En arvannutkaan, että Mika Waltari on niinkin tärkeä kirjailija Teemu Keskisarjalle kuin torstai-iltana ilmeni. Teemu puhui suhteestaan Waltariin tämän nimikkoseuran vuosikokouksen aluksi. Onhan heillä yhdistävänä piirteenä ainakin huima tuotteliaisuus, vaikka Teemu pysytteleekin tiukasti asiaproosan puolella. Waltari hallitsi muun ohessa senkin tuottamisen.
Teemu muisti, että Waltari kirjoitti Sinuhen yksin Hartolan vaatimattomassa mökissä ilman apurahoja tai nykyaikaista tekstinkäsittelylaitetta, jopa ilman muistiinpanoja ja lähteitä. Ne olivat jo hänen päässään valmiina. Puhuja rohkeni epäillä, että kirjailija ei välttämättä tarvitsekaan hyvää rahoitusta ja mukavia olosuhteita luodakseen suurta taidetta.
Tästä syntyi seurassa tietysti keskustelua, kuten Teemun reippaista provokaatioista useinkin. Hän tuntui ihailevan vilpittömästi Waltarin työmäärää ja luovan prosessin unenomaista purkausta. Hän antoi itsestään kaiken ja enemmänkin, varsinkin sota-aikana palvellessaan Valtion Tiedotuslaitoista ja kirjoittaessaan samalla omia teoksiaan. Tällöin olivat hyvin ymmärrettäviä hänen tarvitsemansa lepotauot Kammion sairaalassa.
Historioitsijaa kiinnosti tietysti Waltarin ihmeteltävä tarkkuus historiallisissa faktoissa. Keskisarjan oma työtapa on toisenlainen, hän voi käyttää nykytekniikkaa ja avustajia – sitä ihmeellisempiä hänestä ovat yksinäisen kirjailijan työsaavutukset vanhoilla välineillä ja menetelmillä. Niiden kanssa ei hevin pääse enää kilpasille.
Mieltäni lämmitti Keskisarjan tunnustus Waltari-elämäkerralleni Unio Mystica, jota hän on pitänyt luovan prosessin oppikirjana ja alleviivannut lauseita joka sivulta kuulemma. Yleisöä Teemu keräsi ehkä hivenen enemmän kuin minä viime kerralla, aika tasoissa oltiin.
Waltarista puhui myös luokkatoverini Ora Meres-Wuori maanantaina Lauttasaaressa, missä hän juhli 75-vuotispäiväänsä. Ojensin hänelle onnitteluna Kianto-kirjani, jolloin hän tunnusti lukevansa enemmän Waltaria, mutta perehtyvänsä nyt myös Kiantoon, jonka teoksista hän tunsi Pyhän vihan. Norssissa luimme tietysti Punaisen viivan, tuskinpa enää sitä koulussa luetetaan. Meitä oli neljä norssia Oraa juhlimassa, lisäkseni Klutsi Helkama, Matti Laipio ja Antero Pajari. Kaikki me ikäännymme. Lisäksi paikalla oli Oran perhettä, ystäviä ja työtovereita Ulkoministeriöstä ja eduskunnasta.
Saimme nähdä hupaisan videon siitä, kuinka Ora luovuttaa suurlähettilään valtakirjansa Venezuelassa Hugo Chavesille. Totesimme, että Ora on luokaltamme ainoa, joka on päässyt tervehtimään kunniakomppaniaa maailmalla. Venezuelan tilanne heikkeni jyrkästi heti, kun Ora sieltä lähti.
Loppuviikko menikin pikaflunssaa parannellessa, kun ilkeä virus pääsi iskemään. Ehdimme nähdä ranskalaisen elokuvan Puutarhajuhla, jossa voi hyvällä tahdolla nähdä Jean Renoirin Pelin sääntöjen kaikuja. Pintajulkisuuden satiirina elokuva on suomalaisittainkin tutunomainen, kolea ja säälimätön, eikä siinä ole sympaattisia henkilöitä paitsi palveluskunnan keskuudessa. Keskivertoelämys. Valinta johtui siitä, että tuli kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun kihlauduimme Marjan kanssa Pariisissa.
Näin palattiin Waltariin ja hänelle rakkaaseen Pariisiin. Missä nyt on aivan toisenlaista kuin hänen aikoinaan. Eurooppa nitisee ja natisee liitoksissaan, täällä me vain elämme kuin ei olisi hätäpäivää. Britit eivät enää tiedä, missä heidän paikkansa on. Vaaleissa jysähtää perussuomalaisille muhkea voitto ja maailma unholaan jääköön. Kiinaa pelätään ja kumarretaan meilläkin enemmän kuin entisaikaan Neuvostoliittoa. Uiguurien asema unohtuu, kun raha puhuu. Waltari sanoisi: ei mitään uutta auringon alla.
30.3. 2019