Kristinuskon vaarallisuus

”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme”, sanoi Mika Waltari.

Puoli vuosisataa vanha lausuma pitää edelleen paikkansa, ehkä entistä suuremmalla syyllä. Jos joku lähimmäisemme tosissaan haluaa uskoa syntiin, sovitukseen ja kadotukseen, parasta hänen on pitää suunsa kiinni ja päänsä alhaalla. Uskonnosta on tullut tarkoin säädeltyä myrkkyä, jota vain sille omistetuissa laitoksissa saa vapaaehtoisille tarjoilla. Niissäkin on suotavaa välttää liian ehdottomia julistuksia.

En ymmärrä, miksi tämä vesitetty ja maallistunut luterilaisuus voisi toisaalta olla vaaraksi kenenkään mielenterveydelle. Jos radiosta sattuu kuulemaan hartauspuheita, niissä tavallisesti suositellaan yleisesti hyväksyttyä elämänviisautta. Aniharvoin kukaan saarnaa kistinuskon lujaa ydinsanomaa: helpompi on kamelin päästä neulansilmän lävitse… Eihän hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä pidä pelotella sellaisella. Ilmastonmuutoskin sisältää helpommin nieltävää mukavuudesta pidättäytymistä kuin ankara kristillinen sanoma. Jota ei siis nykyisin juuri kuulekaan. Onhan onneksi armo sentään sama kaikille.

Kun kävin koulua, ei tällaisia kysymyksiä koskaan noussut esiin. Aamuhartauksiin mentiin parijonossa, siellä veisattiin jos viitsittiin, uskontotunnilla ja kirkkohistorian tunneilla istuttiin ja joskus vietiin pakolla kirkkoon. Ei siitä muistaakseni isompaa harmia koitunut. Kirkossa oli yleensä ikävää ja saarna oli pitkä, mutta niistä selvisi kun ajatteli muita asioita. Mitään traumaa niistä ei matkaan tarttunut.

Nyt on suojeltava herkkähipiäisiä, muun uskontokunnan jäseniä, uskonnottomia ja ateisteja. Heidän kai arvioidaan olevan kovin helposti vaikutettavissa. Mutta kun maassa kerran vaikuttaa tämä laimea yleisluterilaisuus, eikö maahanmuuttajien kotouttamisenkin yksi osa voisi olla siihen tutustuttaminen käytännössä. Siihen kaikille yhteiset joulujuhlat vaikka sitten kirkossa tarjoaisivat hyvin luontevan ja helppotajuisen mahdollisuuden.

Kirkoissa pidetään muuten kaikenlaisia tilaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä tunnustuksellisen uskonnon kanssa. Jos joltain iskelmätähdeltä seurakunta kieltää konsertin pitämisen kirkossa, siitä nousee kauhea haloo. Kyllä siellä on suvaitsematonta porukkaa!  Mitä hyvänsä maallista viihdettä täytyy saada kirkossa helskytellä, kun puitteet kerran on niin komeat. Mutta auta armias jos jossain Kouvolassa kirkkoon olisi tulossa koululapsia pitämään yhteistä joulujuhlaa, se onkin hienon oikeusperiaatteemme vastaista. Maksusta saa houkutella kansaa kirkkoon, opettajan käskystä ei. Raja siellä, suo ja vetelä täällä.

Jos tehdään niin kuin oikeuskäytäntö vaatii, että ensin on mukava yhteinen juhla koulussa – ja sen lisäksi järjestetään halukkaille käynti joulukirkkoon, kuinka moni lähtee juhlaa tuplaamaan? Teoria ja käytäntö eivät kovin hyvin tässäkään klaffaa.

Uskontoa on ennenkin pyritty karsimaan eri tilaisuuksista. Kun Taata Sillanpää piti tunnettuja joulusaarnojaan radiossa, niiden vastaava toimittaja Matti Kurjensaari pääjohtaja Hella Wuolijoen pyynnöstä toppuutteli kirjailijaa, ettei niihin tarvitse liittää mitään kristillistä sanomaa, riittää tuttu maanläheinen joulutunnelma. Sillanpää hämmästyi: ”Minä olen aina kuvitellut, että kristinusko liittyy jollakin tavoin jouluun…”

12.11.2019

Päätalo, Vesa ja Varpio

Riemastuttavan hyviä juttuja Hesarissa, Esa Liljan essee Päätalosta ja Vesa Karosen arvio parista uudesta Päätalo-kirjasta. Tällaisia lukee mielikseen. Herätin Vesan puoli yhdeksältä puhelimella ja kiitin poikaa komeasta ravistelusta. Myhähteli siellä tyytyväisenä.

Kun kirjoitin sen Liljan mainitseman arvosteluni Päätalon kirjasta itsenäisyyspäiväksi 1978, seuraukset olivat kauaskantoiset. Sain ensin kustantajalta laatikollisen Päätalon siihen mennessä julkaistua tuotantoa. Sen jälkeen Päätalo lähetti minulle aina uuden kirjansa sen ilmestyessä kauniilla omistuksella varustettuna. Kirjoitinkin vielä aika monia arvosteluja niistä Hesariin ja Aamulehteen. Sittemmin Vesa otti vetääkseen Päätalon vankkureita. Tämän päivän arviosta näkyy, kuinka syvästi perehtynyt Päätalon tuntija hän on vieläkin. Antti Heikkisen ja Karoliina Timosen uudet kirjat hän käsittelee leppoisan ironisesti oikoen, mutta perimmältään oikeamielisesti.

Mehän istuimme Vesan kanssa viimeisen kerran Päätalon seurassa kesällä 2000 Rosendahlin ravintolassa Pyynikin Kesäteatterin ensi-illan jälkeen. Mukana olivat Leena Päätalo ja kustantaja Pekka Salojärvi. Ikimuistoinen ilta, Kallekin oli hyvässä vedossa ja kertoili kaikenlaista. Näytelmä oli Pohjalta ponnistaen, jota olimme Vesan kanssa sovittaneet. En muista että Kalle olisi sitä mitenkään kommentoinut, mutta selvästi mielissään hän oli siitä, että Iijoki-sarjaa esitettiin hänen kotikaupungissaan. Saman vuoden marraskuussa hän kuoli.

Päätalon hautajaiset Messukylän kirkossa menivät osaltani jokseenkin pommiin. Vieressäni istui Inkeri Kilpinen, jonka kännykkä alkoi soida juuri kun arkkua lähdettiin viemään alttarilta käytävälle. Inkeri etsi hädissään puhelinta, jolloin hänen käsilaukkunsa sisällys levisi kilisten kirkon kivipermannolle. Sen jälkeen Kirsi Kunnasta alkoi pyörryttää, ja hän pyysi minua kuljettamaan itsensä kotiin lepäämään. Näin minulta jäi kokematta Taivalkosken miesten arvokas rituaali, kun he lapioivat Kallen haudan umpeen. Kohtaukset olivat kuin suoraan Päätalon postuumista romaanista.

Päätalon maailmaan ei ole helppo päästä sisään, mutta kun on päässyt, teokset vievät mennessään. En ole lukenut koko tuotantoa edes kertaalleen, joten urakkaa vielä riittäisi. Ylöjärveläinen opettaja luki kaikki kahteen kertaan, ja kun häneltä kysyttiin, onko siitä mitään haittaa että lukee noin kauheasti Päätaloa, hän vastasi: – Ei siitä muuta haittaa ole, mutta ei kerkiä mitään muuta tekeen…

Perjantaina kävin pikipäin Tampereella tapaamassa poikaani isänpäivän edellä ja onnittelemassa samalla 80 vuotta täyttävää professoria ja kollegaa Yrjö Varpiota. Pirkkalaiskirjailijoiden toimistossa oli kodikas  kahvitilaisuus, jossa en ikävä kyllä voinut kertoa eilisestä löydöstäni. Ursula Viita-Leskelä lähetti ystävällisesti äitinsä Aila Meriluodon papereissa säilyneitä kirjeitäni Ailalle vuosilta 1972-74. Olemme silloin keskustelleet paljon Lauri Viidasta, josta Aila valmisteli kirjaa sarjaan Legenda jo eläessään. Hieno siitä tulikin. Varpio väitteli Viidasta samoihin aikoihin. Suhtauduin näköjään vähän epäillen hänen tutkimukseensa, kunnes kirjeeni kertoo:

”Itse Yrjö Varpiosta en voisi pahaa sanaa sanoa. Satuin tapaamaan miehen helmikuun alussa Tampereen yliopistossa, ja vaikutti perin sympaattiselta ja tärkeilemättömältä, juuri luotettavalta perustutkijalta. Sitä paitsi hän tavattoman ystävällisesti opasti minut alkuun kohden Sillanpää-arkistoa siellä yliopiston kellarissa, minne minulla nyt sitten on vapaa pääsy. Ja se on imponoiva varasto unohdettuja papereita, kirjeenvaihtoa yksin 55 mappia ynnä läjä muuta autuaasti unohdettua, läpikäymätöntä aineistoa.”

Sitten olen rämäpäisesti uhonnut, että ”sieltä räjäytän vielä täysin uuden tulkinnan, rajun rysäytyksen kirjallisuushistoriamme ja tutkimuksemme jähmettyneille laavakentille”. – Nuorena sitä sopii remmastella ja lupailla vaikka mitä, mutta kyllähän sen kanaverkkojen sisään sullotun arkiston raivasin perusteellisesti läpi, kun sain vahtimestarilta avaimen ja vapaan kulkuoikeuden Varpion vakuuksilla. Alkuperäisten papereitten lukeminen on aivan toista kuin digitoitujen. Siitä vielä myöhäiset kiitokset ja onnittelut. Kaksi kovaa täyttää tänä syksynä 80, talvisota ja Yrjö Varpio.

Onkohan Yrjö koskaan lukenut Päätaloa. En ole tullut kysyneeksi. Kyllä kai sentään, kun muuta tamperelaiskirjallisuutta tuntee läpikotaisin. Mutta ei voisi kuvitella aikaisempia professoreitani Annamari Sarajasta tai Kai Laitista pitelemässä kädessään Kalle Päätalon paksua kirjaa. Se olisi ollut heille kuin jokin vieras esine. Niin korkea kalkkimuuri kohosi vielä kansan rakastaman kirjailijan ja itseään arvostavan akateemisen tutkimuksen välillä. Berliinin muurin korkuinen! Lohkare sitä on minullakin kirjahyllyssä, paikan päältä noudettu. Tämähän menee aivan muisteluksi. Parasta lopettaa ennen kuin oikeasti alan, eikä siihen enää kauan menekään.

10.11.2019

Jotunista juteltua

Hieno aamu: ensilumi laskeutunut Sepänpuistoon! Tein tuimaa sauvalenkkiä puiston ympäri.

Yhtä hyvin herätti puolueiden kannatusgallup kommentteineen. Kerrankin kunnon liikahduksia. Demareilla vakava herätys, persuilla pyyhkii kovaa. Missä uinuu Soinin sininen tulevaisuus?

Sitten näin näköis-Aamulehdestä, että Simopekka Virkkulan juttu Yrjö Jylhästä ja kirjastani on komeasti kulttuurisivuilla. Päivä koheni entisestään.

Nyt pitäisi jo ryhtyä töihin. Torstai on toivoa täynnä. Eilisilta palaa ensin mieleen. Keskustelimme Maria Jotunista hänen nimikkoseuransa tilaisuudessa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Tätä varten kertasinkin vähän Jotunin tuotantoa ja huomasin taas, kuinka iskevän lyhytsanainen kirjailija hän on. Ensin tuntuu, että nämä novellit voi lukaista nopeasti, kunnes huomaa, että nämä vasta aikaa vaativatkin. Niin paljon Jotuni kätkee lakonisten rivien väleihin. Hän ilmaisee epäsuorasti yllättävän suorasukaisia asioita.

Tähän viittasi aikanaan F. E. Sillanpään lausuma Jotunin novelleista: ”Hienoa yskää ymmärrettävänä.” Jotuni oli niitä harvoja aikalaiskirjailijoita, joita Sillanpää tosissaan arvosti. Hän muisti lukeneensa lukiolaisena Rakkautta heti ilmestymisvuonna 1907 salaa huoltotädiltään. Kirjaa pidettiin rohkeana, ja sitä se on vieläkin.

Eeva-Liisa Haimelin johti puhetta Jotuni-seuran puheenjohtajana. Seura täytti 10 vuotta, joissain sen tilaisuuksissa olen käynyt Rikhardinkadun kirjastossa. Opiskelukaverini Pertti Lassilan kanssa kehuimme surutta Jotunin kieltä ja monitasoista ihmiskuvausta. Pertti vertasi Jotunia äskettäin suuresti juhlittuun Minna Canthiin ja totesi aivan oikein, että Canth on huomattavasti simppelimpi kirjailija. Hän sanoo juuri mitä tarkoittaa, ei ole vaikeuksia ymmärtää. Jotuni on monimutkaisempi ja vaatii enemmän tulkintaa. Ero selittää senkin, että Canthia on paljon käännetty, Jotunia niukasti.

Jotuni on hyvin auditiivinen kirjailija, kirjoitti korvakuulolta ja unohti turhat luonnonkuvaukset. Parhaita esimerkkejä tästä vaikkapa Hilda Husson pelkistetyt puhelinkeskustelut Lundqvistin kanssa. joka ei saa novelleissa edes suunvuoroa. Idean Jotuni kuuluu saaneen keskustelusta, jonka sattui kuulemaan seinän takaa. Jotunilla on kahdenlaisia ihmistyyppejä: naiivin tunteellisia, jotka odottavat oikeaa elämää, ja sitten kovia realisteja ja materialisteja, joiden tahtoon edellä mainitut usein taipuvat. Nainen on keskiössä, mutta ei mitenkään ihannoituna. Karskeja naisia novelleista löytyy.

Heini Tola on ohjannut kahteen kertaan Huojuvan talon, ja paikalla oli toinenkin saman teoksen ohjaaja, Eija-Elina Bergholm, joka teki vahvan neliosaisen tv-sarjan romaanista. Se on Jotunin kaiketi suosituin ja tunnetuin teos. Kirjailija itse panttasi sitä parikymmentä vuotta, kun se ei voittanut Otavan suurta romaanikilpailua 1935.  Perheväkivalta on kestävä ja aina ajankohtainen aihe. Tolan oli vaikea asetella henkilöitä sympatiansa piiriin, mutta tärkeintä oli välttää mustavalkoista asetelmaa. Myös Eeroa tuli ymmärtää ja nähdä Lea muunakin kuin uhrina.

Helena Ruuska kertoi kokemuksia Norssista, kuinka nuoret esimerkiksi Tšehovin Kolmeen sisareen suhtautuivat. Jotunista ei ollut kouluesimerkkiä, emmekä mekään häntä kouluaikoina lukeneet, Kiveä, Ahoa, Viitaa, Heminbgwaytä kylläkin. Nyt huomaan, että uusissa opetussuunnitelmissa edellytetään oppilaiden lukevan vähintään kahdeksan kokonaista kirjaa ja hyvä edes niin. Ehkä tottuvat pitemmän tekstin lukemiseen, vaikka pakko ei aina kanna kestävää satoa. Jotunin kohdalla rohkea mutta piilotettu seksuaalisuus voisi kiinnostaa aikamme koululaisia.

Yksi mietinnän aihe koski Jotunin maailmankuvaa. Meidän otsikkomme oli ”Onni ja epäily Maria Jotunin maailmassa”. Epäilyn puolelle hänen tekstinsä tahtovat liukua. Aika pessimistinen kirjailija hän on, olisiko suorastaan ihmisvihaaja toisin ajoin? Pienoisaromaani Arkielämää on hänen valoisimpiaan, ja senkin luettuaan Eino E. Suolahti kuulemma ihmetteli, onko maalla aina näin tylsää…

Ensi keväänä Maria Jotunin syntymästä tulee 140 vuotta, ja silloin on tiedossa ainakin elokuvanäytöksiä Reginassa ja luentosarja Työväenopistossa. Jotuni-seura tietysti panee pystyyn omia tapahtumiaan, tämä keskustelu oli vasta alkusoittoa. Jotunia on kohtalaisesti julkaistu SKS:n ja Otavan toimesta, näytelmiä on esillä silloin tällöin, viimeksi mainio keinottelun kuvaus Kultainen vasikka Kaupunginteatterissa., varsin ajankohtainen rahanhimon satiiri.

Voisi myös sanoa, että Jotuni osaa olla hyvinkin kryptinen kirjailija. Lukekaa vaikka novelli ”Ei kannattanut” kokoelmasta Rakkautta, Mistä siinä mielestänne on kysymys paitsi miehen vallankäytöstä ja mitä siinä oikeastaan tapahtuu? Jotuni kirjoitti myös aforismeja, kirpeitä ja oivaltavia, joita Eeva-Liisa meille alussa ja lopussa esitti. Kolme novellia luettiin esikoiskokoelmasta Suhteita – Herran teitä, Nainen ja Vapaus – niissäkin riittää tutkittavaa. Apua saa kahdesta elämäkerrasta, Irmeli Niemen ja Kari Tarkiaisen, ja kolmattakin kuulin jo kaavailtavan. Ollaan siis kuuntelulla.

7.11.2019

Liian suuria johtajia

Keskusteltiin autoritaarisista johtajista ja parlamentarismista eduskunnassa puhemiehen tiloissa, kun Matti Vanhanen isännöi Maanpuolustuskurssimme 143 kokoontumista. Vahvojen johtajien kaipuu kasvaa, eikä ihme, kun katsoo parlamentin toimintaa sen emämaassa Britanniassa. Siellä Boris Johnson yritti panna jäähylle koko rähisevän alahuoneen siksi aikaa, että saataisiin edes joitain päätöksiä läpi. Mitähän puhemies Matti täällä sanoisi, jos Antti Rinne yrittäisi samaa temppua vaikkapa soten vauhdittamiseksi. Teoreettinen ajatus, mutta ei kaukaa haettu.

Matti oli hyvässä vedossa kahden ison leikkauksen jälkeen ja piti kiintoisan alustuksen aikamme turbulensseista. Maailma kolminapaistuu, kaikki on liikkeessä ja tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Täällä lintukodossa hyristelemme toistaiseksi turvassa. Ei Putin meitä eikä länsi-Eurooppaa uhkaa, sen Mattikin vahvisti. Venäjä hakee uusia asemia Lähi-idässä. Sillä ei ole uusiutuvaa teollisuutta, sen idea on laajeneminen, kuten sanoi jo Mauno Koivisto. Kiinan kortit katsotaan, mutta Trump voi jo loppuviikosta sekoittaa kaiken. Elämme kiinnostavia aikoja.

Meillähän on huolen aiheena se, että presidentti Niinistö on liian suosittu! Se tietysti synkistää demokraattista mainettamme maailmalla. Muuan tyyppi, taisi olla ekonomisti Heikki Pursiainen, lausui Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa ihmettelynsä sen johdosta, että joku sisämaan harmaa juristi, jolla sattuu olemaan mitali rinnassa, kerää tällaisen kansansuosion. Eipä tullut mieleen,  että juristi on tehnyt hyvää työtä presidenttinä. Muistuttikin design-lehden päätoimittaja kohta, että miehellä on myös tyylikäs nuori vaimo, pieni poika ja koira. Nehän ovat vahvan johtajan tärkeimmät valttikortit?

Mitä sekoilevampaa on demokraattinen asiain hoito vaikkapa Italiassa, Espanjassa, ailahdellen Ranskassa ja pian Saksassakin Merkelin jälkeen, en näe vahvaa johtajaa kovinkaan suurena uhkana maanosamme kehitykselle.

Muuten, samassa Kulttuuriykkösessä pohdittiin 1920-luvun iloista aikaa verrattuna pian alkavan 2020-luvun näkymiin. Kosmologi Enqvist, yleensä järkevä mies, riehaantui mustaamaan vanhan 20-luvun mainetta fascistien marsseilla, Hitlerin ja Mussolinin valtaannousulla ym.  Mussolini marssi Roomaan 1922, mutta Hitler nousi valtaan kymmenen vuotta myöhemmin. Kaikkea ei voi panna diktaattorien niskoille.  Tulenkantajilla oli monesti ihan hauskaa Helsingissä ja Pariisissa. Kuinka sanoikaan Waltari: ”Ken ei ole ollut Pariisissa 1920-luvulla, ei tiedä mitä vapaus on.”

Nyt tiedämme asiasta vielä vähemmän. Muiden vapauksien ohessa sananvapaus kuristuu. Lait ja säännöt, korrekti käytös ja suppuun menevä suu ovat tämän ajan tunnusmerkkejä. Samalla paine purkautuu vihaisiin somepuheisiin.

Korkeimmalla oikeusviranomaisella on siis aikaa tutkia yhden kansanedustajan 15 vuotta vanhaa kirjoitusta ihan mahdollisena rikoksena. Siinä hän Raamattuun vedoten vastusti homoseksualismia ja loukkasi siis yhtä kansanryhmää. Poliisi on asian jo kertaalleen tutkinut ja katsonut syytteen aiheettomaksi. Johan on vanhan kirjoituksen tulkintaan käytetty aikaa, aivoja ja verovaroja. Samaan aikaan maassa jää tutkimatta suuri määrä todellisia rikoksia. Miten Mikko Paatero todistikaan: vain 10% omaisuusrikoksista pystytään selvittämään. Niin kai jos poliisi ja ylin viranomainen syynäävät tällaisia homojuttuja. Lisää poliisivoimia tarvitaan, koska kiistanalaisia juttujakin kirjoitetaan joka päivä lisää. Minne on karannut normaali järkikulta?

Ehdotan että saman tien kielletään koko Raamattu tai ainakin sen siteeraaminen missään tarkoituksessa. Siellähän on vaikka minkälaisia juttuja ja monia kansanryhmiä halvennetaan olan takaa. Jumala vihastuu milloin millekín joukolle ja jälki on hirveää. Yllytystä löytyy väkivaltaan ja vihan ilmaisuihin. Kiellettyjen kirjojen listalle vaan!

Ei ole Kalevalakaan putipuhdas arveluttavista aineksista. Louhi Pohjan akka on melko karkea ja häikäilemätön naissukupuolen edustaja ja antaa väärän kuvan yleensä pohjolan asukkaista. Ilmankos saamelaisia on aina sorrettu. Väinämöinen ansaitsee taannehtivat syytökset pedofiliasta ja sukupuolisesta ahdistelusta. Koko kansallinen kirjallisuutemme on käytävä läpi ja poistettava kohtaukset, joista voi koitua yllytystä mustalaisia, savolaisia tai turkulaisia vastaan. Stadin spurgut on usein kuvattu liian räikeässä valossa ottamatta huomioon heidän sosiaalisen asemansa alentumiseen johtuvia yhteiskunnallisia syitä.

Joku vahva oikeusviranomainen tähän tarvittaisiin, joka viheltäisi pelin poikki. Rajansa uskovaistenkin vainolla. Jospa tutkittaisiin välillä vaihteeksi yhtä suurella huolella taparikollisia, veronkiertäjiä ja mottoripyöräjengejä.

Näin jäätiin henkiin

Kiertue päättyi: Hämeenkyrössä, Nokialla, Turussa. Nyt taas Helsingissä.

Kun maalämpöputken poraus oli pihassa valmis, lähdin Nokialle Pihkatappiin saunomaan. Sina luki Aila Meriluodon runoja, me Mailan kanssa arvioimme ja hyväksyimme. Rakenneltiin pientä iltamaohjelmaa, joka aloittaa 15. joulukuuta Bar  5/5 kulttuuriklubilla Tampereella. Hienoja runoja, huokailimme. Lasimaalauksesta Sina aloitti ja pääsi toiseen kokoelmaan, Sairas tyttö tanssii. Jokunen näyte mahtuu mukaan myöhäisemmästä Elämästä. 

Miten aukesikaan tähtinen syystaivas puntun lämmöstä! Se tuntui liittyvän osana runoihin, olevan ikään kuin autenttinen taideteos. Sinan ruhtinaallinen tarjoilu täydensi pyhäin odotuksen.

Ajelin sieltä lauantaina Turkuun, missä pidettiin Erkki Mäkisen muistokonsertti Näin jäätiin henkiin. Paikkana oli T-talo vanhan Hämeentien varrella. Marja tuli mukaan suoraan Helsingistä, Salla Puolalanpuistosta. Muuta väkeä kertyi perinteisen työväentalon sali täyteen.

Tämä oli jo kolmas Mäkisen muistotilaisuus. Hän kuoli 2003 54-vuotiaana vaikeaan sairauteen. Kävin häntä katsomassa muutamia kertoja Liedon hoitokodissa. Riipaisevia käyntejä. Voimamies kuihtui silmissä. Markku Into kirjoitti tilanteesta hyvän runon, jonka Tapio Kouki esitti. Juuri niin minäkin käynnit koin.

Tästä kertyi lämmin, läheinen ja hyvin aito muistokonsertti. Kuultiin 15 Erkin sanoittamaa laulua eri artistien esittäminä. Elina Partanen kuului järjestäjiin ja hänellä oli hyvät laulut: Tuulessa soitto sous ja Uinu untuvainen sekä Häälaulu yhdessä Dick Holmströmin kanssa. Useimmat laulut olivat peräisin Erkin näytelmistä. Kun aikanaan näin monet ensi-illassaan, tuli tuttu haikea ja kirpaiseva olo.

Tämä oli jo toinen nostalgialataus samalla viikolla, kun maanantaina kuuntelimme niitä Kaj Chydeniuksen lauluja. Elina esiintyi molemmissa ja hommasi meille ystävällisesti liputkin Finlandia-taloon. Tämä Erkin ilta oli  vaatimattomampi, mutta ainakin meille ystäville koskettavampi kuin Chyden virallisempi konsertti. Tippa kierähti väkisin silmään monessakin kohden.

Siellähän oli kuten parlamentaarikko Aki Lindén vieressäni totesi entisen poliittisen nuorisoliikkeen vahva edustus paikalla. Turun vanhat taistolaiset kokoontuivat muistojensa äärelle. Tapio Kouki vapautti tunnelmaa sarkasmillaan: Kun silloin suunniteltiin kuumeisesti vallankumousta Kulttuurityöntekijöiden liitossa, mitäs nyt sanotte, kun se on valmis?

Erkki horjui vähän rintamien välissä ja minähän oli Turun käynneilläni aivan ulkopuolinen, mutta muistan ne ajat hyvin. Ei sitten tullut sitä vallankumousta, Luojan kiitos. Tuula Amberlan esittämä Alla Otavan jatkoi kosmista viritystä mielessäni siitä, mihin Pihkatapin puntussa oli jääty.

Toisella puoliajalla tunnelma nousi väkevästi. Anneli Saaristo, Erkin luottolaulaja, kohotti loppunousun kattoon Viimeisellä valssilla Viipurissa, Neidonryöstöllä, Kirsikankukalla ja kaikkien laulajien rintamalla finaalissa Näin jäätiin henkiin.  Loistava idea oli Annelilta se, että hän luki Erkkulin hänelle lähettämiä riemukkaita haukkumakirjeitä. Erkki tähtäsi kaupalliseen menestykseen Annelin imussa, vaikka kuinka luokkataistelua saarnasi. Jussi Helminen juonsi illan ansiokkaasti esitellen Erkin tekstejä romaaneista ja näytelmistä. Paljon olisi muisteltavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Hämeenkyrössä teimme heinää, toikkaroimme kylillä  ja Erkki näyttelikin Myllykolussa 70-luvun vallattomina vuosina. Elämä oli auki laidasta laitaan.

Lopuksi syötiin soppaillallinen, juotiin viiniä ja tavattiin tuttuja. Erityisen lämpimiä hetkiä vietimme Elinan, Tiina Parkkisen ja muutamien muiden kanssa. Tapasin myös Erkin miehekkään pojan Aleksin, jolla on kaksi pientä lasta, joka vaikuttaa Espoossa ja opettaa filosofiaa koulussa. Hyvin on poika myllystä selvinnyt. Sali oli kuin yhtä perhettä, vähän harmaantunutta ja luovuttanutta, mutta silti säihkysilmäistä ja intomielistä. Näin jäätiin henkiin, kaikesta huolimatta.

3.11.2019

Juhannusranttali

Aamulehti kertoo, että TTT:n Juhannustanssit on floppi, yleisöä ei käy, suuri sali on puolillaan. Loppuvuoden myynnistä puuttuu 70%, kevään esityksiä jouduttaneen peruuttamaan.

Kuinka näin on käynyt? Esitys on viime vuosikymmenien kehutuimpia Tampereella. Ihan pääkirjoitussivulla tätä teatteritapausta on ylistetty. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun yleisö ei tottele kriitikoita.

Täytyi mennä uteliaisuudesta katsomaan kyseistä tussahdusta. Miten Salaman romaani on onnistuttu rusikoimaan? Lipun sai helposti neljänneltä riviltä. Ensin luulin tulleeni koululaisnäytäntöön, niin alaikäistä oli yleisö. Sekin puolisalia, joka oli paikalle houkuteltu.

Muistan hyvin romaanin ilmestymisen 1964. Nuori olin minäkin silloin. Parikymppisenä opiskelijana ostin Juhannustanssit Suomalaisesta kirjakaupasta ja luin heti kotona. Aikamoinen jysähdys se oli. Mitä siitä on jäänyt tähän TTT:n esitykseen?

Ensimmäisen 20 minuutin ajan tunnistin vielä Salaman repliikit. Puolen tunnin paikkeilla esitys tuli hulluksi, kadotti suuntansa ja alkoi sekoilla. Kun kokko karkaa, esityksestä häipyy loppukin järki. Bändi heittää housut jalasta. Toisella puoliskolla on kokoavaa yritystä, joka raukeaa, kun päättävät lopettaa näyttelemisen.

Voihan näinkin tehdä. Otetaan yleisöstä joku juippi juttelemaan yhden näyttelijän kanssa. Sitten halaillaan. Loppu on hiljaisuutta, onneksi musiikiksi kutsuttu möly lakkaa. Viisi minuuttia mykkää hortoilua. Näyttelijät nousevat kiittämään, vaimeampia aplodeja ei kai ole tässä salissa koskaan kuultu. Yleishämmentynyt tunnelma. Tää oli siis tässä.

Salaman romaanissa bussin palaminen lopussa on antiikin tragedian kaltainen katharsis. Tässä tehdään anti-katharsis, väsynyt luovutus. Apea alasajo. Päästetään sekavasti edennyt juttu käsistä.

Muutama hyvä kohtaus. Helmelän ja Helenan nussiminen muistuttaa romaanin kuvausta, mutta sehän luetaankin suoraan romaanista. Jyrki Mänttäri on ponteva, Miia Selin on aito Helena. Kenttäläisen hyvin alkava rooli hajoaa silpuksi, kun teatteri ryhtyy intertekstualisoitumaan. Salaman romaani haukutaan sivumennen näyttelijäin suulla, kirjaa heitellään permannolle. Turhia silmäniskuja, halpaa yleisön kosiskelua.

Aikanaan sensuroidut kohtaukset tarjoillaan kuin makupalat seinäkirjoitusten siivittäminä. Hiltusen pilasaarna, josta jumalanpilkkasyyte nousi, saa erityiskohtelun. Jeesuksen seurustelusta tiineen aasintamman kanssa tehdään irrallinen vitsinumero, joka ei liity mihinkään.  Miten sanoi teatterinjohtaja Kautto Aamulehdessä: nuoriso on löytänyt esityksen, se on kuulemma arvokasta tulevaisuutta ajatellen. Eli mitä he oikeastaan löytävät? Mikä onkaan sanoma. Parilta penkiltä kuului vaimeaa tirskuntaa. Siinä koko sensaatio. Ohjaaja on Linda Wallgren.

Katsoin mitä kirjoitin TTT:n historiaan edellisestä Juhannustanssista 1981, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm: ”Todellisuus, joka realismin hengessä tähtäsi sosialistiseen tulevaisuuteen, oli hajonnut pirstaleiksi. Jäljellä oli repaleinen sielu, musta raivo ja Kullervon kirous.” Jälkimmäinen oli viittaus Kalle Holmbergin samanaikaiseen ohjaukseen Helsingissä, missä hän julisti: ”Ei ole olemassa teatteria kaikille. Yleisö ei ole karjalauma eikä teatteri sen juottoastia.”

Ei siis mitään uutta syysauringon alla. Uutta kertoi sen sijaan Jukka Kemppinen blogissaan. Luettuaan romaanin vedokset junassa Tampereelta Helsinkiin hän juristina päätteli, että tämä on selvä jumalanpilkka-asia. Hänet naurettiin ulos Otavasta. Kohta syyte jyrähti. Ajankuvaa monentasoista, joka tatterissa onnistutaan sirkusefektein venyttämään ja vesittämään.

Tein tällä viikolla jotain järkevääkin. Seurasin kun kaksi päivää pihassa porattiin maan uumeniin 320 metriä. Sieltä lämpö pian nousee. Konkreettinen ympäristöteko, joka hyödyttää myös tilejä. Elämä on onneksi todellista eikä teatteria.

1.11.2019

Judy ja Chyde

Seitsemisen vuotta sitten luin käsiin osuneen John Meyerin kirjan Heartbraker. My life with JUDY GARLAND. Ilmestynyt USA:ssa 1983, Lontoossa 1987.Se kertoo nuoren muusikon ja varttuneemman laulajan kohtaamisesta lokakuussa 1968 ja heidän lyhyestä suhteestaan tammikuuhun 1969, paria kuukautta ennen tähden kuolemaa. Runsaat kolme kuukautta yhteistä elämää, ja siitä Meyer on kääräissyt yli 300-sivuisen muistelman. Pääteemana on hänen yrityksensä saada  Garland palaamaan alkoholin ja huumeiden vallasta vielä kerran estradille, mikä onnistuikin suurin ponnistuksin ja vaihtelevalla menestyksellä. Elävä ristiriitainen luonnekuva syntyy  laulajasta.

Kirja palasi mieleeni, kun näimme tuoreen elokuvan Judy, jossa Renée Zellweger esittää aivan ihmeellisesti tätä loistavaa ja neuroottista laulajaa. Zellweger paitsi laulaa vaikuttavasti, myös muistuttaa ulkoisesti suun suipistuksia myöten esikuvaansa voi sanoa erehdyttävästi. Hän on tutkinut tarkkaan Garlandin eleitä, ilmeitä ja jäljittelee hänen ääntään niin, että elokuvan uskoisi äänitetyksi autenttisilla tallenteilla. Näin ei kuitenkaan ole, Zellweger tosiaan laulaa itse kuin Garland. Ihme jollei tästä jo Oscar heltiä. (Kuvissa aito ja näyttelijä) 

Muuten elokuva on tähtielämäkertojen tapaan hieman kliseinen ja ohut, mutta hyvin viihdyttävä ja paikoin suorastaan liikuttava. Jos sattuu vapaa ilta, menkää nauttimaan Maximin ylellisille nojatuoleille. En kyllä ymmärrä, miksi leffaa katsoessa pitäisi nykyään juoda ja syödä, onhan siinä vaikka Kämp nurkan takana. Silti hienoa, että Maxim on palannut.

Maanantaina saimme sattumoisin liput Kaj Chydeniuksen juhlakonserttiin Finlandia-taloon. Salla sen esikatseli innoissaan jo sunnuntaina. Olihan se nostalginen potpuri menneiltä vuosikymmeniltä. Näin Lapualaisoopperan toisen tai kolmannen esityksen keväällä 1966, pysyvästi se jäi mieleen. Maestro Chydenius takoi pianoa Vanhan juhlasalin nurkassa kuin vimmattu. Joku laulu olisi sieltäkin saanut olla konsertissa mukana. Nyt vain juontaja Lauri Maijala muisteli myöhempää versiota oopperasta, missä lauloi kuulemma Kosolaa.

Ensimmäinen puolisko konserttia oli hieman monotoninen, samantyyppisten sävellysten kulkue. Toisella puoliajalla esitykset piristyivät ja saivat vaihtelua. Hyvin vakavasti ja arvokkaasti laulut esitettiin. Tunnelma lämpeni vasta lopussa ja yleisö pääsi haltioihinsa. Kauniisti Chyde antaa ensi sijan runoilijoille. Siksi oli outoa, että läheskään kaikkia ei esitelty tai edes mainittu juonnoissa. Claes Andersson ja jopa Peltsi Pellonpää (!) saivat vainajina huomiota, mutta äsken edesmennyt Aila Meriluoto sivuutettiin. Olisin mielelläni kuullut enemmän maestron itsensä murahduksia suhteestaan runoihin. ja sävellyksiin  Ne saivat nyt puhua puolestaan. Esittelyjen sijaan kuulimme juontajan paperista (!) lukemia ylipitkiä reipasteluja.

Mutta kaikkiaan arvokas ilta, nimenomaan sellainen. Vähän pompöösi, mitä kultaisella 60-luvulla kaihdettiin kaikin voimin. Chydeniuksen komeat pojat kunnostautuivat, niin myös monet muut. Muutamat ruotsinkieliset runot olivat kauniita, eloon heräsivät myös klassikot Alfhild ja Nuoruustango., esittäjinä Kuju Hyttinen ja Aurora Manninen (Marjan ottamassa kuvassa). Illan huipensi tietysti Kalliolle kukkulalle, aikoinaan Teatterikoulun harjoituksiin sävelletty. Kiitos Chyde runoudelle tehdyistä palveluksista!

29.10.2019

 

 

Messumuistoja

 

Leelo Tungalin romaani Toveri lapsi sykähdyttää. Synkkä aihe, äidin vangitseminen, kääntyy lapsen silmin sittenkin toivontäyteiseksi. Stalinin ajan vainoja eletään. Puoli kansaa kyyditään, toinen puoli nujerrretaan pelolla. Äidin rikos on Viron kansallislaulun opettaminen koulussa. Romaanin suuri avu on huumori, joka auttaa kestämään, lukijaakin. Päähenkilö on ylpeä, kun bussin konduktööri nimittää häntä toveri lapseksi. Suuri arvonnousu, ei enää pelkkä lapsi.

Sain Leelo Tungalilta nimikirjoituksen kirjaan. Anja Salokannel haastatteli asiantuntevasti. Kirjasta on tehty erinomainen elokuva Viron itsenäisyyden kunniaksi.

Arto Luukkanen puhui repäisevästi Ukrainan ja Venäjän suhteista Kiovassa kaivamiensa arkistotietojen valossa. Suhteet ovat tulehtuneet vuosikymmeniksi, Krimin ryöstöä ei anneta anteeksi. Korruptio kukoistaa, mutta silti maassa eletään suhteellisen normaalisti. Jos Venäjä on Italia, Ukraina on Sisilia, Luukkanen tiivisti. Oli siepattava lukuun Luukkasen uusi kirja Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava). Kuinka Suomi selviää? Putin on jo pehmenemässä, uusimmissa uutiskuvissa entinen atleetti poimii tatteja.

Teemu Keskisarja on hyvä täräyttelijä, vaikka Matti Klinge moittii hänen Kivi-tulkintojaan kliseisen sosiaalihistoriallisiksi. Kivi ei kuulunut agraarimaailmaan, hänen isänsä oli käsityöläinen. Eikä hän ollut torpan poika, sen todistaa komea kotitalo Palojoella. Talvisodasta Keskisarja puhui messuilla niin pontevasti, että Klinge olisi kaksin verroin kauhistunut. Teemu kehui rintamamiehet ja hevoset ja koko Suomen taitavista torjuntataisteluista. Armeija marssii kavioilla. Kai Häggman ja Jukka Kukkonen täydensivät. Hyviä keskusteluja kuuntelee ilokseen.

Pitää oikeastaan ihmetellä, että näin sankat kansanjoukot kerääntyvät kirjojen äärelle joka vuosi. Ei tämä kansa ole lukutaitoa vielä hylännyt. Useissa keskusteluissa istumapaikat loppuivat alkuunsa. Suurin yleisö oli tietysti Loirilla ja Tervolla, mutta brittivieras David Nicholls (kuva) sanoi, ettei hän ole koskaan esiintynyt näin suurelle yleisölle. Kuuntelimme sujuvasti englantia. Marja sai Nichollsin suomennettuun romaaniin Suloinen suru (Sweet Sorrow) kivan omistuksen. Lukuhaluja herättävä kirja, tekijä entinen (epäonnistunut) näyttelijä.

Marja kuunteli Eric Vuillardia, joka oli kuulemma säkenöivä esiintyjä, ja osti teoksensa alkukielellä L’ordre du jour (Päiväkäsky). Françoise Saganiakin löysi ranskan harjoitukseksi.

Tervon Loiri on mainettaan parempi kirja, siinähän on tehty pätevää taustatyötä jopa teatterihistorian osalta. Minua kiinnostaa tämä Matti-Pojan tarina ihan senkin vuoksi, että olemme saman vuoden 1945 lapsia. Paljon on kirjassa tuttua ajankuvaa, ei kovin uutta eikä syvällistä, mutta nostalgista kumminkin. Olen vasta möhkäleen puolivälissä.

Herkistyimme yläkerrassa Eija-Riitta Korholan viisaiden sanojen äärelle. Hän kertoi sairastumisestaan ja selviytymisestään ja suhteestaan isään hyvin koskettavasti. Ehkä messujen syvin puheenvuoro.

Aina välillä nautimme lounasta ja joimme kahvia, taas jaksoi. Kirsti Kontio-Ollila ja Jukka Parkkinen liittyivät seuraan. Muutenkin messuilla tulee jatkuvasti tuttuja vastaan. Olin ensimmäistä kertaa pariin vuosikymmeneen vapaana turistina paikalla, sain vain kierrellä ja kuunnella. Todella hauskaa. Ensi vuonna on taas uusi kirja matkassa, lupaan. Jos lavalle enää huolitaan. Klingekin pahoitteli etabloituneiden syrjimistä uusituilla messuilla. Meitä halutaan kuulla, hän vakuutti. Täydensin päiväkirjakokoelmaani Paššan epäsuosiolla

Henrik Meinander kertoi vuoden 1968 merkityksestä eräälle sukupolvelle, johon itsekin kuulun. Jotakin muistaisin, aika paljonkin. Samalla lavalla keskusteltiin vilkkaasti Märta Tikkasen kirjeistä, joita Marja lukee parhaillaan. Ihmeen kiukkuinen hän jaksaa olla kriitikoilleen, Suvi Ahola vastaa tänään hyvin Hesarissa. Raija Oranen kertoi ihailevasti romaanihenkilöstään Mauno Koivistosta, jota Jukka Seppinen kohtuuttomasti panetteli. Suuret hahmot herättävät intohimoja, vaikka Manu piti matalaa profiilia.

Dekkaristejakin kuuntelin. Outi Pakkasen Helmimiehen luin loppuun, sympaattinen ja pehmeän henkevä Helsingin kuvaus, jossa rikos jää syrjemmäksi. On hyvä, että kirjailijat huoltavat säännöllisesti hyvää Helsinkiämme. Näin näemme sen aina vähän uusin silmin. Leena Lehtolaisen Henkivartija oli kesän lukuelämyksiä, siinä taas uusmaalainen lähimiljöö herää eloon, samoin Venäjän mafian lonkerot.

Kirjojen määrä pyörryttää aina vaan, ja joka vuosi niitä ilmestyy lisää. Mistä saisin lisää lukuaikaa? Olen siinä suhteessa vähän epätoivoinen. Mutta nautitaan täysin rinnoin kaikesta siitä mikä sentään keritään tämän elämän aikana ahmia ja sulattaa. Lukeminen kannattaa aina.

27.10.2019

Lasinkirkas, kimmeltävä

 

 

 

 

 

Aila Meriluoto on kuollut. Hän ehti kunnioitettavaan 95 vuoden ikään. Vielä vuosi sitten hän hissutteli asunnossaan Arkadiankadulla, jossa lapset kävivät häntä hoitamassa. Sitten tuli lähtö sairaalaan ja hoitokotiin. Päiväkirjaa hän kirjoitti viimeisiin vuosiin saakka, saattoi irrota jokunen runokin.

Ailan ääni helähti iloisen tyttömäisenä, kun hänelle soitti. Muisti tosin alkoi pettää. Aina hän vastaili valoisasti kuulumisistaan. En muista hänen kertaakaan valittaneen yleensä mistään, vaikka vastamäkeä riitti. Siinä oli harvinaisen sisukas ja selviytymiskykyinen nainen, kun ajattelee hänen elämänvaiheitaan vahvojen ja arvaattomien miestensä kanssa.

En nyt ryhdy arvioimaan hänen runouttaan. Sillä on kirkas klassinen paikkansa runoutemme historiassa. Kun hän äityi prosaistiksi ja julkaisi päiväkirjojaan, syntyi hälinää. Rohkeasti hän revitteli ja tilitti naisen tuntoja. Hänellä riitti aineistoa. Myös muutaman dekkarin hän kirjoitti ja mainioita lastenkirjoja. Pommorommo naurattaa edelleen lapsia. Hän teki suuria käännöstöitä, Rilkestä ja Harry Martinsonin Aniarasta alkaen. Nyt avaruusrunoelma on noussut teatteriinkin. Me tutustuimme hänen romaaninsa Peter Peter filmausten aikaan. Vainaa on jo ohjaajakin, Matti Kassila.

Aina tulee haikeus, kun kirkas kohta sammuu. Ailaa ei varsinaisesti voi surra, niin hauskoja muistoja hänestä nousee heti mieleen. Kun tein hänestä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea yhdeksän vuotta sitten, hän oli riemuisa ja pulppuileva haastateltava, vaikka kaikki asiat eivät enää muistuneet mieleen. Kursailematta hän avasi arkistojaan ja pölytti kirjeitään elämänkuvausta varten. Tosin hän hätkähteli ja valvoi pari yötä lukiessaan valmista käsikirjoitusta. Onhan se aika rankkaa elämää, mutta ei hän halunnut sitä peitelläkään. Runotytöstä kasvoi eräs keski-ikäisen feminismin uranaukoja.

Aila kuoli vanhimman tyttärensä Ursulan nimipäivänä. Onkohan siinä viesti. Ursula hänestä eniten huolta ja vastuuta kantoi. Tutustuin Ursulaan jo opiskeluvuosina, hänkin käännöksiä ja kirjallista työtä tehnyt kielten opettaja. Miten muistot taas kulkevat. Ursulalla on sama piirre kuin äidillään, häntä asiat herkästi huvittavat. Sisaruksia on kaikkiaan neljä, isä oli Lauri Viita.

Toinen vahva, rohkea nainen on poistunut jokseenkin saman ikäisenä: Kyllikki Forssell. Hänestä on jo paljon ja pätevästi kirjoitettu, ei mitään lisäämistä. Meillä oli hänen kanssaan eräs kiintoisa yhteistyön yritys, näytelmä Ida Aalbergista, jonka Forssell tilasi minulta. Sillä hänen piti suorastaan juhlia. Kirjoitinkin yhden version, mutta emme tavoittaneet yhteistä aaltopituutta. Lisäksi teatterin johto tuli väliin ja valitsi Kyllikille toisen kappaleen ei mikään suuri menestys muistaakseni. Silti muutamista tapaamisista jäi tyylikäs muisto. Teatterissa ei ole enää hänen kaltaisiaan suuria persoonallisuuksia, ei ainakaan saman mittaluokan taiteilijoita. Niitä ei enää synny tasapäiden maailmassa.

Näitä aamuvarhaisella naputellessani vilkuilen samalla puhelimen ruudulta keisari Naruhiton kruunaijaisia Japanissa. Historiallinen päivä. En lakkaa ihmettelemstä sitä, että tuohon lompsaa pienempään lätyskään tulee suoraa lähetystä hienosta seremoniasta maapallon toiselta puolelta. Sauli ja Jenni purjehtivat juuri sisään. Taikuutta tämä on, ei enää ihmisälyn käsitettävissä. Eipä silti, yhtä ihmeellisen matkan avaa Aniara Ailan suomentamin säkein.  Yhä pienemmässä universumissa elämme.

22.10.2019

Helsinki kirjoissa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sain pikahälytyksen. Juha Järvelä oli sairastunut, kun hänen piti olla Akateemisen kohtauspaikalla esittelemässä kirjaansa Mika Waltarin Helsinki (Minerva). Nousin varamiehenä lavalle. Keskustelimme kirjasta sujuvasti Pekka Saaraisen kanssa.

Tästä oli se hyöty, että tulin selanneeksi koko kirjan, vaikka siinä on paljon tuttua juttua. On sanottava, että se on erinomaisen huolellisesti tehty, kiinnostavasti kuvitettu ja luotettavasti koottu hakuteos. Waltarin ja Helsingin harrastajille siitä on paljon iloa. Monia kävelyretkiä voi sen perusteella suunnitella.

Samalla huomaa taas, kuinka huimaavan kattava Helsingin kuvaaja Waltari oli. Kaikki vanhat kaupunginosat ja monet korttelit ainakin jollain tavoin sivuavat hänen elämäänsä tai tuotantoaan. Lisäksi on elokuvista tuttuja miljöitä ja rakennuksia. Etelä-Helsinki ja Töölö ovat parhaiten edustettuina, mutta Kruunuhakaa ja Sörkkaakin käsitellään. Mika syntyi Siltasaaressa, ei hän ollut vain porvarien ja keskiluokan kuvaaja. Tuottelias kirjailija on kuvannut monia muita kaupunkeja, Pariisia, Roomaa, Istanbulia vain muutamia keskeisiä poimiakseni. Kuka pystyy verroille?

Järvelän kirjasta saa hyvän selon mm. Kammion kuulusta  ja salaperäisestä sairaalasta, missä Sillanpää ja Waltari sota-aikana oleskelivat yhtaikaa. Järvelä kertoo monin versioin kerrotun kulttuurikaskun heistä aivan oikein, koska on lukenut sen elämäkerrastani. Hänellä on muutenkin hyvät lähteet, on itsekin väitellyt Waltarin varhaistuotannosta, muistaakseni sen sukupuolisista piirteistä. Waltarin tutkimuksella ei ole loppua. Jyväskylän poika on perehtynyt suorastaan yliperusteellisesti (280 s.) Helsingin topografiaan, jonka mukaan kirja jäsentyy. Kannattaa tutkiskella.

Istahdimme Minervan kustantajien Pekan ja Jorman kanssa viereiseen La Famigliaan lounaalle. Kuulin tuoreita terveisiä Frankfurtin kirjamessuilta sekä tietoja kirja-alan nykyisistä vaikeuksista jos kohta myös toivon pilkkeistä. Äänikirjat etenevät. Kirjoja räätälöidään kohta jo tulevan formaatin mukaan, mikä tuntuu vähän kahlitsevalta trendiltä. Mutta kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten toivorikkautta ei pidä heittää.

Oodissa viivähdin torstaina kuuntelemaan kahta muuta Helsingin kirjailijaa, Outi Pakkasta ja Timo Saartoa. Pakkasen uusin Helmimies on Marjalla luvun alla. Hän usein testaa uusia kirjoja minulle. Pakkasen kirja on kuulemma yllättävänkin mielenkiintoinen, siinä kuljetaan taas meidän nurkilla, Anna Laine kävelyttää mäyräkoiraansa Justiinaa (Justus on kuollut) pitkin Sepänkatua ja Tarkk’ampujankatu on yksi näyttämö. Tämä lisää kirjan lokaalista vetovoimaa. Lisäksi nimihenkilö Helmimies on jännä tyyppi, sarjakuvataiteilija, jolla on virolaisia yhteyksiä. Taitaa siirtyä yöpöydälleni.

Timo Saarron kirjoista olen lukenut Kuoleman kuukauden: hyvin tutkittu keskitasoinen kuvaus loppuvuoden 1917 väkivaltaisista tapahtumista Helsingissä. Mellakoita on täälläkin ollut, vaikka ei niin hurjia kuin Barcelonassa. Saarto on monipuolinen kaveri, teologi ja muusikko, joka viihdytti yleisöä lauluilla Oodissa. Juonnoista kuului, että slangin bamlaaminen on stadilaisten uusi stydis, kliffaa jos se elävöitetään, mutta väkisin ei kannata työntää putkeen.

Akateemisessa alkoi taas pyörryttää kirjojen määrä, vaikka se on vain pisara jostain Frankfurtin valtamerestä. Ihminen ehtii elinaikanaan lukea kuulemma 0,03 promilleä maailmankirjallisuuden parhaimmistosta. Hyvä jos tuonkin verran. Lopun aikaa voi vaikka dallailla pitkin tätä armasta stadia.

20.10.2019