Pillu ja Pakolaiset

 

Otsikko voisi viitata kuumaan ajankohtaisaiheeseen. Tässä sitä vain sivutaan, teatteritaiteen kautta.

Pilluksi kutsuttu elin on keskeisenä pontimena kahden naisen tuottamassa ”nolossa komediassa” Tampereen Teatterin kulttuuriravintolassa. Pillusta puhutaan, sitä tutkitaan ja se myös näytetään livenä tässä Häpeä-nimisessä kabaretkollaasissa. Lisäksi otetaan selfie peräaukosta ja lähetetään ex-poikaystävälle.

Kaisa Hela ja Mari Turunen panevat itsensä niin sanotusti likoon itse suunnittelemassaan seksihurjailussa. Parodia naiseudesta? Satiiri seksuaalisuudesta? Tai muuten vaan häpeilemätön irvailu sinänsä vakavasta aiheesta, häpeästä. Jouko Turkka teki sen aikanaan kullin tarkkailukulmasta, nyt on naisten vuoro vastata omilla aseillaan. Sexpo ry voisi olla tyytyväinen: seksuaalisuudesta nyt ainakin puhutaan, lauletaan ja huudetaan vähintäänkin vapautuneesti.

Häpeän alku on hyvä, lupaava, mutta kaksintaistelun jälkeen sketsit venyvät ja hyppivät ideoiden päällä. Hauskin terä katoaa. Jotkut jutut ovat avoimen törkeitä, toiset pitkästyttäviä. Naiset esiintyvät ns. kovina jätkinä. Varmaan vielä jotain navanalusaneistoa jäi käyttämättäkin. Pisteet heittäytymisestä, kritiikkiä ylireippaudesta.

Häpeästä, todella polttavasta häpeästä on kysymys Johannes Linnankosken pääteoksessa Pakolaiset (1908), josta Mikko Roiha on sovittanut, lavastanut ja ohjannut näytelmän TT:n päänäyttämölle. Naisen elin tuottaa tässä massiivisen tragedian kahdelle perhekunnalle, jotka matkaavat häpeää pakoon Hämeestä Savoon. Keskitalon ja Uutelan hieno suunnitelma kaatuu jälkimmäisen morsiamen noloon raskauteen. Vanha mies halusi nuoren naisen vain henkilökohtaisen hyvityksen vuoksi, ei mistään rakkaudesta. Valitun naisen sanaa ei kuulla eikä esityksessä edes hänen ääntään ennen kuin kerran lopussa.

Miehet päättävät, että nainen vaietkoon seurakunnassa, kun hyviä naimakauppoja tehdään. Teatterin seinän takana 110 vuotta myöhemmin yllä mainittu komedia kirkaisee sitten naisen tunteet sitäkin äänekkäämmin kuuluville. Tässä on pienoiskuvassa naisen vapautumisen tähänastinen historia.

Roiha pelkistää rankasti Pakolaisia, mutta pitäytyy alkuteoksen rakenteessa ja hengessä. Kiitos siitä, ettei Linnankoskea ole lähdetty väkisin ”modernisoimaan” tai tyrkkäämään aiheeseen vaikkapa tämän päivän maahanmuuttokysymystä. Mutta romaanin sivuteemasta, heimojen vastakkaisuudesta, ohjaajalla on kummallinen käsitys. Hämäläiset ovat tässä rytmikkäästi veisaavia körttejä ja savolaiset joitain nahkatakkisia, päätä aukovia nunnankuvatuksia. Ehkä heidän on määrä hämäläisten silmin näyttää siltä? Kirjailijan mainio kuvaus itsetietoisen ja yksioikoisen heimon kohtaamisesta kierojen, pisteliäiden, väistelevien savolaisten kanssa haihtuu jonnekin hienojen maahenkisten lavastekuvien taivaisiin.

Olisi voinut hyvin käyttää Mantaakin puhuvana ja toimivana ihmisenä eikä vain mielenvikaisen tuntuisena nytkyttelijänä. Tanssi kai ilmensi hänen ahdistustaan. Romaanissa nuorella naisella on oma ääni ja omat ajatukset, joita esitys ei henno hänelle luovuttaa, vaan jakaa repiikit toisille. Naisen asemaa lykätään näin todellistakin taaemmaksi. Mustavalkoinen, hiilipiirroksen kaltainen näyttämökuva tehostaa, suorastaan ylistää jyrkkää, umpimielistä suomalaisuutta. Taiteellinen vaikutelma on hallitseva, tinkimätön. Henkilöistä on henki kadota.

Hyvät veteraaninäyttelijät pelastavat paljon. Heikki Kinnunen tekee Juha Uutelana kaiken minkä näyttelijä näissä puitteissa voi. Tosin hänen tunnemyrskylleen ei anneta yksilöllisiä tulkintamahdollisuuksia, kun avuksi otetaan videokuvat, vihlovat äänet ja kuoron läsnäolo. Taitava perinnemuusikko Pekko Käppi on viedä pääroolin. Kuka muistaa Vilho Siivolan tulkintaa samassa roolissa vanhassa tv-elokuvassa? Kuinka hän sai hiljaisessa viipyvässä lähikuvassa ilmentää paljaasti kaiken sen tuskan, mitä sisällä liikkui. (Ohjaus Veikko Kerttula 1977.) Esko Roine urahtaa sentään jonkun kerran herkullisesti Keskitalon avuttomuutta.

Muuten esityksestä on tarkkaan karsittu sekin vähäinen huumori, mitä yleensä vakava Linnankoski juuri tähän teokseen onnistui sirottamaan. Ei niin synkkää tragediaa, ettei siitä jotain koomista korostuisi. Ranskalaisten on kuulemma vaikea ymmärtää, että pohjoisessa aisankannattaja voi olla traaginen ilmestys!

Näin nainen ja hänen pillunsa miehiä riepottavat kahdessa esityksessä. Opettavaisia juttuja tänä yliseksuaalisena aikana. Jos nyt reippaasti revitellään, niin osattiinpa ennenkin – ja silloin todella tuhoisin seurauksin. Moraalinen ilmapiiri oli tyystin toinen – vai onko mikään muuttunut? Päivän otsikot kertovat  kireyden ja ahdistuksen lisääntymisestä. Raiskaukset ovat vain osa tätä oireyhtymää.

17.1. 2019

Kauhea sotaharjoitus

Lemmenjoella on ryskynyt, ärräpäitä on lennellyt. Tapaushan on aivan tavaton! Vai onko sittenkään?

Kysyin Vesalta, joka tuntee sotahistorian läpikotaisin, onko Lemmenjoella tehty historiaa. Vai onko puolustusvoimien piirissä joskus ennenkin kiroiltu, haukuttu ja ärhäköity? Vesa arveli, että sotien aikana tämmöinen oli verraten tavallista, ja rauhanaikanakin on armeijassa joskus otettu ainakin sanallisesti ellei suorastaan fyysisesti yhteen. Kenraalitkin harjoittivat sodassa tutkimusten mukaan rankkaa nokkapokkaa ja viinaksia viljeltiin.

Kun muistelemme omia varusmiesaikojamme, niin harva se viikko joku meistä tuli perusteellisesti haukutuksi. Alikersantti pani parastaan. Olimme saatanan tunareita ja toivottomia töppäilijöitä kukin vuorollamme. Eipä vain tullut mieleen tehdä kantelua kunnianloukkauksesta.

Mutta maailma muuttuu, ja kapiaistenkin kunnia alkaa olla tikun nenässä. Kertausharjoituksissa ei saisi sanoa pahasti. Myös viinan kanssa pitäisi olla varovainen. Joku saisi hyvän sketsin siitä, kuinka upseerit puhuttelevat toisiaan taistelutilanteessa hyvin kohteliaasti.

Voisikohan menneistä rypistelyistä nostaa taannehtivia kunnianloukkaussyytteitä vähän me too -kampanjan tyyliin? Sitäkin pohdimme Vesan kanssa, mutta voisi tulla ruuhkaa oikeusistuimiin. Riittää että filmiväkeä sinne korvasta retuutetaan.

Kun Tuntemattomassa sotilaassa Rokka haukkuu esimiehet suorin sanoin, hänestä tuli kansallissankari. Jos Lammio olisi haistatellut vastaan tai Sarastie mylväissyt jotain loukkaavaa, romaanin suosio olisi kaiketi romahtanut. Mutta upseerit käyttäytyivät korostetun korrektisti, vaikkakin muodollisen tiukkaotteisesti. Näin heistä tuli turhantärkeitä ja sopivan naurettavia hahmoja. Koskela sen sijaan pani ryyppäjäisissä kunnolla ranttaliksi, kaatoi pöydän ja joutui upseerikorsussa kannettavaan kuntoon. Sekin vain lisäsi miehen arvostusta. Häntä on sittemmin käytetty johtamisen esikuvana armeijan koulutuksessa.

Tuomas Manninen sentään ottaa terveen suhteellisuudentajun käyttöön viikonvaihteen Ilta-Sanomissa. Hänkin muistaa Koskelan tapauksen ja olisi suositellut samaa menettelyä Lemmenjoelle: olisi vain pantu harjoituksen räyhäävä johtaja pakettiin ja viety kamariin lepäämään. Seuraavana päivänä olisi taas saunottu sulassa sovussa. Mutta ei, nykyisin ollan erityisen herkkiä loukkaantumaan, ja tapa näkyy leviävän karskien soturienkin piiriin.

Onko tämmöinen armeija enää lainkaan taistelukuntoinen, joka ei kestä edes sanallisia hyökkäyksiä?

Puhelimme maailman asioista Tampereella puolustusministeriön entisen tiedottajan Jyrki Iivosen kanssa, jolla voisi olla tästäkin asiasta selvä kanta. Istuimme Tammelantorin liepeillä kiinalaisessa ravintolassa, jossa Antti Eskola tapasi aterioida. Vieressä kohoaa hänen vanha kotitalonsa. Nyt on Antista enää muisto jäljellä, mutta sitä väkevämpi muisto. Vavistuksella odotamme häneltä kirjaa post mortem, jonka otsikoksi Matti Kuusela ehdotti Kuoleman jälkeenkin voi kuvitella. Se voisi sisältää entistäkin suorempia sanoja.

Antti Eskola nimittäin jos kukaan osasi väitellä, rähinöidä ja loukata. En muista kenenkään nostaneen kunnianloukkaussyytettä, vaikka yliopistolla opiskelijat ja kollegat välillä tärähtelivät Antin manauksista. Sen sijaan hän pyysi ainakin kerran julkisesti anteeksi Aamulehden naispuoliselta taidekriitikolta härskiä haukkumistaan. Mutta ne olivat eri aikoja. Nyt Anttikin entisessä kunnossaan istuisi oikeudessa kerran kuukaudessa.

Kävin hänen toisessa kantapaikassaan Vanhassa Mestarissa kumoamassa maljan Antin muistoksi. Maanpuolustusasioita hänkin harrasti, RUK:n ja maanpuolustuskurssin käynyt mies. Mitä sanoisi Lemmenjoen leikkisodasta? Olisi hauska kuulla. Tuntuu vähän tyhjältä, kun Antti ei enää päivystä Tammelantorin laidalla ja tutki vasemmiston, kristinuskon ja vanhuuden syvintä olemusta. Hänen kaltaisiaan äreitä herättelijöitä tämä ylisiisti yhteiskunta kipeästi tarvitsee.

12.1. 2019

Lopulta loppiainen

Sina Kujansuu, Pihkatapin ehtoisa emäntä, sekä Tuikku Piepponen, armoitettu kokki. 

Seurallinen joulunseutu päättyy loppiaissaunaan Pihkatapissa. Sitä ennen käydään naapurissa Ylivakerilla kahvikutsuilla. Tämä on parasta aikaa ystävien tapailuun.

Ei ole erityisiä kuulumisia enää, sen sijaan vapaata nautiskelua ja pyhäketjun sammuttelua. Lauletaan viimeiset joululaulut Mailan säestyksellä, syödään Piepposen loihtimaa bortshkeittoa, joka ylittää kaikki entiset, ja saunotaankin. Puhetta itse kunkin lukemisista, tekemisistä  ja kokemisista.

Erkki Frick, joka on sponsoroinut Ramppiteatteria Kangasalla, ihmettelee Myllykolun väsähdystä. Eikö sinne ole nyt suunnitteilla mitään, kahden loistavan oopperakauden jälkeen? Hämeenkyrössä on aina vähän erilaista kuin muualla. Into nousee ja laskee sysäyksittäin.

Ylivakerilla tavataan nuorta isäntäväkeä, vanhaa isäntäparia ja rasavillejä vekaroita. Sukupolvien sopusointu täydellinen. Paula on hoitanut suntiona monet joulumenot, aaton hartaudet ovat suosittuja, mutta varhainen jouluaamu on menetetty. Ihmiset vetävät mieluummin lonkkaa ja katsovat telkkarista.

Vihdoin pääsen joulukirjan loppuun. Venäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksievitšin Neuvostoihmisen loppu on liian paksu ja sisällöltään kaikkea muuta kuin sopiva joulukirjaksi. Vangitseva teos se on, hurjaa ja lohdutonta kerrontaa. Se on nauhurista suoraan paperille roiskaistu kakofonia neuvostoihmisten elämyksistä ja mietteistä, kun imperiumi romahti. Käydään myös syvällä historian puolella, sen kauhujen jälkeen revitetään nykypäivän pettymyksiä. Raaka kapitalismi jyllää. Monet kaipaavat turvallista neuvostoaikaa.

”Ei me päästy mihinkään demokraattiseen paratiisiin. Päästiin paikkaan, jossa on vielä kauheampaa kuin ennen.”

Mukana on vakaumuksen ihmisiä. Heille puolue oli kaikki kaikessa ja Stalin erehtymätön. ”Olen varma: rauhanomaisin keinoin ei saavuteta mitään. Minä janoan verta! Ilman verenvuodatusta meillä ei saada mitään suurta aikaan.”

”Sosialismi on vaihdettu banaaneihin… Purkkaan.” ”Stalin on paha, mutta hänen johdollaan me voitimme.” ”Ennen tappoi Stalin, nyt roistot. Onko tämä vapautta?”

Ryöppyävä kirja on täynnä toistoa ja ruhjovaa ristiriitaa. Tyyntä hetkeä ei tunneta. Neuvostoliitto oli sekä onnela että helvetti.

Joitain jaksoja on hypättävä yli, tulee liian paha olo. Pentti Haanpään kuvaukset Suomen armeijasta 20-luvulla olivat lasten leikkiä verrattuna siihen, mitä Aleksandr Laskovitš kertoo oloista Venäjän armeijassa ja Tšetšeniassa. Ei kestä lukea. Tai kuinka maahanmuuttajia ”kotoutetaan” Moskovassa. ”Me varta vasten järjestämme teille niin sietämättömät olot, jotta te lähtisitte pian pois.”

Näin herttaisissa tunnelmissa päätän joulukauden ja jatkan kuusen ihailua vielä Nuutin nuppuun saakka. Marja palailee jo Helsingin humuun. Täällä on rauhallista kuin haudassa. Huikea oli Matti Kuuselan selostus Antti Eskolan postuumiteoksesta Vanhanakin voi ajatella eilisessä Aamulehdessä. Lukemista riittää. Tv:ssä nähty elokuva Vakava leikki innosti etsimään hyllystä Hjalmar Söderbergin paksun elämäkerran ja Kyllikki Villan suomennoksen Tohtori Glas, jota en muistanut täällä olevankaan.

Lähdetään tarpomaan härkäviikkoja. Eikö tunnukin raikkaalta kaiken laiskottelun jälkeen?

7.1. 2019

Uusi vuosi puraisee

Maila toivottaa iloja alkavalle vuodelle.

Aamulla kävelyllä Sikomäen ympäri. Ei ketään missään. Koko kylä nuokkuu. Räntää vihmoi, puhtaan harmaa maisema. Tämä on vuoden ensimmäinen päivä.

Eilen Siurossa pianisti Mailan bileissä, hauskassa hirsiseinäisessä huvilassaan. Sekoitus erilaista väkeä, rovastia, professoria, laulajaa, näyttelijää, antiikkikauppiasta, lausujaa, toimittajaa, juristia jos ketäkin. Ohjelmaa kuten hyvissä juhlissa, yhteislaulua, virrenveisuuta, juomalaulu pöydässä: ”Voimalla seitsemän miehen”. Sulavaa sipulisoppaa a la Matti ja Pekka. Sitten Sinan runo, Aijan laulu, Mailan säestys. Emäntä ampui yhden (1) raketin parvekkeelta, sille hurrattiin.

Oli kiintoisaa puhella pitkästä aikaa sisätautien professorin Amos Pasternackin kanssa. Aikanaan hän veti yliopistossa Taide ja taudit -seminaaria, jossa kävin pari kertaa alustamassa. Surkuttelimme yliopistouudistusta, jossa humanistit joutuvat taistelemaan insinöörejä vastaan. Helppo arvata kuinka käy. Muistelimme viimeistä veteraania Antti Eskolaa, joka jaksoi panna kampoihin kaikessa. Sivusimme Amoksen seuraajan Jukka Mustosen tautikirjaa, johon on kerätty sitaatteja kirjallisuudesta. Sain velvoitteen lukea Amos Ozin romaanin Juudas. Paheksuimme Ruotsin Akatemiaa, joka on sössinyt paitsi maineensa myös viimeisen mahdollisuuden palkita Oz Nobelilla. Lisäksi puhetta teatteritaiteen vanhoista ja uusista taudeista, johon taiteilija Piepponen pontevasti osallistui.

Hyvillä mielin ja hitaasti heräiltiin siis uuteen vuoteen. Prsidentti Niinistön puhe oli hyvä, jäntevä, kielellisestikin ansiokas. Alun vastaparit – ensimmäisen maailmansodan rauha kontra keltaliivit Riemukaarella – oli iskevä. Tyyli sitten leppeytyi. Ääriliikkeitä varokaamme, vihapuheita kaihtakaamme, yhteen hiileen puhaltakaamme. Superlatiivi Suomesta maailman demokraattisimpana ja vapaimpana maana oli aika innoittunut. Siihen on ainakin pyrittävä.

Ja sitten sama Niinistö vilahti heti perään kaksi kertaa aitiossa kuuntelemassa Wienin Uudenvuoden konserttia. Ehtiväinen mies. Kapellimestari uusi, ohjelmisto pääosin entistä.  Aina sitä on kuunneltava ja katseltava, eurooppalaisten sivistynyttä rentoutta ihailtava.

Ensimmäinen päivä menee mietiskelyssä. Kaikkea tuli luettua. Yhtään Ozin romaania ei olekaan täällä, olisiko Helsingissä? Katselin tv-leffaa Yksin Berliinissä, sitten nousi myrsky. Sähköt katkesi kahteen kertaan, mutta elokuva saatiin jotakuinkin loppuun. Sängyssä lueskelua, sekin katkonaista. Kynttilää ja taskulamppua tarvittiin. Rauhoittavaa nukahtaa pimeyteen ja myrskyn mylvinään.

Vuoden ensimmäinen kävijä oli Tauno, ioka toi aamulla Hesarin. Ihailimme Marjan koristamaa kaunista kuusta. Nyt lumiaura murisee jo pihassa. Vuoden ensimmäinen yhteydenotto: Kauno soitti teatteriasioissa. Kaikenlaista kehitellään.

Vuosi 2019 on hyvin sisällä, edessä puhtaana ja melkein alkamattomana. Tehdääs jotain ihmeellistä, aikaa on 364 päivää. Kohennetaan vaikka kuntoa aluksi ja koetetaan huomioida lähimmäisiä. Kyllä muu sitten lutviutuu.

Aapelin päivänä 2019, kotona taas emäntä iloitsee, myrsky ei horjuta.