Näin kirjakaupassa otsikon, joka kiinnosti: Hevonen meni baariin. Se toi mieleen Mika Waltarin mainion novellin ”Ihmisen vapaus”, jossa hevonen tuodaan pariisilaiseen bistroon. Tekijä oli David Grossman, nyky-Israelin kärkinimiä. Ostin kirjan Marjalle joululahjaksi, jospa se häntä ilahduttaisi.
Hän siitä pitikin. Sitten tapasimme uudenvuoden bileissä sisätautien emeritusprofessorin Amos Pasternackin, joka äityi kehumaan kyseistä kirjaa nerokkaaksi. Se pitääkin ottaa vakavasti. Vasta nyt tulin sen lukeneeksi. Kannatti totisesti.
Hevonen meni baariin on pinnaltaan stand up -koomikon monologi, jota hänen lapsuudenystävänsä, vanha tuomari, yleisön joukossa tarkkailee. Koomikko on kutsunut tuomarin paikalle ”antamaan tuomionsa”. Monologissa on riittämiin hyviä vitsejä, jotta yleisö ja lukija pysyvät kyydissä. Mutta pohjaltaan se on kaikkea muuta kuin huvittava. Paljastuu lapsuuden iso tragedia ja paljon muuta.
Ihmeen kaupalla Grossman saa pariinsataan sivuun mahtumaan kiusatun, käsillään kävelevän pojan henkilöhistorian ja perhesuhteet, juutalaisten kokemukset sotien aikaan, nyky-Israelin politiikan ja militaarisen kasvatuksen, absurdin komiikan ja kokonaisen ylösalaisin kääntyvän elämänkuvan. Monologin rinnalla kulkee pojan kohtalonomainen kyytimatka lava-autolla. Molempia tarinoita katkotaan suorastaan rytmilliseksi jännityskertomukseksi.
On ihailtava, kuinka pieneen tilaan mahtuu paljon. Kuinka kerronnan voi tiivistää täyteen merkityksiä. Kuinka hirtehisen mustan matkan aikana lukija vapautetaan tämän tästä naurahtamaan. Vitsit ovat kirjan tärkeä rakennusaines, kaksitasoisesti ja monimielisesti sijoiteltuina. Tämän pohjalta voisi kirjoittaa vitsin filosofian. Komiikka ei jää pintaan vaan selittää alla kerrottua. Vetävä, lopulta vakavaksi vetävä kirja.
Ai niin miksi hevonen meni baariin? Grossman ei kerro vitsiä loppuun. Siinä yksi teema: elämä jää kesken, ei ole hauskoja loppuja, jää vain irrallisia lankoja.
Minäkin pidin kuluneella viikolla monologeja, mutta huomattavasti köyhempiä. Silti vierailin sympaattisissa tilaisuuksissa, Pro Humanum -yhdistyksessä ja Tapiolan kansallisissa senioreissa. Puhuin Kiannosta, mutta myös elämäkertojen yleisestä merkityksestä. Kuinka ennen akateemisesti syrjäytetty biografinen metodi on nyttemmin puhjennut kukkaan ja valtaa kirjamarkkinoita. Nythän kaikki tekevät elämäkertoja taiteilijoista, urheilijoista, pop-tähdistä, näyttelijöistä, poliitikoista. Kirjailijoissa on vain kohteina yksi erottava piirre: heidän tuotantonsa. Se olisi helpointa kiertää, kuten tekee Teemu Keskisarja muuten mainiossa Kivi-kirjassaan Saapasnahkatorni. Silti kuninkuuslaji vaatii vuorovaikutuksen elämän ja teosten välillä. Tunnetusti se on vaikea vakuuttavasti kuvata.
Esitelmäkierre loppuu huomenna, jolloin matkaan Euraan ”Vieraat kulttuurit” -seminaariin. Uskokaa tai älkää, Kianto tarjoaa runsain mitoin aineksia siihenkin. Sitten seurataan vaaliryminät ja alkaa hiljainen viikko sekä hyvin tervetullut pääsiäisloma. Ihailtu viimeksi eilen puheenjohtajien kestokykyä ja sinnikkyyttä käydä viimeisiä vaalitaistoja. Saavat hekin vetää pääsiäisenä henkeä ja sulatella tuloksia. Tosin epäilen, että eivät he malta pyhiäkään pitää, vaan hallitusneuvottelut ovat silloin jo täydessä tuoksinassa.
12.4. 2019