Ihmeeellisen perheen tarina

Aulis Aarnion uusi teos on julkistettu voi sanoa pitkän kaavan mukaan. Ensin tekijä signeerasi teosta Vanhan kirjallisuuden päivillä, missä myös Jussi Lähde haastatteli häntä. Seuraavana päivänä laskettiin Kangasalla kukat päähenkilön, taiteilija Einar Ilmonin muistomerkille ja jatkettiin kahvitilaisuudessa Lepokodissa, missä Jussi Lähde haastatteli uudelleen ja vähän perusteellisemmin tekijää (kuvassa). Ja lopulta ystäväjoukko kokoontui Vesijärven rannalle juhlimaan tapahtumaa puheiden, illallisen, haitarin soiton (Pekka Hallberg) ja runonlausunnan (Ahti Jokinen) merkeissä.

Aarnion, oikeusoppineen ja kotiseutumiehen,  seitsemäs romaani Väsynyt vaeltaja ansaitsee kaiken kuvatun huomion. Voi heti sanoa, että se on tekijänsä paras, perusteellisin ja syvällisin teos, kerronnaltaan hyvinkin omaperäinen ja rikassisältöinen.

Minulla on erikoisasema sen lukijana sikäli, että ohjasin Kangasalan Ramppiteatterissa sen ensimmäisen draamaversion Haaveiden talo jo kesällä 2003. Aulis näytteli itse perheen isän Hjalmar Ilmonin roolin, ja kaikille katsojille on varmasti jäänyt mieleen ainakin hänen monumentaalinen kuolinkohtauksensa. Siitä pitäen Ilmonin perheen merkillinen tarina on kasvanut Aarnion mielessä, noussut uudelleen teatteriin ja nyt kypsynyt kiinteäksi, todistusvoimaiseksi romaaniksi.

Käyttäisin mieluummin nimitystä esseeromaani, sillä mukana on paljon tarkoin tutkittua ja myös itse koettua elämäkerrallista dokumenttiaineistoa. Aulis on tuntenut kuvaamansa perheen, tavannut sen jäseniä ja seurannut sen elämänvaiheita Ilmonin talon ja Lepokodin vaiheilla. Hän on tavallaan aikalaistodistaja, joka on lainannut piirteitään myös romaanin hieman salaperäiselle kertojalle. Mystinen piirre kuuluu erottamattomasti Ilmonien luonnekuviin, samoin monet muut myyttiset ja kulttuuriset kerrostumat. Köyhyyden ja itsetietoisuuden, herkkyyden ja taiteellisen vaiston tasot kohtaavat.

Päähenkilöksi nousee taidemaalari Einar Ilmoni, varhain katkennut lahjakkuus, joka erakoitui ja yksinäistyi määräilevän lääkäri-isän ja ymmärtämättömän yleisön sekä aikansa taidemaailman puristuksessa. Ilmoni oli poikkeuslahjakkuus, josta povattiin uutta Edelfeltiä ja joka kehittyi itsepintaisesti omaan suuntaansa. Lopulta hän kieltäytyi myymästä taulujaan! Aarnio kielsi olevansa taidehistorian tuntija, mutta ihmeen hyvin hän on mielestäni syventynyt Ilmonin taideilmaisun lähteisiin ja ilmenemismuotoihin.  Samalla hän antaa koko Ilmonin perheen elämälle rikkaan kulttuurihistoriallisen taustan.

On perin hauskaa, kun voi vilpittömästi huomata hyvän ystävän yllättävän myöhäisiän kehityksellään. Sain lukea romaanin pari alkuversiota ja yritin niistä antaa lausuntoja ja parannusehdotuksia Aulikselle. Kertojan ratkaisu tuntui ensin keinotekoiselta ja vähän väkinäiseltä, mutta nyt kertoja solahtaa keskelle rönsyilevää tarinaa aivan luontevasti. Aulis kiitteli julkistamisjuhlassa minua kohteliain ylisanoin, mutta itse hänen on täytynyt aika tavalla ponnistella selkeyttääkseen omaperäistä kerrontaansa näinkin hyvään lopputulokseen.

Kirjan kustantaa pieni paikallinen Warelia, ja onkin kiintoisaa seurata, nouseeko romaani ja jaksaako läpäistä kritiikin ja julkisuuden hautaesteet. Väsynyt vaeltaja on siinä määrin sui generis, syvästi persoonallinen romaaniettä se ehdottomasti ansaitsee kunnollisen esittelyn ja tarkastelun.

30.6. 2019

Oikeus ja kohtuus

Ikaalisten kylänraitti oli helteisen tyhjä, kun parkkeerasin poliisitalon eteen. Tyhjältä vaikutti laitoskin, kunnes nuori kaveri tuli avaamaan oven. Teki pari muodollista kysymystä ja määräsi kuusi päiväsakkoa, siinä kaikki. Ei tiukkaa kuulustelua, ei varoituksia, ei kovistelua. Kyllähän poliisi voisi olla vähän jämerämpikin. Asia kumminkin hoitui.

Asioin samalla vastapäisessä kirjakaupassa, jollainen Ikaalisissa on pysynyt hengissä toisin kuin Hämeenkyrössä.. Löysinkin Antti Eskolan Vanhanakin voi ajatella sekä Hannu Salaman uuden elämäkerran.

Oli lähdettävä opiskelemaan lisää oikeutta ja kohtuutta Sastamalaan. Se on nyt Vanhan kirjallisuuden päivien teema. Sattuu kohdilleen. Sylvään koululla tuskin pääsin askelta, ettei joku heittänyt ystävällistä kommenttia pyromaniastani. Yhdellä tiskillä tyrkytettiin tulitikkuja, jos ovat sattuneet loppumaan.

Kuuntelimme kiintoisaa keskustelua kohtuudesta, jota johti Jarkko Sipilä. On samalla kehuttava Sipilän Takamäki-dekkareita, joita olen viime aikoina lukenut muutaman ja kuunnellut pari äänikirjana autossa. Erinomaisen asiantuntevaa työtä. Sipilä tuntee poliisin työn ja rikollisten maailman ja on lojaalisti poliisien puolella. Hän näyttää, kuinka vaikeaa tutkinta on byrokraattisten säädösten ja prepaid-puhelinten aikakaudella. Lisäksi Sipilä on mainio Helsinki-opas. Äänikirjojen nautintoa lisää Veikko Honkasen tarkka ja hieno luenta.

Puheenjohtajana Sipilä ei saanut ihan haluamaansa irti keskustelijoista, joita olivat oikeusoppinut Aulis Aarnio, oikeushammaslääkäri Helena Ranta ja poliisiopiston rehtori Kimmo Himberg. Vastaukset vaikeisiin kysymyksiin tuppasivat pyöristymään. Käsiteltiin rangaistusten tasoa Suomessa, vankilan merkitystä rikollisten kohtelijana ja Isis-äitien ja lasten peräti hankalaa palautuskysymystä. Sipilä dramatisoi kirjailijan tapaan konkreettisesti mahdollisen noutamistilanteen, joka sai keskustelijat tapailemaan sanojaan. Täpötäysi sali parvekepaikkoja myöten seurasi ankaran asiallista keskustelua, Sastamalan henki on tallella.

Joitain kirjahankintoja tein, lounasta ja kahvia nautimme, huutokauppaakin seurasimme ja tuttuja kirjaihmisiä tapailimme. Ari Suutarla oli tietysti paikalla Kirstin ja Alman saattelemana (odottaa kuvassa huutokaupan alkua). Vanha meininki voimissaan siis. Oli kiva flaneerata, kun päivät jäivät viime kesänä väliin. Enää ei ole velvoitteita, kymmenen vuotta vedin ohjelmatoimikuntaa. Touko Siltala jatkaa ja vaikutti aivan iloiselta. Leena Majander-Reenpää viittasi kuulemma Kiannon kohtuulliseen hutikkaan avajaisissa, minne emme ehtineet. Muutamia sulttaaneita signeerasin.

Vielä kuuntelimme toiverunoja, joita nuoret taiteilijat lausuivat parhaansa mukaan, mutta ei voinut estää pientä haikailua. Seela Sellan ja Veikko Honkasen tasoon ei hevin enää ylletä, veteraanit opettelivat runot jopa ulkoa.

Illalla suuntasimme vastaanotolle, jossa valtasimme hyvän pöydän J-P Pietiäisen ja Johanneksen antikvaarien kanssa ja pääsimme jonottamatta seisovan pöydän kimppuun. Vastaanotto ja koko tapahtuma on iso ja kannattava satsaus kaupungilta. Risteilimme salissa ja tanssimmekin lopuksi pari valssia ja vapaampaa hytkytystä. Marja ajoi varmasti kotiin, missä totesimme USA:n mimmien voittavan Ranskan futiksessa. Tuleva mestari?

29.6. 2019

Kirjallinen juhannus

Juhannuksen aikaan täällä ei poltettu vain kokkoa, vaan puhuttiin myös kirjoista. Etupäässä keskustelimme Johanna Venhon romaanista Ensimmäinen nainen Eeva-Liisan kanssa. Sehän kertoo hänen tädistään Sylvi Kekkosesta, ja hän minulle kirjaa suositteli. Aihe on meille molemmille sikäli läheinen, että kirjoitin Helsingin Kaupunginteatteriin 2011 näytelmän Sylvi ja Anita, jossa Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään hyvällä menestyksellä, Heidi Herala oli Anita Hallama.

Johanna Venho on kirjoittanut romaanin kahden monologin muotoon. (Sama tekniikka oli muuten tuossa näytelmässänikin.) Pidin Sylvi Kekkosen sisäistä puhetta romaanissa hyvinkin aidon tuntuisena. Siinä epävarmuus, syrjään vetäytymisen halu ja toisaalta uhmakas itsetietoisuus hyvin vuorottelevat. Sylvin ja Urhon rakastuminen, nuoruuden tunnelmat ja sitten seurannut eroottinen etääntyminen tulevat kauniisti ja uskottavasti esiin. Heidän jatkuva henkinen siteensä ja älyllinen ystävyytensä kuvataan oikein hyvin.

Sen sijaan harppasin nopeammin ohi Essi Renvallin osuuksien. Ymmärrän hänen mukana olonsa sikäli, että Sylvi tarvitsee siinä toisen naisen, peilin, taiteilijan luoman taustakuvan, jotta hänen kuvansa saa lisää sävyjä. Se ei kuitenkaan tunnu ihan välttämättömältä. Renvallin puheissa on tiettyä turskia särmää. Vähän teennäisempiä, anteeksi vain, olivat mielestäni Marja-Liisa Vartiolle osoitetut Sylvin muistelevat puheenvuorot. Olikohan edesmennyt kirjailija ihan noin läheinen Sylville?

Yksi kiinnostava kohtaaminen kirjassa tavataan. Kirjailijan oivallus on nostaa Olavi Paavolainen näinkin vakavaksi ihastukseksi yksinäiselle Sylville. Olen kirjoittanut Paavolaisen elämäkerran Tulisoihtu pimeään (2014), mutta en sitä tehdessäni huomannut tätä yhteyttä, jota kuulemma Sylvin aiemmissa elämäkerroissa sivutaan. Venho luonnehtii osuvasti Paavolaista ja samoin Sylvin hyvin varovaista suhdetta potentiaaliseen rakastajaan. Aivan viattomalle tasolle tapaamiset jäävät, mutta suhteen mahdollisuuskin kutkuttaa. Olisihan Sylville suonut vastapainon Urhon naissuhteiden oheen.

Omassa kirjassani otan esiin kyllä sen, että Sylvi Kekkonen yllytti sotien jälkeen Paavolaista kirjoittamaan kirjansa Neuvostoliitosta, joka ei koskaan valmistunut. Vain osia ja luonnoksia olemme voineet lukea myöhemmin Ville Laamasen ja Hannu K. Riikosen toimittamasta teoksesta. Nyt he ovat julkaisseet lisää Paavolaisen esseitä ja arvosteluja, joten suuri esteetikko ja poliittinen tuuliviiri ei vieläkään jätä jälkipolvia rauhaan.

Kekustelimme myös intialaisen tutkijan Sanalin kanssa kalevalaisesta mytologiasta vertaillen sitä intialaiseen. Lipunnoston aikaan tuli esiin sekin, että meidän lyhyt itsenäisyytemme on sentään miltei puolta pitempi kuin Intian. Kehuimme kumpikin Collinsin ja Lapierren mahtavaa teosta Vapaus tulee keskiyöllä (suom. 1976), joka kuvaa loistavasti yhtä maailmanhistorian verisintä draamaa – Intian itsenäistymistä brittien komennosta. Kannattaisi lukea uudelleen. Sanal on perehtynyt erityisesti intialaiseen taikauskoon ja sen vaikutukseen kansan ja valtion elämään.

Kuvassa Eeva-Liisa lausuu Manneria ja Sanal dokumentoi. Kokko vas. vielä polttamatta. No juhannuksesta siis selvittiin hyvinkin eritasoisesti, eivätkä vieraamme pitäneet ollenkaan pahana pieniä dramaattisia välikohtauksia, sillä pahempiin on totuttu varsinkin Intiassa. Tulipa ainakin muisteltavaa. Juuri sain ystävällisen kutsun vierailla Ikaalisten poliisiasemalla…

Ehdinpä nähdä toissapäivänä Pelimannin ensi-illankin Heiskan kesäteatterissa. Leppoisa, puhdashenkinen laulunäytelmä kansanpelimanni Huugo Värälän elämästä. Hieman loiva, elämän arkisuutta korostava esitys ilman erityisiä nousukohtia, mutta paljon lauluja innokkaasti esitettyinä. Näyttelijät viihtyivät rooleissaan, lapset varsinkin. Kun olen teatterin ”asiantuntijajäsen”, en tohdi sitä tässä syvemmin arvioida. Poikkeaa kuitenkin edukseen kaikkialle levineestä pakollisesta naurattamisvimmasta. Halpoja keinoja ei käytetä (vain jotkut ylinäyttelemiset ja naamanvääntelyt ihmetyttivät).

Jussi Snellman selvisi kertojan osuuksistaan hienosti vain muutamalla unohduksella, muita Värälöitä ovat Eliel Kärkkäinen ja Raimo Mäensivu, kaikki rooleissa kohdallaan. Huugon vaimona Virpi Muikku on sirkeä ja eloisa ilmestys. Käsikirjoitus ja ohjaus Johanna Reilinin.

28.6. 2019

 

Fanfaari Jussille

 

Jussi Snellman kajautti trumpetillaan fanfaarin minun 70-vuotispäivilläni 2015. Hänen 90-vuotispäiviensä kunniaksi ei eilen fanfaaria soitettu, koska VPK:n torvisoittokunta ei ollut paikalla, syynä tyypillinen Kyrön sarvipäiden erimielisyys pikkuasiasta. Joten lausuin fanfaarin vain sanallisesti.

Nyt alkuperäisenä juhannuksena on oikea päivä luonnehtia Jussia vähän laajemmin eilisen puheeni pohjalta. Hänen syntymäpäivänsä juhannuksena 1929 ei luvannut kovin onnellista aikaa. Maailmantalous oli ylikuumentunut, ja syksyllä romahti New Yorkin pörssi. Takaisku osui myös Kyröskosken tehdastaajamaan. Paperin tuonti laski roimasti, samoin palkkoja alennettiin 20 prosentilla.

Metallivaluri Snellmanin yhdeksänlapsinen perhe joutui tiukoille, varsinkin kun ahdingossa alkoholi kuljetti isää omille teilleen. Sukututkimusten mukaan näiden Snellmanien alkujuuret yhdistyvät jossakin kaukaisuudessa J. V. Snellmaniin, joka tunnetusti veti kireää talouspolitiikkaa ja tuli osaltaan pahentaneeksi nälkävuosien 1866-67 hätätilaa.

1930-luvun alku oli melkein yhtä vaikea työväestölle. Jussi muistaa äitinsä poranneen (=itkeneen) mistä saataisiin huomenna ruokaa. Kaikki keinot käytettiin. Jussi toimi kymmenvuotisena kloppina postinjakajana Kyröskosken harjulla ja sai jonkun pennin palkakseen. Sotilaspojaksi hän ei voinut poliittisen jakolinjan vuoksi mennä, vaikka siellä olisi saanut ilmaista sapuskaa. Vasta 30-luvun lopulla tilanne alkoi helpottaa, Jussi sai polkupyörän ja jouluna ensimmäisen kerran jopa joululahjoja ja uusia vaatteita!

Töihin mentiin tietysti paperitehtaalle. Työnjohtaja Palon Jussi vei nuoren Jussin ensin seppä Tuomisen apulaiseksi ja sitten sorvin ääreen. Työnohjaus kuului: ”Kyllä Nuurforssi näyttää.” Sorvia Jussi käytti sitten pari vuosikymmentä, kunnes sai nimityksen työpaikkalehti Kyrösetin toimittajaksi. Näin miehestä leivottiin journalisti, jonka tuli ottaa huomioon hyvin erilaisten ryhmien mielipiteet kommunisteista ja sosialidemokraateista tehtaan johtoon. Hyvin kuuluu diplomaattinen kaveri kirjoittajanakin pärjänneen. Hän toimi notkeasti luokkien välissä ja säilytti riippumattoman aseman.

Harrastukset veivät ensin urheiluun. Jussi nyrkkeili Kiskojissa, hänen oikeaa suoraansa kannattaa vieläkin väistää. Tärkeämpi oli trumpetin soitto. Minäkin muistan jo 50-luvulta Kyröskoskella sukuloidessani, kuinka VPK:n soittokunta marssi ryhdikkäästi kylän raittia urheilukentälle, missä pidettiin kesäjuhlia. Jussi puhalsi komeana eturivissä serkkuni Kivimäen Timon vierellä. Muistutin Jussia, että meistä meinasi tulla sukulaisia, kun hän heilasteli vähän serkkuni Ullan kanssa, mutta maailma sitten vieroitti heidät pois toisistaan.

Naimisiinkin Jussi ehti ja sai pari poikaa. Hän erosi ja asui eri naisten kanssa, kumminkin niin, että tehtaan piippu aina näkyi. Todellinen kotiseutumies.

Varsinaisesti tutustuin Jussiin teatterihommissa. Hän tuli mukaan Myllykolun Tulipunakukkaan 1993 sekä Poika Tuomisen isästä kirjoittamaani näytelmään Sirppi ja vasara, jotka molemmat Erkki Aura ohjasi. Sitten seurasi muitakin rooleja Sillanpää-näytelmissä Ihmiset suviyössä ja Töllinmäen tohtori. Tällöin syntyi teatterin tarpeisiin ja myöhemmin itsenäiseksi kiertueeksi maineikas trio ”Vanha raha”, johon kuuluivat Jussin lisäksi Suti Aittoniemi ja Lasse Grundström. Trio on hajonnut, koska Jussi on ainoa eloon jäänyt.

Vieläkin Jussi näyttelee ja laulaa, nyt Heiskan näyttämöllä Maaseudun Taiteellisessa Teatterissa. Tänä kesänä hän esittää pelimanni Huugo Värälää Johanna Reilinin kirjoittamassa ja ohjaamassa musiikkinäytelmässä Pelimanni. Ensi-ilta on huomenna.  Näytelmästä kuultiin ja nähtiin maistiaisia eilen Jussin syntymäpäivillä, lämpöisiltä vaikuttivat tunnelmat. Kun Myllykolu on tyhjillään, kesäteatteria kaipaava yleisö vaeltanee Heiskalle entistä runsaimmin joukoin.

Jussi Snellmanin teatteriura jatkuu. Tunnetaan iäkkäitä näyttelijöitä, Lasse Pöystin kaltaisia, mutta harva yltää päärooliin 90-vuotiaana. Kokoonnutaan huomenna katsomaan, kuinka veteraani uusimmasta tulikokeesta selviää.

24.6. 2019

Kiitos nuhteista ja rohkaisuista

Vaatimaton kansalaistottelemattomuuteni kokon polttajana on poikinut vilkkaasti neuvoja, muistutuksia, nuhteita ja haukkuja. Varmaan olen ne ansainnut. Mutta on tullut myös järkeviä pohdintoja ja esityksiä, joilla voi olla jopa vähän vaikutusta tulevaisuudessa.

Rikostoimittaja ja kirjailija Hannes Markkula esittää nykyisen tiukan linjan lieventämistä ja joustamista ainakin tapauskohtaisiin poikkeuslupiin. Suoraviivainen kirjoituspöytäpäätös kaikkien kokkojen kieltämisestä kertaheitolla tuntuu mielivaltaiselta. Kriitikko ja Viron olojen tuntija Hannu Marttila epäilee, että joku uusi pikkunilkki ministeriössä on halunnut vain näyttää valtaansa. Hän arvelee uusien outojen tuulien puhaltavan Pelastuslaitoksen piirissä.

Tällöin operoivien toimihenkilöiden on tietysti täytettävä annetut määräykset. Meillä kokko ehti roihahtaa komeasti kuten neljäkymmentä kertaa aikaisemminkin samalla paikalla, eikä siitä voi olla vaaraa järven välittömässä rannassa kivikossa kostean pusikon kupeella. Pelastusmiehet käyttäytyivät asiallisesti ja hivenen huvittuneesti, sillä heidänkin täytyi huomata matalaksi hiiltyneen kokon vaarattomuus. Kaisa nauratti myöhemmin saapuneita poliiseja kertomalla hyvin tomerasti kuinka täällä on toimittu ja missä kaukana on naapureita yms. Joku heistä on tietysti tehnyt ilmiannon, kuten tapoihin kuuluu.

No tehty mikä tehty, ja periaatteessa kuuliaisena kansalaisena vastaan poliisin kutsuun ja hoidan jälkiseuraamukset. Ratsupoliisin pojanpoikana olen aina kunnioittanut poliisia. Isäni ja ensimmäinen vaimoni olivat juristeja, joten laistakin jotakin uskon tietäväni.

Miksi siis tietoisesti rikoin sitä ja säädettyjä määräyksiä. Yksinkertaisesti siksi, että kuukausia rakentelemani kokko on vuosikymmenten varrella alkanut merkitä selvää taitekohtaa vuoden kierrossa. Siitä alkaa tyven keskisuvi ja viilenevä, toimelias syyskausi. Sisäinen kalenterini vaatii suviyön merkkitulet. Siihen voi vaikuttaa sekin mystinen seikka, jonka Armi Viita on ystävällisesti huomannut: Panu on kalevalainen tulen jumala. Kuulen muinaista kutsua. ja etäisten aarniomaiden huminaa…

Vakavasti puhuen yksi vaihe on taas takana, ja yhteiskunnan yleisesti kiristyvä valvontamentaliteetti sammutti kylmästi romanttisen roihuni. Mitään vaaraa emme aiheuttaneet kenellekään, mutta isäntä marssii ensi viikolla reippaasti poliisilaitokselle. Eiköhän sovita juttu ja ollaan taas yhteiskunnan kanssa sujut.

Jussi Snellmanin, herrasmiehen, veteraaninäyttelijän ja trumpetin puhaltajan 90-vuotisjuhliakin vietettiin tänään, mutta uhkasi komea tapaus jäädä kohdallani tämmöisen pikkukahinan jalkoihin. Pidin sentään Jussille puheen, ja Heiskan teatteri esiintyi lämpimästi ja monipuolisesti. Jussi innostui itsekin laulamaan täysin palkein Kulkurin kultaisesta maantiestä. Se oli juhlan kohokohta. Sitten nautittiin lohta ja lihapullia ja sahtiakin palojen painikkeeksi. Väkeä oli sopivasti Heiskan salillinen. Voiko kiihkeätä juhannusta tämän sopivammin enää sammutella. Joten viisaalle kylliksi.

23.6. 2019

 

Juhannuskokon nousu ja tuho

Näin kävi viimein. Yli neljäkymmentä vuotta on poltettu kokkoa meidän rannassa hyvällä menestyksellä. Nyt vasta se onnistuttiin väkivalloin sammuttamaan.

Kokko on koko kevään luomistyöni tulos. Viimein se kohtaa kypsyytensä ja poltetaan poroksi. Ensimmäisen kerran rannallamme vierailivat arvokkaasti sekä poliisi että palokunta.

Palokuntalaisten kunniaksi on sanottava, että heidän rinnassaan asui hiven ihmisystävällisyyttä. He antoivat intialaisen vieraamme Sanalin ja hänen ystävänsä Teijan paistaa makkaransa rauhassa ennen kuin suihkuttivat kokon jäänteet sammuksiin.

Sanal oli nimenomaan saapunut tutkimaan suomalaisia perinnäistapoja ja saikin niistä hyvin kouriintuntuvan kuvan.

Me muut katselimme hävitystyötä voimattomina. Marja tarjosi makkaraa myös pelastusmiehille, mutta he eivät ehtineet syventyä nautintoihin, sillä virkavelvollisuudet kutsuivat uusille kokkotanhuville. Poliisille olisi pitänyt tietysti tarjota sahtia, mutta sekin siinä hämmennyksessä unohtui.

Näin joka tapauksessa vietimme unohtumattoman juhannuksen. Kansainvälistä väkeä oli enemmän kuin koskaan, mainittu Intian uskontokriittinen tutkija Sanal sekä naapurimme Kutsumuksen thaimaalaisia rouvia runsaine jälkeläisineen. Onneksi lasten pieni kokko ennätettiin polttaa rauhassa ennen virkavallan vierailua.

Muuten juhannus on tähän saakka sujunut melko rauhanomaisesti. Nautimme juuri vieraamme sekoittamia aperitiiveja ja odottelemme Herkon valmistamaa lounasta. Eilen Marja ja Eeva-Liisa ruokkivat meidät tyynellä pihamaalla pitkän pöydän äärellä.  Eeva-Liisa ehti lausua kaimansa Mannerin runon ennen kuin kokko roihahti yllämainituin seuraamuksin.

Lippu nousi salkoon laulun säestyksellä. Saatoimme vertailla Sanalin kanssa itsenäisyyksiemme pituutta: meillä lyhyt, mutta Intiassa miltei puolta lyhempi.

Ennen vanhaan juhannusaamuni herkin elämys oli vaeltaa paljasjaloin sahtimuki kourassa ihailemaan hyvin sammunutta, vielä lempeästi savuavaa kokonrauniota rantaan. Nyt menetin senkin nautinnon. Vain musta perusteellisesti ruiskutettu palopaikka katsoi syyttävästi silmiini. Voi menetettyjä onnen aikoja!

Kirjallisuuden sekatyömies

Jotenkin sopii Matti Mäkelän rosoisen voimalliseen vaikutuspiiriin sekin, että minulta jäi puhelin Helsinkiin. Touko Siltalan innostamina jatkoimme pitkää iltaa kustantamossa sen jälkeen, kun Matin muistelmateos Pitelemätön oli niin sanotusti vernissattu. Koolla oli tuttua joukkoa pääosin kuululta Kirjallisuuden laitokselta, eihän siitä malttanut lähteä. Muistot sinkoilivat vielä pitkään mielessäni.

Matti oli hiljaisen oloinen pohjalaispoika, kun hän laitokselle ilmaantui joskus 70-luvun kultaisina vuosina. Nyt hän jättää hyvästejä kirjalliselle elämälle melko rehvakkailla muistelmillaan. Aika on miestä muuttanut. Paljon hän on ehtinyt kentällä rehkiä. Hän on ollut kyselevä ja valikoimaton kirjallisen elämän uurastaja, organisaattori, matkasaarnaaja, väittelijä, vaikuttaja ja pohjimmaltaan esseitten, tietokirjojen, kolumnien, kritiikkien ja puheenvuorojen laavavirranomainen kestotuottaja.

Matin kaltaisten generaattorien varassa kirjallinen elämä paljolti pyörii. Loukossaan lymyävät varjoviisaat eivät hänen tyyppiään ymmärrä. Matti mainitsee muistelmissaan usein Jouko Tyyrin, ja jotain samaa heissä on. Myös Tyyri oli valmis joka lähtöön ja kykeni heittämään ajatusrikkaan esityksen aiheesta kuin aiheesta puolen tunnin varoitusajalla. Tyyrin täsmällisen välähtelevää aforistista esitystapaa vastaa Mäkelän harteva, provokaatioihin vyöryvä hyökkäystyyli. Laajempi maakunnallinen ymmärrys ja keskustalaisuus yhdistivät miehiä.

Hyviä keskustelijoita tarvitaan, heitä liikkuu kentällä yhä vähemmän. Tyyri paheksui huonoja, valmistautumattomia puhujia, jotka pilasivat markkinat. Matti Mäkelän liittyessä paneeliin yleisön kiinnostus kasvoi heti. Oli myös ns. hienopieruja (Matti nimeää joitain naisia), jotka poistuivat paikalta hänet nähdessään. Kerran lyödyt leimat pysyvät. Matti kantoi Kahta vaimoa jatkuvasti niskoillaan. Myös tahallisen räikeä Rakkausromaani ansaitsi epäilemättä herättämänsä someraivon.

Kahden vaimon pito oli Matilla sentään sävyisä järjestely verrattuna vaikka Ilmari Kiannon moniavioisuussekoiluihin. Lapsiluku kasvoi Kiannolla toiselle kymmenelle, Matilla on tämäkin puoli pysynyt kohtuudessa. Avoimen liiton julkistaminen kuului kummankin kirjailijan luontaiseen taipumukseen, kirjalliseen huomiotalouteen, josta saivat tahoillaan karvaasti maksaa.

En pidä kaikkia Mäkelän kirjoja erinomaisina, kuten Jyrki Nummi Hesarin kritiikissä, hän on epätasainen, mutta aina mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen selväsanainen kirjoittaja. Esseissä on myös itsestään selviä selityksiä. Mutta hänen kritiikkinsä tulee aina lukeneeksi alusta loppuun. On hyvä, että kirjallisuuden usein sisään kääntyvässä maailmassa on myös häikäilemätön maalaismies, joka tuntee suomalaisen konkretian ja perinteen ja uskaltaa laukoa ajatuksia niiden pohjalta. Eikä ole pahitteeksi sekään, että miesnäkökulmakin joskus tyrskähtää esiin naishegemonian hallitsemassa sukupuolikeskustelussa.

Mäkelän muistelmia lukiessa syntyy vaikutelma, että tässä mies nyt paukuttelee ja puhisee ilmoille kaiken sen, mikä vielä on jäänyt sanomatta. Siinä kuuluu suun puhtaaksi puhumisen vastaväitteet kaatavaa ryskettä. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Sumeilematon. Matti ihmettelee muutamaankin kertaan aikamme loukkaantumisherkkyyttä. Tuntuu kuin monet suorastaan etsisivät aiheita saadakseen verisesti loukkaantua. Aivan totta, siitä on tullut hysteriaa lähenevä reagointitapa. Mattikin tarjoilee monipuolisen annoksen loukkaantumishaluisten tarpeisiin. Riittää kun tällainen pohjalais-karjalainen perusmies ilmoittaa kantansa maailman ilmiöihin. Heti huomataan, ettei noin voi enää ajatella.

Matti Mäkelän vakava sairaus heijastuu hänen kirjaansa ja sen vastaanottoon. Nämä tunnelmat eivät kuitenkaan olleet tuntuvilla, kun hänen kirjaansa juhlimme Siltalassa. Ei siellä oltu missään ennenaikaisissa peijaisissa. Hurtti tunnelma sopi Matin hirtehiseen tyyliin. Hän piti hyvän humoristisen puheen, puheli vilkkaasti kaverien kanssa  ja heitteli vanhaan tyyliin näkemyksiään. Vaimo Helmi ja poika Mikko sekä muu lähipiiri olivat vahvana tukijoukkona.

Niin se puhelin, se jäi siis Sepänkadulle kun aamulla rynnistin liikkeelle. Sitä on seurannut kontaktiumpio, jota tehosti vielä se, että palvelin (Louhi) suvaitsi pimentää jo toista viikkoa sitten sähköpostini. Siellä on kai jotain murtoselkkausta ollut, mutta kovin kauan se kestää eikä aukea vieläkään. Kyllä sitä näinkin elelee, mutta kumman ontto olo seuraa. Samalla valtaa pelottava vapauden illuusio. Olenko jäänyt autiolle saarelle, onko täällä enää ketään muita? Pitääkö heittää pullopostia? Tällaista oli elämä ennen vanhaan! No tämä netti sentään muuten toimii ja puhelimen hain takaisin, joten elämä jatkunee kontaktikatkoisista koettelemuksista huolimatta.

19.6. 2019

Oopperan alkujuurilla

Selvä skandaali tapahtui Kansallisoopperan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Juhlaoopperaksi tilattu Ilkka Kuusiston säveltämä Aino Ackté syrjäytettiin, ja tilalle otettiin hätäratkaisuna Aarre Merikannon vanha, aikanaan avantgardistinen Juha. Sen toteutus oli kaiken lisäksi hölmöimpiä koskaan näkemiäni. Erään osuvan luonnehdinnan mukaan se ei ollut ohjaus, vaan raiskaus. Pakkomodernisoinnin murheellisimpia luomuksia.

Keskustelimme tapahtuneesta taas eilen Ilmajoella, kun Ilkan Aino Ackté sai ansaitun ja ansiokkaan hyvityksen vierailuesityksenä. Oli hauska tavata pitkästä aikaa Ilkka väliajalla, jolloin hän vaikutti tyytyväiseltä esitykseen, mutta edelleen kitkerältä oopperan taannoisista selkkauksista. Eikä ihme. Tämä Ackté jos mikä olisi sopinut ihanteellisesti juhlistamaan oopperamme historiaa. (Onhan harvinaista, että oopperan uusi johtaja syrjäyttää vanhalta johtajalta arvovaltaisesti tilatun teoksen!)

Ilmeisesti Acktén libretto, joka alunperin ilmoitettiin ongelmien syyksi, on kokenut nyttemmin suuria muutoksia. Pentti Savolaisen alkuteosta on muokannut peräti kaksi tekijää, Martian Roos ja Juha Kandolin. Siitä olisi voinut näin tulla varsinainen sekameteli, mutta päinvastoin libretto tuntuu pelkistyneen ja puhdistuneen hyvin toimivaksi. Nopeastihan siinä loikitaan tapahtumasta toiseen ja taas viivähdetään, mutta se on oopperoiden tapa. Juulia Tapolan ohjaama esitys kulki luistavasti.

En osaa ammattimaisesti arvioida Ilkan musiikkia, mutta se kuulosti hyvin kauniilta ja puhtaalta kautta linjan ja sisälsi myös draamallisia räsähdyksiä riittämiin. Ilkka on mestari käyttämään myös väläyksinä tuttuja melodioita. Kokonaisia aarioita kuultiin vanhoista oopperoista. Esityksessä on eräänlainen paradoksi siinä, että kun draamallinen vire laskee loppupuolella, musiikin teho puolestaan kasvaa. Musiikinjohto oli Joonas Rannilan käsissä. Kaikkiaan viehättävä kokonaisuus.

Iltapäivän kruunasi Marjukka Tepposen loistovire pääroolissa. Hän lauloi kuin enkeli ja diiva yhtaikaa, hänessä oli karismaa, säteilyä ja myös räjähdysvoimaa. Acktén rooliin hän sopi kuin valettu. Essi Luttinen vaihtui hauskasti äidistä tyttareksi ja lauloi Ainon taustavoimana käskevän vakuuttavasti. Ainon tärkeät miehet Heikki Renvall ja Albert Edelfelt saivat ihan komeat tulkinnat Heikki Haliselta ja Joonas Asikaiselta, ja piipahtaa siellä Bruno Jalanderkin lavalla, vaikka häntä ei rooliluettelossa mainitakaan. Kuoro oli kovassa kunnossa, kuten Ilmajoella aina, ja lapset mieltä herkistäviä.

Ooppera kulkee Mannerheimilta lainatuissa lavasteissa, ja eräs dejavu sattui, kun tämäkin ensi-ilta jouduttiin välillä keskeyttämään ja lakaisemaan vettä areenalta aivan samoin kuin ensimmäisenä kesänä Mannerheimissa. Hyvin päästiin kuitenkin eteenpäin. Mainio ajatus on jakaa libretot kaikille katsojille tuoleihin, kun esitys käyttelee useita kieliä ja muutenkin kokonaisuus hahmottuu näin paremmin.

Oli hauska tavata myös Ilmajoen järjestelyvoimia, jotka kilvan kehuivat kökkä-hengen jatkuvan ja juhlien taloudenkin vahvistuneen Mannerheimin ansiosta. Pelastus kesinä 2010-12 tuli Taipaleenjoesta, jota Ilkan kanssa saatoimme vielä muistella. Ensi kesänä rävähtääkin sitten uusi lapualaisooppera uusin voimin. Salon-Chydeniuksen jälkeen rima on korkealla. (Ja minä sain taas selitellä oikealle ja vasemmalle, miksi Myllykolussa ei ole mitään.)

Kun olen samalla lukenut Matti Mäkelän muistelmia Pitelemätön, joka Siltalassa torstaina miesvoimin (oli naisiakin) vernissattiin, siinä toistuu ajatus vääryyksien ja virhearvioiden korjautumisesta ajan myötä. Aika on oikeamielisin tuomari. Näin tapahtuu nyt myös Aino Acktén kohdalla: aika osoittaa, että se oli se oikea juhlaooppera – tosin toteamus tulee itse tilanteeseen nähden myöhässä.  ”Kovia kokenus teos”, huokaisi Ilkka Kuusisto väliaikateltassa surumieliseen mutta yhä huumorintajuiseen tapaansa. Onnittelut maestrolle tästä viimeisimmästä saavutuksesta.

15.6. 2019

Ihmeellinen ruusumetsä

Olimmehan etuoikeutettuja, saimme tutustua Erkki ja Leila Frickin hämmästyttävään arboretumiin Kangasalla Liuksialan kartanon entisillä mailla.

Siitä oli kuultu kuvauksia, mutta nyt näimme omin silmin. Hoidettu metsä täynnä parhaimmillaan kukkivia alppiruusuja (kaikkiaan 800 lajia!), vierellä harvinaisia puita (240), tuotuja milloin mistäkin päin maailmaa, mm. Neidonhiuspuu Kiinasta. Isäntä esitteli ihmeellistä puutarhaa, jossa huolellisesti laaditut hiekkakäytävät kiemurtelivat kauneuden keskellä, pienet patsaat yllättivät ja penkit ja niityt muodostivat viivähtämään houkuttavia taukopaikkoja.

Takana kahdenkymmenen vuoden työ, istuttelu, hoito ja tutkiskelu sekä matkustelu etsimään esikuvia. Erkki kertoi käyneenä kaikissa Irlannin arboretumeissa ja tulokset näkyivät. Kuvassa puutarhurit Erkki Frick ja Juha Junttu, tunnettu myös rokkarina.

Huolestuin ehtiikö Erkki mitään muuta tehdä kuin työskennellä laajassa puutarhassaan, mutta vielä mitä: ensi viikonloppuna hän on järjestämässä Jukolan viestiä Kangasalla – maailman suurinta alansa urheilutapahtumaa. Kyllä jotkut ehtivät ja jaksavat. Pieni ihminen suorastaan masentuu tällaisen toimeliaisuuden äärellä.

Voisiko olla, että saimme sytyttäviä herätteitä retkellämme? Meidänkin vanha huoleton puutarhamme kaipaisi pientä huolenpitoa. Marjaa tosin kannustaa hänen leikkaamansa artikkeli otsikolla: ”Kasvien ystävä jättää pihan hallitusti hoitamatta.” Frickin arboretum kumoaa väitteen murskaavasti. Jospa mekin hiukkasen yrittäisimme… Tämä kesä on rhododendronin loistoaikaa jopa meidän pihassa.

Esittelykierroksen jälkeen ilta jatkui seurustelun ja tarjoilun äärellä, ja eikös asiaan kuulu, että Maila ja Sina esittivät Mustapään runoja pianon säestyksellä. Vieraita eri aloilta koolla kolmisenkymmentä. Yleinen ihastelun kohina säesti esittelyä, tuuban soittoakin kuultiin Frickien jälkeläiseltä.

Muun ohessa tuli puheeksi meille läheisten kesäteatterien tilanne. Aulis Aarnio on pitkän rupeaman jälkeen vetäytynyt Ramppiteatterin vetäjän roolista ja mikä on seuraus – koko teatteri aiotaan lopettaa! Löysimme yhteisiä piirteitä Rampin ja Myllykolun vaiheilta ja surimme kummankin äkillistä alennustilaa. Erkki Frick on toiminut Rampin sponsorina, ja kerran kutsuinkin hänet F. E. Sillanpään Seuran vuosikokoukseen kertomaan markkinoinnin menetelmistään. Harva silloin tuli hänen viisauksiaan kuulemaan, mutta jotain silti kostuimme. Oopperan markkinointikin onnistui täydellisesti.

Voi tietysti olla, että hiljainen välivuosi lataa teatterin uuteen nousuun. Niin kävi 1974, jolloin viimeksi Myllykolu lepäsi. Seuraavana vuonna se kohosi aivan uusiin korkeuksiin näytelmällä Töllinmäen tohtori, jota esitettiin yhteen menoon neljä kesää. Lisäksi vierailtiin Pyynikillä ja tehtiin tv-sovitus. Näytelmä palasi ohjelmistoon taas vuonna 2000. Olisiko kolmannen yrityksen vuoro? Päätimme Auliksen kanssa jatkaa pohdintoja yhteisistä kokemuksista.

Mutta pääasia oli kaikkien aikojen kauneuskokemus Kotihaantien metsikössä ja pellolla, mistä löytyi aina uusia läjeja, joiden nimiä emme koskaan olleet kuulleetkaan. Kullakin on intohimonsa, tässä yksi satoisimpia ja onnellisimpia. Mitä sanoivatkaan vanhat kiinalaiset puutarhanhoidosta ja puun istutuksesta…

11.6. 2019

Nyt nauretaan

Nauru on valttia kesäteatterissa, sehän tiedetään. Suuntaus raikuu vahvistuvana kautta Pirkanmaan. Nyt tehdään kilvan naurupommeja joka niemeen ja notkelmaan. Jotkut voivat tosin jäädä suutareiksi.

Otimme osaa naurujuhliin Tampereen Komediateatterissa. Ray Cooney jaksaa tehtailla teknisesti näppäriä farssejaan. Nyttemmin hän on ottanut jo poikansa Michaelin avukseen. Ensi-iltansa sai tuote nimeltä Voi veljet! Tom, Dick & Harry. Käsiohjelmasta ei ilmene, miltä vuodelta teos on, mutta google paljastaa: 2003. Mukaan ovat ehtineet jo kosovolaiset maahanmuuttajat ja itärikolliset. Taattuja kestovarusteita ovat tyhmä poliisi, tiukka sosiaalitantta ja hössöttävä vaimo.

Tuntui että vanha velho ei tässä enää ollut parhaimmillaan. Ura alkoi 1940-luvun puolivälissä, jolloin minä synnyin. Cooney (87) on ansainnut brittiläisen ritarikunnan arvonimen tunnustuksena maan teatterielämälle tekemistään palveluksista. Keskellä brexit-murheita hänen kevennyksiään Brittein saarella totisesti kaivattaisiin. Vielä kahdeksan vuotta sitten hän tekaisi uuden komedian.  Poika jatkaa, hän on vasta vähän päälle viisikymppinen nuorukainen.

Ray Cooney on rehellinen ja myöntää, ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Hän tahtoo vain saada ihmiset nauramaan. Komediateatterissa se onnistuu kohtalaisesti. Esitys viedään läpi hyvin opitulla rutiinilla. Eniten yleisöä naurattaa Jukka Puotilan kahden sanan Uotis-imitaatio: ”Ei huono.” Tätä ei edes Cooney voinut keksiä.

Farssi voi pariksi tunniksi lepuuttaa kesälämpöisiä aivoja, jotka eivät uutta täytettä kaipaakaan. Rankkasade vilvoitti ensi-iltaa, ja paikalla näkyi vanhaan tapaan teatteriväkeä ja poliitikkoja. Juttu haihtuu pian mielestä eikä jää turhaan päätä vaivaaman. Kun samalla reissulla tarkistimme Vapriikin vasta avatun ansiokkaan Teatterikaupunki-näyttelyn, tämä farssi tuskin nousee kaupungin teatterihistorian tähdellisiin muistoihin.

Seuraavaksi voi mennä nauramaan Pyynikille, missä lauletaan lisäksi karaokea. Ilojuhlat jatkuvat Viikinsaaressa ja ympäristön kunnissa. Kauas ovat jääneet 1990-luvun vuodet, jolloin ulkoilmateatteri yritti vielä tavoittaa kansallisesti painokkaita aiheita. Nokia on sillä alalla pyristellyt viimeisenä mohikaanina, ja olihan Pyynikillä yksi Niskavuori äskettäin.

Me kaipasimme puolestamme vähän vakavoitumista ja kävelimme teatterista sateen läpi Tuomiokirkkoon, missä Maria Rajakorpi konsertoi kauniissa iltapuvussaan kansanlauluja ja aarioita, Maila Böhm taitavasti säesti. Isäntinä oli Evankelinen lähetys ja seurakunta. Tunnelmasta toiseen ja täydestä teatterista kirkkoon, jota kansoitti peräti toistakymmentä kuulijaa. Meidätpä palkittiin kerrassaan upeilla esityksillä.

Kesäteatterien naurujuhlat jatkuvat samalla kun Antti Rinteen hallitus hymyilyttää hyvillä lupauksillaan. Voi olla, että syksyllä jo hymy hyytyy, joten otetaan nyt näistä kaikki irti. Jos haluaa vastapainoksi suorastaan pysäyttävän teatterielämyksen, voi retkeillä Hämeenkyrön Myllykoluun ja tuijotella hetken penkillä tyhjää näyttämöä. Laulurastas taituroi ja perhoset leikkivät, puro solisee omia aikojaan.  Ellei kovin sisältörikasta niin ainakin rauhoittavaa, luonnon omaa pienoisnäytelmää.

9.6. 2019