Riemuvoitto Tampereen Teatterissa

Kyllähän joskus teatteri yllättää kerrassaan. Keväällä jo onnittelimme Reino Braggea mahtavasta puffista: Notre Dame paloi Pariisissa ja syksyllä oli aikomus sytyttää tulet Tampereen Teatterissa. Notre Damen kellonsoittaja herätti odotuksia. Lopputulos ylittää ne kirkkaasti.

Victor Hugo puolusti alempia kansanluokkia pateettis-romanttisilla teoksillaan, joiden sosiaalinen sanoma puree edelleen. Tässä sorretaan vammaista ja mustalaisia, kirkonmies ja kapteeni ovat romaanin kaksinaamaisia konnia, kunnes kapteeni loikkaa heikkojen puolelle. Seksuaalinen vallankäyttö kulkee Hugon kerronnassa. Musikaaliin on tehtävä jyrkkiä valintoja, mutta romaanin ydin säilyy alkuvaikeuksien jälkeen Peter Parnellin sovituksessa, joka on peräisin kuten Menkenin sävellys ja Schwartzin sanoitus teoksen Disney-sovituksesta.

Voisi ajatella, että karhean teoksen särmät hioutuvat liiaksi näin viihteellisessä kokoonpanossa. Osaksi niin kävi Kurjien musikaaliversiossa, seurauksena maailmanlaajuinen menestys. Kurjuutta siinä oli juuri kestettävä määrä, ja sama toistuu tässä rujon kellonsoittajan tarinassa, joka päättyy kauniin vaikka murheisen sadun tavoin. Juuri tämän verran kestämme tunteisiin vetoavaa melodraamaa, varsinkin jos se tehdään niin briljantisti kuin Tampereen Teatterin suurella (pienellä!) näyttämöllä nyt tapahtuu.

Ensinnä on ihmeteltävä, kuinka ahtaaksi moitittu vanha päänäyttämö on onnistuttu tässä kasvattamaan katedraalin mittoihin. Niin vain on käynyt Marjatta Kuivaston häikäisevän hienossa lavastuksessa.  Jo senkin vuoksi esitys kannattaa nähdä. Toinen vahva puoli on Ellen Cairnsin pukusuunnittelu, joka tuo Norde Damen pirut ja kaupungin mustalaiset jyhkeinä ja resuisen elävinä eteemme. Pariisin historiallista paikallisväriä tuskin olisi voinut tämän enemmän keskelle Tamperetta loihtia, sanokoot alan erikoistuntijat mitä hyvänsä. Åbjörnin vauhdikas koreografia, upea Salmen valo- ja Järvisen videosuunnittelu täydentävät ehjää kokonaisuutta.

Pidimme myös kovasti musiikista, jota Martin Segerstråle johti. Siinä ei ollut suuria melodioita, ei korviin jäävää aariaa, mutta se on kertovaa, jäntevää, tarinaa kuljettavaa sävelkieltä vailla itsetarkoituksellista tehoa. Laulajat ovat erinomaisia, tasaisen hyviä. Itse Quasimodo saa Petrus Kähkösessä osuvan, ei liian vahvasti maskeeratun vammaishahmon. Hän ei ole se perinteinen hirviö, vaan torniinsa syrjäytetty inhimillinen kaveri. Kuinka Kähkönen onnistui Helsingissä olemaan kymmenen vuotta melko näkymättömissä ja nyt kimpoaa suoraan tähtikaartiin?

Hurmaannuimme myös tulokkaan, Josefin Silénin villistä mustalaistytöstä, joka lausuu vuorosanat kauniisti ja luo Carmenin kaltaista sähköä ympärilleen. Hyvä oivallus oli lainata varttuneempi tenori Ilkka Hämäläinen ristiriitaisen pahiksen Frollon rooliin. Illan yllättäjä on myös Lari Halme, joka muuntautuu notkeasta koomikosta tässä rasittuneeksi traagikoksi. Risto Korhonen hoitelee kertojan hommia atmosfääriä luovalla  karismallaan.

Kaikkiaan ensemble on erinomainen. Vakiovierailija, hauska velho Malvius on saanut heihin sykettä ja sydäntä. Mielestäni hänen paras ohjauksensa Tampereella. Hänen tavoitteenaan on yksinkertainen mutta valloittava esitys, ja siinä hän onnistui, yleisö oli ensi-illassa aivan hurmiossa. Tällaistakin sattuu, teatteri onnistuu täydellisesti ja saa nauttia yleisömenestyksestä varmaan toisenkin kalenterivuoden.

Samalla toivokaamme, että korjaustyöt siellä Pariisin oikean katetdraalin vaiheilla etenevät suotuisasti. Kysyin väliajalla Anna-Kaisa Ikoselta, joka oli käynyt kesällä Pariisissa, löytyisikö yhtä anteliaita auttajia, jos vaikka Tampereen Tuomiokirkko palaisi. No mittasuhde on vähän erilainen, Notre Dame on maailmanlaajuisesti tunnettu. Mutta kuulemma Tampereellakin kyllä saataisiin kokoon tukea sen verran, että Simbergit ja muut pelastettaisiin. Siihen luottakaamme, pahinta pelkäämättä.

Tähän päivään mahtuivat ennen ensi-iltaa vielä hämeenkyröläisen suurmiehen Tuomo Linnainmaan vaikuttavat hautajaiset ja Juhani Harrin retrospektiivisen näyttelyn avajaiset Sara Hildénin museossa, mutta niihin on omassa yhteydessään palattava. Huikea päivä oli tämä perjantai kolmastoista.

14.9.2019

 

 

Waltari, Loiri ja muita tapauksia

Joskus yksi teema hallitsee koko päivää. Niin kävi viime keskiviikkona.

Aamusta pitäen Mika Waltari valtasi ajatukseni. Kirjoitin pienen esittelyn oopperahankkeesta, jota taomme säveltäjän ja tuottajan kanssa. Waltari on siinä keskeisenä. Nyt on vain toivotettava onnea hyvälle yritykselle. Oopperalibretto on muuten ainoa kirjoittamisen laji, jota Waltari ei harrastanut. Hän piti itseään epämusikaalisena.

Ajoin Tampereelle, missä avattiin Waltari-näyttely Suomalaisella Klubilla.  Ahkera keräilijä Arto Huhtinen oli pannut esille julisteita ja kirjoja kokoelmastaan. Takaseinää hallitsi upea Sinuhe-juliste, New Yorkista kuulemma hankittu. Se on sinänsä tuttu, mutta oli myös julisteita, joita en ollut ennen nähnyt, mm. raflaava amerikkalainen Noita palaa elämään –leffasta. Poimin joitain samasta aiheesta ylle, mutta sitä hurjinta en netistä löytänyt.

Juri Lindeman lauloi tilaisuudessa Waltarin kirjeestä sepittämänsä laulun, hauska idea. Kirje oli kiitos näyttelijä Hannes Veivolle kirjailijan 50-vuotispäivän muistamisesta. Suunnilleen samansisältöisen kiitoskirjeen hän lähetti kaikille merkkipäiväänsä muistaneille, mutta käsin ja yksilöllisesti. Niin toimii herrasmies.

Vapaassa keskustelussa sivuttiin monia Waltarin teoksista tai käsikirjoituksista syntyneitä elokuvia, joita on yhteensä 37. Olen kirjoittanut niistä pienen esseen uusimpaan Filmihulluun (3/19), jossa käsitellään varsin laajasti muutenkin suomalaista elokuvaa. Kun esillä oli myös Kurittoman sukupolven (Kassilan version) elokuvajuliste, sopi muistaa sitäkin, että pohjana olleen näytelmän kantaesitys oli 1936 Tampereen Teatterissa ja sieltä se lähti vasta Kansallisteatteriin. Molemmissa ohjaajana Wilho llmari. Waltarin teatterimenestys alkoi siis Tampereelta, yllättävää kyllä. Sitä ennen pari hänen näytelmäänsä menivät heikosti Kansallisessa, vasta Kuriton sai yleisömenestyksen. Jos matka vie Tampereelle, kannattaa vilkaista näyttely Klubilla. Sitä pidetään auki lounasaikaan klo 11-14 arkipäivinä.

Minä puolestani marssin Klubilta sateessa Kivi-kahvilaan TT:n kylkeen ja tapasin vanhan kaverin Heikki Pote Vihisen, jonka kanssa muun muassa Pyynikillä aikoinamme taistelimme. Vainaita ovat jo silloiset toverit Kalle Holmberg ja Enska Suominenkin. Muistelimme menneitä ja suunnittelimme myös tulevia, niitäkin osin Waltarin hengessä. Pote kertoi keränneensä kaikki Waltarin teokset ensipainoksina, mikä on huomattava saavutus.

Palaverit on siitä kivoja, että koskaan ei tiedä mikä alkaa toteutua ja mikä ei. Sitä mietin myös eilen, kun istuimme täällä Hämeenkyrössä pakarin kahvilassa vanhojen kumppaneiden Kaunon ja Tapion kanssa miettimässä Myllykolun kesäteatterin jämähtänyttä tilannetta. Nyt jos koskaan pitäisi jotakin repäistä. Pojilla onkin huima idea hautumassa, ja sydän väpättäen odottelen mihin suuntaan se siitä alkaa kehkeytyä…  Jospa Myllykolu taas heräisi ensi kesänä eloon?

Eilistä päivää hallitsivat Vesa-Matti Loiri ja Jari Tervo ja heidän yhteishankkeensa mastodonttinen mainosrumba. Tuskin oli edes Tawaststjernan Sibelius-elämäkerrallakaan tämmöistä alkulaukausta, mutta vaikea olisikin silloin ollut kohdehenkilöä haastatella Kansallisteatterissa. Loirin ja Tervon jutustelu jahkaili pitkäpiimäisesti eikä lähtenyt kunnolla lentoon. En oikein usko sitäkään, että Loiri olisi viimeinen yhtenäiskulttuurin tähti Suomessa. Aina kannattaa liioitella hyvässä tarkoituksessa. Antti Majander näyttää kirjoittaneen Tervon järkäleestä aika kriittisen arvion Hesariin, mikä ei varmasti haittaa myyntimenestystä. Syksyn näkyvin ja hälistyin kirja, ehdottomasti.

Ehkä vielä suurempi tapaus on sittenkin poliisin onnistunut ratsaus rikollisliiga United Brotherhoodin verkostoon. Kun poliisi menestyy, siitä kohistaan huomattavasti vähemmän kuin päinvastaisista tapauksista (Aarnio, Auer, poliisijohdon syytteet). Liiviliigoja on käsitelty kotimaisessa rikoskirjallisuudessa, muistan vaikka Jarkko Sipilän Prikaatin koston kymmenen vuotta sitten. Nyt olisi taas lisää ainesta tarjolla.

Waltari oli muun ohessa huomattava rikoskirjailija, niitä Komisario Palmun julisteitakin on esillä Tampereen näyttelyssä. Huhtisen mukaan niitä on enää vaikea mistään saada, ihmiset pitävät ne seinillään. Olisiko kirjailijan maineen lopullinen sinetti se, että hänestä tulee keräilykohde, mene tiedä.

13.9.2019

 

Rikoksia ja väärennöksiä

Kylläpä virkisti Teemu Keskisarjan haastattelu aamulla Hesarissa. Hurjapäinen historioitsija rohkenee puolustaa nationalismia ja kirkkoa! Onko mokomaa kuultu? Teemulla on kuitenkin hyviä perusteluja. Hän on muutenkin alallaan kova naama, sumeilematon ja megatuottelias tutkija. Harrastaa erityisesti rikoksia, väkivaltaa, sotia, historian pimeitä sivuja sekä vahvaa, eteenpäin kuljettavaa lausetta.

Viimeksi luin alalta hyvän kirjan. rikostutkija Juha Rautaheimon muistelmat HERMO. Murharyhmän mies. Hiuksia nostattavaa luettavaa.  Rautaheimo kertoo monia esimerkkejä suomalaisista rikoksista ja niiden selvittelystä. Useimmiten poliisi on onnistunut, mutta on myös pimeiksi jääneitä juttuja. Tutkimustavoista tavattoman valaisevaa kerrontaa, äskettäin ilmestynyt Siltalalta. Käy ilmi, kuinka menetelmät ovat kehittyneet ja poliisin työkalupakki valtavasti monipuolistunut. Ihme että yleensä kukaan enää pääsee tutkijoilta karkuun. Eiköhän nämä Porvoon veljestenkin motiivit piakkoin selviä.

Rautaheimo ottaa vahvasti kantaa muutamaan seikkaan. Lukijan on pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä väkivaltarikosten lievistä tuomioista. Yleensä käytetään rekisterin alapäätä. Toinen vielä ilmeisempi epäkohta poliisin kannalta on se, että käytännön kenttätyöstä kaukana toimistoissaan istuvat virkamiehet laativat säädöksiä, jotka vaikeuttavat kohtuuttomasti poliisin toimintaa. Tuntuu siltä, että kriminaalipolitiikka pitää rikollisten puolia huomattavasti huolellisemmin kuin uhrien. Tästä on Rautaheimolla puhuvia esimerkkejä. Kannattaa lukea!

Kuinka Rautaheimo suhtautunee kotimaisiin rikosromaaneihin? Niidenkin taso tietysti vaihtelee. Viimeksi luin Leena Lehtolaisen ja Matti Laineen dekkareita, joissa liikutaan rikollisliigojen liepeillä. Keskenään kamppailevat gangsterit selvittävät omia juttujaan, kun poliisit pysyvät kauempana ja esiintyvät melko kyseenalaisesti. Aina heihin vähän läiskitään kriittistä väriä, milloin korruptoituvat tai käytttävät kyseenalaisia menetelmiä. Pääsevät kuitenkin lopulta kärryille. Rautaheimon muistelmien jälkeen on uskottava, että meillä taitaa olla huipputasoinen rikostutkimus, vaikka sitä Auerin tapauksessa rankasti arvosteltiin. Rautaheimo selvittää senkin tapauksen taustoja, vaikka ei sitä tutkinutkaan. Siinä ilmeistä syyllistä liian helposti uskottiin.

Väkivaltarikosten laitamalla ovat sitten vähän hienostuneemmat puliveivaukset, ja niihin kuuluvat taideväärennökset. Tampereen Komediateatteri on tehnyt aihelöydön ja repäissyt näytelmän tositapauksesta, Jouni Rannan värikkäistä taidekaupoista. Panu Raipia on kirjoittanut näytelmän Vilpitön mieli Marko Erolan kirjan pohjalta. Nimi on juridinen termi (bona fides), joka voi lieventää rikosta. Siitä Rannan seikkailuissa oli osin kysymys. Näytelmän lavasteina on ”aitoja väärennöksiä” eli taidemaalari Veli Sepän taidokkaasti valmistamia tauluja Gallen-Kallelan, Halosen, Järnefeltin, Schjerfbeckin, Särestöniemen ynnä muiden teoksista.

Aika näppärästi juttu kuljettaa taidekauppiaan elämänvaiheita huiman menestyksen kautta romahdukseen, sairauteen ja tuomioihin. Rikos ei tälläkään kertaa kannattanut, kuten Marko Erola toteaa kirjailijan sanassaan, mutta hauskaa kuulemma oli. Huvittavaa oli ensi-illassa seurata aidon Jouni Rannan ilmeistä mielihyvää katsomossa, kun hän katseli itsestään tehtyä näytelmää rivillä edessämme. Saattoi uskoa, että siinä oli synnynnäinen myyntitykki tällä taideväärennösten arveluttavalla vainiolla. Jani Karvinen siirsi Rannan näyttämölle rennoin ja luontevin ottein.

Ehkä puutteena voisi pitää, että näytelmä ei keskittynyt juuri lainkaan itse sylttytehtaaseen, väärennösten tekijään Veli Seppään, joka jäi aivan sivuhenkilöksi. Näin myös moraalinen pohdinta jäi puuttumaan, mentiin iloisesti pintaa pitkin ennen loppurysäystä. Ateneumin asiantuntijaa, aitoustodistuksen antajaa, esitys pilkkaa härskisti. Eiköhän maailmalla ole tehty samanlaisia erehdyksiä vaikka kuinka paljon.

Näytelmä olisi voittanut, jos yksitoikkoisista ja pakollisen tuntuisista lauluista olisi karsittu puolet ja käytetty aika aiheen syventämiseen. TTT-veteraanit Petra Karjalainen ja Ola Tuominen loihtivat nopeita kohtauksia, joissa ilmeikkäät kliseet jouduttivat kerrontaa. Hyväntuulinen meininki korvasi satiiriset sivallukset, jotka jäivät ohuenlaisiksi. Tarkoitus ei ilmiselvästi ollut syyttää ketään tai mitään, korkeintaan taideostajien hyväuskoisuutta. Esitys tuntui naureskelevan eniten puolivillaiselle eliitille, jota taidehankinnoissaan oli näinkin helppo huijata.

Kuinka huijaukset paljastuivat ja mitä sitten tapahtui? Siihen näytelmä ei ehtinyt paneutua, loikattiin suoraan tuomioiden lukemiseen. Rautaheimon mainio kirja näyttää, mitä kaikkia mutkia rikosten selvittelyyn liittyy. Eiköhän niitä olisi riittänyt näissä taidehuijauksissakin. Ehkä Erolan kirja valaisee asioita enemmän. Kiintoisa esitys puutteineenkin, tosin kaukana Orson Wellesin elokuvasta V niinkuin väärennös (1975), mutta kotimaisena kurkistuksena uteliaisuutta virittävä. Kuinka laajasta toiminnasta oli kysymys ja kuinka hyvin se nykyisin jakselee? Esitys voi aktivoida jonkun tutkimaan asiaa Erolan kirjaakin perusteellisemmin.

7.9.2019

 

 

Viettelyksiä ja hervotonta vittuilua

Hämeenlinnassa kävin keskustelemassa teatteriin tulevista esityksistä viime viikolla taiteiden yössä. Silloin jo näin katkelmia Mika Waltarin kestosuosikin Gabriel, tule takaisin –näytelmän harjoituksesta. Sehän näytti varsin lupaavalta. Mutta en silti vielä uskonut, että tästä Jukka Keinosen ohjaamasta esityksestä tulisi tällainen täysosuma.

Gabriel on aikanaan kiertuenäytelmäksi tilauksesta syntynyt 1945, mutta niin se vain on elänyt tähän päivään saakka yli 70 vuotta eikä näy vanhenevan millään. Sitä on yritetty muunnella ja sovitella nykyaikaan, vaan ei ole siinä onnistuttu. Viimeksi Kansallisteatterissa ja nyt Hämeenlinnan Teatterissa sitä esitetään omassa ajassaan ja epookissa, omalla tyylillään ja kielellään, ja molemmissa on voitu huomata, kuinka kestävän ja ajattoman komedian Waltari muina miehinä tuli kirjoittaneeksi.

Tämä Hämeenlinnan Gabriel on erinomaisen tarkasti ohjattu ja rytmitetty ja herkullisesti näytelty tulkinta. Sen roolivalinnat hipovat täydellisyyttä. Sisarukset Ulriika ja Kristiina tuovat mainiosti esiin vähittäin muuttuvat rakastumisen reaktionsa, jotka kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Sinikka Salminen on nuorenpuoleinen Kristiina, mutta sisäistää kokemattoman naisen herkän tunnerekisterin kerrassaan koskettavasti. Ja Johanna Reilin on aivan loistava Ulriika, jonka muutos täysin tärkätystä vanhastapiiasta sulaa intohimoiseen heittäytymishaluun rohkeasti ja uskottavasti. Miten hienosti hän ilmentää pienetkin vivahteet ja ilmeet, liikkeet, hypistelyt, tärkeilyt ja lopulta riemukkaan rehevät purkaukset. Ihania naisia he ovat. Heissä on lisäksi luonnekuvausta.

Entä itse Gabriel? Siinä on nähty Leo Lähteenmäkeä, Tarmo Mannia, Veikko Honkasta, Antti Litjaa ja viimeksi Sampo Sarkolaa, mutta rehellisesti sanottuna – Lasse Sandberg on näkemistäni paras, uskottavin ja karskissa lipevyydessään aivan verraton! Hänessä on miestä enemmän kuin aiemmissa, samoin kokemusta ja sopivasti elähtänyttä, jo väsyvää ammattihurmuria. Ikään kuin homma ei oikein enää huvittaisi, mutta pakko on rahan vuoksi jatkaa naisten kutkuttelua. Rooli on tutkittu läpikotaisin ja silti se elää joka solullaan täyttä huijarin elämää.

Jos itse näytelmässä on jokin vaikeampi sauma, se on nuori Raili, tässä kovinkin kapinalliseksi käsitetty Jane Kääriäinen, notkea ja ilmeikäs kokovartalo -näyttelijä, karrikatyyrin rajamailla, mutta pysyy silti esityksen kellontarkan koneiston puitteissa. Kirjailijakin urheilee hänen kohdallaan uskottavuuden laidoilla, sillä Raili onnistuu ihmeen helposti huijaamaan jopa tätä ammattihuijaria, mutta katsojalle siitä koituu sentään moraalinen palkinto. Raikas ilmestys on Raili joka tapauksessa.

Hämeenlinnan Teatteri on saanut varman hitin ja kevääseen jatkuvan menestyksen, kunhan Gabriel kunnolla löydetään. Ikivihreä klassikko parhaasta päästä. Julma näytelmähän tämä on, koska se todistaa naisten haluavankin ihania vaikkakin petollisia viettelyksiä. He haluavat niitä lisää! Kuka tänään rohkenisi kirjoittaa mitään yhtä hillittömän hurjaa? Sakkoja tulisi varmasti.

Vaikeampi on sanoa jotakin innostunutta Tampereen Frenckellin avauksesta., Leea Klemolan roisin rosoisesta resupekkojen revittelystä Arktiset leikit. Silti pitäisi, sillä tämähän jos mikä on tänään trendikästä teatteria ja aivan toista kuin ikivanhojen ikäneitojen lemmenmurheet. Tästä rupisesta ”runsaudensarvesta” pitäisi tietysti löytää vaikka mitä syviä elämänsukelluksia varjoissa vaeltavien jäätyneeseen sielunmaisemaan. Mutta kun ei sytytä, ei lämpene, ei tule yhtään samastumiskohdetta.  Nuorempi väki hihkuu innoissaan jokaiselle vittuilulle, mikä lavalta hieman sammaltavasti sinkoaa. Kaiketi heille tämä sumea elämänpiiri on joko tuttu tai riittävän lohduton, jotta oma elämä alkaa maistua ikään kuin iloisemmalta. Ja onhan tuo paatti jotenkin liikuttavan hupaisa.

Tähän mielikuvituksettomaan näyttämökieleen tekisi mieli vähän puuttua, mutta sekin lienee liian setämäistä. Mutta eikö sadoista vituista, perseistä, saatanoista ja muista kulu jo kaikki teho pois noin tiheään toistamalla? Eikö kielen ilmaisuvoima edellytä joitakin valintoja? Mikä ilmaus osuu ja tarkoittaa mitäkin. Jos koko tasaisesti vittupitoinen kattaus kulkee yhtenä nauhana loputtomiin, erottuuko siitä enää muuta kuin kylmäävän katkeraa elämänpettymystä? Kuka sitä maailmansa rakennuspuiksi oikeasti kaipaa? Ilmeisen moni, koska tämä taso ja tyyli on niin suosittua.

Hämeenlinnan matkan jälkeen mietin sitäkin, kuinka Waltari selvisi härskistä naiskuvauksestaan ilman yhtään vittua. Kuinka entisajan dramaatikot, Wuolijoet, Jotunit, Meret ja Haavikotkin selvisivät ilman jatkuvia saatanoita, perseitä ja perkeleitä? Puhuttiinhan heidänkin aikaan ronskia katukieltä. Kaipasivatko he edes vahvennettua alarekisteriä vai olivatko omaan tyyliinsä tyytyväisiä? Olisiko mahdollista, että heidän sanataiteensa päinvastoin parani, kun he oman aikansa säädyllisyyssääntöjen sitomina joutuivat hillitsemään koprolaliset mielihalunsa? Hyötyikö vai heikkenikö taide näin ahtaasta kammitsoinnista? Eläköön tämä räävittömän revittelyn matala kynnys ja sen suoma monotonisen manailun vittumainen vapaus!

Pohtimatta asiaa tämän tarkemmin päätän teatteriraporttini tähän ja lähden hengittelemään syysraikasta sateen jälkeistä ulkoilmaa, hei vaan.

6.9.2019

 

Hellepäivä Hangossa

Kesän viimeisen hellepäivän vietimme Hangossa, äitini kaupungissa.

Tehtävänä oli löytää, tarkistaa ja hoitaa äidin vanhempien hauta. Ei se ollutkaan ihan helppoa, sillä etsimme ensin väärältä eli vanhalta hautausmaalta. Kunnes uusi hautausmaa olikin ihan tutun oloinen, viimeksi olen käynyt siellä vanhempieni kanssa ehkä kolmekymmentä vuotta sitten. Silti etsimiseen kului puolisen tuntia, mutta löytyi! Siinä makasivat Alma Ellida ja Arthur Alfred Nilsén. Tulipa hyvä mieli.

En ole kumpaakaan koskaan tavannut. Tosin mummua hoidettiin meillä kotona, kun olin pari-kolme-vuotias, mutta muistikuvat ovat hämäriä. Sitten hän katosi eli kuoli. Mufa oli kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin, Merenkulkija ja tullimies hän oli.

Siinä he nyt makasivat hyvin hoidetussa haudassaan. Olin keväällä tilannut seurakunnalta haudan kunnostuksen, ja se oli asiallisesti toimitettu. Kyllä äitini Saga Göta Fransiska on nyt hyvillään taivaassaan. Javisst är hon glad.

Hangossa on tullut käydyksi ihan liian harvoin. Sehän on viehättävä merikaupunki, tosin muuttunut ja suomalaistunut ja näin sesongin päätyttyä hiljainen. Kaukana ovat Casinon kulta-ajat tanssiaisineen, joita äiti neitovuosiltaan muisteli.

Nyt Casinossa esitettiin Tšehovin Lokkia, uskomatonta mutta totta. Asialla oli komeasti Hanko Theatre Company. Uteliaisuudesta hankimme liput ja seurasimme esitystä – puoleenväliin. Siinäkin oli liikaa. Miten sydämeni kärsii, kun lempinäytelmääni tunnottomasti raiskataan, muutetaan sukupuolet, siirretään tökerösti nykyaikaan ja tapahtumat tänne meren rannalle – ei ei ei!  Yksi puhdas roolisuoritus, Tutta Tyrskyn Nina meni siinä söhellyksessä hukkaan. Sekasotkun kruunasi Jukka Rintalan (!) kirkuvan mauton ja itsetarkoituksellinen puvustus.

Mutta mehän illastimme hyvin Casinolla ja uimme meressä, saimme aurinkoa sylin täydeltä ja nautimme kesän viimeisistä hellivistä säteistä. Yövyimme hauskassa Villa Garbossa Rita Hayworthille (!) omistetussa huoneessa ja tunsimme siirtyvämme nostalgiseen aikakauteen.

Jotain menneen henkeä oli Jukka Virtasenkin muistoissa, joita radio lähetti koko päivän. Muistin Kullervo Rainion sosiaalipsykologian luennot 60-luvulta, jolloin hän kuvasi television voimaa: ennen oli joka kylässä oma hupi-Jukkansa, joka ihmisiä viihdytti, mutta tv:n myötä siirryttiin yhteen yhteiseen hupi-Jukkaan, joka hoiti kerralla koko kansakunnan viihdetilauksen. Alan taitaja oli Virtanen. Onpa heitä tullut jonkun verran lisääkin.

Ja nyt olemme Helsingissä, missä helle päivällä vielä jatkui, kunnes kääntyi vilvoittavaksi sateeksi, Pitkästä aikaa Carusellissa keittolounaalla ja kirjastossa. Marja aloitti harrastukset ja opinnot, minäkin vähän silmittelen (pidimme lupaavan oopperapalaverin Musiikkitalossa Seppo Pohjolan ja Reetta Ristimäen kanssa). Palaan  maalle, siellä on vielä sieniä keräämättä ja marjoja poimimatta ja kaloja narraamatta. Ja työtkin odottavat jatkajaansa.

2.9.2019

Ammuskelijoita lähimailla

Hämeenkyrössä tapahtuu! Eilen illalla poliisia ammuskellut kaksikko pakeni tuosta muutaman kilometrin päästä kolmostietä kohti kirkonkylää. Kyröskoskella oli väijytys. Sitä ennen kaksikko saatiin kiinni tien päällä, kuten Aamulehti ainoana osaa kertoa. Ylen uutisissakin on vielä vanhaa tietoa.

Emme täällä Vanajankylässä hätkähdelleet sen kummemmin. Ovet pantiin lukkoon, vaikka tuskin kaverit täältä pakopaikkaa hakisivat. Kuvassa sivullisen silminnäkijän nappaama mestariulaukaus kiinniotosta kolmostiellä. Jännää oli olla vähän tapahtumien tuntumassa.

Poliisi selvittää hitaasti, onko kyseessä sama kaksikko, joka ammuskeli poliisia Porvoossa. Tuskin poliisia kahdet tekijät eri kaupungeissa ampuvat. Mutta varmuus paras.

Virkistyin sikäli, että olen juuri lueskellut lisää kotimaisia rikosromaaneja, viimeksi Lehtolaista ja nyt entisen oppilaani Matti Laineen Pahuuden hintaa. Se jatkaa Matin näitä Vitikka-romaaneja, jossa ollaan jääkiekon ja salakuljetuksen toimintakentässä. Notkeasti kirjoittaa poika, hänkin näyttää hallitsevan poliisin työkentän kuvauksen, kuten monet kotimaiset dekkaristit. Miltei kaikissa romaaneissa on nykyisin kytköksiä Venäjän oligarkkeihin ja rahanpesuun. Aihepiiri antautuu tietysti kiitollisena alan kirjoittajille. Kiva olisi kuitenkin lukea ihan joku perinteisesti kotimainen juttu. Sariolaan ei kuitenkaan tee mieli palata.

Poliisin arjesta kertoo uskottavasti tv-sarja Roba, joka käynnistyy uudelleen tänä iltana. Kiva nähdä pitääkö se edelleen kutinsa. Todellisten rikosten selvityksissä brittien Coltrane on edelleen hämmästyttävä ja silmiä avaava sarja. Toistan: miten taiturimaisia tutkijoita, kuten se ekspertti, joka verijäljistä lattialla kykeni päättelemään huoneessa tapahtuneet liikkeet ja paljastamaan pirullisesti lavastetun murhan.

Verijälkiä syntyy myös uusimmassa kirjassani, missä Yrjö Jylhä ampuu itsensä veljensä vesiklosetissa Turussa. Kerroin siitä Porin kirjojen yössä viime viikon lopulla, yleisöä ällistyttävän paljon iso sali täynnä. Kirjatkin myytiin käsistä. Onkohan huoli lukemisen laantumisesta liioiteltu. Alkava syyssesonki näyttäköön todellisen karvansa. Ainakin Tervon Loiria jonotetaan kirjastoissa jo ennen kuin se ilmestyykään.

Äskeisellä Runeberg kierroksella poikkesin Soinin pitäjän kirkonmäellä ja hiljennyin hetkeksi sankarihaudalle, missä makaavat muiden mukana ne 27 poikaa, jotka kaatuivat Jylhän johtamassa vastahyökkäyksessä Koukunniemessä  talvisodan alussa 80 vuotta sitten. Siitä kokemuksesta Yrjö Jylhä ei koskaan päässyt irti, syyllisyys riivasi häntä, vaikka siihen ei ollut täyttä aihetta. Näistäkin muistoista kertoo pienoisromaanini Erään soturin loppu.

Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 40 vuotta. Tuolla Facebookissa Lea Toivola selvittää asiallisesti kuolemaan liittyneet tapaukset ja Päivi Istala kertoo omia muistojaan. Olin kirjoittanut koko sivun nekrologin valmiiksi Hesariin, joka seuraavana päivänä julkaistiin harvennetuin välikkein. Sattui olemaan syntymäpäiväni, täytin 34 vuotta. 29 vuotta myöhemmin julkaisin Waltarin elämäkerran. Nyt on hurahtanut hirvittävä määrä vuosia lisää. Jotakin on vielä yriteltävä.

26.8.2019

Runebergin jäljillä

Jokaisella paikkakunnalla, missä joku merkittävä henkilö on vaikuttanut, löytyy vähintään yksi asiantuntija, joka tietää merkkihenkilöstä kaiken ja osaa innostuneesti hänen vaiheitaan esitellä. Pietarsaaressa tällainen tietäjä on arkistonjohtaja Jan Ehnvall, joka löytyi oppaakseni, kun halusin kartoittaa Runebergin tärkeimmät paikallisuudet synnyinkaupungissaan.

Ehnvall on Runebergin sukulainen, mistä kertoo myös ilmeinen yhdennäköisyys. Kuvassa hän kertoo Runebergin kalamajasta, jonka runoilijan isä rakensi yhdssä lankonsa kanssa kaupungin liepeille. Täällä Johan Ludvig innostui pienestä pitäen luonnonläheisiin harrastuksiinsa. Vaikuttava on kertomus, kuinka kaupunkilaiset myöhemmin kunnostivat romahtaneen majan ja lahjoittivat sen 1851 entisöitynä Runebergille suurin juhlamenoin. Senkin jälkeen kaupungin lähiasukkaat pitivät majaa kunnossa talkoovoimin, kun runoilija oli jo häipynyt maisemista.

Jan Ehnvall kuljetti minua päämuseosta monille kujille ja mökkien seuduille, minne Runebergin köyhtynyt perhe joutui Storgatanilta muuttamaan. Myös Westmanin muorin pikkuiseen kouluun tutustuimme. Sieltä Johan Ludvig karkasi, mutta isä vei hänet takaisin opin saunaan. Tarina toisensa jälkeen avautui. Puhuimme tietysti ruotsia, Runeberg ei koskaan oppinut suomea muutamaa fraasia lukuunottamatta.

Matkan varrella tutustuin Vaasassa Lafkani-nimiseen antikvariaattiin, joka on lopetusuhan edessä. Mallikkaasti järjestettyu kauppa, josta löysin Sara Wacklinin muistelmat, lähdeteos sekin.  Siinä kerrotaan ihannoivasti Franzénin ja Runebergin lapsuudesta, mutta on siellä ilkeitäkin kuvauksia ajan mahtimiehistä.

Ajelin edelleen Saarijärvelle ja majoittauduin Summassaaren kylpylään, missä seniorit ilakoivat karaoketansseissa. Tein rivakan sauvakävelylenkin, saunoin ja uin ja olin valmis uusiin kierroksiin.

Jälleen löytyi se tarpeellinen tuntija, nyt Säätyläiskotimuseosta, jossa opasti ansiokkaasti Arto Turpeinen.  Hän esitteli Runebergin olosuhteet kotiopettajana täällä 1823-25, kapteeni af Enehjelmin poikien opetustilan ja yläkerran kamarin, missä maisteri asui pari talveakin. Välillä hän muutti kruununvouti Danielssonin Kalmariin. Kävelin parin-kolmen kilometrin matkan Kolkanniemen pappilaan, saman minkä Runeberg kulki tapaamaan kirkkoherra Roschieria ja varsinkin tämän tytärtä Julianaa eli Nanaa. Kalmarissa oli talousmamsellina hänen varsinainen rakastettunsa Maria Nygrén, hehän menivät suorastaan kihloihin, jonka Runeberg täältä lähdettyään purki.

Näistä vaiheista olen kirjoittanut näytelmän ”Maisteri naisten pauloissa”, joka esitettiin Saarijärven kesäteatterissa ja Kuokkalan kartanossa Runebergin juhlavuonna 2004. Tällä kertaa sain kertoa maisterin rakkausseikkailuista parvelle ihastuttavia polttarien viettäjiä, joita pelmahti Säätyläiskodin kuistille. Onneksi livahdin joutumasta syvemmin sekaantumaan heidän viekoitteleviin historiallis-tanssillisiin kutsuihinsa Jane Austenin ajan puvustuksessa.

Retkeilin eräpolkua mustille lammille ja katsastin Paavon patsaan kirkkotarhassa ennen kuin jatkoin matkaa Ruovedelle. Tintu Kontron luona poikkesin Visuvedellä, pulahdin aaltoihin ja sain vahvistavan iltapalan. Ruovesi onkin tuttu paikka, siellä vietettiin suurta  kaksipäiväistä juhlaseminaaria 2004, jolloin illastettiinkin Ritoniemen kartanossa, minne Runeberg siirtyi Saarijärveltä kotiopettajaksi.  Nyt vain silmäilin komeaa rakennusta ulkoisesti, tuntui olevan yksityisessä omistuksessa.

Silloin kuulin Teivas Oksalan laulavan latinaksi ”Vid en källa” siellä lähteellä, joka nyt on pelkkää kuivaa vesakkoa.  Ovat luvanneet kunnostaa. Saarijärvellä Turpeinen näytti mainion lyhytfilmin, jossa Oksala kertoo enemmän suhteestaan Runebergiin ja vertaa hänen runojaan parissa kohdin Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Nuorena nukkunut sisältämiin lyyrisiin huippukohtiin. Aiheellisia huomioita.  Samassa filmissä esiintyi kotiseutuneuvos Ilta Ikkala, äskettäin edesmennyt Runeberg-intoilija, jonka luona vierailinkin kerran Jyväskylässä.  Ilman häntä ei Säätyläiskotimuseokaan olisi säilynyt. Olihan näitä tulisieluja Hämeenkyrössäkin (Eeva Numminen, Aamu Nyström), valitettavan katoava laji taitaa jo olla.

Ruovedellä pidettiin noitien yötä laivarannassa, minkä sivuutin nopeasti ja ajelin kotiin. Mittariin kertyi kahdessa päivässä lähes 800 km, sen verran sitä hyvin sietää ajella kansallisrunoilijan muistoja jäljittämässä. Perästä kuuluu.

19.8.2019

Viisaita vainajia

 

 

 

 

 

 

Niin meni Matti Mäkelä nopeammin kuin odotimme. Varmaan helpotus, että pääsi vaivoista. Pyhäselän kirkossa näkyy siunaus tapahtuvan.

Aina kun ajatteleva yksilö poistuu joukosta, tulee tyhjä kohta. Kirjailijat sentään jättävät kirjoja jälkeensä. Tänään oli aamulla tv-keskustelu kirjojen merkityksestä, jossa Ronja Salmi esitti viisaita näkökohtia ja Mikael Jungner yritti luistella ulos tyhmemmistä kärjistyksistään. Kai Ekholmin taannoinen kolumni Hesarissa poikii varmaan lisää keskustelua, kun kirjasyksy on sopivasti alkamassa.

Kirja on meille niin itsestään selvä ”liittymä”, ettei sen merkitystä tule koskaan kyseenalaistetuksi. Minulla on tapana lukea useita kirjoja rinnan, joista jokunen jää yleensä kesken. Kirjat odottavat paikan ja fiiliksen mukaan.

Matti Klingen Poliittista Runebergia luen asiallisesti omenapuun alla kynä kädessä, sateen sattuessa verannalla kuten eilen. Toni Morrisonin suomennosta Sula vilkaisen välissä ja yökirjana on Colin Dexterin rikosjuttu Palvelus vainajille. Autossa kuuntelen Leena Lehtolaisen Venäjän aiheista Henkivartijaa. 

Rikosjutut ovat sopivan rentoja ja samalla koukuttavia välipaloja. Tv tarjoilee Coltranen todellisia rikostapauksia, joissa esitellään hämmästyttäviä tutkimuksia. Mitä kaikkea voidaan uudella tekniikalla saada selville!

Viisaista vainajista ovat mielessäni edelleen Antti Eskola ja nyt Claes Andersson, joka siunataan tutussa Johanneksen kirkossa vanhaa kotitaloaan vastapäätä. Tällaisten aivojen toivoisi jatkuvasti seurailevan maailman tapahtumia ja kommentoivan niitä. Heitä on suorastaan ikävä, aivan kuten Claes aikanaan sanoi silloisissa Jälkiviisaissa ikävöivänsä Spede Pasasta, jota ei koskaan tavannut. Maailma on kohdallaan, kun persoonallisuudet ovat jossakin vielä vaikuttamassa.

Tunnustan että minulla on suorastaan ikävä Antti Eskolaa, niin tikkuinen ja riidanhaluinen persoona kuin hän olikin. En hänen poliittisia näkemyksiäkään jakanut. mutta kun vähän kertasin niitä vanhasta kirjasta Vasen laita lavea (1969), niitä leimaa miltei naiivi usko tulevaisuuteen ja solidaarisuuteen ja kaikkeen hyvään. Maailma on nämä toiveet moneen kertaan pettänyt.

Eskola ei keskustelukirjassaan Leena Kurjen kanssa, Miehestä mittaa (2004) oikein vielä kyennyt irtautumaan vasemmistolaisista haaveistaan, ja niihin hän viimeisssä kirjassaam Vanhanakin voi ajatella vakaumuksellisesti palaa, mutta ei enää ideologisella tutkijan varmuudella, vaan yleisen ihmisystävyyden ja alakynteen jääneiden puolustuksen nimissä, ja sehän on tietysti kaunista.

Andersson pettyi käytännön politiilkkaan, mutta säilytti hänkin perusvasemmistolaisen ajattelun viimeisissä kirjoissaan alter egonsa Oton vaiheissa. Maailma ei muuttunut heidän haluamaan suuntaan, mutta miehet vähän pehmenivät, eivät silti menettäneet sieluaan.

Eskola muistaa minua kolmekin kertaan viimeisessä kirjassaan, tapansa mukaan pisteliäästi ja osin jopa hyväksyvästi. Hän luki ilmeisen säännöllisesti blogiani, halusi sanojensa mukaan ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä vilkaista PR:n ”seikkailuja”, vaikka ne nyt eivät tämän kummallisempia olleet. Kuumentuneesta sukupuoli- ja häirintäkeskustelusta hänellä on kirjassa tyynnyttävän ironista sanottavaa.

Harras kirjojen kerääjä ja pappi Ari Suutarla on ainakin hyvin hengissä, sen saatoimme todentaa, kun eilen soudimme vesisateessa järven yli nauttimaan Kirstin valmistama lihaisaa kaalisoppaa. Jollekin huomatkaa kirja on niin tärkeä ”liittymä”, että hän kerään täydellisen kokoelman Sillanpäätä ja Waltaria, ja Sariolaa pienemmistä puhumatta, vaikka ei edes näe kirjoja lukea, vaan voi ne syventyen toista kanmavaa myöten kuunnella. Siinä on jo kirjarakkaus huipussaan.

Uuteen viikkoon on lähdettävä  kirjojen kera ja ilman eräitä syvällisiä ajattelijoita, ei auta. Olisiko itse keksittävä jotakin heidän vertaistaan sanottavaa? Yrittänyttä ei laiteta.

12.8. 2019

Kesädekkareita

Oikeastaan ei ilmesty enää dekkareita paitsi Reijo Mäeltä. Hänen päähenkilönsä on vanhan ajan yksityisetsivä. Yleensä kirjoitetaan poliisiromaaneja. Niissä on samanlaisia, mutta erotkin näkyvät.

Aiemmin jo totesin, että Jarkko Sipilä johtaa omaa top-listaani. Takamäen osasto on tullut tutuksi, persoonallisuudet erottuvat.  Suosikkini on rämäpäinen Suhonen ja hänen sivuhenkilönsä Suikkanen. Hänkin alkaa kai olla vanhan ajan katupoliisi, joka ottaa suoran kontaktin konniin ja törmää joskus byrokratiaan. Sipilän agenda kritisoi ministeriöiden teoreettisia pykälänikkareita. Hyvä Helsinki-tuntemus ryydittää romaaneja. Viimeksi luettu tuore Häikäilemätön, hyvin veti.

Kari Häkämiehen vahvuus on poliittisen ylätason tuntemus, johon hän näkyy pitävän jatkuvan kosketuksen. Hänen kertojansa tietää, millainen on valtiovarainministerin työhuoneen sisustus. Yleensä rikoskirjailijat ovat tietomiehiä ja hyvin perillä yhteiskunnan mätäpesäkkeistä. Häkämiehen Erään yhtiön murha osoittaa, että hän on myös syventynyt kovan liikemaailman kuvioihin uskottavan tuntuisesti. Hänenkin henkilönsä ovat vakioita, hieman stereotyyppinen Söder ja reteämpi perussuomalainen Joronen, uutena hienosteleva suojelupoliisin ylitarkastaja Rydman. Hänen miljöitään ovat pääkaupungin lisäksi Kotka ja Turku, jotka hän hyvin tuntee. Yhtä ja toista oppii yhteiskunnan lainalaisuuksista, kun lukee Häkämiestä.

Kuuntelin autossa Seppo Jokisen päähenkilön Koskisen toimia, kun hän jäljitti itsepäisesti Raadonsyöjää tamperelaisen it-osaston uumenissa. Uusin teknologia tunkee väkisin mukaan rikosten selvittelyyn, tämäkin jo vuosien takainen romaani. Koskisen vaiheilla viehättää Tampereen rento paikallisuus aivan samoin kuin Sipilän korttelit pääkaupungin laitamilla. Jokinen on luonteva, joskus meheväkin kertoja, joka kehittelee juonen näppärästi, mutta selvittää sen lopulta liiankin helposti. Juoheva, kansanomainen, konstailematon tyyli näkyy pitävän lukijajoukot otteessa.

Nyt pitäisi kiireesti hakea jostain alan kuningattaren Outi Pakkasen uusin kirja, ettei tämä menisi näin miesmäiseksi. Hänen aiheensa on Linna kuten Kafkalla. Pakkanen on myös henkevä Helsinki-opas, varsinkin Rööperin kulmat, joita itse kuljen, tuntuvat hauskan tutuilta. Rikosromaaneissa hyvin tutkittu paikallisuus on valttia. Pakkanen näyttää, kuinka Punavuori on trendistynyt niistä ajoista, jolloin sitä hallitsivat pultsarit, viinatrokarit ja pornokauppiaat – ehkä vähän pelkistän. Muistan vielä puutalot, halkokaupat ja hämärät divarit. Kasvinkortteleideni elämänsävy on boheemisti hienostunut, ja sen uudistunut ilme heijastuu hyvin Pakkasen sankarittaren Anna Laineen vaiheista. Keveä älyllisyys, herkulliset ateriat ja aistikkaat sisustukset, koko naisellinen rekvisiitta saavat täyteläisen kuvauksensa.

Sipilä totesi kuukausi sitten Sastamalassa, että pohjoismaiset dekkaristit harrastavat nykyisin kilpavarustelua: kuka karmeimman rikoksen keksii. Siinä suhteessa kotimaiset ovat maltillisia ja pysyttelevät reaalisen todellisuuden tuntumassa. Nyt pitäisi tietysti lukea vähän ulkomaisia vertailun vuoksi, käsiin osunut Colin Dexterin Morse-romaani on irtonainen ja hauska, mutta ei mitenkään ylivertainen kotoiisiin yrityksiin nähden. Sipilää onkin näemmä käännetty jonkin verran. Telkkari uusi juuri Arne Dahlin juttuja, niissä sama vahvuus kuin useimmissa: osaston omat henkilösuhteet kulkevat rikosselvittelyn alla. Ruotsalaisilla näkyy olevan enemmän sisäisiä pari- ja seksisuhteita  kuin jäyhemmillä suomalaisilla.

Nämä ovat rentouttavia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja romaaneja, joilla on viihdearvonsa, mutta myös merkityksensä nopealiikkeisen todellisuutemme paljastajina. Kohta kai julkistetaan Otavan rikosromaanikilpailun voittajat. Jokohan tulee uusia komeettoja kuten Matti Yrjänä Joensuu aikoinaan, nyt jo edesmennyt.

Itse tulin julkaisseeksi jo näin parhaaseen kesäaikaan pienen romaanin Yrjö Jylhän viimeisistä päivistä joulun aikaan 1956. Tuli tunne, että Jylhän vaiheissa oli vielä syvennettävää tai ainakin lähennettävää senkin jälkeen, kun Vesa Karosen kanssa julkaisimme hänestä perustavan elämäkerran kymmenen vuotta sitten. Esittelinkin sitä jo eilen MTV:n aamuohjelmassa, ja notkealiikkeinen kustantaja HD yrittää ponnekkaasti tyrkkiä sitä edelleen näkyville. Aiheena ei ole rikos, vaan sota kaikkine jälkitraumoineen. Laukaukseen tämäkin kirja päättyy.

Katsotaan ruvetaanko kirjaa lukemaan, vieläkö Jylhä vetää, kun joulun lähetessä ryhdytään taas muistelemaan talvisodan syttymistä 80 vuotta sitten. Jylhä julkaisi aiheesta parhaan kiteytyksen, runokokoelman Kiirastuli, jonka ylittänyttä ei hevin tule.  Voimat eivät enää riittäneet Vänrikki Stoolin kaltaiseen runoeepokseen, joka olisi kattanut sekä talvi- että jatkosodan. Paradoksien mies, kova nyrkkeilija ja soturi, samalla  hienostunut säeseppä ja maailmanrunouden suomentaja. Onko maailmalla hänen vertaisiaan? Ezra Pound ja Hemingway tulevat mieleen, tietysti suuremman mestaruussarjan ottelijoina. Kannattaa silti muistaa Jylhääkin.

6.8. 2019

Savo-Karjalaa kiertämässä

 

Suuntasimme Saimaan rannalle Taipalsaarelle, missä luokkatoverini Lede Virranne majailee vaimonsa Liisan kanssa. Onpa  heillä komea residenssi, oikea maalaistalo aittoineen sivurakennuksineen saunoineen marjamaineen kaikkineen. Stadissahan Lede tietysi pääasiassa asuu niin kuin mekin. Kuinka vanha norssi ja stadin kundi voisikaan etelä-Karjalaan kokonaan kotiutua.

Saunoimme, aterioimme ja tutustuimme rakennuksiin ja ympäristöön. Oloa ja eloa riittää. Yksinäinen paikka on rauhallinen eikä pelota pariskuntaa. Lede on sentään käynyt oliko se 26 kertaa Kiinassa liikematkoilla ja aina selvinnyt hengissä takaisin.

Pääasia odotti seuraavana aamuna. Lede haastoi rankkarikisaan. Olimme aikoinamme Norssin joukkueen tukipylväitä, Lede  hyökkääjänä ja minä maalissa. Minulta on tässä välissä harjoitukset vähän katkenneet, mikä näkyi tuloksessa: kärsin kirvelevän tappion 4-6. Kuvassa uskon silti torjuvani Leden laukauksen. Kova revanssi seuraa, alettava heti treenata.

Jatkoimme itäistä reittiä Savonlinnaan, missä majoituimme kartanohostelli AnnaCatharinaan kaupungin ulkopuolelle, tyyni ja kotoisa paikka sekin, entinen vanhainkoti, mikä meille hyvin sopi. Sitten vaan kahvila Saiman kautta Olavinlinnaan. Tuuli ja myrskysi, lämpötila läheni kesäpakkasia. Kuinka selvitä? Sinänsä huvittavaa valita kesän hyytävimpänä iltana Suomen kylmin ulkoilmateatteri.

Mutta ihme ja kumma: Straussin tuttu Lepakko jaksoi Volksoper Wienin esittämänä lämmittää mielet ja jäsenet.  Kuluneen tuntuinen operettikin voi yllättää, kun saa oikeat esittäjät. Olimme nähneet tämän viimeksi omassa oopperassa Helsingissä uudenvuodenyönä 2017, mutta siitä oli jäänyt jotensakin haalea muisto. Nythän teos syttyi aivan uutena.

Volksoper Wienin esitys oli yksinkertaisesti sanoen loistava. Aivan aiheellisesti Hannu-Ilari Lampilakin sitä Hesarissa ylistää. Onkohan niin, että meillä operetti tehdään yleensä vähän pakkopullana. Wieniläisistä näki, että he rakastavat oikeasti omaa operettiaan ja esittävät sitä pitkän perinteen jalostamalla bravuurilla. Edes kammottava sää ei heitä kangistanut eikä ääniä käheyttänyt. Naiivit juonen käänteet onnistuttiin tekemään oikeasti hauskoiksi, ihme juttu. Ilonpito huipentui teatterin johtajan ja esityksen sovittajan Robert Meyerin ryskyvään puherooliin juoppona vanginvartijana.

Tanssit ja puvut välkehtivät, orkesteri soi uljaasti. He osasivat kantaa frakkinsa ja juhlapukunsa. Laulu oli huippuluokkaa. Tuskin kannattaa enää operetteja katsella, koska tämän ylittänyttä ei voi tulla.

Rosalinde (Ursula Pfitzner) vaikuttaa hämmästyneeltä.

Jokunen tuttukin tavattiin. Katsomossa oli tilaa, joten kannattaa rynnäköidä vielä viimeisiin näytäntöihin. Hyvillä mielin suunnistimme sateessa ja pimeässä kämpille. Hei, Punkaharjulta tulomatkalla ajellessamme osuimme yllättävän tasokkaaseen ruokapaikkaan Rantakiveen, joka näytti ulkoa nakkikioskilta, mutta osoittautuikin kunnianhimoiseksi a la carte -ravintolaksi. Nautimme täyteläistä kantarellikeittoa ja rapeita muikkuja. Muistettava mesta vastaisuudessa.

Seuraavana päivänä kuuntelimme Waahdossa Hanna Kososta, joka astuu pian tiede- ja kulttuuriministerin hommiin Annika Saarikon sijaisena. Savonlinna saa oman ministerin, joka vastaili innostuneen tuntuisena Aarno Cronvallin kysymyksiin.

Torilla tapasimme jo kolmannen norssin samalla matkalla. Antti Alanen vaimonsa Lailan kanssa olisivat mieluusti esitelleet meille ”maailman parhaan” ruokalan, Kalastajan Kojun., mutta sää säikytti, joten suuntasimme Majakkaan lämmittelemään. Laila tietää kaiken designista ja on täältä kotoisin kuten Hanna Kosonenkin. Hienoja naisia synnyttää Savonlinna. Antti oli hankkinut paikallisesta divarista Linnankosken kootut teokset! Taidanpa tietää tarkoituksen, perästä kuuluu.

Oli jätettävä Savonlinna tihkusateeseen. Tylsähköä valtatietä ajoimme Mikkeliin ja Heinolaan, minkä jälkeen keksimme poiketa Asikkalaan ja  näkymät paranivat heti. Poikkesimme Urajärven kartanomuseoon ja kahvilaan ja kiertelimme lopulta kotimaille, missä odotti Sallan ja Herkon lämmittämä sauna Huvituksessa.  Tuhannen kilometrin ajossa puutuneet jalat vertyivät ihanasti lauteilla ja järven laineissa.

1.8. 2019

PS Kuulin juuri radiosta Kiveenhakattuja, joissa vanha norssi Jouko Vuolle kertoi Aarne Terosen (Jyväskylän norssi) kanssa toisesta norssista, olympiavoimistelija Olli Laihosta. Kummallakin kuulemma Turnari-taustaa ja Esa Seesten ja Väinö Lahtisen opetusotteita., Kummasti vanha koulu palaa yhä uudelleen muistoihin.