Onnen hiutaleita

Kun perjantaina ajoimme Hämeenkyröön, radiossa naishenkilö purki kiukkuaan siitä, että Suomi oli nimetty maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomalaiset yleensä suuttuvat, kun heitä kehutaan. Tutkimusten taustalla täytyy olla väärinymmärryksiä, harhautuksia, jekkuja ja käänteistä panettelua.

Ilmeisesti keskustelija sekoitti onnen edellytykset ja onnen tunteet. Kansainvälinen tutkimus voi mitata vain ulkoisia olosuhteita, se ei pääse yksilöiden pään sisään. Mutta jos ulkoiset olosuhteet ovat otollisia, onnen tunne on lähempänä kuin ammottavien epäkohtien maassa. Onnellinen voi olla siitäkin, että onneen on hyviä mahdollisuuksia. Vai mitä?

Yleensä täällä muistetaan mieluiten yhteiskunnan hirveä eriarvoisuus, soten romahdus, hallituksen sekoilu, ilmaston muutokset, poliitikkojen pölkkypäisyys, surkea hiihtomenestys ja Kaisan ohilaukaukset. Yritä siinä sitten pinnistellä onnelliseksi. Sitä paitsi onni potkii yksilöllisesti. Jos aviopuoliso pettää tai jalka katkeaa, onnen tunne vähenee.

Mietin mitä onnen aiheita voisin omakohtaisesti löytää. Maalla oli hienoa tehdä puutöitä rannassa. Tosin kävi kova tuuli ja halkomakone reistaili  mutta tulihan kirveelle töitä. Tauno lupasi taas korjata konetta. Marja valmisti maukasta uunilohta sunnuntaina. Joutsenet saapuivat ja varailivat töräytellen reviirejään.

Hesarissa oli lauantaina Antti Majanderin hyvä lauantaiessee, jossa Ahon ja Sillanpään sadan vuoden takaiset kirjat saivat valaisua. Kirjallinen syväsivistys ei ole maasta kokonaan kadonnut, siitäkin voi olla onnellinen.

Nykykirjailijoita tapasin lauantai-iltana Tampereen Telakalla, missä Pirkkalaiskirjailijat juhlivat, mukana kirjailijayhdistysten edustajia eri puolilta maata. Kun en ehtinyt Raatihuoneen vastaanotolle, tämä tilaisuus tarjosi hyvityksen. Pöydässämme oli pari Kirjailijaliiton johtokunnan jäsentä, kiitin heitä siitä, että liitto oli muistanut onnitella Aila Meriluotoa, joka täytti tammikuussa 95 vuotta. Siitä hän oli kuulemma yllättynyt ja hyvin onnellinen.

Onnea tuottavat iloiset tapaamiset. Maria Mäkelä kertoi, että hän kirjoitti aikoinaan 2013  pitkän narratologisen esseen Nuoreen Voimaan kirjastani Lavatähti ja kirjamies! Jota laajalti etupäässä pilkattiin kirjaa edes avaamatta saati lukematta. Maria oli lukenut sen tarkkaan ja lähetti ystävällisesti esseensä, jonka totesin oppineeksi ja oivaltavaksi. Marja luki sitä ääneen paluumatkalla Helsinkiin. Siinä on tulkintoja, joita tekijä ei itse osannut aavistaakaan. Näin toimii ennakkoluuloton, avoimin silmin lukeva kirjallisuudentutkija.

Onni on istua maanantaiaamuna taas tutussa työhuoneessa ja miettiä mitä voisi kehitellä. Ei ole esteitä ilmaisun vapaudelle, mitä nyt pientä tärkeilyä ja korrektiuden yltyvää vaatimusta esiintyy, mutta pitäisikö siitäkään piitata. Nautitaan vapaudesta niin kauan kuin sitä kestää, suuri ja harvinainen onnen aihe on sekin.

25.3. 2019