Prahan kevät

Kilkuttelemme vanhalla ratikalla Malá Stranan kujia kuin myös Staré Mêston leveämpiä katuja. Maalaukselliset näkymät vaihtelevat. Matkan viihtyvyyttä lisää konduktööri, joka tarjoilee kuohuviiniä ja olutta kohteliain ottein. Puhumaton ilmeikäs mies univormussaan ja koppalakissaan on kuin suoraan kävellyt Milos Formanin elokuvasta.

Ajelu ei kuulunut Prahan normaaliin liikenteeseen, vaan oli tulokierros Aku Ahjolinnan ja Pekka Lapinlammen kekseliäästi ideoimalla erikoismatkalla. Mitä kaikkea seurasi pitkän viikonlopun mittaan ei ehkä mahdu yhteen juttuun. Olin kuudennen kerran Prahassa, ja silti tuntui kuin kaupunki näytti uudet kasvot ja avautui entistä värikkäämmin.

Alkuun ihailimme Strahovin luostarin ainutlaatuista kirjastoa, sen arvoteoksia ja filosofista ja teologista salia. Luostarissa oli myös mainio keittiö, josta kannettiin ensimmäiset kuohuvat oluet ja leipien sisään duunattua gulaššikeittoa. Tästä autuus aukeni.

Sergei Prokofjevin ooppera Rakkaus kolmeen appelsiiniin on aika pöhkö teos (nähty Suomessa 1970), mutta kun se pannaan hyvään ohjaukseen Kansallisteatterin suurelle lavalle ja artistit osaavat asiansa, katseleehan sitä.  Prokofjevin musiikki rämäytteli aikansa avantgardea. Teatteri itsessään on upea, pelkästä salongista jo nauttii. Käsiohjelmassa on dramaturgin Ondrej Hucinin tiheä 30-sivuinen (!) essee teoksesta, joten jos joskus haluan todella tietää mistä ooppera kertoo, lukaisenpa sen.

Kansallisteatterin kyljessä majailee nykyisin kuuluisa Laterna Magika moderneissa tiloissaan, mutta on selvästi menettänyt suuren osan alkuaikojensa magiikasta. Jo vuodesta 1977 periytyvä Kouzelny (ihmeellinen) Cirkus on huipputaidoissaankin harmiton turistipyydys. Teknisesti taiturimainen esitys on vailla sitä salaisuuden kosketusta, joka vielä menneinä vuosikymmeninä katsojia villitsi. Kuulimme silloin mukana tanssineen taiteilijattaren haikeita muistoja tästä ihmeiden teatterista.

Iltaohjelmien ehdoton huipennus oli Prahan festivaalien konsertti Kaupungintalon Smetana-salissa. Olenko koskaan kuullut yhtä jumalaista viulunsoittoa kuin Lisa Batiashvilin solistoima Bartókin viulukonsertto no 1? Kun viulisti veti ylimääräisenä tšekkien rakkaimman kansallismelodian, yleisö suorastaan itki ja hurrasi. Antonio Poppanon johtama Rooman Kansallisen Akatemian (di Santa Cecilia) orkesteri soitti komeasti ja voimallisesti Musorgskia ja Rimsky-Korsakovin Šeherazáden op. 35.  Muistettava ilta, kohottava kokemus.

Kun olen aina asunut isäntien valitsemissa hotelleissa vanhan keskustan vaiheilla, oli virkistävää tutustua Malá Stranan pittoreskimpaan puoleen ja varsinkin kodikkaaseen Hotelli Kampaan. Sieltä tein yksinäisen vaelluksen katukylteista rikkaan Nerudovon laelle ja löysin Jan Nerudan asuman talon. Tämä Aleksis Kiven aikalainen on kirjoittanut hupaisia Prahalaistarinoita, joita luin matkalla Eero Balkin suomennoksena. Kirjailijoita Tšekissä kunnioitetaan kuten muitakin taiteilijoita; Nerudan talon seinässä oli neliömetrin kokoinen kyltti miehestä muistuttamassa.

Samalla kävelyllä poikkesin Kafka-museoon ja haikailin taas Helsingin puuttuvia kirjailijamuseoita – kunhan nyt saataisiin pian edes se Waltarin koti katsottavaksi. Pimeään yläkerrokseen nykyteknisin keinoin luotu museo on tunnelmaltaan aidosti kafkalainen. Marja tutustui samaan aikaan ryhmän mukana upeaan Musiikkimuseoon ja riemastui saadessaan arvokasta lisätietoa Polyphon-musiikkilaitteesta jollainen meillä on kotonakin, äitini rakastama perintöesine. Lintujen loputon konsertti kukkivissa puistoissa ilahdutti häntä bonuksena kaiken päälle.

Balettikoulutusta ja Muchan taidetta seurueellemme esiteltiin myös, mutta yliveto oli Velcopopovitšin perinteikäs olutpanimo maistiaisineen – uskoimme hyvinkin, että sieltä virtaa ulos maailman parasta olutta. Sen sijaan käynti legendaarisessa Barrandovin filmistudiossa oli pettymys, sillä esittelivät tilojaan hyvin nirkosesti. Mutta saimmehan hengittää samoja käytäviä, joilla Milos Forman ja Jiri Menzel ovat harpponeet. Puvustosta saimme kokeilla joitain filmiasuja, kuten kuvasta nähdään (Marja ja Aku).

Ihmeen paljon mahtuu neljään päivään, kun ohjelma taidokkaasti kootaan. Kiireen tuntua ei tullut ja sääkin lämpeni viikonlopun mittaan. Jokiristeilyllä jo aurinko kuumotti, ja oppaamme Pekka esitteli rannan rakennuksia. .Iltayöt hurahtivat ellei muualla niin ”Seitsemännessä taivaassa”, joka oli valmiiksi koeteltu vapaamuotoinen jatkopaikka. Kävin myös verestämässä Kultaisen Prahan tv-festivaalimuistoja (MTV 1984)  Hotelli Alcronin loisteliaaksi puleeratussa baarissa yhden gin tonicin verran. Enemmänkin Becherovka meitä suuresti virkisti ja vatsan iloja lopettelimme hevostalliin luodussa maalaiskapakassa lähellä lentokenttää.

Riemukas reissu, ole tervehditty sinä Kultainen Praha, emme sua unhoita poijes.

21.5. 2019

Kuolemien kevät

Todella toimelias kevättöiden viikko takana Hämeenkyrössä. Paluu Helsinkiin keskelle muita tapahtumia. Kävelen kirkkaassa auringonpaisteessa Albertinkatua, kun tulee soitto ja suruviesti: Anna-Kaisa Hermunen on kuollut.

Kuvat lähtivät kulkemaan, muistui mieleen repäiseviä kohtaamisia tv-studiossa ja Laukaassa Kuusaan kosken partaalla. Hän se räiskyi, en minä. Hänellä oli haltuunsa ottava tyyli. Hän jakeli elämänohjeita, haukkui sopivan määrän julkisuuden henkilöitä ja valitti omaa osaansa. Hän tunsi itsensä syrjään heitetyksi viime vuosina. Yksinäinen hän oli mökissään. Toivottavasti hän näkee iltapäivälehdet ja lööpit pilven reunalle. Viimeinen isku julkisuuteen! Narsisti nousee vielä kerran.

Huokaisin joskus, että taas Hermunen… Nyt jään kaipaamaan hänen päällekäyviä soittojaan. Aina hänellä joku juju oli mielessään. Hän ei hyväksynyt ensin Marjaa, mutta suli pian. Hän saunotti meidät sitten lempeästi pienessä saunassaan hirsimökkinsä maastossa. Aina on haikeaa menettää ystävä, olkoon että tämä oli vähän tikkuinenkin. Ainakin hänessä oli spiritiä vaikka muille jakaa.  Outoa sinänsä, että rautaiset osaajat kuten Hermunen ja Taanila oli varaa heittää ulos työstä, jota he intohimoisesti rakastivat.

Ikätoverien kuolintapauksia on ollut jo liikaa, sopisi päättyä kesäksi. Tämä on suurten kuolemien kevät, alkaen Matti Nykäsestä ja Lasse Pöystistä. Persoonallisuuksien osalta maailma tyhjenee. Jäljelle jää onnellisia pintaliitäjiä jos kohta oikeitakin ihmisiä.

Lohdutussanomaa kuultiin sunnuntaina kirkossa, kun Hämeenkyrö sai uuden kirkkoherran. Teologian tohtori Jorma Pitkänen tuntuu miltei liian pätevältä, pitkä komea mies ja saarnasi hyvin. Ehkä hän tuli odottelemaan piispan paikkaa, kun Matti Repo jää eläkkeelle. Kirkossa oli väkeä melkein yhtä paljon kuin Waltteri Torikan konserteissa. Katselmus vuosikymmenten taakse, tervaskannot paikalla Hannu Lehtipuusta ja Tuomo Linnainmaasta alkaen.

Samassa kirkossa minutkin vihittiin ensi kerran yli 40 vuotta sitten, ja seillä vaimoni siunattiin viimeiselle matkalle. Kuinka monet hautajaiset senkin jälkeen. Viimeksi saateltiin kulttuuriaktivisti Anja Aarniota Kangasalla, eikä loppua näy.

Helsingissä on ihana kevät, sitä silmäilin, kun istahdin Strindbergin terassille lasilliselle. Silti valmistelemme pientä kevätmatkaa Prahaan, siitä myöhemmin.

15.5. 2019

Kivi olikin Stenvall

Miten yksinkertaista! Biografinen kirjallisuudentutkimus on harpannut dnan avulla jättiharppauksen eteenpäin. Vanhat kiistakysymykset ratkeavat vaikkapa tv:n viihdeohjelmassa. Puoli seitsemän teki historiaa paljastaessaan, että Aleksis Kivi olikin puhdasta suomalaista syntyjuurta.

Stenvallin perheen yhteyksistä Raalan kartanon Adlercreutzeihin on tihkunut vihjeitä paitsi suullisessa perimätiedossa myös V. Tarkiaisen (1915) ja Rafael Koskimiehen (1974) auktorisoiduissa elämäkerroissa. Vuonna 1979 ilmestyi Jaakko Puokan kirja Paloon Stenvallit, jossa esitettiin vakavasti otettava teoria siitä, että Aleksis Kiven oikea isoisä olisi ollut kartanon isäntä Carl Henrik Adlercreutz.  Puokka otaksui myös, että Kiven syntymäkoti Palojoella oli Adlercreutzien häälahja hänen isälleen, räätälimestari Erik Stenvallille.

Tästä roihahti jonkun verran keskustelua. Olin paikalla Aleksis Kiven Seuran kokouksessa Hotelli Helsingissä, missä teoria päättäväisesti tyrmättiin. Tosin kuului myös epäileviä ja Puokkaa ymmärtäviä ääniä. Monet yksityiskohdat tuntuivat tukevan hänen teoriaansa. Kokouksessa suunniteltiin samalla retkeä Hämeenkyröön Frans Emil Cedercreutzin maisemiin, kuten Timo Tiusanen vitsaili.

Aikaa on kulunut, ja arvelut Kiven osaksi aatelisesta syntyperästä ovat eläneet. Perusteellisimmin Kiven elämään perehtynyt Hannes Sihvo käsittelee aihetta muhkeassa kirjassaan Elävä Kivi (2002) yhdentoista tiheän aukeaman verran. Hänen henkilöluettelossaan esiintyy kaikkiaan 25 Adlercreutzia! Hän löysi paljon mielestään merkillisiä yhteensattumia kummankin suvun yhteyksistä. Jotakin todellista hän uumoili huhujen takana olevan. Sihvo kävi jopa Raalan kartanon salissa peräämässä totuutta, turhaan. Hän otti kysymyksen vähintään vakavasti, mutta ei löytänyt teorialle kirjallisia todisteita.. Asia jäi edelleen auki.

Esko Rahikainen on hänkin seikkaillut paljon Kiven jalanjäljissä ja suhtautunut syntyperän arvailuihin epäillen tai suoraan kielteisesti. Veijo Meri oli taipuvaisempi uskomaan tarinoiden tositaustaan. Viimeksi Temu Keskisarja otti uudessa kirjassaan Saapasnahkatorni viime syksynä Adlercreutzin isoisyyden esiin melko keyvesti, vain otaksumana, josta ei hänen mukaansa koitunut pahoja seuraamuksia kenellekään.

Ja nyt sitten, kaikkien spekulaatioiden, tutkimusten, väitteiden ja epäilyjen jälkeen kysymys ratkeaakin yhdellä iskulla tv:n Puoli seitsemän ohjelmassa! Yksi dna-testi valtameren yli, ja asia on sillä selvä. Ei löydy Kiven jälkeläisen dnasta osumia Adlercreutzeihin, vaan ainoastaan Stenvallin omaan sukuun. DNA locuta, causa finita!  (DNA on puhunut, tapaus ratkaistu.)

Miten tämä nyt vaikuttaa tulevaan tutkimukseen? Helpotus on suuri, totesi Teemu Keskisarja äsken aamutv:ssä. Hänestä tuntui kuin Kivi olisi pudonnut sydämeltä. A. Kivi onkin puhdasta suomalaista peruskalliota ”eikä ruotsalainen aatelisveri ole päässyt sitä saastuttamaan”. Suoraa puhetta. Mitä näkymiä dna avaakaan eri tutkimusaloille. Nyt oikeat isyydet selville! Keskisarja viittaili äpärälasten yleisyyteen historian saatossa ja myös keskiajan ammottaviin aukkoihin, joita dnan avulla voidaan ryhtyä täyttämään. Mahdollisuudet ovat moninaiset, lähes rajattomat, muillakin kuin syntyperän selvittämisen tasoilla.

Kuinka ratkaisu auttaa tai vaikuttaa Kiven teosten tulkintoihin? Luultavasti ei mitenkään. Teokset pysyvät, spekulaatiot haihtuvat. Kiven kieltä tutkitaan ja selitetään massiivisella, hitaasti varttuvalla teossarjalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huomassa. Kuinka äkkiä siihen verrattuna selvisikään viimein kirjailijan verenperintö, kuin kädenkäänteessä. Tässähän jäivät toukokuun päivänä Rinteen hallitusneuvottelutkin jalkoihin. Kyllä kirjallisuudentutkimus on ihmeellistä ellei suorastaan jännittävää.

9.5. 2019

Mitä vittua, Anton Pavlovitsh?

Kolme Tšehovia, kolme erilaista esitystä. Millaisessa kuosissa nuoruuteni suuri suosikki nyt elää?

Oikeastaan olen jäävi arvioimaan Tšehov-esityksiä. Olen auttamatta Eino Kaliman ohjausten kasvatti. En hevin pääse niistä yli enkä haluakaan. Näin ne 60-luvun kultaisina päivinä eivätkä ne koskaan haihdu mielestä.

Kansallisteatteri on oikea Tšehov-näyttämö, ei voi mitään. Siispä Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama Kolme sisarta herätti suuria odotuksia. Kehuttukin sitä on aivan tappiin. Se taas herättää epäileviä aatoksia.

Tekniikka on suurenmoinen asia, mutta täytyykö sen nousta teatteriesityksen hallitsevaksi elementiksi? Kolmen sisaren alku on Kansallisessa digitekniikan ilotulitusta siinä määrin, että henkilöistä ja tapahtumista ei tahdo syntyä käsitystä. Videoiden käytössä ei ehkä teatterissa päästä tämän pitemmälle, mutta mitä sitten? Näkökulmien vaihtelut sujuvat taiturimaisesti, siinä kaikki. Lavastus ja leikkaukset juhlivat ihmiskuvauksen kustannuksella.

Onneksi laiteinto laantuu jälkipuoliskolla, ja itse näytelmä henkilöineen pääsee vähitellen näkyville. Tšehov saa sittenkin näyttää taitonsa ja surumielisyytensä. Näyttelijätkin, erityisesti itse sisaret, syvenevät riipaiseviksi ihmiskohtaloiksi.

Yksi seikka jää ihmetyttämään. Miksi ihmeessä henkilöt eivät saa puhua Kaliman veljesten kaunista suomennosta, vaan latelevat banaalia nykykatusuomea? Huolimaton puhekieli ei ole yhtä ilmaisevaa eikä vivahteikasta kuin alkuperäinen. Tietty sivistyneen vanhahtava sävy sopii Tšehovin maailmaan eikä taatusti vieroita näytelmän ytimestä, vaan lähentää sitä kohti.  Kun paroni Tuzenbach tiuskaisee ”Mitä vittua?”, yleisö hörähtää kiitollisena. Vittu on muutenkin sovituksen suosima välimerkki. Eikö se ole jo aika kulunutta kosiskelua.

Mutta nykykeinot näyttävät tehoavan: katsomo täynnä nuorehkoa yleisöä. Näillä mennään. Ei ilta heiltä suinkaan hukkaan mene, jotakin Tšehov aina jättää hengen evääksi, väkivalloin modernisoitunakin.

Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarha noudattaa sentään Martti Anhavan suomennosta tunnontarkasti. (Kansallinen ei edes ilmoita suomentajaa.) Vain kohtausten järjestystä ohjaaja Lauri Maijala on mielensä mukaan muutellut. Ehkä Anton Pavlovitš ei osannut panna niitä ihan parhaaseen malliin, joten nykyohjaajan on häntä autettava. Toisaalta ohjaaja on tietysti oma luova yksikkönsä eikä vain kirjailijan teoksen palvelija. Kun Tšehov nyt on vähän verkkainen ja mietiskelevä dramaatikko, Maijala panee häneen vauhtia: esityksessä hytkytään, tanssitaan, juoksennellaan ja sätkytellään mielin määrin. Lisäksi näyttelijät kiljuvat ja karjuvat kamalasti. Pahimmin väärin oli käsitetty Gajevin raivoiluksi mennyt rooli, jossa menetettiin muun ohessa hieno monologi kaapille (sekin pieni ja surkea).

On myös hyviä hetkiä. Heidi Herala on upea ilmestys ja saa sieluakin esiin touhun keskellä. Jotain jännää arvoitusta on Emilia Sinisalon Varjassa, joskin Lopahinin kiitollinen kosimattomuuskohtaus menetetään. Aitoa venäläisyyttä on niin tilanomistaja Pištšikissa (Jouko Klemettilä) kuin ikuisessa ylioppilaassa Trofimovissa (Tommi Eronen). Seppo Maijala on aivan erinomainen Firs. Esitys vain ei tahdo loppua millään, vaan laahaa ja venyttää lähtöä sietämättömiin ennen kuin Firs viimein pääsee sen sinetöimään.

Alkupuolen rivakka rytmi katoaa lopppuoliskolla, näkemyskin näyttää hajoavan erillisiksi keksinnöiksi ja kohtauksiksi. Kvartetin soitto on kaunista, mutta ei tue esitystä, kuten näytelmän parenteesiin merkityn juutalaisorkesterin kaiketi pitäisi toimia. Ei tansseissakaan sen puoleen ole erityisen pariisilaista henkeä. Aito hienostus on tietysti pannassa nykyteatterissa.

Kahden melko koettelevan Tšehov-istunnon jälkeen voi lohdukseen kaivaa muistista liettualaisten tulkinnan Lokista, joka vieraili syksyllä Espoossa. Miten häkellyttävää, että Tšehovia voi esittää niin paljaasti, niin pelkistetysti vain tekstin ja näyttelijöiden varassa kuin siinä tapahtui – ilman yhtään teknistä tai esineellistä tai visuaalista tai äänellistä krumeluuria. Puhdistettua ihmiskuvausta! Kuin mustaa leipää kaikkien leivosten keskellä.

Jospa kerran vielä näkisi oikean Kirsikkapuiston tämän paremman runollisen nimensä veroisena tulkintana ilman yhtään ilmapalloa tai pomppupalloa, ilman yhtään tulirengasta ja laskeutuvaa kattokuruunua, ilman lattialla kiemurtelua, potkuttelua ja karmivia karjahduksia. Pelkkinä ihmiskuvina, runoutena, mielen ja maailman luotauksena.

Marja ei lähtenyt toista kertaa pitkästymään Kolmen sisaren jälkeen. ”Tässä nyt ei ollut yhtään vittua”, ilmoitin Kirsikkatarhasta kotiutuessani. ”Mitä”, hän ihmetteli, ”vaikka se on Tšehovia.”. Niinpä niin, Anton Pavlovitš, ajat muuttuvat ja sinun tekstisi niiden mukana.

4.5. 2019

Pöhlöteatterin mestari

 

Parikymmentä vuotta sitten edesmennyt kirjailija Erkki Mäkinen piti näytelmissään esikuvana suomalaista pöhlöteatteria. Se tarkoitti karkeata, tahallisen hölmöä, vapaasti huitelevaa, rehevän kansanomaista ja älyttömällä tavalla hauskaa tyylilajia, joka on sukua kesäteatterin puskafarsseille ja koululaisnäytelmille.

Mikä harmi, että Mäkinen kuoli niin varhain! Näinä päivinä hän voisi kohdata alan ehdottoman mestarin Juha Hurmeen. Hän on nyt ominut tuon kallisarvoisen genren ja juhlii sen ylittämättömänä, hullunrohkeana  taitajana.

Hurmeen uusin teos, Making of Lea, toteuttaa KOM-teatterissa konseptia, joka on tullut tutuksi Kansallisteatterin 1800-luvulta periytyvien aiheiden reippailevista uustulkinnoista. Hän tekee poskettomasta parodiaa ja koskettavasta komediaa. Kiven Lean tekemisestä lohkeaa sekä fennomaanista että teatterihistoriallista sekoilua, jossa monet teemat ja langat nivoutuvat samaan suruttomaan sekamelskaan. Silti Hurme tutkii taustat eikä juuri erehdy faktoissa. Jos niin käy, vahinko on tahallinen.

Tietoisia anakronismeja Hurme harrastaa olan takaa, ja tämän päivän katukieli tuo mukaan huvittavia jos myös dorkia törmäyksiä. Hurme panee Agathon Meurmanin arvostelemaan Emilie Bergbomia siitä, että tämä ei luovuttanut aviollista pilluaan suurmies Snellmanille, kun tämä kosi häntä. Tällaiset hörähdyttävät yleisöä takuuvarmasti, ja Hurme tietää sen. Hän on sekä spontaani hutunkeittäjä että laskelmallinen kosiskelija. Nuori polvi hurraa hänen hervottomille keksinnöilleen.

Voimme tietysti kuvitella, että näin myös Shakespeare ja Molière toimivat omissa puitteissaan. Teatteri on aina ollut rivoa, naurettavaa ja epäpuhdasta – mutta on se myös ollut ylevää, kohottavaa ja taiteellista. Mitä jos Kiven Lean ensi-esitys 1869 olikin oikeasti ylevä tapaus ja sen nostattama isänmaallinen innostus fennomaanien leirissä täysin aitoa ja vilpitöntä? Kuinka sitten suu pantaisiin? Mitään sellaista ei nykyaikana voisi missään esittää, tahaton komiikka iskisi heti takaisin.

Esityksessä on hauskat hetkensä, ja Hurme on selvästi opiskellut Chaplinia. Kun samaa uhria lyödään monta kertaa, se naurattaa joka kerta, niin tässäkin. Toiseksi kielen vääntely on taattu keino. Oli hyvä oivallus antaa Lean,Sara Mellerin, esittää kuuluisa loppumonologi kahdesti, ensin hassusti harjoituksissa ja sitten kirkkaammin esityksessä. Kyllä tästä esityksestä teatterihistoriaakin oppii, mutta tietämättömille voi jäädä jokunen kumma käsitys.

Hurme on ainakin aktivoiva. Kotona tartuin Kiven Koottuihin ja luin Lean vähän uusin silmin. Hurme antaa Kiven esittäjän näytelmässä tuomita tekeleensä epäaitona, vain ylempien piirien mielistelyyn tähtäävänä. Tähän en ihan usko. Leassa pilkottaa vahvasti Kiven lapsuudenusko, Taaborin kirkon aikainen idealismi. Vapahtaja esiintyy puheissa armon ja valon tuojana. Varmasti Kivellä oli syynsä palata uskontoon elämänsä kriisivuotena. Seitsemän veljeksen tulevaa kohtaloa näytelmässä kuljetetaan taustalla. Lea on taiten kirjoitettu yksinäytöksinen, Kihlauksen vakavampi isosisar. Mistä Kivi oppi näytelmän teon, kun kotimaisia esikuvia ei ollut. Kaiketi lukemalla Shakespearea ja Holbergia ja luottamalla intuitioon.

Kivi tulee antaneeksi juutalaisista kliseenomaisen ja kielteisen kuvan. Siihen liittyy saituus, oman edun pyynti, ahneus, kateus, väkivalta ja uskonnon sääntöjen kaavamainen noudattaminen. Kaikkihan sulaa lopun sovintoon, mutta tänä päivänä yhden kansanryhmän leimaaminen herättäisi vakavaa keskustelua. Hussein Al-Taee kärsii parastaikaa paljon lievemmistä kommenteista. Minusta häntä roimitaan kohtuuttomasti. Jos kaveri on pakolaispojasta rakentanut sellaisen karriäärin kuin hän, on tyhmää takertua joihinkin vanhoihin kömmähdyksiin, joita kiivas nuorukainen on tullut kirjoittaneeksi. Kuka ei joskus erehdy? Käsi pystyyn. Ihminen voi myös kehittyä, ihan oikeasti.

Yhtä vähän ymmärrän edelleenkään sitä, että kun Karjalan lennoston komentaja käyttää harjoituksissa perinteistä sotilaskieltä ja nauttii yli viivan perinteisiä upseerijuomia, hänet kiskotaan oikeuteen! Mitään fyysistä tai muuta vahinkoa hän ei ole tuottanut alaisilleen, vain pahaa mieltä ja vahingoniloa. Tämäkö on nykyisin rikos? Muistutus, varoitus, määräaikainen jäähy tuntuisivat näin reservin luutnantin mielestä riittäviltä seurauksilta. Lisäbonuksena on Markus Päiviön nauttima mittava julkisuus, siinäkin rangaistusta kylliksi.

Sananvapauden päivänä ihmetyttää kaiken aikaa yltyvä vainoherkkyys tarttua löysään sanaan, mitä jo Jukolan Juhani piti väärämielisenä. Kyllä sai Kivikin tuntea nahoissaan väärien ilmausten  tuottamat tuomiot, eivätkä toiselta puolen säästelleet Ahlqvist ja Meurmankaan sanojaan hänen tuotteitaan rusikoidessaan.  Sanojen maailmassa elämme ja niistä maksamme, vapaista sanoista nautimme ja vääristä rankaisemme. Sillä sellainen on ihmisen luonto ja mailman meno, totesi iso Aleksikin aikanaan.

3.5. 2019

 

Vapun syvempi merkitys

Ylioppilaat Ullanlinnan kentällä näyttivät onnellisilta. Sitä me olimmekin, ainakin tämän yhden Vapun päivän. Hauskempaa siellä oli kuin Pariisissa. Ranskassa kuulemma asiat ovat huonommin kuin koskaan.  Sitä ei hevin uskoisi, kun katselee tv-sarjaa Kurjat. Heikompiakin aikoja on Pariisissa eletty.

Meillä siis menee hyvin, auringon kilossa olimme autuaita. YL kajautti perinteistä ohjelmistoa, samoin Retuperän WBK. Oli huumaavaa olla taas Ullanlinnassa ja tavata yhtäkkiä  vaikka Jyrki Nummi ja Kristiina Kaihari. Majoittuneita ja piknik-joukkueita on entistä laajemmalla alalla. Siellä ilmeisesti nautiskellaan iltaan saakka.

Muistan kuinka lapsena Ullanlinnan lakkimeri tuntui aivan rannattomalta, kun siellä vanhempieni kanssa tepastelin. Silti väkeä oli varmasti puolta vähemmän kuin nykyään. Ihmettelin jo silloin, kuinka aikuiset käyttäytyivät niin epäaikuismaisesti. Nyt osaamme sen itsekin.

Vetäydyimme silti hyvissä ajoin Uunisaaren lounaspöytään, johon saapuivat virkeät serkkuni Ulla ja Kaija, tyttäret Aino ja Heidi sekä uusi tuttavuus Intiasta, tohtori Sanal Edamaruku  tyttöystävänsä Teijan saattelemana. Kuulimme että toukokuun ensimmäinen on Intiassa työväen taistelujuhla eikä mikään hilpeä karnevaali. Niin oli Lontoossakin 1986, kun siellä asuin. Nyt se on varmaan suuri brexit-taistelun päivä.

Mieluisin juoma toukokuun ensimmäisenä Intiassa on whisky, brittien tuomaa sekin. Toivat teetä Intiasta ja palauttivat näitä jalompia juomiaan. Me tyydyimme kuohu- ja valkoviiniin. Ravintolassa oli hulppea tunnelma, pöydissä laulettiin. Meidän rullaatimme sai ansaitut aplodit.

Mikä on vapun syvempi merkitys? Se on ainoa kunnon kaupunkifestivaali, joka läväyttää kansan vallattomana kaduille ja puistoihin ja rannoille. Se on, kuten todettu, kaupunkilaisten juhla. Sain tervehdyksenä kuvan vappuilosta Hämeenkyrön Kurjenmäellä: kyllähän se näyttää hiljaiselta kyläkokoukselta verrattuna Ullanlinnan hyrskyiseen hulinaan.

Vappu on myös täydellinen pannunpuhdistuspäivä. Yhtään työasiaa ei tule mielen vierellekään. Tämä kollektiivinen imaisu on varmasti terveellinen ellei suorastaan terapeuttinen. Yhden päivän kuulut hölisevään, kilisevään, iloisesti kippistelevään joukkoon etkä muuta kaipaakaan. Aurinko pilvettömältä taivaalta siunaa vapaasuuntaisesti hapuilevat askeleesi.

Uunisaaren ongelmista on huhuttu, kaupungin pienevästä avustuksesta alueelle, mutta nyt ainakin kaikki toimi tutussa paikassa erinomaisesti. Marja täällä tavallisesti lintuja tähystää, nytpä johti laulua. Tarjoilu oli runsasta ja huolettoman ystävällisesti vappuhenkistä.

Illalla katsoimme ne Kurjat areenalta loppuun, karmea ja kouraisevasti toteutettu kuvaus aina seestyvän onnelliseen loppuunsa saakka. Kun harva jaksaa enää lukea romaania edes lyhennettynä (1000 sivua) laitoksena, BBC tekee ison palveluksen tarjoamalla kyllin kattavan sovituksen tästä mahtavasta sosiaalieepoksesta kaikkine pateettisine käänteineen. Kun kaikki tehdään sumeilematta pohjaan saakka ja kyllin totisin, yksinkertaisin ottein, kritiikin vikinät katoavat. Sama vaikutus kuin Linnan Pohjantähdellä: ei estetiikkaa, vaan väkevää yhteiskuntakuvausta. Hugon teema: hyvät teot peittoavat lopulta ihmisten pahuuden. Voisiko se toimia tänä aikana?

2.5. 2019

¨¨

Kirjan muutokset elokuvassa

Olivier Assayas on ohjannut kirjallisen elokuvan Rivien välissä (Doubles vies), joka jatkaa mainiosti esiin ponnahtanutta autofiktio-keskustelua.

Elokuva esittelee itsepäisen kirjailijan Leonardin, joka käyttää häikäilemättä lähipiirinsä ihmisiä kirjojensa esikuvina. Hänellä on suhde jopa kustantajansa vaimoon, mistä koituukin ongelmia. Kustantaja Alain ilmeisesti tunnistaa hänen uuden romaaninsa ohuesti verhotusta henkilöstä oman vaimonsa, mikä osaltaan johtaa romaanin hylkäämiseen. Myöhemmin kun vaimo kehuu romaania, se hyväksytään ja saa tietysti menestystä. Muitakin ihmissuhdekiemuroita elokuvassa esiintyy.

Henkilöiden kohtaamisissa puhutaan paljon kirjallisuudesta, kirjan uusista muodoista ja kustannusalan muutoksesta. Digitalisaatio vaikuttaa kirjojen tuotantoon, mutta sisällölliset kysymykset pysyvät yleisellä inhimillisellä tasolla. Syrjähypyt, sivusuhteet ja raflaavat eroottiset kohtaukset maustavat romaanikirjallisuutta. Kukaan osallinen ei ole turvassa. Alainin puoliso Selene vannottaa uhkausten säestämänä Leonardia, että tämä ei kirjoittaisi enää hänestä. Lopulla ilmenee, että juuri hänestä Leonard kirjoittaa seuraavaa romaaniaan.

Kirjan tulevaisuus vaikuttaa elokuvan terävien keskustelujen valossa melko synkältä. E-kirja ja äänikirja rynnistvät painotuotteiden ohi. Tätä ei kuitenkaan pidetä näissä piireissä uhkana. Kustantajat ovat suuremman kaupallisen liikehdinnän armoilla, mutta näyttävät selviävän. Varsinaiseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriitaan elokuva ei syvemmin paneudu. Keskustelut avaavat silti näkymiä moneen suuntaan ja kulkevat hyvinkin ajan tasalla, etuajassakin.

Kun juonellista tarinallisuutta on vain ohuesti, onnellinen loppu pääsee yllättämään. Elokuva kietaistaan perusinhimillisellä tasolla kohti toivorikasta tulevaisuutta. Näiden älyköiden ahdistus pulppuilee vain sujuvan puheen tasolla. Silti on mielestäni nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa puhutaan ja argumentoidaan älykkäästi ajankohtaisista kysymyksistä.

Elokuvassa on hauska intertekstuaalinen sisävitsi. Kohtauksessa, jossa Seleneä esittävä Juliette Binoche on yhtenä paikalla, pohditaan voitaisiinko houkutella Juliette Binoche mukaan johonkin mainostempaukseen. Elokuva sivuaa myös tv-sarjoja, jollaisen väkivaltakohtauksessa Selene näyttelee rauhanturvaajaa. Voimme päätellä, että kirjallinen maailma kaipaa yhä enemmän elokuvien tapaista rahoitusta ja sponsoritukea. Olisiko joku Game of Thrones haastava tai kammottava esimerkki tällaisesta?

Nämä voisivat olla kaksi vastaista valtasuuntaa: entistä sensitiivisempi ja avomielisempi autofiktio ja toisaalla yhä mahtipontisempi, sadun maailmaan hukkuttautuva taisteluspektaakkeli. Eipä ole vaikea valita omaa suuntaa. Ikäpolvikysymys sekin.

Vielä viimeisiä vetoja täällä rantamailla, missä pulska kutuhauki oli eksynyt katiskaan. Pari pienempää päästin kasvamaan. Saunapuita on kertynyt komea pino, ja koilme kokkoa odottaa polttamista. En muista koskaan ennen kiihdyttäneeni ulkotöitä näin voimallisesti jo huhtikuussa! Sää on paras inspiraattori.

Ja nyt Helsinkiin vapun viettoon, pitkästä aikaa Ullanlinna odottaa sekä Uunisaaren lounaspöytä. Monen monta vappua olemme juhlineet haravoiden ja radiota kuunnellen. Maalaiskansa ei samastu sen paremmin ylioppilaisiin kuin työväkeenkään, joten juhlinta jää vaisuksi. Taata sentään lakitetaan ja torilla pidetään punertavia puheita. Radiossa äsken professori Matti ja ylioppilas Pia puhelivat hauskoja omista ylioppilaskokemuksistaan. Yllättävän vahvasti traditiot elävät, vaikka kumpikin ikäpolvi säilyttää tai kehittää niistä omat muotonsa. Lähdetäänpä tarkastamaan käytäntöjä. Hauskaa vappua kaikille!

30.4. 2019

 

 

Autofiktio ja kevään autuus

Kuuntelin pihatöiden viihdykkeeksi radiosta Kulttuuriykkösen keskustelua autofiktiosta. Olen lukenut Knausgårdin romaanimöhkäleestä puolet, vähän enemmän kuin ohjelman toimittaja Kylmälä. Sehän on raastavaa ja mukaansa tempaavaa, välistä uuvuttavan junnaavaa, rosoista, heittäytyvää, kaikkiaan epätasaista kerrontaa. Nyt sitä tulee jopa kuunnelmana, mikä voi olla helpompi muoto sulatella norjalaisen itseriittoista vimmaa.

Keskustelussa oli mukana pari Knausgårdin hyvää tuntijaa, fani ja kuunnelman sovittaja, joten näkökulmia löytyi. Yhteen tai kahteen kiinnitin huomioni. Siinä mainittiin rinnakkaisia esimerkkejä Hitleristä (Taisteluni) Marcel Proustiin, Hamsunista Ovidiukseen, mutta ei kertaakaan kotimaisia autofiktion uranuurtajia. Kiannon Pyhä viha ja Avioliitto ja monet muut tunnustukset avasivat tietä jo sata vuotta sitten. Intellektuaalisessa yhteydessä kukaan ei vieläkään kehtaa mainita Päätaloa, joka lienee kaikkein ilmeisin Knausgårdin verrokki.

Autofiktio tarkoittaa kai kaunokirjallisuuden rajoja ylittävää omakohtaisuutta kerronnassa, mikä ei sekään ole uusi keksintö. Knausgård on vain edeltäjiä häikäilemättömämpi käyttäessään läheisistään ja muista oikeita nimiä. Päätalo on häntä monin verroin perusteellisempi itsetunnustaja, mutta verhosi henkilöitä harkintansa mukaan keksityillä, oikeita muistuttavilla nimillä. Verraten helppoa Ritva Ylösen on ollut elämäkerrassaan seurata massiivisen Iijoki-sarjan johtolankoja ja verrata niitä jotakuinkin tunnettuun todellisuuteen.

Olenhan minäkin syyllistynyt pieneltä osaltani autofiktioon parissa kirjassani, seurauksena railakkaita haukkuja. Kirjallista tasoa ei ole moitittu, vaan nimenomaan aiheita. Oli vielä 1990-luvulla ikävää, jos kirjoitti oikeista ja läheisistä henkilöistä kovin intiimisti. Kun kirjoitin toisesta avioliitostani pienen lämpimän muistelman 2013, sain taas vaimoa suojelevat moralistit niskaani.  Arto Nyberg ja Harry Harkimo höykyttivät olan takaa minua tv-ohjelmissaan tunnetun laulajattaren häpäisystä.

Karl Ove Knausgård on ainakin rysäyttämällä kaatanut raja-aitoja, joita hienovaraisuus ennen pystytti. Hänen jälkeensä on entistä helpompi kirjoittaa suorasukaisesti omasta ja muidenkin elämästä. On silti muistettava, että kirjoituksilla on seurauksensa. Knausgård kävi käräjien porteilla. Minä koin paljon vaatimattomampia väristyksiä, mutta läheisiä suhteita kieltämättä vaurioitui. Se täytyy vaan pateettisesti sanoen kirjoittajan kestää. Toistenkin elämäkertoja kirjoittaessaan törmää jatkuvasti kipupisteisiin, joista kohteen omaiset ja muut osalliset loukkaantuvat.

Eikö ainoa puolustus ole Jeesuksen sana, että totuus on teidät vapauttava. Kunhan vain totuudessa pysytään. Somehulluuden ja valeuutisten keskellä se on entistä vaikeampaa ja myös vaativampaa. Sekin on kestettävä: kirjoitat vain sen, minkä varmasti oikeaksi tiedät ja tunnet.  Mikä taas johtaa subjektiivisuuden ja sen oikeuksien pohdintaan. Tästä voisi jatkaa autofiktion olemuksen määritelmiin, jotka radiokeskustelussa jäivät puolitiehen. Yliopistoajoiltani muistan sellaisenkin väitteen, että jo kirjaan pantu sana – vaikka ’tuoli’ – tekee siitä fiktiota. Se ei ole enää todellinen tuoli, kun se on kirjoitettu. OIiko Descartes, joka ei varmuudella uskonut tuolin enää edes olevan huoneessa sen jälkeen, kun hän oli sulkenut oven ulkopuolelta.

Joten on syytä jättää liian visaisen ilmiön pohdintayritys sikseen, varsinkin näin ihmeen kauniina kevätpäivänä. Paratiisillista on kaataa ja pilkkoa puita, raivata takarinnettä, koota ja polttaa pääsiäiskokkoja. Tauno on tasannut tietä, Järvelin muokannut maita. Katiskat vaanivat rannan tuntumassa, ja Marja on valmistanut maittavan kalasopan kevään ensimmäisestä saaliista. Elämästä ei puutu juuri nyt mitään paitsi voimia, jotka iän myötä vääjäämättä vähenevät.

Valtiopäivien avajaiset tuntuvat täältä katsoen kaukaiselta kevätjuhlalta, uudet edustajat kuin onnellisen jännittyneiltä ekaluokkalaisilta. Presidentti vaati sitoutumista ja moraalia, Antti Rinne ilahdutti vahingoniloisia tipauttamalla papereitaan. Eletään kommentaattorien juhlaviikkoja. Seuraamme pian hallituksen muodostelua kuin tv:n pudotuspeliä. Fiktio ja todellisuus sekoittuvat siinäkin. Kaiken keskellä maailman onnellisin ja toiseksi sananvapain kansakunta saa iloita ennätyksellisen huumaavasta huhtikuusta. Jospa koko elämä onkin yhtä suurta autofiktiota, kullakin omanlaistaan.

26.4. 2019

 

Surut voittavia iloja

Kun ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin kesällä 1965, Notre Damen näkeminen lentokenttäbussin ikkunasta sävähdytti.  Siitä pitäen se on ollut minullekin kaupungin tärkein symboli. Aina olen myöhemmillä käynneillä sitä tervehtinyt. Palouutinen tuntui ensin uskomattomalta. Ilmeisesti syynä on todella vahinko eikä mikään tahallinen teko, jollaisia meidät on viime aikoina totutettu epäilemään. Pariisilaiset ovat kehitelleet tapahtumasta hienoja mietelauseita sekä kansaa yhdistävän korjausponnistuksen.

Voisiko Tampereen Teatteri toivoa tehokkaampaa mainosiskua syksyn ensilllalleen, Notre Damen kellonsoittajalle. Liput menevät kuumille kiville. Yle on urakoinut oman osuutensa kirkon talkoisiin esittämällä sarjat Victor Hugon elämästä ja hänen pääteoksestaan Kurjat. Sattumoisin kaikki osuvat yksiin. Dokumentti Hugon oikeustaisteluista oli kuivanlainen ja kiinni parlamentin tapahtumissa, mutta Kurjat pätee aina. Kolmas osa eilen oli erinomainen. Sarja näyttää tapahtumat raadollisemmin kuin aina hiukan sokeroitu musikaali.

Hugo samoin kuin Dickens näyttävät, että melodraaman keinoja voi käyttää surkeilematta, kun taustalla on aito yhteiskunnallinen paatos. Klassikoita kannattaa lukea. Parastaikaa selvitän Flaubertin Rouva Bovaryn viimein loppuun, nuorempana se jäi kesken. Huomasin että myös Mika Waltari tuskastui romaanin pikkutarkkaan kuvaukseen ja hienojakoiseen sielunerittelyyn, enemmän hän piti värikylläisestä Salammbosta. 

Flaubertin oppilas Guy de Maupassant loi romaanissaan Bel-Ami niin kestävän kuvan liukkaan pinnallisesta mediasankarista, että se pätee täysin tänä päivänä. Sen luin nuorena, mutta nyt kerrattuna se näytti aivan uudet kasvot. Aika on ottanut kiinni vanhan romaanin ja antaa sille paljastavan kirkkaan takavalon. Lukuhedelmät ovat parhaita paastoviikkojen palkintoja.

Televisiosta voimme taas hiljalleen opetella eroon, kun valo lisääntyy ja luonto kutsuu. Sitä ennen vielä kiintoisa, jännästi tehty sarja Mrs Wilsonista, joka perustuu tositapahtumiin. Uskomaton tarina vaivasi pitkään mieltä samoin kuin se juridinen erosarja Split äskettäin. Britit tekevät aiheesta kuin aiheesta laadukkaita kuvauksia.

Lopuksi vilpitön kiitos Juha Sipilälle, joka teki miehen työn. On vain niin, että maan talouden kuntoon laittaminen ei tuo kiitosta äänestäjiltä. Kokonaistalous on liian kaukainen asia, omat tienestit ja eläkkeet tunnetaan ja niistä osataan kiukutella. Mitä ihmisiä itse asiassa liikuttaa valtion velan kasvaminen, ellei se tunnu omassa kukkarossa? Ilmastonmuutoskin tulee lähemmäs, kun siitä voi nähdä jopa omakohtaisia merkkejä. Toivotan Sipilälle lokoisampia päiviä ja aikaa askarteluun ja lentelyyn, ne hän on paremmin kuin hyvin ansainnut.

Ja sitten ulos ja rannoille. Pakastuneet, säteilevät kevätaamut ovat juuri nyt niin ihmeellisiä, että niiden ihailusta olisi valmis maksamaan vaikka kohtuullista luonnossaliikkumisveroa. Kuka sen ensimmäisenä keksii, uusi hallitusko. Toivotan kaikille Hyvää Pääsiäistä – ajatelkaa, viisi päivää iloa, vapautta ja mietteliästä hiljaisuutta…

18.4. 2019

 

Ihmiskäsitykset valinkauhassa

Olihan dramaattinen vaaliyö täällä Hämeenkyrössä. Keskustan romahdus seisautti sivullisenkin veret. Kun ääntenlaskenta eteni, maantielle ilmestyi hälytysajoneuvojen kolonna. Epäilimme jo, että joku keskustan tukimiehistä oli saanut sydänkohtauksen. Sitten ilmeni, että tuttu talo Kierikkalan kylän laella oli ilmiliekeissä. Emäntä on kaiken lisäksi entinen oppilaani Tampereen yliopistosta! Otamme osaa murheeseen.

Vaaleihin tulipalo liittyy korkeintaan symbolisesti. Nyttemmin polttivat jo Notre Damenkin Pariisissa. Keltaliivien tihutöitä? Terroristien sabotaasia? Epäilemättä se herättää enemmän huomiota kuin Kierikkalan kyläpalo. Missä palaa seuraavaksi? Ehkä Sinisten puoluetoimistossa, kun luopiot hävittävät arkistoaan.

Muuten ei näy mainittavia levottomuuden merkkejä. Tauno on varma, että nuoret vihreät plikat eivät ymmärrä eduskunnassa mistään asiasta mitään. Jouni Ovaska meni sentään läpi huolimatta keskustan katastrofista. Onnea hänelle! Katariina Pylsy anasti sen verran ääniä Sastamalasta, että entinen kansanedustaja Pertti Hakanen putosi. Nyt ei päässyt eduskuntaan kumpikaan. Meillä on tiskipöydän kulmalla Hakasen jakama kaurapussi, toivottavasti siinä on sentään ytyä.

Muuten suhtaudumme vaalien jälkilaineisiin maltillisesti – aivan kuten Jussi Halla-ahon laupiaaksi muuttunut hahmo kehottaa. Antti Rinne aloittaa hätähousuna neuvotteluja ennen kuin hänet on tunnustelijaksi nimettykään. Mediakommentaattorit ovat jo rakennelleet palikoistaan kaikki mahdolliset hallituskokoonpanot. Jääkö Antille mitään omaa luomisen varaa?

Melko murskaavaa on tietysti se, että yksi puolue häviää ja kaikki muut voittavat. Lisäksi joukko pienryhmiä katoaa historian roskakoriin – ponnahtaakseen uudelleen esiin neljän vuoden kuluttua. Sinisten soisin katoavan lopullisesti maanrakoon. Oikeiden perussuomalaisten revanssi on makein mahdollinen.

Onkohan niin, että kansa ei kerta kaikkiaan halua, että maan talous laitetaan hyvään kuntoon. Kun se tapahtuu kovilla keinoilla, kuten sellainen aina tapahtuu, kirpaisu katkeroittaa niitä, joihin leikkaukset osuvat. Kuinka talous tervehdytetään ja pidetään tasapainossa pehmeillä keinoilla? Nähdäänkö nyt sellainen ihme ensi hallituskaudella?

Pirkanmaalla käy kova kuhina. Tampereelta rynnäköidään hallitukseen Sanna Marinin johdolla. Vihreitä ei pidättele mikään, ja Arto Satonenkin on paalupaikalla Sastamalassa. Mutta Paavo Arhinmäen sanoin ministerin tehtävä ei ole ihmisen työtä. Ketkäs ne sitten hoitaisivat? Onko ohjelmoitava robotteja ministereiksi? Eipä tarvittaisi mustia autoja eikä palkkamomentteja. Kokoukset sujuisivat yhdessä rymäyksessä. Ja mitä silloin sanottaisiin puolueiden ihmiskuvasta, joita nyt tutkaillaan. Olisiko roboteilla arvot paremmin paikoillaan?

Parasta siirtyä pihatöihin ja käväistä Tampereella nuuhkimassa puoluieden riemunraikkaita voitontunnelmia. Mikä on karvaampaa kuin eduskunnasta putoaminen? Tietysti se, että puoluetoveri menee läpi. Jussi Halla-aho yrittää väittää, että puolueen etu on tärkeämpi kuin sitä ajavat ihmiset. Uskoneeko tuota itsekään. Ilmankos Jussin ihmiskäsitystä ovat toiset puoluejohtajat arvostelleet.

Minun ihmiskäsitykseni vaatii nyt liikuntaa, aurinkoa, mämmiä, passioiden kuuntelua ja klassikoiden lueskelua sekä kanavien sulkemista politiikan vyörytykseltä ainakin pääsiäispyhien ajaksi.

16.4. 2019