaksi. Näin miehestä leivottiin journalisti, jonka tuli ottaa huomioon hyvin erilaisten ryhmien mielipiteet kommunisteista ja sosialidemokraateista tehtaan johtoon. Hyvin kuuluu diplomaattinen kaveri kirjoittajanakin pärjänneen. Hän toimi notkeasti luokkien välissä ja säilytti riippumattoman aseman.

Harrastukset veivät ensin urheiluun. Jussi nyrkkeili Kiskojissa, hänen oikeaa suoraansa kannattaa vieläkin väistää. Tärkeämpi oli trumpetin soitto. Minäkin muistan jo 50-luvulta Kyröskoskella sukuloidessani, kuinka VPK:n soittokunta marssi ryhdikkäästi kylän raittia urheilukentälle, missä pidettiin kesäjuhlia. Jussi puhalsi komeana eturivissä serkkuni Kivimäen Timon vierellä. Muistutin Jussia, että meistä meinasi tulla sukulaisia, kun hän heilasteli vähän serkkuni Ullan kanssa, mutta maailma sitten vieroitti heidät pois toisistaan.

Naimisiinkin Jussi ehti ja sai pari poikaa. Hän erosi ja asui eri naisten kanssa, kumminkin niin, että tehtaan piippu aina näkyi. Todellinen kotiseutumies.

Varsinaisesti tutustuin Jussiin teatterihommissa. Hän tuli mukaan Myllykolun Tulipunakukkaan 1993 sekä Poika Tuomisen isästä kirjoittamaani näytelmään Sirppi ja vasara, jotka molemmat Erkki Aura ohjasi. Sitten seurasi muitakin rooleja Sillanpää-näytelmissä Ihmiset suviyössä ja Töllinmäen tohtori. Tällöin syntyi teatterin tarpeisiin ja myöhemmin itsenäiseksi kiertueeksi maineikas trio ”Vanha raha”, johon kuuluivat Jussin lisäksi Suti Aittoniemi ja Lasse Grundström. Trio on hajonnut, koska Jussi on ainoa eloon jäänyt.

Vieläkin Jussi näyttelee ja laulaa, nyt Heiskan näyttämöllä Maaseudun Taiteellisessa Teatterissa. Tänä kesänä hän esittää pelimanni Huugo Värälää Johanna Reilinin kirjoittamassa ja ohjaamassa musiikkinäytelmässä Pelimanni. Ensi-ilta on huomenna.  Näytelmästä kuultiin ja nähtiin maistiaisia eilen Jussin syntymäpäivillä, lämpöisiltä vaikuttivat tunnelmat. Kun Myllykolu on tyhjillään, kesäteatteria kaipaava yleisö vaeltanee Heiskalle entistä runsaimmin joukoin.

Jussi Snellmanin teatteriura jatkuu. Tunnetaan iäkkäitä näyttelijöitä, Lasse Pöystin kaltaisia, mutta harva yltää päärooliin 90-vuotiaana. Kokoonnutaan huomenna katsomaan, kuinka veteraani uusimmasta tulikokeesta selviää.

24.6. 2019

Kiitos nuhteista ja rohkaisuista

Vaatimaton kansalaistottelemattomuuteni kokon polttajana on poikinut vilkkaasti neuvoja, muistutuksia, nuhteita ja haukkuja. Varmaan olen ne ansainnut. Mutta on tullut myös järkeviä pohdintoja ja esityksiä, joilla voi olla jopa vähän vaikutusta tulevaisuudessa.

Rikostoimittaja ja kirjailija Hannes Markkula esittää nykyisen tiukan linjan lieventämistä ja joustamista ainakin tapauskohtaisiin poikkeuslupiin. Suoraviivainen kirjoituspöytäpäätös kaikkien kokkojen kieltämisestä kertaheitolla tuntuu mielivaltaiselta. Kriitikko ja Viron olojen tuntija Hannu Marttila epäilee, että joku uusi pikkunilkki ministeriössä on halunnut vain näyttää valtaansa. Hän arvelee uusien outojen tuulien puhaltavan Pelastuslaitoksen piirissä.

Tällöin operoivien toimihenkilöiden on tietysti täytettävä annetut määräykset. Meillä kokko ehti roihahtaa komeasti kuten neljäkymmentä kertaa aikaisemminkin samalla paikalla, eikä siitä voi olla vaaraa järven välittömässä rannassa kivikossa kostean pusikon kupeella. Pelastusmiehet käyttäytyivät asiallisesti ja hivenen huvittuneesti, sillä heidänkin täytyi huomata matalaksi hiiltyneen kokon vaarattomuus. Kaisa nauratti myöhemmin saapuneita poliiseja kertomalla hyvin tomerasti kuinka täällä on toimittu ja missä kaukana on naapureita yms. Joku heistä on tietysti tehnyt ilmiannon, kuten tapoihin kuuluu.

No tehty mikä tehty, ja periaatteessa kuuliaisena kansalaisena vastaan poliisin kutsuun ja hoidan jälkiseuraamukset. Ratsupoliisin pojanpoikana olen aina kunnioittanut poliisia. Isäni ja ensimmäinen vaimoni olivat juristeja, joten laistakin jotakin uskon tietäväni.

Miksi siis tietoisesti rikoin sitä ja säädettyjä määräyksiä. Yksinkertaisesti siksi, että kuukausia rakentelemani kokko on vuosikymmenten varrella alkanut merkitä selvää taitekohtaa vuoden kierrossa. Siitä alkaa tyven keskisuvi ja viilenevä, toimelias syyskausi. Sisäinen kalenterini vaatii suviyön merkkitulet. Siihen voi vaikuttaa sekin mystinen seikka, jonka Armi Viita on ystävällisesti huomannut: Panu on kalevalainen tulen jumala. Kuulen muinaista kutsua. ja etäisten aarniomaiden huminaa…

Vakavasti puhuen yksi vaihe on taas takana, ja yhteiskunnan yleisesti kiristyvä valvontamentaliteetti sammutti kylmästi romanttisen roihuni. Mitään vaaraa emme aiheuttaneet kenellekään, mutta isäntä marssii ensi viikolla reippaasti poliisilaitokselle. Eiköhän sovita juttu ja ollaan taas yhteiskunnan kanssa sujut.

Jussi Snellmanin, herrasmiehen, veteraaninäyttelijän ja trumpetin puhaltajan 90-vuotisjuhliakin vietettiin tänään, mutta uhkasi komea tapaus jäädä kohdallani tämmöisen pikkukahinan jalkoihin. Pidin sentään Jussille puheen, ja Heiskan teatteri esiintyi lämpimästi ja monipuolisesti. Jussi innostui itsekin laulamaan täysin palkein Kulkurin kultaisesta maantiestä. Se oli juhlan kohokohta. Sitten nautittiin lohta ja lihapullia ja sahtiakin palojen painikkeeksi. Väkeä oli sopivasti Heiskan salillinen. Voiko kiihkeätä juhannusta tämän sopivammin enää sammutella. Joten viisaalle kylliksi.

23.6. 2019

 

Juhannuskokon nousu ja tuho

Näin kävi viimein. Yli neljäkymmentä vuotta on poltettu kokkoa meidän rannassa hyvällä menestyksellä. Nyt vasta se onnistuttiin väkivalloin sammuttamaan.

Kokko on koko kevään luomistyöni tulos. Viimein se kohtaa kypsyytensä ja poltetaan poroksi. Ensimmäisen kerran rannallamme vierailivat arvokkaasti sekä poliisi että palokunta.

Palokuntalaisten kunniaksi on sanottava, että heidän rinnassaan asui hiven ihmisystävällisyyttä. He antoivat intialaisen vieraamme Sanalin ja hänen ystävänsä Teijan paistaa makkaransa rauhassa ennen kuin suihkuttivat kokon jäänteet sammuksiin.

Sanal oli nimenomaan saapunut tutkimaan suomalaisia perinnäistapoja ja saikin niistä hyvin kouriintuntuvan kuvan.

Me muut katselimme hävitystyötä voimattomina. Marja tarjosi makkaraa myös pelastusmiehille, mutta he eivät ehtineet syventyä nautintoihin, sillä virkavelvollisuudet kutsuivat uusille kokkotanhuville. Poliisille olisi pitänyt tietysti tarjota sahtia, mutta sekin siinä hämmennyksessä unohtui.

Näin joka tapauksessa vietimme unohtumattoman juhannuksen. Kansainvälistä väkeä oli enemmän kuin koskaan, mainittu Intian uskontokriittinen tutkija Sanal sekä naapurimme Kutsumuksen thaimaalaisia rouvia runsaine jälkeläisineen. Onneksi lasten pieni kokko ennätettiin polttaa rauhassa ennen virkavallan vierailua.

Muuten juhannus on tähän saakka sujunut melko rauhanomaisesti. Nautimme juuri vieraamme sekoittamia aperitiiveja ja odottelemme Herkon valmistamaa lounasta. Eilen Marja ja Eeva-Liisa ruokkivat meidät tyynellä pihamaalla pitkän pöydän äärellä.  Eeva-Liisa ehti lausua kaimansa Mannerin runon ennen kuin kokko roihahti yllämainituin seuraamuksin.

Lippu nousi salkoon laulun säestyksellä. Saatoimme vertailla Sanalin kanssa itsenäisyyksiemme pituutta: meillä lyhyt, mutta Intiassa miltei puolta lyhempi.

Ennen vanhaan juhannusaamuni herkin elämys oli vaeltaa paljasjaloin sahtimuki kourassa ihailemaan hyvin sammunutta, vielä lempeästi savuavaa kokonrauniota rantaan. Nyt menetin senkin nautinnon. Vain musta perusteellisesti ruiskutettu palopaikka katsoi syyttävästi silmiini. Voi menetettyjä onnen aikoja!

Kirjallisuuden sekatyömies

Jotenkin sopii Matti Mäkelän rosoisen voimalliseen vaikutuspiiriin sekin, että minulta jäi puhelin Helsinkiin. Touko Siltalan innostamina jatkoimme pitkää iltaa kustantamossa sen jälkeen, kun Matin muistelmateos Pitelemätön oli niin sanotusti vernissattu. Koolla oli tuttua joukkoa pääosin kuululta Kirjallisuuden laitokselta, eihän siitä malttanut lähteä. Muistot sinkoilivat vielä pitkään mielessäni.

Matti oli hiljaisen oloinen pohjalaispoika, kun hän laitokselle ilmaantui joskus 70-luvun kultaisina vuosina. Nyt hän jättää hyvästejä kirjalliselle elämälle melko rehvakkailla muistelmillaan. Aika on miestä muuttanut. Paljon hän on ehtinyt kentällä rehkiä. Hän on ollut kyselevä ja valikoimaton kirjallisen elämän uurastaja, organisaattori, matkasaarnaaja, väittelijä, vaikuttaja ja pohjimmaltaan esseitten, tietokirjojen, kolumnien, kritiikkien ja puheenvuorojen laavavirranomainen kestotuottaja.

Matin kaltaisten generaattorien varassa kirjallinen elämä paljolti pyörii. Loukossaan lymyävät varjoviisaat eivät hänen tyyppiään ymmärrä. Matti mainitsee muistelmissaan usein Jouko Tyyrin, ja jotain samaa heissä on. Myös Tyyri oli valmis joka lähtöön ja kykeni heittämään ajatusrikkaan esityksen aiheesta kuin aiheesta puolen tunnin varoitusajalla. Tyyrin täsmällisen välähtelevää aforistista esitystapaa vastaa Mäkelän harteva, provokaatioihin vyöryvä hyökkäystyyli. Laajempi maakunnallinen ymmärrys ja keskustalaisuus yhdistivät miehiä.

Hyviä keskustelijoita tarvitaan, heitä liikkuu kentällä yhä vähemmän. Tyyri paheksui huonoja, valmistautumattomia puhujia, jotka pilasivat markkinat. Matti Mäkelän liittyessä paneeliin yleisön kiinnostus kasvoi heti. Oli myös ns. hienopieruja (Matti nimeää joitain naisia), jotka poistuivat paikalta hänet nähdessään. Kerran lyödyt leimat pysyvät. Matti kantoi Kahta vaimoa jatkuvasti niskoillaan. Myös tahallisen räikeä Rakkausromaani ansaitsi epäilemättä herättämänsä someraivon.

Kahden vaimon pito oli Matilla sentään sävyisä järjestely verrattuna vaikka Ilmari Kiannon moniavioisuussekoiluihin. Lapsiluku kasvoi Kiannolla toiselle kymmenelle, Matilla on tämäkin puoli pysynyt kohtuudessa. Avoimen liiton julkistaminen kuului kummankin kirjailijan luontaiseen taipumukseen, kirjalliseen huomiotalouteen, josta saivat tahoillaan karvaasti maksaa.

En pidä kaikkia Mäkelän kirjoja erinomaisina, kuten Jyrki Nummi Hesarin kritiikissä, hän on epätasainen, mutta aina mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen selväsanainen kirjoittaja. Esseissä on myös itsestään selviä selityksiä. Mutta hänen kritiikkinsä tulee aina lukeneeksi alusta loppuun. On hyvä, että kirjallisuuden usein sisään kääntyvässä maailmassa on myös häikäilemätön maalaismies, joka tuntee suomalaisen konkretian ja perinteen ja uskaltaa laukoa ajatuksia niiden pohjalta. Eikä ole pahitteeksi sekään, että miesnäkökulmakin joskus tyrskähtää esiin naishegemonian hallitsemassa sukupuolikeskustelussa.

Mäkelän muistelmia lukiessa syntyy vaikutelma, että tässä mies nyt paukuttelee ja puhisee ilmoille kaiken sen, mikä vielä on jäänyt sanomatta. Siinä kuuluu suun puhtaaksi puhumisen vastaväitteet kaatavaa ryskettä. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Sumeilematon. Matti ihmettelee muutamaankin kertaan aikamme loukkaantumisherkkyyttä. Tuntuu kuin monet suorastaan etsisivät aiheita saadakseen verisesti loukkaantua. Aivan totta, siitä on tullut hysteriaa lähenevä reagointitapa. Mattikin tarjoilee monipuolisen annoksen loukkaantumishaluisten tarpeisiin. Riittää kun tällainen pohjalais-karjalainen perusmies ilmoittaa kantansa maailman ilmiöihin. Heti huomataan, ettei noin voi enää ajatella.

Matti Mäkelän vakava sairaus heijastuu hänen kirjaansa ja sen vastaanottoon. Nämä tunnelmat eivät kuitenkaan olleet tuntuvilla, kun hänen kirjaansa juhlimme Siltalassa. Ei siellä oltu missään ennenaikaisissa peijaisissa. Hurtti tunnelma sopi Matin hirtehiseen tyyliin. Hän piti hyvän humoristisen puheen, puheli vilkkaasti kaverien kanssa  ja heitteli vanhaan tyyliin näkemyksiään. Vaimo Helmi ja poika Mikko sekä muu lähipiiri olivat vahvana tukijoukkona.

Niin se puhelin, se jäi siis Sepänkadulle kun aamulla rynnistin liikkeelle. Sitä on seurannut kontaktiumpio, jota tehosti vielä se, että palvelin (Louhi) suvaitsi pimentää jo toista viikkoa sitten sähköpostini. Siellä on kai jotain murtoselkkausta ollut, mutta kovin kauan se kestää eikä aukea vieläkään. Kyllä sitä näinkin elelee, mutta kumman ontto olo seuraa. Samalla valtaa pelottava vapauden illuusio. Olenko jäänyt autiolle saarelle, onko täällä enää ketään muita? Pitääkö heittää pullopostia? Tällaista oli elämä ennen vanhaan! No tämä netti sentään muuten toimii ja puhelimen hain takaisin, joten elämä jatkunee kontaktikatkoisista koettelemuksista huolimatta.

19.6. 2019