Kirjan muutokset elokuvassa

Olivier Assayas on ohjannut kirjallisen elokuvan Rivien välissä (Doubles vies), joka jatkaa mainiosti esiin ponnahtanutta autofiktio-keskustelua.

Elokuva esittelee itsepäisen kirjailijan Leonardin, joka käyttää häikäilemättä lähipiirinsä ihmisiä kirjojensa esikuvina. Hänellä on suhde jopa kustantajansa vaimoon, mistä koituukin ongelmia. Kustantaja Alain ilmeisesti tunnistaa hänen uuden romaaninsa ohuesti verhotusta henkilöstä oman vaimonsa, mikä osaltaan johtaa romaanin hylkäämiseen. Myöhemmin kun vaimo kehuu romaania, se hyväksytään ja saa tietysti menestystä. Muitakin ihmissuhdekiemuroita elokuvassa esiintyy.

Henkilöiden kohtaamisissa puhutaan paljon kirjallisuudesta, kirjan uusista muodoista ja kustannusalan muutoksesta. Digitalisaatio vaikuttaa kirjojen tuotantoon, mutta sisällölliset kysymykset pysyvät yleisellä inhimillisellä tasolla. Syrjähypyt, sivusuhteet ja raflaavat eroottiset kohtaukset maustavat romaanikirjallisuutta. Kukaan osallinen ei ole turvassa. Alainin puoliso Selene vannottaa uhkausten säestämänä Leonardia, että tämä ei kirjoittaisi enää hänestä. Lopulla ilmenee, että juuri hänestä Leonard kirjoittaa seuraavaa romaaniaan.

Kirjan tulevaisuus vaikuttaa elokuvan terävien keskustelujen valossa melko synkältä. E-kirja ja äänikirja rynnistvät painotuotteiden ohi. Tätä ei kuitenkaan pidetä näissä piireissä uhkana. Kustantajat ovat suuremman kaupallisen liikehdinnän armoilla, mutta näyttävät selviävän. Varsinaiseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriitaan elokuva ei syvemmin paneudu. Keskustelut avaavat silti näkymiä moneen suuntaan ja kulkevat hyvinkin ajan tasalla, etuajassakin.

Kun juonellista tarinallisuutta on vain ohuesti, onnellinen loppu pääsee yllättämään. Elokuva kietaistaan perusinhimillisellä tasolla kohti toivorikasta tulevaisuutta. Näiden älyköiden ahdistus pulppuilee vain sujuvan puheen tasolla. Silti on mielestäni nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa puhutaan ja argumentoidaan älykkäästi ajankohtaisista kysymyksistä.

Elokuvassa on hauska intertekstuaalinen sisävitsi. Kohtauksessa, jossa Seleneä esittävä Juliette Binoche on yhtenä paikalla, pohditaan voitaisiinko houkutella Juliette Binoche mukaan johonkin mainostempaukseen. Elokuva sivuaa myös tv-sarjoja, jollaisen väkivaltakohtauksessa Selene näyttelee rauhanturvaajaa. Voimme päätellä, että kirjallinen maailma kaipaa yhä enemmän elokuvien tapaista rahoitusta ja sponsoritukea. Olisiko joku Game of Thrones haastava tai kammottava esimerkki tällaisesta?

Nämä voisivat olla kaksi vastaista valtasuuntaa: entistä sensitiivisempi ja avomielisempi autofiktio ja toisaalla yhä mahtipontisempi, sadun maailmaan hukkuttautuva taisteluspektaakkeli. Eipä ole vaikea valita omaa suuntaa. Ikäpolvikysymys sekin.

Vielä viimeisiä vetoja täällä rantamailla, missä pulska kutuhauki oli eksynyt katiskaan. Pari pienempää päästin kasvamaan. Saunapuita on kertynyt komea pino, ja koilme kokkoa odottaa polttamista. En muista koskaan ennen kiihdyttäneeni ulkotöitä näin voimallisesti jo huhtikuussa! Sää on paras inspiraattori.

Ja nyt Helsinkiin vapun viettoon, pitkästä aikaa Ullanlinna odottaa sekä Uunisaaren lounaspöytä. Monen monta vappua olemme juhlineet haravoiden ja radiota kuunnellen. Maalaiskansa ei samastu sen paremmin ylioppilaisiin kuin työväkeenkään, joten juhlinta jää vaisuksi. Taata sentään lakitetaan ja torilla pidetään punertavia puheita. Radiossa äsken professori Matti ja ylioppilas Pia puhelivat hauskoja omista ylioppilaskokemuksistaan. Yllättävän vahvasti traditiot elävät, vaikka kumpikin ikäpolvi säilyttää tai kehittää niistä omat muotonsa. Lähdetäänpä tarkastamaan käytäntöjä. Hauskaa vappua kaikille!

30.4. 2019

 

 

Autofiktio ja kevään autuus

Kuuntelin pihatöiden viihdykkeeksi radiosta Kulttuuriykkösen keskustelua autofiktiosta. Olen lukenut Knausgårdin romaanimöhkäleestä puolet, vähän enemmän kuin ohjelman toimittaja Kylmälä. Sehän on raastavaa ja mukaansa tempaavaa, välistä uuvuttavan junnaavaa, rosoista, heittäytyvää, kaikkiaan epätasaista kerrontaa. Nyt sitä tulee jopa kuunnelmana, mikä voi olla helpompi muoto sulatella norjalaisen itseriittoista vimmaa.

Keskustelussa oli mukana pari Knausgårdin hyvää tuntijaa, fani ja kuunnelman sovittaja, joten näkökulmia löytyi. Yhteen tai kahteen kiinnitin huomioni. Siinä mainittiin rinnakkaisia esimerkkejä Hitleristä (Taisteluni) Marcel Proustiin, Hamsunista Ovidiukseen, mutta ei kertaakaan kotimaisia autofiktion uranuurtajia. Kiannon Pyhä viha ja Avioliitto ja monet muut tunnustukset avasivat tietä jo sata vuotta sitten. Intellektuaalisessa yhteydessä kukaan ei vieläkään kehtaa mainita Päätaloa, joka lienee kaikkein ilmeisin Knausgårdin verrokki.

Autofiktio tarkoittaa kai kaunokirjallisuuden rajoja ylittävää omakohtaisuutta kerronnassa, mikä ei sekään ole uusi keksintö. Knausgård on vain edeltäjiä häikäilemättömämpi käyttäessään läheisistään ja muista oikeita nimiä. Päätalo on häntä monin verroin perusteellisempi itsetunnustaja, mutta verhosi henkilöitä harkintansa mukaan keksityillä, oikeita muistuttavilla nimillä. Verraten helppoa Ritva Ylösen on ollut elämäkerrassaan seurata massiivisen Iijoki-sarjan johtolankoja ja verrata niitä jotakuinkin tunnettuun todellisuuteen.

Olenhan minäkin syyllistynyt pieneltä osaltani autofiktioon parissa kirjassani, seurauksena railakkaita haukkuja. Kirjallista tasoa ei ole moitittu, vaan nimenomaan aiheita. Oli vielä 1990-luvulla ikävää, jos kirjoitti oikeista ja läheisistä henkilöistä kovin intiimisti. Kun kirjoitin toisesta avioliitostani pienen lämpimän muistelman 2013, sain taas vaimoa suojelevat moralistit niskaani.  Arto Nyberg ja Harry Harkimo höykyttivät olan takaa minua tv-ohjelmissaan tunnetun laulajattaren häpäisystä.

Karl Ove Knausgård on ainakin rysäyttämällä kaatanut raja-aitoja, joita hienovaraisuus ennen pystytti. Hänen jälkeensä on entistä helpompi kirjoittaa suorasukaisesti omasta ja muidenkin elämästä. On silti muistettava, että kirjoituksilla on seurauksensa. Knausgård kävi käräjien porteilla. Minä koin paljon vaatimattomampia väristyksiä, mutta läheisiä suhteita kieltämättä vaurioitui. Se täytyy vaan pateettisesti sanoen kirjoittajan kestää. Toistenkin elämäkertoja kirjoittaessaan törmää jatkuvasti kipupisteisiin, joista kohteen omaiset ja muut osalliset loukkaantuvat.

Eikö ainoa puolustus ole Jeesuksen sana, että totuus on teidät vapauttava. Kunhan vain totuudessa pysytään. Somehulluuden ja valeuutisten keskellä se on entistä vaikeampaa ja myös vaativampaa. Sekin on kestettävä: kirjoitat vain sen, minkä varmasti oikeaksi tiedät ja tunnet.  Mikä taas johtaa subjektiivisuuden ja sen oikeuksien pohdintaan. Tästä voisi jatkaa autofiktion olemuksen määritelmiin, jotka radiokeskustelussa jäivät puolitiehen. Yliopistoajoiltani muistan sellaisenkin väitteen, että jo kirjaan pantu sana – vaikka ’tuoli’ – tekee siitä fiktiota. Se ei ole enää todellinen tuoli, kun se on kirjoitettu. OIiko Descartes, joka ei varmuudella uskonut tuolin enää edes olevan huoneessa sen jälkeen, kun hän oli sulkenut oven ulkopuolelta.

Joten on syytä jättää liian visaisen ilmiön pohdintayritys sikseen, varsinkin näin ihmeen kauniina kevätpäivänä. Paratiisillista on kaataa ja pilkkoa puita, raivata takarinnettä, koota ja polttaa pääsiäiskokkoja. Tauno on tasannut tietä, Järvelin muokannut maita. Katiskat vaanivat rannan tuntumassa, ja Marja on valmistanut maittavan kalasopan kevään ensimmäisestä saaliista. Elämästä ei puutu juuri nyt mitään paitsi voimia, jotka iän myötä vääjäämättä vähenevät.

Valtiopäivien avajaiset tuntuvat täältä katsoen kaukaiselta kevätjuhlalta, uudet edustajat kuin onnellisen jännittyneiltä ekaluokkalaisilta. Presidentti vaati sitoutumista ja moraalia, Antti Rinne ilahdutti vahingoniloisia tipauttamalla papereitaan. Eletään kommentaattorien juhlaviikkoja. Seuraamme pian hallituksen muodostelua kuin tv:n pudotuspeliä. Fiktio ja todellisuus sekoittuvat siinäkin. Kaiken keskellä maailman onnellisin ja toiseksi sananvapain kansakunta saa iloita ennätyksellisen huumaavasta huhtikuusta. Jospa koko elämä onkin yhtä suurta autofiktiota, kullakin omanlaistaan.

26.4. 2019

 

Surut voittavia iloja

Kun ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin kesällä 1965, Notre Damen näkeminen lentokenttäbussin ikkunasta sävähdytti.  Siitä pitäen se on ollut minullekin kaupungin tärkein symboli. Aina olen myöhemmillä käynneillä sitä tervehtinyt. Palouutinen tuntui ensin uskomattomalta. Ilmeisesti syynä on todella vahinko eikä mikään tahallinen teko, jollaisia meidät on viime aikoina totutettu epäilemään. Pariisilaiset ovat kehitelleet tapahtumasta hienoja mietelauseita sekä kansaa yhdistävän korjausponnistuksen.

Voisiko Tampereen Teatteri toivoa tehokkaampaa mainosiskua syksyn ensilllalleen, Notre Damen kellonsoittajalle. Liput menevät kuumille kiville. Yle on urakoinut oman osuutensa kirkon talkoisiin esittämällä sarjat Victor Hugon elämästä ja hänen pääteoksestaan Kurjat. Sattumoisin kaikki osuvat yksiin. Dokumentti Hugon oikeustaisteluista oli kuivanlainen ja kiinni parlamentin tapahtumissa, mutta Kurjat pätee aina. Kolmas osa eilen oli erinomainen. Sarja näyttää tapahtumat raadollisemmin kuin aina hiukan sokeroitu musikaali.

Hugo samoin kuin Dickens näyttävät, että melodraaman keinoja voi käyttää surkeilematta, kun taustalla on aito yhteiskunnallinen paatos. Klassikoita kannattaa lukea. Parastaikaa selvitän Flaubertin Rouva Bovaryn viimein loppuun, nuorempana se jäi kesken. Huomasin että myös Mika Waltari tuskastui romaanin pikkutarkkaan kuvaukseen ja hienojakoiseen sielunerittelyyn, enemmän hän piti värikylläisestä Salammbosta. 

Flaubertin oppilas Guy de Maupassant loi romaanissaan Bel-Ami niin kestävän kuvan liukkaan pinnallisesta mediasankarista, että se pätee täysin tänä päivänä. Sen luin nuorena, mutta nyt kerrattuna se näytti aivan uudet kasvot. Aika on ottanut kiinni vanhan romaanin ja antaa sille paljastavan kirkkaan takavalon. Lukuhedelmät ovat parhaita paastoviikkojen palkintoja.

Televisiosta voimme taas hiljalleen opetella eroon, kun valo lisääntyy ja luonto kutsuu. Sitä ennen vielä kiintoisa, jännästi tehty sarja Mrs Wilsonista, joka perustuu tositapahtumiin. Uskomaton tarina vaivasi pitkään mieltä samoin kuin se juridinen erosarja Split äskettäin. Britit tekevät aiheesta kuin aiheesta laadukkaita kuvauksia.

Lopuksi vilpitön kiitos Juha Sipilälle, joka teki miehen työn. On vain niin, että maan talouden kuntoon laittaminen ei tuo kiitosta äänestäjiltä. Kokonaistalous on liian kaukainen asia, omat tienestit ja eläkkeet tunnetaan ja niistä osataan kiukutella. Mitä ihmisiä itse asiassa liikuttaa valtion velan kasvaminen, ellei se tunnu omassa kukkarossa? Ilmastonmuutoskin tulee lähemmäs, kun siitä voi nähdä jopa omakohtaisia merkkejä. Toivotan Sipilälle lokoisampia päiviä ja aikaa askarteluun ja lentelyyn, ne hän on paremmin kuin hyvin ansainnut.

Ja sitten ulos ja rannoille. Pakastuneet, säteilevät kevätaamut ovat juuri nyt niin ihmeellisiä, että niiden ihailusta olisi valmis maksamaan vaikka kohtuullista luonnossaliikkumisveroa. Kuka sen ensimmäisenä keksii, uusi hallitusko. Toivotan kaikille Hyvää Pääsiäistä – ajatelkaa, viisi päivää iloa, vapautta ja mietteliästä hiljaisuutta…

18.4. 2019

 

Ihmiskäsitykset valinkauhassa

Olihan dramaattinen vaaliyö täällä Hämeenkyrössä. Keskustan romahdus seisautti sivullisenkin veret. Kun ääntenlaskenta eteni, maantielle ilmestyi hälytysajoneuvojen kolonna. Epäilimme jo, että joku keskustan tukimiehistä oli saanut sydänkohtauksen. Sitten ilmeni, että tuttu talo Kierikkalan kylän laella oli ilmiliekeissä. Emäntä on kaiken lisäksi entinen oppilaani Tampereen yliopistosta! Otamme osaa murheeseen.

Vaaleihin tulipalo liittyy korkeintaan symbolisesti. Nyttemmin polttivat jo Notre Damenkin Pariisissa. Keltaliivien tihutöitä? Terroristien sabotaasia? Epäilemättä se herättää enemmän huomiota kuin Kierikkalan kyläpalo. Missä palaa seuraavaksi? Ehkä Sinisten puoluetoimistossa, kun luopiot hävittävät arkistoaan.

Muuten ei näy mainittavia levottomuuden merkkejä. Tauno on varma, että nuoret vihreät plikat eivät ymmärrä eduskunnassa mistään asiasta mitään. Jouni Ovaska meni sentään läpi huolimatta keskustan katastrofista. Onnea hänelle! Katariina Pylsy anasti sen verran ääniä Sastamalasta, että entinen kansanedustaja Pertti Hakanen putosi. Nyt ei päässyt eduskuntaan kumpikaan. Meillä on tiskipöydän kulmalla Hakasen jakama kaurapussi, toivottavasti siinä on sentään ytyä.

Muuten suhtaudumme vaalien jälkilaineisiin maltillisesti – aivan kuten Jussi Halla-ahon laupiaaksi muuttunut hahmo kehottaa. Antti Rinne aloittaa hätähousuna neuvotteluja ennen kuin hänet on tunnustelijaksi nimettykään. Mediakommentaattorit ovat jo rakennelleet palikoistaan kaikki mahdolliset hallituskokoonpanot. Jääkö Antille mitään omaa luomisen varaa?

Melko murskaavaa on tietysti se, että yksi puolue häviää ja kaikki muut voittavat. Lisäksi joukko pienryhmiä katoaa historian roskakoriin – ponnahtaakseen uudelleen esiin neljän vuoden kuluttua. Sinisten soisin katoavan lopullisesti maanrakoon. Oikeiden perussuomalaisten revanssi on makein mahdollinen.

Onkohan niin, että kansa ei kerta kaikkiaan halua, että maan talous laitetaan hyvään kuntoon. Kun se tapahtuu kovilla keinoilla, kuten sellainen aina tapahtuu, kirpaisu katkeroittaa niitä, joihin leikkaukset osuvat. Kuinka talous tervehdytetään ja pidetään tasapainossa pehmeillä keinoilla? Nähdäänkö nyt sellainen ihme ensi hallituskaudella?

Pirkanmaalla käy kova kuhina. Tampereelta rynnäköidään hallitukseen Sanna Marinin johdolla. Vihreitä ei pidättele mikään, ja Arto Satonenkin on paalupaikalla Sastamalassa. Mutta Paavo Arhinmäen sanoin ministerin tehtävä ei ole ihmisen työtä. Ketkäs ne sitten hoitaisivat? Onko ohjelmoitava robotteja ministereiksi? Eipä tarvittaisi mustia autoja eikä palkkamomentteja. Kokoukset sujuisivat yhdessä rymäyksessä. Ja mitä silloin sanottaisiin puolueiden ihmiskuvasta, joita nyt tutkaillaan. Olisiko roboteilla arvot paremmin paikoillaan?

Parasta siirtyä pihatöihin ja käväistä Tampereella nuuhkimassa puoluieden riemunraikkaita voitontunnelmia. Mikä on karvaampaa kuin eduskunnasta putoaminen? Tietysti se, että puoluetoveri menee läpi. Jussi Halla-aho yrittää väittää, että puolueen etu on tärkeämpi kuin sitä ajavat ihmiset. Uskoneeko tuota itsekään. Ilmankos Jussin ihmiskäsitystä ovat toiset puoluejohtajat arvostelleet.

Minun ihmiskäsitykseni vaatii nyt liikuntaa, aurinkoa, mämmiä, passioiden kuuntelua ja klassikoiden lueskelua sekä kanavien sulkemista politiikan vyörytykseltä ainakin pääsiäispyhien ajaksi.

16.4. 2019

Iloisia sieluja

 

 

Näitä on tavattu viikon mittaan Aleksanterin teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Satakunnan Kauttualla.

Virpi Hämeen-Anttilan henkilöhahmot seikkailevat hänen romaaneissaan 1920-luvun villissä Helsingissä. Nyt he tanssivat ja laulavat musikaalissa Iloisten sielujen hotelli. Tosin hotellissa siinä ei käydäkään, mutta kylläkin Kallion kapakassa. Dekkaria on vaikea jäntevöittää teatterin lavalle, on pelkistettävä esiin vain pääjuoni. Suurin aika menee lauleluun ja tanssin hytkeeseen. Jukka Nykänen on säveltänyt svengaavia kappaleita ja Reetta Ristimäki ohjannut kulkevan kappaleen. Äänentoisto oli aika kovalla, johtui kuulemma teatterin vanhoista laitteista.

Tuntui että Helsingin syntiä oli vähän väritetty, kuten teatterissa pitääkin. Näyttelijät esiintyivät nuorekkaan reippaasti. Joukossa oli varmaan nousevia ammattilaisia. Paras elämys on kuitenkin tämän kunnianarvoisen, kauniin ja sopivasti kauhtuneen teatterin atmosfääri. Ihan senkin vuoksi siellä kannattaa käydä.

Milja Sarkolan kirjoitama ja ohjaama Harriet sijoittuu samaan aikakauteen, sisällissodan jälkimaininkeihin. Se on taiteellisesti vaativampi näytelmä, hyvinkin omalaatuinen koe. Siinä näytetään kymmenen hieman erilaista versiota luutnantti Olof Laguksen kuolemasta, josta ei lopultakaan saada oikein selvyyttä. Aika rohkeata rakentaa esitys näin monotonisesti, ja silti sisäinen jännitys säilyy, vaikka ei varsinaisesti laukea. Pistooli kyllä laukeaa moneen kertaan, ja ihmissuhteet kiertyvät monelle mutkalle. Mustasukkaisuusdraamasta on ilmeisesti kysymys.

Sarkola ei koskaan tee tavanomaista teatteria, aina hänellä on jokin oma juju, näennäisen yksinkertainen, kyseenalaistavalla tavalla kertova. Tästäkin tulee pienoisdekkari, joka näyttää samalla jääkärien hermoilevan voitontunnelman, jossa liipasin oli herkässä. Toivo Kuulan kohtalo kimposi samasta voiton jälkeisestä verihumalasta. Ajankuva luodaan tässä hyvin pienin keinoin. Avaintodistaja on ilmeisen huikentelevainen viettelijätär Harriet Thesleff, mutta hän ei koskaan kerro koko totuutta. Näyttelijät toistivat muunnelmia vetreästi. Mieleen jäi kysymyksiä, eipä juuri vastauksia.

Päätin viime syksystä alkaneen Kianto-kiertueen optimaalisella tavalla Euran Kauttualle, Alvar Aallon suunnittelemaan asuinmiljööseen vanhan ruukin vaiheille. Sielläpä oli hauskaa. Esitelmöin ensin klubirakennuksessa seminaarissa ”Euran sanat” Kiannon suhteesta vieraisiin kulttuureihin, joka oli päivien teema. Niitähän riitti Lapista, Vienasta ja Moskovasta aina Kaukasukselle ja matkoihin reunavaltioihin ja lopulta Satakunnan sydämeen Laviaan. Kianto itse suorastaan ruumiillisti omaa kantasuomalaisille vierasta kulttuuriaan; niin poikkeavan eksentrinen tyyppi hän aikanaan oli.

Ennen omaa juttuani kuuntelin Tapio Koivukarin kertovan kokemuksistaan Islannissa ja Karoliina Suoniemen todistavan viikinkiajan muistoista paikallisessa nimistössä ja esineistössä. Valistava seminaari. ”Euran sanat” järjestettiin neljännen kerran, se jatkaa joka vuosi. Jossakin halutaan ja jaksetaan järjestää. Mieleen palasi taas Hämeenkyrön ”Elämän sivut” -seminaari, jonka Kari Häkämies polkaisi liikkeelle kymmenen vuotta sitten ja joka sitten tyssähti yhteen kertaan. Tehdasmiljöö on Kauttualla hienosti käytössä toisin kuin Koskilinnan väsähtänyt komeus Kyröskoskella.

Sain esittelykierroksen Alvar Aallon luonnon- ja ihmisläheisessä ympäristössä ja lopuksi illallissalaattia hienossa rantasaunassa. Olisipa se joskus vielä lämpimänä odottamassa! Kevein mielin oli ajeltava vain Hämeenkyröön saunomaan, Marjan poimin matkalta. Nyt ei muuta kuin vaalituloksia jännittämään. Ennakkoäänet annoimme Helsingissä Annankadulla.

14.4. 2019

Pieni suuri kirja

 

 

 

 

 

 

 

Näin kirjakaupassa otsikon, joka kiinnosti: Hevonen meni baariin. Se toi mieleen Mika Waltarin mainion novellin ”Ihmisen vapaus”, jossa hevonen tuodaan pariisilaiseen bistroon. Tekijä oli David Grossman, nyky-Israelin kärkinimiä. Ostin kirjan Marjalle joululahjaksi, jospa se häntä ilahduttaisi.

Hän siitä pitikin. Sitten tapasimme uudenvuoden bileissä sisätautien emeritusprofessorin Amos Pasternackin, joka äityi kehumaan kyseistä kirjaa nerokkaaksi. Se pitääkin ottaa vakavasti. Vasta nyt tulin sen lukeneeksi. Kannatti totisesti.

Hevonen meni baariin on pinnaltaan stand up -koomikon monologi, jota hänen lapsuudenystävänsä, vanha tuomari, yleisön joukossa tarkkailee. Koomikko on kutsunut tuomarin paikalle ”antamaan tuomionsa”.  Monologissa on riittämiin hyviä vitsejä, jotta yleisö ja lukija pysyvät kyydissä. Mutta pohjaltaan se on kaikkea muuta kuin huvittava. Paljastuu lapsuuden iso tragedia ja paljon muuta.

Ihmeen kaupalla Grossman saa pariinsataan sivuun mahtumaan kiusatun, käsillään kävelevän pojan henkilöhistorian ja perhesuhteet, juutalaisten kokemukset sotien aikaan, nyky-Israelin politiikan ja militaarisen kasvatuksen, absurdin komiikan ja kokonaisen ylösalaisin kääntyvän elämänkuvan. Monologin rinnalla kulkee pojan kohtalonomainen kyytimatka lava-autolla. Molempia tarinoita katkotaan suorastaan rytmilliseksi jännityskertomukseksi.

On ihailtava, kuinka pieneen tilaan mahtuu paljon. Kuinka kerronnan voi tiivistää täyteen merkityksiä. Kuinka hirtehisen mustan matkan aikana lukija vapautetaan tämän tästä naurahtamaan. Vitsit ovat kirjan tärkeä rakennusaines, kaksitasoisesti ja monimielisesti sijoiteltuina. Tämän pohjalta voisi kirjoittaa vitsin filosofian. Komiikka ei jää pintaan vaan selittää alla kerrottua. Vetävä, lopulta vakavaksi vetävä kirja.

Ai niin miksi hevonen meni baariin? Grossman ei kerro vitsiä loppuun. Siinä yksi teema: elämä jää kesken, ei ole hauskoja loppuja, jää vain irrallisia lankoja.

Minäkin pidin kuluneella viikolla monologeja, mutta huomattavasti köyhempiä. Silti vierailin sympaattisissa tilaisuuksissa, Pro Humanum -yhdistyksessä ja Tapiolan kansallisissa senioreissa. Puhuin Kiannosta, mutta myös elämäkertojen yleisestä merkityksestä. Kuinka ennen akateemisesti syrjäytetty biografinen metodi on nyttemmin puhjennut kukkaan ja valtaa kirjamarkkinoita. Nythän kaikki tekevät elämäkertoja taiteilijoista, urheilijoista, pop-tähdistä, näyttelijöistä, poliitikoista. Kirjailijoissa on vain kohteina yksi erottava piirre: heidän tuotantonsa. Se olisi helpointa kiertää, kuten tekee Teemu Keskisarja muuten mainiossa Kivi-kirjassaan Saapasnahkatorni. Silti kuninkuuslaji vaatii vuorovaikutuksen elämän ja teosten välillä. Tunnetusti se on vaikea vakuuttavasti kuvata.

Esitelmäkierre loppuu huomenna, jolloin matkaan Euraan ”Vieraat kulttuurit” -seminaariin. Uskokaa tai älkää, Kianto tarjoaa runsain mitoin aineksia siihenkin. Sitten seurataan vaaliryminät ja alkaa hiljainen viikko sekä hyvin tervetullut pääsiäisloma. Ihailtu viimeksi eilen puheenjohtajien kestokykyä ja sinnikkyyttä käydä viimeisiä vaalitaistoja. Saavat hekin vetää pääsiäisenä henkeä ja sulatella tuloksia. Tosin epäilen, että eivät he malta pyhiäkään pitää, vaan hallitusneuvottelut ovat silloin jo täydessä tuoksinassa.

12.4. 2019

Vaimeaa vaalikuumetta

Ehdokkaiden naamoja on kolmostiellä joka pylväässä, mutta muuten en aisti täällä Pirkanmaalla kihisevää vaalitunnelmaa. Naapurikylästä pyrkii montoiminainen Katariina Pylsy, mutta hänkin pitää matalaa profiilia. Jouni Ovaska on vahvoilla ja taitaa tällä kerralla mennä läpi. Keskusta täällä maalla edelleen sinnittelee.

Torilla on kuulemma säpinää, ehdokkaita parveilee. Sanoivat Nikkilät, ettei ole tarvis laittaa ruokaa eikä keittää kahvia, kun torilla on koko viikon ilmaisruokinta.

Viron hallitusneuvotteluissa on käymässä, kuten taannoin ennakoin. Mitä meillä sanottaisiin, jos Rinne saisi hallituksen muodostamistehtävän, mutta Sipilä neuvottelisikin oman kokoonpanon ja ohittaisi vaalivoittajan?

Hivelevä sää yllytti halkomaan Taunon kaatamaa kuusenrohjoa, jonka hän ystävällisesti katkoi pölkyiksi. Tulee kaunista tuoretta kuusiklapia pinoon kuivumaan. Sinivuokot kukoistavat pihassa.

Näimme pari paikallista näytelmää, joista Vilma Talan ja Hanna Rajakosken esittämä Kiviä taskussa oli reipas pläjäys naisilta. Vilma väitti, että tämä on ainoa naisten tekemä tulkinta tästä kahden hengen moni-ilmeisestä kappaleesta. Tarina Irlannin maaseudun ongelmista sopii hyvin täällä esitettäväksi. Ohjaus Antti Väreen. Toinen esitys, Beni Siltalan Mökkitalkkari, edusti perinteistä joukkokohellusta. Vanhoja tuttuja vilisi Koskilinnan lavalla.

Lasse Pöystin nekrologi Hesarissa ylsi Kirsikka Moringin kohottamana uuteen runolliseen ennätyskorkeuteen ja ylitti jopa Jouko Turkan osakseen saaman ylistyksen. Yksi virhe osui silmään. Pöysti ei tullut Dramatenin johtajaksi Ingmar Bergmanin ehdokkaana, päinvastoin. Bergmanin ensi sanat uudelle johtajalle olivat Lassen kertoman mukaan: ”You are not my cup of tea.” Bergman oli vahva vallankäyttäjä ja taustajuonitttelija. Pian Pöysti joutuikin lähtemään. Hänen kolmiosaiset muistelmansa kuuluvat teatterikirjallisuuden parhaimmistoon.

Nyt kaunis kevät kääntyi räntäsateeksi. On palattava Helsinkiin suojaan. Viime perjantaina kuulin radiosta, kuinka Kari Enqvist kuvaili vuoden 1973 (jolloin tuli opiskelemaan) Helsinkiä ”synkeäksi kaupungiksi” ja vertasi sitä Itä-Berliiniin. Kuinka ihmeessä? Ei ollut kuulemma edes kunnon kahviloita! Missä nämä maalaiset oikein liikuskelivat? Eikö Vanhan kellari tai Kosmos tulleet tutuiksi? Entä Ekberg tai vasta uusittu Kappeli? Tiesivätkö teattereista tai elokuvista? Itse muistan 70-luvun stadin nuoruuteni riemujen anteliaana näyttämönä.

Joten sitä kohti. Tällä viikolla kolme esitelmää, pari palaveria ja kotitöitä Rööperin rauhassa. On käytävä äänestämässäkin. Ilosia aikoja, vaaliehdokkaat!

8.4. 2019

 

 

 

 

Kirjalliset tanssit

Usein käy niin kuin Hyvinkäällä, missä puhuin Kiannosta kansallisille senioreille.  Minulta kysellään ”mitä sinne Hämeeseen kuuluu”. Olen toisen polven paljasjalkainen stadin kundi ja jälleen palannut Helsinkiin yli kymmenen vuotta sitten, mutta yhä minua pidetään pesunkestävänä maalaisena.

Mikäs siinä, vietämmehän Hämeenkyrössä edelleen miltei puolet vuodesta. Taas sinne viikonlopuksi polkaisemme. Valistuneet ihmiset kyselevät myös säännöllisesti ”mitä siellä Myllykolussa nyt kesällä menee”. Hyvä kysymys ja tällä kertaa helppo vastata: ”Ei mitään.” Tämä taas herättää ymmärrettävästi ihmetystä ja valittelua. Miksi? Mistä on kysymys? Vastauksesta tulisi liian monimutkainen.

On kai todettava, että oopperaponnistuksen jälkeen vallitsee tyhjentynyt lamaannus. Ei ole enää intoa eikä voimia kesätoimintaan. ”Mutta nythän juuri kannattaisi, kun olette saaneet yleisöä ja näkyvyyttä ja kiitoksia.” Niinpä juuri. Talouskaan ei olisi ongelma, ooppera kannatti yllättävän hyvin. Hämeenkyrössä tehdään usein asiat toisin kuin muualla. Tilanne ei tunnu siellä vaivaavan ketään, ehkä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sekin rehaaminen viimein loppuu. Palaa rauha maahan.

Helsingissä kirjailijaseurat ovat niinkin aktiivisia, että järjestävät tanssiaisia! Eino Leinon seura kutsui sisarseuroja lavatansseihin Kansallisteatterin Lavaklubille. Aika hauska idea näin kevään kynnyksellä. Edustin ainoana (!) Waltari-seuraa hyvällä menestyksellä. Minna Canthin, Eeva-Liisa Mannerin, jopa Minna Craucherin joukot olivat naisvoimin paikalla. Meillä oli Timo Malmin kanssa hikinen urakka tanssittaa kaikkia. Levyiltä kuultiin ikivihreitä iskelmiä. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin. Saa nähdä tuleeko tästä perinne, kuten Leino-seuran pj Juhani Lindholm toiveikkaana viittoili.

Kuulin jo tansseissa, että Minna Canthin seura sulkee edelleen miehet pois keskuudestaan. Ryhdikästä toimintaa, perinteet kunniaan. Kannattaakin sitten käydä tansseissa, jotta edes tapaavat miehiä. Miehet päästävät naisia nykyisin helpommin suljettuihin klubeihinsa.

Paljon nuoria naisia oli koolla kustannusyhtiö Teoksen tiloissa, kun entisen oppilaani Marjo Saarisen toinen romaani Jälki julkistettiin. Ryöppyävän esikoisen jälkeen Marjo on malttanut tiivistää ja kirkastaa sanottavaansa. Toinen teos avautuu ensimmäistä helpommin, pitää myös teemansa tiiviimmin otteessa, Kadonnut mies täyttää kertojan tajunnan täydelleen ja vähän ylikin. Hyvät kritiikit Marjo sai päivälehdissä ja varsinkin Parnassossa.

Lasse Pöystin kuolinsanoma pysäyttää muistelemaan komeaa näyttämötaiteen kaarta. Harvaa näyttelijää (ei kai ketään Suomessa) on voitu seurata elokuvien Suomisen Ollin natiaisesta aina Ostrovskin Metsän vanhukseen Kaupunginteatterissa. Mittaa tuli seitsemän vuosikymmentä, aina huipulla. Joukossa myös typeriä sotilasfarsseja, joista yksi näyte pukattiin telkkariin heti kuolinpäivänä.

Sain seurata Pöystin roolikehittelyä Sillanpään romaaniin perustuvassa Matti Kassilan elokuvassa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Suuri näyttelijä ei sukella tunnetun henkilön nahkoihin vain vaistonvaraisesti ja tunteella, vaan Pöysti todella opiskeli Sillanpään elämää ja persoonaa lukemalla jopa elämäkertani ja haastattelemalla aiheesta. Hän oli älyllinen näyttelijä taiteilijan vaistonsa ohessa. Oli hänessä myös heittäytymiskykyä kuten huomattiin vaikka juopon roolista äsken uusitussa Pyhä perhe –elokuvassa. Harvinainen monipuolisuus, ylittämätön. Kiitos ja kunnia.

6.4. 2019

 

 

Juha Vakkuri in memoriam

Pyhän Laurin kirkko Janakkalassa täyttyi, kun saatoimme Juha Vakkuria viimeiselle matkalle.

Vakkuri oli siitä erikoinen kirjailija, että hänen toimintansa ulottui monille yhteiskunnan aloille. Hän ei viihtynyt vain taiteilijapiireissä, vaan verkostoutui moniaalle ja sai myös aikaan merkittäviä konkreettisia tuloksia.

Niistä huomattavin on tietysti Villa Karo Beninissä Afrikassa, suomalaislähtöinen taiteilijaresidenssi, jonka hän perusti parikymmentä vuotta sitten. Monet monituiset stipendiaatit ovat voineet siellä ahmia vaikutteita toisenlaisesta kulttuuripiiristä. Minäkin vietin sen alkuvaiheessa aikaa Guineanlahden rantamalla ja otin vauhtia Waltari-elämäkertaan.

Vakkurin monipuolisuudesta johtunee, että hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole noussut niin vahvasti esiin kuin se ansaitsisi. Hänellä on takanaan useita romaaneja, matkakirjoja, näytelmiä ja runokokoelmia. Uransa hän päätti komeasti: hän julkaisi muistelmateoksen Olkilinna (2016), hänen suuri näytelmänsä Mannerheim ja saksalainen suudelma pyöri Kaupunginteatterissa ja samanaiheinen romaani ilmestyi samaan aikaan.

Vakkuri edusti älyllistä ja laaja-alaista analyyttistä otetta, mikä ei ole kovin yleistä kirjallisuudessamme. Hän oli toiminut kolmella mantereella, mikä näkyi hänen aihevalinnoissaan. Hän ei suosinut kovin helppoja keinoja eikä kosiskellut lukijoita; hänen aiheistaan olisi hyvin saanut myös vetäviä jännitysromaaneja.

Juhan ystäviä kokoontui tuvan täydeltä muistotilaisuuteen Janakkalan kauniiseen pappilaan, joka oli hänen toinen rakas tukikohtansa Villa Karon ohella. Juhaa muisteltiin puolisona, isänä, Grand Popon valtiaana ja matkakumppanina. Kuultiin puheita viidellä kielellä sekä kaunista sellomusiikkia. Mukana oli edustajia Beninistä, minunkin muistamani avulias Alphonse ja johtaja Kwassi, sekä Suomen beniniläisiä.

Matkasimme vanhan työtoverin Pultsi Karilan ja Kirstin kanssa tilaisuuteen ja kohtasimme perillä meidän kaikkien yhteisen esimiehen Tauno Äijälän MTV:n ajoilta. Siellä teatterin dramaturgina Juhakin uransa aloitti. Myös vanha koulukaveri Aarno Cronvall oli tietysti paikalla. Puhuttiin jo Savonlinnan kesästä.

Catarina hallitsi suvereenisti ison tilaisuuden emännyyden ja järjestelyt. Nautittiin maittavia antimia ja tietysti roséviiniä. Muistelin kuinka vielä viime syyskuussa ohimenomatkallamme istuimme salissa, ruokailimme ja kahvittelimme kaikessa rauhassa  ja Juha seurusteli virkeästi. Äkkiä hän on poissa. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän lähetti viestin, missä uskoi pian ryhtyvänsä taas kirjoittamaan. Syöpä kuitenkin kulutti voimat.

Enää ei ilmesty ruudulle Juhan viestiä: ”Veli, olisiko taas aika päivittää asioita Kappelissa.” On päivitettävä itsekseen, muisteltava monia hyviä kohtaamisia.

3.4. 2019