Oscar-osumia

 

Olivia Colman ansaitsi Oscarin, mutta valkoinen mies ratissa ei enää passaa. 

 

Monien filmihullujen tapaan valvoin minäkin puolen yötä Oscar-gaalan äärellä. Siinä on aina oma hohtonsa ja huvinsa. Kiitos siitä, että kokonaisuus oli tiivistynyt, eikä erillistä juontajaa kaivattukaan.

Filmitaivaan tähtien esiintymistä ja puhetaitoa on aina ihailtava, vaikka ammattilaisia ovatkin. Vain jotkut tunnepurskaukset menevät yli kestokyvyn, mutta yleensä pysyvät hyvin kuosissaan.  Kaikkihan he ovat suuria filmareita, vaikea heidän on hillitä itseään, lavaminuuteista on otettava kaikki irti. Kiitosten kylvämisessä on sekä liikuttavia että koomisia korostuksia.

Naispääosan menemistä Olivia Colmanille on pidetty yllätyksenä. Minä kyllä ennustin sen jo kolumnissa ”Rakkauden variaatioita” pari viikkoa sitten. Olihan se sekopäisen kuningattaren tulkinta monella tapaa ylittämätön repäisy. En tosin ole nähnyt Glenn Closea elokuvassa The Wife, joten ei ole vertauskohtaa. Nobel-kirjailijan vaimon tarina totta kai kiinnostaisi.

Samalla on onniteltava Tua Forsströmiä Ruotsin Akatemian jäsenyydestä! Det var faktiskt fint! Mutta tuoko yksi suomenruotsalainen pääsky kesää siihen härdelliin, joka siellä vallitsee? On toivottava parasta. Sellaiset instituutiot kuin Oscar ja Nobel eivät voi romuttua. Arvojen hierarkiaa ei pidä horjuttaa.

Oscar-jaossa on vallinnut suuri huoli miesten ja valkoisten ylivallasta. Nyt se on saatu osaksi murtumaan, mutta ei ilmeisesti kylliksi. Lisää väriä ja naisia kaivataan. Vähän outoa kyllä, että sovinnollisesti rasismia kuvaaava Green Book parhaana elokuvana herättää niin vimmaista kritiikkiä. Ei sovi kuvata rotujen vastakkaisuutta liian hyväntahtoisesti, enemmän särmää ja militanttia otetta kaivataan. Sekö sitten on ongelmien ratkaisemisen tie? Eikö elokuva voi esitellä joskus positiivistakin ratkaisumallia? Ei, koska se Hesarin mukaan, jota on uskominen, ei ole ”tätä päivää”. Ilahdun aika usein ilmiöistä, jotka eivät ole tätä päivää.

Filmihullujen kuningas Peter von Bagh mainitsi joskus viime vuosinaan ”tästä vastenmielisestä nykyajasta, jota elämme”. Ei hän ollut ainoa tuossa tuntemuksessaan. Mutta leffakritiikissä pitäisi siis laukata nykypäivän vaahtoisessa kärjessä. Vanhanaikaisuus on monesti lämmintä, hauskaa, tyynnyttävää, jopa viisastuttavaa.

Elokuvien suurin ongelma on se, että niitä ei ehdi katsella niin paljon kuin haluaisi. Kaupallisen kartan rinnalla olisi tv-areenoiden, festivaalien ja Kavin rikkaat valikoimat. Kaukana ovat huhtikuiset illat, jolloin Matti Salon kanssa kuljimme elokuvasta toiseen. Nyt Matti katselee taivaallisia leffoja, mihin utopiaan hän ei kylläkään uskonut. Toivoisin silti hyviä retrospektioita sinne pilven laidalle.

Elokuvien ohella suurimpia elämyksiä talven mittaan tarjosi tv-sarja Babylon-Berlin. En siitä välttämättä pitänyt, mutta vahva se oli ja vangitseva, kerrassaan hienosti tehty. Kuulemma se jatkuu. Meillä ei koskaan saada aikaan metriäkään sen veroista lähihistorian tulkintaa. Saksalaiset ovat siinä omaa luokkaansa, Tätä ennen suurimpia sarjoja oli Heimat. Meillä nähdään sitten Aktivistien kaltaisia kohelluksia silloin harvoin, kun antoisiin aiheisiin tartutaan.

Oscareissa osuttiin oikeaan siinä, että The Favourite sai vain yhden, sen loisteliaan naispääosan. Kilpakumppani Roma pärjäsi paremmin, mutta ei päässyt parhaaksi elokuvaksi, mikä sekin oli paikallaan. Eeppinen perhekuvaus on laidoiltaan löysä ja sanomaltaan sovinnainen: naiset pärjäävät kun pääsevät eroon sovinistisioistaan. Tässä sovinnollisuus näköjään kelpasi paremmin kuin rotukysymyksissä. Eteläamerikkalainen etnisyys antoi taustan, mutta yhteiskunnallista vastakkaisuutta edusti vain ohimenevä katumellakka. Parhaana elokuvana Romaa ei olisi moitittu, päinvastoin.

Nyt on leffat korvattava urheilulla vielä tämän viikon. Mitalijahti alkaa uudelleen. Täällä maalla on harmaata, liukasta ja lämmintä. Hiihto ei oikein käy, mutta kantohankia voi liukua.  Varsinaiseen vauhtiin pääsisi jäisillä vapaan tyylin stradoilla, missä naapurin miehet riehuvat. Opittava ottamaan rauhallisemmin. Puutyöt rannassa ovat alkaneet.

26.2. 2019

 

 

Onervaa Lallukassa, Bachia Metsäpirtissä

 

 

 

 

 

Kaksi pyhäpäivän matineaa, runoa ja laulantaa. Vahvojen persoonallisuuksien kohtauspaikkoja.

Viime sunnuntaina pääsin viimein katsomaan Hannu Huuskan ohjaamaa koostetta L. Onervan runoista ”Ennen – nyt”. Lallukan taiteilijakoti oli harvinaisen oikea paikka, siellä monet Onervan runot ovat syntyneetkin. Intohimo ja tuska hengittivät ikään kuin seinän takaa.

Ryhmässä oli kolme lausujaa, jotka edustivat Onervan eri ikäkausia. Nuori Talvikki Eerola on raikas ilmestys ja laulaa kauniisti. Marja Pitkämäki selvitti Onervan kriisirunot sekavien miessuhteiden mainingeilta ja Eeva-Liisa Haimelin tulkitsi eläytyen vielä elämän hiilloksellakin hehkuneen tunnemyrskyn. Hyvä selkeä kokonaisuus, sopivan mittainen.

Ohjaaja, näyttelijä Hannu Huuska täyttää tänään 70 vuotta. Lämpimät onnittelut! Tunsin Hannun jo yhteisiltä MTV-teatterin vuosiltamme, jolloin hänen eksentrinen ja omaperäinen taiteilijanlaatunsa tuli hyvin esiin ja aiheutti myös joitain törmäyksiä kaupallisen television ja teatteritoimituksen piirissä.  Ylpeytensä hän säilytti kaikissa käänteissä. Hannun muistelmat ilmestyivät pari vuotta sitten ja kertovat värikkäistä seikkailuista milloin Lontoon, Rooman tai kotimaan teatterikuvioissa.

Hannu tekee edelleen arvokasta työtä ohjaamalla pienempiä produktioita ja harrastajiakin. Matti Pulkkisen Radio Sunille tekemässä haastattelussa hän kaavailee kiintoisia tulevaisuuden aikeita, jotka liittyvät Gontšarovin Oblomoviin ja toiseen laitaan, Pentti Holapan modernismiin. Kun Hannu tulkitsee parastaikaa Hercule Poirotin tutkimuksia Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, heittäytyminen toisen klassikon Oblomovin nahkoihin tuntuisi herkulliselta haasteelta. Hän vieläpä arvostaa Ilmari Kiannon vanhempaa suomennosta, hyvä niin.

Metoo -kampanjastakin Hannulla on järkevää sanottavaa. Hän ei itse ole kokenut koskaan ahdistelua, ja hänestä on outoa, ellei näyttelijänkoulutuksen saaneella henkilöllä ole kanttia sanoa kolme sanaa ”tämä ei käy” ennemmin kuin läväyttää kärsimyksensä hetimiten valtakunnan lehtiin. Sensitiivisyyden ja tarkoitushakuisuuden asteet vaihtelevat julkistamisen motiiveina.

Toinen matinea päättyi aivan äsken. Siinäkin tuottajana poikkeava, talttumaton yksilö. Menin Metsämökin muorin eli Kristiina Törnuddin (kuvassa) kutsusta hänen tunnelmalliseen pirttiinsä kuulemaan konserttia, jonka tarkoituksena oli tuottaa taiteellis-hengellisiä elämyksiä sekä auttaa Intian lapsia. Viiden naisen lauluryhmä esitti laajan skaalan alkaen spirituellista hyminästä irlantilaisten ja suomalaisten kansanlaulujen kautta aina Bachin orkesteriteosten palasiin saakka. Harvoin kuulee Bachia hämeenkyröläisessä hirsipirtissä!

Saimme marjamehua, kuivattuja omenanviipaleita, intialaista  ja metsämökin teetä sekä leivonnaisia. Paikalla vajaat parikymmentä henkeä, kauempaa tulleita, ei ketään tutun näköistä kyröläistä. Kulttuuripirtti tarjoaa nähtäville mm. runsaan kokoelman Tauno Miesmaan taidetta, muotokuvia ja alastontutkielmia. Näyttelijä Kaarle Halmeen potretti tervehtii tulijaa heti kuistilla.

Tällainen käynti toi sopivaa lohtua päin jäistä mäkeä menneen hiihtoikisapäivän apeudessa. Ei päässyt susijengikään jatkoon hyvästä yrityksestä huolimatta. Mutta on kestävämpiäkin asioita kuin urheilu, siitä tässä pari runollis-musiiikillista todistusta.

24.2. 2019

 

 

Roma, Kupka ja Kamome

Presidentti Kekkonen haukkui professorit, jotka uskalsivat arvostella hänen virkanimityksiään, saatanan tunareiksi. Poikkeuslain vastustajat, jotka vetosivat perustuslakiin, saivat vielä pahemman kohtelun. Heidät eristettiin. Media piti Kekkosta sankarina, joka pani pullikoivat herrat polvilleen.

Presidentti Trump haukkui äskettäin entisen ulkoministerinsä tyhmäksi ja saatanan laiskaksi. Ketä hän nyt ei haukkuisi. Hänen kannattajansa ovat joka kerta riemuissaan.

Näihin verraten ministeri Niinistö käytti professoreista sofistikoidumpaa ilmaisua ”perustuslakitalebanit”. Siinähän on suorastaan musertavaa ironiaa. Mutta ministerille, varsinkaan väärälle ministerille, eivät sovi värikkäät ilmaisut. Ne ovat toimittajien yksinalaa. Quod liket Iovi, non licet bovi. 

Jälkiviisaat haukkuivat puolestaan yksimielisesti Niinistön. Asiaan he eivät puuttuneet, keskustelua on aina hauskempi käydä henkilötasolla, jolloin asenteet hallitsevat. Keskustelyryhmät Ylessä valikoituvat yleensä hyrisevän yksimielisesti. Poliittiset vastakkain asettelut a-studiossa ovat sitten erikseen.

Roma on kulttimaineensa ansaitseva elokuva, joskin aluksi tappavan tapahtumaköyhä sosioraportti erään ylemmän keskiluokan meksikolaisperheen elämästä. Se on elävää, yksityiskohtaista reality-kuvausta, joka tiivistyy lopuksi kahden eriluokkaisen naisen selviytymistarinaksi. Miehet ovat vastuuttomia konnia. Näillä aineksilla, luontevilla näyttelijöillä ja hienolla mustavalkoisella kuvauksella juhlitaan tulevassa Oscar-gaalassa.

Se onkin mielestäni kokonaisuutena parempi elokuva kuin The Favorite, jossa naiset ovat toisiaan raatelevia hirvityksiä. Tv:n elokuvakritiikissä kuulin kiinnostavan tulkinnan: tämä onkin eräänlaista Post metoo –elokuvaa, naisten valtaantulon jälkeistä välienselvittelyä. Heidän ei enää tarvitse olla hyviksiä, he ovat yhtä paskamaisia kuin miehet valtataistoissaan. Musta sardoninen huumori pirahtelee. Roma esitteee sentään hyviä ja kestäviä ihmisiä, hekin tietysti naisia.

Vielä yksi eokuva naisista: vasta uudessa Reginassa näimme japanilaisten tekemän maineikkaan Kaurismäki-pastissin Kamome shokudo eli Ruokala Lokki, joka fyysisesti edelleen juhlavoi tuolla kulman takana Pursimiehenkadulla. Japanilaisia asiakkaita sinne aina virtaa, varsinkin nyt kun sen nimi palautui Kamomeksi. Välillä se oli Kahvila Suomi, ioka valmisti hyvää kotiruokaa. Semmoiset paikat katoavat.  Yksitoikkoinen elokuva herätti kieltämättä eksoottisia ruokahaluja, täytyypä joskus kokeilla taas Kamomea.

Helsingin taidenäyttelyiden ykköseksi ponkaisee tsekki František Kupkan loistava kavalkadi Ateneumissa.  Siinä mennään lähes kaikki tyylikaudet 1800-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, sali salilta. Kupkan kehitys ulottuu perinteisistä muotokuvista, realistisista maalauksista  (hauska Bibliofiili ylinnä) symbolismin eri vaiheiden kautta abstraktiin, aivan omaperäisen lennokkaaseen kuvailmaisuun. Viimeisissä saleissa katsojaa alkavat jo kierteet ja spiraaliset kuviot pyörryttää. Onpa maalari. Avajaisetkin tavallista hauskemmat, Anu Komsin lauluesitys huippuna (alinna).

Magrittekin kukistuu niukkarajaiseksi temppuilijaksi tämän suurieleisen mestarin jälkeen. Ja kuinka vakavissaan olivatkaan meillä marraskuulaiset näiden iloittelijoiden rinnalla! Sodat kaikilla erilaisina elämystaustoina.

Taidetarjonta täällä tuntuu tainnuttavan rikkaalta, olkoon se sitten ministeri Terhon ansiota tai taidetoimijoiden itsensä. Nimitysvaiheessa pystyyn haukuttu ministeri onkin täyttänyt kulttuuriväen toiveet. Jos puolustusvalmius kohenee, poliisin tutkintamenetelmät paranevat ja rikollisuus vähenee, voi samantapainen retrospektio palauttaa Jussi Niinistöllekin ainakin osan ansiosta. Kuvitteelliset talebanit haihtuvat unohdukseen kuten Syyriassa todellisuudessakin katoavat.

 

22.2. 2019

Peruutuspeilin takana

Perustuslaki on mainio peruutuspeili. Sen avulla voidaan palauttaa ja torjua hankalia uudistuksia. Kun perustuslaki on kirjoitettu teksti, sitä voidaan tulkita monella tavalla. Vanha kansa tiesi tämänkin: laki on niin kuin se luetaan. Taitavat vaikuttajat ja vähemmän taitavat poliitikot kompastelevat toisiinsa.

Yleisesti ei ymmärretä (tai haluta ymmärtää), mihin tiedustelulait tähtäävät. Vallitsee epäily, että tarkoitus on vain urkkia meidän yksityisten kansalaisten tekemisiä. Eikö perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin ehkäistä terrorismia ja muuta rikollisuutta. Sen rinnalla meidän tekstiviestien tai muiden triviaalien tekemisten rekisteröinti on sivuseikka, joka on helppo kestää. Ai miten? Esimerkiksi siten että ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Niin käytännössä tapahtuukin. Arkeni sujuu erinomaisesti, vaikka sitä sata rekisteriä ja tarkkailijaa nyt juuri tutkisi. Mistä voisin jäädä kiinni?

Jälkiviisaiden vähemmän viisaassa keskustelussa välähti viimeksi semmoinenkin näkemys, että perustuslaki on kansalaisten henkivakuutus, joka estää vahingolliset uudistukset. Tästä voi olla perustellusti päinvastaista mieltä. Tiedustelulain poliisille suomat tutkimusvaltuudet voivat todella suojata henkeämme, jonka rinnalla joidenkin fb-löpinöiden tallentuminen on mitätön haitta jos sellainenkaan. Epäily ruokkii hienohipiäisten paranoidista itsesuojelua,.

Kun lukee vaikkapa Jarkko Sipilän erinomaisen asiantuntevaa Takamäki-rikosromaania, huomaa selvästi, kuinka monia esteitä on poliisien tutkintatyölle yhteiskunnan puolelta rakennettu. Siis sen yhteiskunnan, jota poliisi yrittää suojella. Konnilla on aina etumatkaa, joka tosin alkaa hiljalleen kuroutua. Pienenä esimerkkinä Sipilän kertoja heittää, että kännyköiden prepaid-liittymät on luultavasti kehitetty poliisien kiusaksi. Jäljittämisen esteitä on monia, ja poliisi joutuu hakemaan lupia toimilleen jos minkälaisissa nopeissa tilanteissa. Ei herkkua, ei tulkoksellista. Poistakoot tutkintalait edes vähän turhia tutkinnan esteitä.

Tästä kaukana on taiteen ikuinen maailma, tavallaan peruutuspeili sekin. Kuinka tähän aikaan on kuvallisesti tultu. Kun katselee Marraskuun ryhmän tauluja Gyllenbergin museossa, näkee vakavan ajan paineen kohta maailmansodan ja oman sisällissodan jälkeen. Ei ollut paljon varaa iloitella taiteen keinoin. Yleisökään ei 1920-luvun alussa jaksanut innostua taiteesta.Oli paljon muuta puurrettavaa.

Kun siirtyy muutaman sata metriä Kuusisaaressa Didrichsenin saleihin, siellä avautuu huoleton boheemi nykyaika Karoliina Hellbergin vahvavärisissä teoksissa (yllä yksi). Kuolleen äidin sinne tänne heitellyt tupakantumpit ovat keskeisiä henkilötunnuksia ja muistoesineitä.. Mennyttä aikaa nämäkin isot interiöörit kuvaavat, tyhjinä ja muistoja heijastaen. Parhaat näkymät kummassakin museossa avautuvat aavalle merelle ikkunoiden takana.

Viimein pääsimme Amos Rexinkin ihmeitä ihastelemaan. Jono oli lyhentynyt kymmeneen minuuttiin. Ehkä oli hyväkin installaatioiden sijasta aloittaa oikealla taiteella. Magritte tuntuu olleen surrealistinen klovni niin töissään kuin yksityisesti. Hänen taiteensa ulottuu jyrkästä, tarkkarajaisesta kubismista huolettomaan hullutteluun. Taiteen nimissäkin voi pitää hauskaa, siinä mielessä vapauttava näyttely.  Itse museo on tilana pehmeästi valoisa, suurellekin märälle tilava ja kuljeskeluun kutsuva. Taas täyttyi yksi aukko kokemusmaailmassamme.

Kohta on Kupkan avajaiset Ateneumissa. Taas tarjolla leikkaus modernin abstraktin taiteen historiaa menneeltä vuosisadalta. Ja vanha kunnon filmitähti Paul Osipow esittäytyy tauluineen Taidehallissa. Näitä riittää Kiasmasta ja pienemmistä gallerioista puhumatta. Helsinki on kaiken muun ohessa upottava taidenäyttely, Näitä kiertelemällä voisi täyttää viikkonsa. Ja laventaa  henkilökohtaista peruutuspeiliään vaihtuvilla elämyksillä.

20.2. 2019

 

Uskonsoturit, Kianto vs Waltari

Mika Waltari -seura on voimissaan, eilenkin Töölön kirjaston sali täyttyi, 80 henkeä. Yleisöennätys kuulemma. Ensi kerralla Teemu Keskisarja rikkoo sen.

Sain virikkeen esitelmään siitä, kun Kianto haukkuu pariin otteeseen Kalevassa Waltarin romaanit Felix onnellisen ja Valtakunnan salaisuuden tajuamatta niistä mitään. Mistä kiikasti? Paitsi nyt tavallisesta äreydestä ja kateudesta liian hyvin menestyvää kirailijaa kohtaan.

Erimielisyys pohjautui mielestäni  kahden papin pojan erilaisiin uskonkäsityksiin. Kianto hyökkäsi tolstoilaisena kirkkoa vastaan, pilkkasi Raamatun ”heprealaisia satuja”, mutta säilytti jollain itsestään selvällä tavalla suhteen omaan Jumalaansa. Hän siis tiesi mikä on oikea uskonkäsitys, kun taas kirkko oli kaikessa väärässä.

Waltari ajatteli ja toimi täysin päinvastoin. Hän antoi kirkon olla rauhassaan ja kamppaili vaikeimman kautta Jumalan kanssa. Koko Waltarin tuotannon voi nähdä yhteyden etsimisenä Jumalaan, sehän on se unio mystica. Hän heittelehti ekstaattisista uskonelämyksistä syvään epätoivoon ja masennukseen. Välillä oli totaalisia Jumalan kieltämisen kausia.

Näin ollen kirjailijoiden olikin vaikea kohdata toisiaan edes ajatusten tasolla.  Kianto palasi sitten muina miehinä kirkon helmaan ennen kuolemaansa, osin pappispoikansa vaikutuksesta. Suhde uskontoon ei ollut hänellä mitenkään kipeä, oli vain valinnoista kysymys. Oma uskonkäsitys oli ikään kuin annettuna, sitä kohti ei tarvinnut kipuilla, mutta kirkkoa sopi roimia olan takaa.

Eikö Antti Eskolallakin ole kirja nimeltä Mutta en niin kuin kirkko opettaa. Se on kautta aikain intellektuellien riippumaton ja hieman omahyväinen tapa suhtautua uskonnon kysymyksiin.

Selasin uudelleen Waltarin Felix onnellista tätä esitelmää varten. Vieläkin se on pätevä teos, vilpitön ja syvällisesti pohdiskeleva kaikessa voiko sanoa naiivissa yksinkertaisuudessaan. Se on etsimisen, tuskan ja vihdoin armon kirja. Vetoan taas auktoriteettiin: Markku Envallin analyysin mukaan kaikkien aikojan paras uskonnollinen romaani Suomessa.

Mistä tuli mieleen, että kirjailijoiden suhdetta uskontoon on tutkittu kai aika vähän. Ei se helppo alue olekaan. Moni pitää oman vakaumuksensa tai epäilynsä piilossa. Teoksista voi aina jotakin tulkita, olkoon että sanoma tulee esiin rivien välissä kuten usein Waltarilla. Tutkittakoon aihetta lisää, raiviomaata riittää.

Kun kuuntelin aamulla keskustelua tiedustelulaeista ja professorien hiuksia halkovista perustuslaillisista huomautuksista, ilmoitan olevani samalla kannalla kuin Teemu Keskisarja: minulla ei ole varsinaisesti mitään muuta salattavaa kuin pankkitunnukseni. Mutta moni meistä salaa uskonsa ytimen, se on paljon arempi asia kuin jotkut löpinät Facebookissa tai muut henkilörekisterien numerosarjat. Miten Waltari sanoikaan: voin aina puhua avoimemmin sukupuolielämästäni kuin uskonkäsityksestäni. Tähän jälkimmäiseen eivät tiedustelulaitkaan ulotu kuin erikoistapauksessa (terrorismin motiiveina), eikä tavallisen yksilön syvin usko yleisesti ottaen kaipaa edes perustuslain saati sen tutkijoiden varjelusta. Mot.

15.2. 2019

Rakkauden variaatioita

Historian kirja vahvistaa, että Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningattarella Annalla oli läheinen suhde Marlborough’n herttuattaren Sarah Jenningsin kanssa. Mutta oliko se niin läheinen kuin Giórgios Lánthimosin ohjaamassa elokuvassa The Favourite kuvataan? Näitä 1700-luvun alun tapahtumia voi tietysti väritellä juuri niin kuin taiteilijoita huvittaa. Elokuvassa Sarah saa kovan kilpailijan hovin nousukkaasta Abigailista., jota esittää kivenkova Emma Stone. Eipä kisassa myöskään Sarah (Rachel Weisz etualalla) juurikaan pehmoile.

On vaadittu naisten tekemiä elokuvia naisista. Tässä on ohjaajana mies, mutta ensimmäisenä käsikirjoittajana nainen, Deborah Davis. Päänäyttelijät ovat toden totta vahvoja naisia, miehillä on korkeintaan statistin osa. Kuvaako elokuva naisia uudella tavalla? Tuskinpa vain. Tai siinä mielessä kyllä, että naiset ovat tässä harvinaisen kovia, vallanhaluisia, toisiaan raatelevia ja kirjaimellisesti sanoen vittumaisia olentoja. Naisten välinen rakkaus on laskelmallista ja seksuaalista, naisten solidaarisuudesta ei näy jälkeäkään.

Hyvin tehty hirvitys, karmea parodia, tekijöiden mukaan komedia. Eipä nauru raikunut ainakaan Engelissä. ”Olipa epäsympaattinen elokuva”, lausahti Marja ensi sanoiksi kun astuimme Sofiankadulle. Kieltää ei voi historiallisen tulkinnan pohjamutia ruopivaa suorasukaisuutta. Henkilöitä ei ainakaan ihannoida. Britit kuvaavat usein historiaansa kohtisuoraan, ajatellaan vaikka äskeistä tv-sarjaa The very English scandal. Itsekritiikki on tunnetusti brexit-maassa hereillä.

Naisten vallankäyttö on elokuvassa samaa luokkaa kuin mielivalta jossain Nigeriassa, suuremmista valloista nyt puhumatta. Tietysti ollaan kaukana menneisyydessä vai mitä.  Aikamme katsoo historian peiliin. Joka tapauksessa naispääosan Oscarin voi jo nyt jakaa kuningatar Annaa esittävälle Olivia Colmanille. Aivan posketon riuhtaisu. Oscareita ropisee muitakin, ehdokkuuksia kymmenkunta.

Tykkänään toisenlainen rakkauden kuva tulee vastaan Kansallisoopperan lavalla, missä egyptiläinen kurtisaani ThaÏs hoitelee miehiä suvereenisti, kunnes kohtaa erakkomunkki Athanaelin. Tämä syttyy seksuaalisesti naiseen, mutta haluaa säilyttää puhtautensa ja vetää rakastettunsa oman uskonkäsityksensä armottomaan piiriin. Pois maallisesta rakkaudesta taivaan iloon! Nainen suostuu ja liukuu Jumalan tyttäreksi, mutta mies ei voikaan hillitä intohimoaan, vaan tunnustaa lopuksi kaiken olleen valhetta. ”Ei taivasta, mitään ei ole, mikään ei ole totta paitsi olevaisten rakkaus.”

Aiheesta romaanin kirjoittanut Anatole France meni hitusen pitemmälle ja totesi, ettei Jumalaakaan ole. Syystä romaani oli pitkään kielletty kirja katolisen kirkon hallitsemissa maissa. France oli vähän saman tapainen kirkon vihollinen Ranskassa kuin Kianto meillä, tosin hienostuneempi. Munkki, joka romaanissa on nimeltään Pafnutius, syyllistyy intohimonsa peittäen melkoiseen huijaukseen. Ilmankos kulttuurineuvos Anneli Halonen oli väliajalla tuohtunut tästä miehisen manipulaation kuvauksesta. Mitäköhän puhelivat HS digin haastattelemat kommentaattorit piispa Laajasalon johdolla, joita Sami Sykkö näkyi puhuttavan.

Pääosien laulajat olivat kaukaa Kanadasta ja Australiasta ja lauloivat tieysti kauniisti Jules Massenet’n sulavia melodioita, mutta näyttelivät yksiviivaisen puisevasti. Pääosan anasti tuhlaileva lavastus ja puvustus. Varmaan oopperasta saisi repäisevämmänkin tulkinnan kuin tämä seisova ja tuskaan kyyristyvä uskontunnustus.

Teema käsitteli maallisen ja taivaallisen rakkauden suhdetta. Nuori Mika Waltari kirjoitti siitä filosofian laudaturtyönsä ja käsitteli aihetta oikeastaan halki tuotantonsa. Menen tänä iltana vanhaan tuttuun Mika Waltari -seuraan puhumaan vähän tästäkin teemasta. Miksi kahdella papin pojalla Ilmari Kiannolla ja Mika Waltarilla oli niin vastakkaiset uskonkäsitykset ja miksi Kianto ei ymmärtänyt Waltarin kirjoista mitään. Tästä jatketaan.

Sitä paitsi, hyvää Valentinea kaikille ystäville ja vihollisillekin.

14.2. 2019

Boheemit raiteillaan

Edessä odotettu nautinto, Puccinin La Bohèmen ensi-ilta Tampereen Oopperassa. Lavalla loistavia laulajia, Montussa Tampereen Filharmonia puikoissa Alberto Hold-Garrido, Kari Heiskanen ohjaksissa. Mikäänhän ei voi mennä vikaan.

Vaan menipä kumminkin. Kiitos VR:n, joka onnistui osaltamme sabotoimaan tapahtuman ainakin puoliksi.

Olin asemalla hyvissä ajoin oopperaliput taskussa odottelemassa Marjaa, jonka juna puksutti tai piti puksuttaman kohti Tamperetta. Poikani Vilho sattui kulkemaan kaupungilla, soitin hänet seurakseni. Nautimme kahvilassa vuoden viimeiset Runebergin tortut.

Junaa ei kuulunut. Sehän ei varsinaisesti yllätä. Sen sijaan tuli Marjan tekstiviesti: juna seisoo jossakin Hämeenlinnan takana eikä liikahda. Ei tietoa koska jatketaan.

Ei se sitten liikahtanutkaan. Kului puoli tuntia. Päätimme että menen oopperaan ja jätän toisen lipun siellä tiskille. Jospa juna jossain vaiheessa nytkähtää eteenpäin. Veturissa oli kuulemma vikaa. Mikäs ihme se on.

Sain nauttia oopperasta ylhäisesti toinen paikka tyhjänä. Tampere-talon palvelu sitä vastoin oli loistavaa: käteeni lyötiin valmiiksi kirjoitettu todistus käyttämättömästä lipusta korvausanomuksen liitteeksi. Tapaus ei siis ole ihan ainutlaatuinen.

Nautin ainakin puoliksi Helena Juntusen suloisesta livertelystä kuolevan Mimin roolissa ja Jesus Garcian kirkkaasta tenorista runoilija Rodolfon onnettomissa vaiheissa. Tunsin myötäsääliä kumpaakin kohtaan. Näin ja kuulin vanhoja tuttuja: Sauli Tiilikainen sai kovan kohtelun boheemien vuokraisäntänä ja Waltteri Torikka kajautteli komeasti muusikko Schaunardin roolissa. Olipa Myllykolun ooppera viime kesältä hyvin edustettuna! Arttu Kataja oli mainio maalari Marcello ja Suvi Väyrynen heleä Musetta ja mikäs tämä Timo Riihonen olikaan, ai niin filosofi Colline, jonka filosofiaa ei tosin paljon kuultu. Lisää henkilöistä voi lukea Murgerin alkuperäisestä romaanista. Kuoroissa oli lisäksi joukkoa kuin latinalaiskorttelin torilla.

Kari Heiskasen ohjauksen kunniaksi on sanottava, että hän ei tunkenut mukaan omia temppuilujaan, vaan antoi kauniin ja surullisen tarinan toteutua omalla painollaan. Ei huoltoaseman lavastuskaan häirinnyt, päinvastoin se vaikutti pittoreskin pariisilaiselta ja tehosti boheemien nuhjuisen melankolista maailmaa.

Mutta kaikki tämä kauneus ja koskettavuus luisui aistimieni ohi vähän etäältä, kun mielessäni surkuttelin vaimoni kohtaloa. Hän kökötti koko oopperan ajan junassa, vajaat viisi tuntia! Välillä odottivat Hämeenlinnan asemalla viiltävässä viimassa uutta junaa puolisen tuntia. Eipä ollut herkkua se matkanteko. Veturi ei vaan toiminut. Eikö niitä siis huolleta tai jotain? Onko VR:lläkin meininki vähän boheemimaista? Junan piti olla perillä 13.56 – se saapui 17.10. Ennätys alallaan?

Rouvan pään yllä myrskysi musta pilvi, kun noudin hänet aseman hallista. Siinä oli hänen boheemielämyksensä. Nyt voisi tietysti jossitella. Ellei eräs palaveri olisi torstailta peruuntunut, olisin käynyt Helsingissä ja siepannut hänet autolla tänne. Ellei hän olisi loukannut jalkaansa liukkaalla ratikkapysäkillä, hän olisi tullut jo eilisellä junalla. Ja ellei VR olisi varustanut junan eteen viallista veturia, hän olisi ehtinyt tänäänkin loistavasti oopperaan. Elämä on täynnä vaihtoehtoja, joista pahimmat joskus toteutuvat.

Mutta elämässä ja yhteiskunnassa on paljon positiivisiakin puolia, joita yritin armaalleni esitellä ajellessamme taas yhdessä pimeään Hämeenkyröön. Kuten tämä huoltoasemalta hankittu pizza ja pullo lepyttelevää punaviiniä. Siitä hän sai sydämentykytystä eikä ihme. Yö sujui huonosti. Mutta huomenna on uusi aamu! Eikä epäonni voi ihmistä loputtomiin vainota.

9.2. 2019

Päämiehiä, urheilijoita, hengen sankareita

 

Kuka ei kuulu joukkoon?

Keskustelu laantuu vähitellen, mutta vielä tekee mieli tarkastella valtion kunnioittamia vainajia.

Peräti neljä ensimmäistä valtion kustantamaa haudattua oli taiteilijoita, vasta sitten tuli Danielson-Kalmari. Sen jälkeen oli taas vuorossa tiedettä ja taidetta, kunnes kolme presidenttiä haudattiin lyhyin välein 40-luvulla: Kallio, Relander ja Svinhufvuvd. Arvot olivat siis jokseenkin tasoissa hengenviljelyn ja valtionjohdon välillä.

On esitetty, että nykyisin kunnioitetaan tällä tavoin vain valtion päämiehiä. Ei se mikään virallinen rajaus liene. 2000-luvulla on haudattu vain yksi presidentti ja lisäksi kolme samaan virkaan pyrkinyttä sekä yksi kenraali. Poliitikot kaiketi katsovat, että valtion korkein tunnustus kuuluu vain heille. Kannatan paluuta vanhaan arvojärjestykseen, siinä samaa mieltä Sampo Terhon kanssa.

Urheilijoiden kohdalla on yllätyksiä. Miksi valtio ei koskaan hautauksella kunnioittanut Veikko Hakulista? Hänellä oli kolme olympiakultaa ja kolme hopeaa, lisäksi kolme maailmanmestaruutta. Kolmonen oli hänen onnenlukunsa, muistetaan Oslon kisojen voittoaika viidelläkympillä 3,33,3 . Hän on mitaleissa jopa Matti Nykästä edellä.

Murtomaahiihtäjistä on valtio haudannut vain Tapani Nikun, joka keskeytti Chamonix’n olympiakisoissa 1924 viidelläkympillä, mutta sai pikamatkalla pronssia. Ehkä hän on lajin symbolinen uranuurtaja, ja 20-luku oli urheilun kulta-aikaa. Eero Mäntyranta olisi myös ansainnut korkean huomionosoituksen, miltei samat ansiot kuin Hakulisella.

Kaikkiin valintoihin vaikuttaa ajan henki, eri suhdanteet ja arvotukset. Objektiivista arvoasteikkoa ei ole. Hautausten sukupuolijakaumaan en uskalla edes puuttua, miesten ylivoima on liian murskaava. Tällä vuosituhannella ei vielä yhtään naista, kova kiriminen edessä.

Tapasin tuossa osuuskaupan edessä hartevan Matti Yrjölän, jota voimme onnitella elämäntyöpalkinnosta viime urheilugaalassa. Ei Mattikaan oikein lämmennyt kaimansa Nykäsen valtiolliselle hautaukselle ”kun on se tuomiokin”.  Matti ei päässyt koskaan olympialaisiin, mikä oli suuri vääryys. Isä-Paavo sai kymmenottelussa kultaa 1928, mutta siihen aikaan oli ruuhkaa olympiavoittajista eikä kaikkia voitu juhlamenoin haudata. Olen kirjoittanut Paavo Yrjölän ohuen elämäkerran, se on ainoa urheilukirjani. Pitäisikö tehdä uusia, kuka tilaa heh?

Jos Kimi Räikkönen ajaa pahan kolarin, hautauskeskustelu alkaa uudelleen. Missä määrin hän kuskina edustaa tätä valtiota? Voisi olla hyvä tarkistaa käytäntöjä ennen kuin taas ollaan somepaniikissa ja töytäillään puolesta ja vastaan.

9.2. 2019

Vastaus kuviin: Veikko Hakulinen on näistä ainoa, jota ei ole haudattu valtion kustannuksella. 

 

Valtiollisia vainajia

 

 

 

 

 

F. E. Sillanpäälle oli hyvin tärkeää, että hänet haudataan valtion kustannuksella. Jo 30-luvulla hän löi kavereita olalle ja vannotti: ”Huolehdithan sitten sinäkin, että minut haudataan valtion eikä missään tapauksessa kunnan kustannuksella….”

Täpärälle se meni. Opetusministeri Oittinen (sd) ei esitellyt asiaa valtioneuvostossa. (Olikohan siinäkin esteenä elämäntavat?) Otavan Heikki A. Reenpää värväsi Kustaa Vilkunan asialle, ja johan kunnianosoitus heltisi.

Kirjailijoista ovat Sillanpään lisäksi Ilmari Kianto ja Väinö Linna saaneet valtiolliset hautajaiset. (PS alla, lisäys!) Mika Waltarin kohdalla asia ei noussut edes esiin, kummallista kyllä. Juhani Aho oli ensimmäinen 1921, Eino Leinon hautasivat 1926 valtio ja Kirjailijaliitto, jolla on oikein rahasto tätä tarkoitusta varten. Kiannon asian hoiti tietysti hänen ystävänsä Kekkonen. Nyttemmin vain valtiomiehiä on valtion kustannuksella haudattu.

Urheilusankari Matti Nykäsen tilanne näkyy tässä suhteessa olevan kiikun kaakun. Kalervo Kummola julmistelee, miksei Mattia muistettu hänen elinaikanaan. Muistettiinhan häntä, harva se viikko kun Seiska ilmestyi. Hän sai juuri niitä huomionosoituksia, joita eniten halusi: mainetta ja julkisuutta. Urheilugaaloissa hän sai parhaat pokaalit, aivan ansiosta. Mitaleitaan hän oli valmis myymäänkin.

Mäkihyppääjän valtiollisia hautajaisia miettii nyt urheiluministeri Sampo Terho. MTV:n juontaja teki hyvän kysymyksen: mites kun Aku Louhimies ei mee too -kampanjan vuoksi ansainnut ministerin kädestä edes Jussia, kuinka sopii korkein valtiollinen tunnustus vaimonsa puukottajalle ja linnan kundille? Ministeri väisti, että hän ei tätä yksin mieti, vaan mukana on koko hallitus. Entäs se Louhimiehen tapaus? Oliko sekin hallituksen päätös, että ministeri ei Jussia ojenna. Tuskin ministeri oli gaalassa yksityishenkilönä.

Asia on nyt hoidossa mahdollisimman kömpelösti. Näin juhlava päätös pitää ensin rauhassa valmistella ja sitten ilmoittaa eikä pallotella sen kanssa julkisuudessa. Se on noloa kaikille osapuolille, erityisesti Matin omaisille, oli päätös mikä hyvänsä.

Hyvä muuten, että Nykäsen viimeiset sanat on saatu talletetuiksi historiaan: ”Nää pitää laittaa pyykkiin” Lausuma edustaa samaa tiukan arkirealistista linjaa kuin ensimmäiset sanat Calgaryn kultahypyn jälkeen: ”Missä on mun kamat?”

Vesa Karonen esitti taannoin, että yliopiston kirjallisuuden laitokselle tulisi hankkia oma ambulanssi, joka tilanteen tullen kiitäisi paikalle ja nauhoittaisi kirjailijoiden viimeiset sanat tyyliin: ”Minä elän.”

Viimeisiä sanoja ei sen sijaan lausuttukaan Pirkkalaiskirjailijoille. Yhdistyksen johtokunnan ehdottama nimenmuutos Tampereen kirjailijoiksi hävisi eilisessä kokouksessa äänin 26-20. Varsinkin me veteraanikirjailijat rynnistimme paikalle julmistuneina ja kaadoimme hallituksen yksimielisen esityksen. Ei meitä ole jäsenkokouksissa pitkään aikaan näkynytkään, joten johtokunnan porovokaatio ainakin aktivoi uinuvan jäsenkunnan.

Liityin Pirkkalaisiin 1976 silloisen puheenjohtajan Jorma Kannilan kutsumana ja muistan, kuinka kiintoisaa oli aloittelijana kuunnella varttuneiden kirjailijoien kuten Väinö Linnan, Jaakko Syrjän, Kirsi Kunnaksen, Erkki Lepokorven, Antti Eskolan, Teuvo Saavalaisen viisaita tai hyökkääviä tai muuten vaan pohdiskelevia puheenvuoroja. Usein oli vierailevia esitelmöitsijöitä, joita annettiin köniin tai kunnioitettiin. Pirkkalaiset ovat aina olleet hyvin omanarvontuntoisia.

Myös eilisessä kokouksessa oli värikästä sananvaihtoa, tuli oikein lämpöinen mieli. Kirsi Kunnas, Risto Ahti, Kari Aronpuro, Timo Malmi, Yrjö Varpio ja monet muut puolustivat perinteistä nimeä ja sen Tampereen kaupunkia laajempaa kantovoimaa. Vähän surettikin nuorempien puolesta, kun tuppasivat jäämään jyrän alle. Mutta eikö mitä, jospa taas ruvettaisiin käymään kokouksissa ja viritettäisiin entisten kaltaiset polemiikit lentoon. En avant, Pirkkalaiskirjailijat!

7.1. 2019

PS Nyt kun tutkin lähemmin valtiollisten hautausten listaa, siellähän on vaikka ketä Juhani Ahosta alkaen. Eino Leino sai valtion hautauksen, vaikka Kirjailijaliitto hoiti sen käytännössä. Ja sitten tulevat Sarkia, Kailas, Katri Vala, Otto Manninen, Saarikoskikin. Olkoon siis edellinen puheeni näiltä osin puutteellinen. Mutta nyttemmin kriteereitä on kovasti tiukennettu ja valtiolliset hautajaiset jyrkästi vähentyneet. Olympiavoittajia on Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola, Armas Taipale, hiihtäjiä vain Tapani Niku. Mahtuneeko Matti enää joukkoon.

Matti lentää

Aamulehden kansikuva on paras. Siinä on arkkityyppistä komeutta. Ihmisen ikiaikainen haave on lentää. Suksilla se onnistuu, seitsemäksi sekunniksi.

Toisen Matin, Kuuselan, muistot jälleen mainioita. Paras oli hänen kanadalaislehteen syöttämänsä otsikko olympiakullan jälkeen muka Matin repliikistä: ”This is the happiest Day of my Life.” Tosiasiassa Matti sanoi: ”Where is my staff? (missä on kamani.)  Näin palvelee altis toimittaja kollegaansa.

Saska Saarikosken muuten ansiokas essee Hesarissa vahvistaa taas myyttiä siitä, että kansallinen yhtenäisyys olisi murtunut. Urheilu ei muka enää pidä sitä yllä. Aivan puppua. Juuri nyt yhtenäisyyttä vahvistetaan kaikin konevoimin. Matti saa Hesarissa kolme aukeamaa ja Aamulehdessä neljä. Enemmän kuin Koivisto. Iltalehtiä en uskalla avatakaan.

Saskan mukaan Matti on viimeinen yhdistävä ikoni. Tuskinpa vaan. Muutama kultamitali lisää Iivo Niskaselle ja vähän repäiseviä tempauksia, niin sama peli jatkuu. Uusi ikoni on syntynyt. Eikä Matti ole edes kaikkien aikojen suurin julkkis, kuten Saska uskoo. Ikään kuin Kekkosta tai Armi Kuuselaa tai Kimi Räikköstä tai Vesku Loiria ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki elävät oman aikansa mediamylläkässä, suhteellisuus otettava huomioon. Kohta Aarnio on kärkijulkkis, vaikka istuu vankilassa.

Kaikki kertovat muistojaan Matista. Näin minäkin hänet kerran. Poikkesin Kyröskosken huoltoasemalle, missä Matti ja hänen silloinen naisensa istuivat takahuoneessa kaliseva kassi jaloissaan. Odottivat kyytiä jonnekin. Heillä oli malttamaton ja apea tunnelma. Ajattelin että sankaruus on tuosta tilanteesta kaukana.

Ylivoima voi olla nuorelle urheilijalle liikaa. Superlahjakkuutta on vaikea kestää. Valmentaja Hannu Lepistö totesi, että Matti tiesi enemmän mäkihypystä kuin hän. Joku haastattelija kertoi, että Matti hyppäsi koko ajan puhuessaan. Se oli iskostunut hänen alitajuntaansa. Hän oli onnellinen vain ilmassa. Huippulahjakas kirjailija kuten Waltari oli onnellinen vain kirjoittaessaan. Muu elämä oli välttämätöntä läpitarvottavaa.

Varhainen kuolema on varma myytin perusta ja myyntivaltti. Lisäksi Matin kuolema osuu talviurheilukauden sydämeen, MM-kisat tulossa. Hän teki kuollessaankin palveluksen niin medialle kuin urheilulle ja koko ihmeen yhtenäiselle kansalle, joka vielä kauan puhuu hänestä, muistaa häntä ja palvoo häntä. Sen hän varmaan ansaitsee.

 

Meinasi unohtua, että tänään on myös paljon pienemmn julkkiksen J. L. Runebergin päivä. Matille vasta suruliputetaan. Mitä huomionosoituksia vielä keksitään hänen kunniakseen? Onhan niitä jo olemassakin. Kun nuorten jääkiekkojoukkueen tuore kapteeni saa nimikkokadun Vantaalle, Matin pitäisi saada kokonainen kaupunginosa Jyväskylästä. Pelkkä hyppyrimäki ei riitä. Tuottaneeko Seefeldt pian uusia yhtenäiskulttuurin riemuvoittoja.

Ismo Kallio, rehti näyttelijä, monipuolinen uurastaja, vara-Manu, tv-tähti, laulaja ja filmisankari saa Matin aukeamien perään kolmen palstan nekrologin. Urheilun ja kulttuurin suhdetta kuvasi jo Waltari näytelmässään Kuriton sukupolvi. Suhde ei ole muuttunut sitten 30-luvun, vaikka viihde valtaa molemmat elämänalat. Matin palvelukset kansakunnalle kuvataan vielä monessa kirjassa, elokuvassa, laulussa, oopperassa ja dokumentissa. Hän ei kuole koskaan.

Runebergin päivänä 2019