Kirjallisuuden sekatyömies

Jotenkin sopii Matti Mäkelän rosoisen voimalliseen vaikutuspiiriin sekin, että minulta jäi puhelin Helsinkiin. Touko Siltalan innostamina jatkoimme pitkää iltaa kustantamossa sen jälkeen, kun Matin muistelmateos Pitelemätön oli niin sanotusti vernissattu. Koolla oli tuttua joukkoa pääosin kuululta Kirjallisuuden laitokselta, eihän siitä malttanut lähteä. Muistot sinkoilivat vielä pitkään mielessäni.

Matti oli hiljaisen oloinen pohjalaispoika, kun hän laitokselle ilmaantui joskus 70-luvun kultaisina vuosina. Nyt hän jättää hyvästejä kirjalliselle elämälle melko rehvakkailla muistelmillaan. Aika on miestä muuttanut. Paljon hän on ehtinyt kentällä rehkiä. Hän on ollut kyselevä ja valikoimaton kirjallisen elämän uurastaja, organisaattori, matkasaarnaaja, väittelijä, vaikuttaja ja pohjimmaltaan esseitten, tietokirjojen, kolumnien, kritiikkien ja puheenvuorojen laavavirranomainen kestotuottaja.

Matin kaltaisten generaattorien varassa kirjallinen elämä paljolti pyörii. Loukossaan lymyävät varjoviisaat eivät hänen tyyppiään ymmärrä. Matti mainitsee muistelmissaan usein Jouko Tyyrin, ja jotain samaa heissä on. Myös Tyyri oli valmis joka lähtöön ja kykeni heittämään ajatusrikkaan esityksen aiheesta kuin aiheesta puolen tunnin varoitusajalla. Tyyrin täsmällisen välähtelevää aforistista esitystapaa vastaa Mäkelän harteva, provokaatioihin vyöryvä hyökkäystyyli. Laajempi maakunnallinen ymmärrys ja keskustalaisuus yhdistivät miehiä.

Hyviä keskustelijoita tarvitaan, heitä liikkuu kentällä yhä vähemmän. Tyyri paheksui huonoja, valmistautumattomia puhujia, jotka pilasivat markkinat. Matti Mäkelän liittyessä paneeliin yleisön kiinnostus kasvoi heti. Oli myös ns. hienopieruja (Matti nimeää joitain naisia), jotka poistuivat paikalta hänet nähdessään. Kerran lyödyt leimat pysyvät. Matti kantoi Kahta vaimoa jatkuvasti niskoillaan. Myös tahallisen räikeä Rakkausromaani ansaitsi epäilemättä herättämänsä someraivon.

Kahden vaimon pito oli Matilla sentään sävyisä järjestely verrattuna vaikka Ilmari Kiannon moniavioisuussekoiluihin. Lapsiluku kasvoi Kiannolla toiselle kymmenelle, Matilla on tämäkin puoli pysynyt kohtuudessa. Avoimen liiton julkistaminen kuului kummankin kirjailijan luontaiseen taipumukseen, kirjalliseen huomiotalouteen, josta saivat tahoillaan karvaasti maksaa.

En pidä kaikkia Mäkelän kirjoja erinomaisina, kuten Jyrki Nummi Hesarin kritiikissä, hän on epätasainen, mutta aina mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen selväsanainen kirjoittaja. Esseissä on myös itsestään selviä selityksiä. Mutta hänen kritiikkinsä tulee aina lukeneeksi alusta loppuun. On hyvä, että kirjallisuuden usein sisään kääntyvässä maailmassa on myös häikäilemätön maalaismies, joka tuntee suomalaisen konkretian ja perinteen ja uskaltaa laukoa ajatuksia niiden pohjalta. Eikä ole pahitteeksi sekään, että miesnäkökulmakin joskus tyrskähtää esiin naishegemonian hallitsemassa sukupuolikeskustelussa.

Mäkelän muistelmia lukiessa syntyy vaikutelma, että tässä mies nyt paukuttelee ja puhisee ilmoille kaiken sen, mikä vielä on jäänyt sanomatta. Siinä kuuluu suun puhtaaksi puhumisen vastaväitteet kaatavaa ryskettä. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Sumeilematon. Matti ihmettelee muutamaankin kertaan aikamme loukkaantumisherkkyyttä. Tuntuu kuin monet suorastaan etsisivät aiheita saadakseen verisesti loukkaantua. Aivan totta, siitä on tullut hysteriaa lähenevä reagointitapa. Mattikin tarjoilee monipuolisen annoksen loukkaantumishaluisten tarpeisiin. Riittää kun tällainen pohjalais-karjalainen perusmies ilmoittaa kantansa maailman ilmiöihin. Heti huomataan, ettei noin voi enää ajatella.

Matti Mäkelän vakava sairaus heijastuu hänen kirjaansa ja sen vastaanottoon. Nämä tunnelmat eivät kuitenkaan olleet tuntuvilla, kun hänen kirjaansa juhlimme Siltalassa. Ei siellä oltu missään ennenaikaisissa peijaisissa. Hurtti tunnelma sopi Matin hirtehiseen tyyliin. Hän piti hyvän humoristisen puheen, puheli vilkkaasti kaverien kanssa  ja heitteli vanhaan tyyliin näkemyksiään. Vaimo Helmi ja poika Mikko sekä muu lähipiiri olivat vahvana tukijoukkona.

Niin se puhelin, se jäi siis Sepänkadulle kun aamulla rynnistin liikkeelle. Sitä on seurannut kontaktiumpio, jota tehosti vielä se, että palvelin (Louhi) suvaitsi pimentää jo toista viikkoa sitten sähköpostini. Siellä on kai jotain murtoselkkausta ollut, mutta kovin kauan se kestää eikä aukea vieläkään. Kyllä sitä näinkin elelee, mutta kumman ontto olo seuraa. Samalla valtaa pelottava vapauden illuusio. Olenko jäänyt autiolle saarelle, onko täällä enää ketään muita? Pitääkö heittää pullopostia? Tällaista oli elämä ennen vanhaan! No tämä netti sentään muuten toimii ja puhelimen hain takaisin, joten elämä jatkunee kontaktikatkoisista koettelemuksista huolimatta.

19.6. 2019

Oopperan alkujuurilla

Selvä skandaali tapahtui Kansallisoopperan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Juhlaoopperaksi tilattu Ilkka Kuusiston säveltämä Aino Ackté syrjäytettiin, ja tilalle otettiin hätäratkaisuna Aarre Merikannon vanha, aikanaan avantgardistinen Juha. Sen toteutus oli kaiken lisäksi hölmöimpiä koskaan näkemiäni. Erään osuvan luonnehdinnan mukaan se ei ollut ohjaus, vaan raiskaus. Pakkomodernisoinnin murheellisimpia luomuksia.

Keskustelimme tapahtuneesta taas eilen Ilmajoella, kun Ilkan Aino Ackté sai ansaitun ja ansiokkaan hyvityksen vierailuesityksenä. Oli hauska tavata pitkästä aikaa Ilkka väliajalla, jolloin hän vaikutti tyytyväiseltä esitykseen, mutta edelleen kitkerältä oopperan taannoisista selkkauksista. Eikä ihme. Tämä Ackté jos mikä olisi sopinut ihanteellisesti juhlistamaan oopperamme historiaa. (Onhan harvinaista, että oopperan uusi johtaja syrjäyttää vanhalta johtajalta arvovaltaisesti tilatun teoksen!)

Ilmeisesti Acktén libretto, joka alunperin ilmoitettiin ongelmien syyksi, on kokenut nyttemmin suuria muutoksia. Pentti Savolaisen alkuteosta on muokannut peräti kaksi tekijää, Martian Roos ja Juha Kandolin. Siitä olisi voinut näin tulla varsinainen sekameteli, mutta päinvastoin libretto tuntuu pelkistyneen ja puhdistuneen hyvin toimivaksi. Nopeastihan siinä loikitaan tapahtumasta toiseen ja taas viivähdetään, mutta se on oopperoiden tapa. Juulia Tapolan ohjaama esitys kulki luistavasti.

En osaa ammattimaisesti arvioida Ilkan musiikkia, mutta se kuulosti hyvin kauniilta ja puhtaalta kautta linjan ja sisälsi myös draamallisia räsähdyksiä riittämiin. Ilkka on mestari käyttämään myös väläyksinä tuttuja melodioita. Kokonaisia aarioita kuultiin vanhoista oopperoista. Esityksessä on eräänlainen paradoksi siinä, että kun draamallinen vire laskee loppupuolella, musiikin teho puolestaan kasvaa. Musiikinjohto oli Joonas Rannilan käsissä. Kaikkiaan viehättävä kokonaisuus.

Iltapäivän kruunasi Marjukka Tepposen loistovire pääroolissa. Hän lauloi kuin enkeli ja diiva yhtaikaa, hänessä oli karismaa, säteilyä ja myös räjähdysvoimaa. Acktén rooliin hän sopi kuin valettu. Essi Luttinen vaihtui hauskasti äidistä tyttareksi ja lauloi Ainon taustavoimana käskevän vakuuttavasti. Ainon tärkeät miehet Heikki Renvall ja Albert Edelfelt saivat ihan komeat tulkinnat Heikki Haliselta ja Joonas Asikaiselta, ja piipahtaa siellä Bruno Jalanderkin lavalla, vaikka häntä ei rooliluettelossa mainitakaan. Kuoro oli kovassa kunnossa, kuten Ilmajoella aina, ja lapset mieltä herkistäviä.

Ooppera kulkee Mannerheimilta lainatuissa lavasteissa, ja eräs dejavu sattui, kun tämäkin ensi-ilta jouduttiin välillä keskeyttämään ja lakaisemaan vettä areenalta aivan samoin kuin ensimmäisenä kesänä Mannerheimissa. Hyvin päästiin kuitenkin eteenpäin. Mainio ajatus on jakaa libretot kaikille katsojille tuoleihin, kun esitys käyttelee useita kieliä ja muutenkin kokonaisuus hahmottuu näin paremmin.

Oli hauska tavata myös Ilmajoen järjestelyvoimia, jotka kilvan kehuivat kökkä-hengen jatkuvan ja juhlien taloudenkin vahvistuneen Mannerheimin ansiosta. Pelastus kesinä 2010-12 tuli Taipaleenjoesta, jota Ilkan kanssa saatoimme vielä muistella. Ensi kesänä rävähtääkin sitten uusi lapualaisooppera uusin voimin. Salon-Chydeniuksen jälkeen rima on korkealla. (Ja minä sain taas selitellä oikealle ja vasemmalle, miksi Myllykolussa ei ole mitään.)

Kun olen samalla lukenut Matti Mäkelän muistelmia Pitelemätön, joka Siltalassa torstaina miesvoimin (oli naisiakin) vernissattiin, siinä toistuu ajatus vääryyksien ja virhearvioiden korjautumisesta ajan myötä. Aika on oikeamielisin tuomari. Näin tapahtuu nyt myös Aino Acktén kohdalla: aika osoittaa, että se oli se oikea juhlaooppera – tosin toteamus tulee itse tilanteeseen nähden myöhässä.  ”Kovia kokenus teos”, huokaisi Ilkka Kuusisto väliaikateltassa surumieliseen mutta yhä huumorintajuiseen tapaansa. Onnittelut maestrolle tästä viimeisimmästä saavutuksesta.

15.6. 2019

Ihmeellinen ruusumetsä

Olimmehan etuoikeutettuja, saimme tutustua Erkki ja Leila Frickin hämmästyttävään arboretumiin Kangasalla Liuksialan kartanon entisillä mailla.

Siitä oli kuultu kuvauksia, mutta nyt näimme omin silmin. Hoidettu metsä täynnä parhaimmillaan kukkivia alppiruusuja (kaikkiaan 800 lajia!), vierellä harvinaisia puita (240), tuotuja milloin mistäkin päin maailmaa, mm. Neidonhiuspuu Kiinasta. Isäntä esitteli ihmeellistä puutarhaa, jossa huolellisesti laaditut hiekkakäytävät kiemurtelivat kauneuden keskellä, pienet patsaat yllättivät ja penkit ja niityt muodostivat viivähtämään houkuttavia taukopaikkoja.

Takana kahdenkymmenen vuoden työ, istuttelu, hoito ja tutkiskelu sekä matkustelu etsimään esikuvia. Erkki kertoi käyneenä kaikissa Irlannin arboretumeissa ja tulokset näkyivät. Kuvassa puutarhurit Erkki Frick ja Juha Junttu, tunnettu myös rokkarina.

Huolestuin ehtiikö Erkki mitään muuta tehdä kuin työskennellä laajassa puutarhassaan, mutta vielä mitä: ensi viikonloppuna hän on järjestämässä Jukolan viestiä Kangasalla – maailman suurinta alansa urheilutapahtumaa. Kyllä jotkut ehtivät ja jaksavat. Pieni ihminen suorastaan masentuu tällaisen toimeliaisuuden äärellä.

Voisiko olla, että saimme sytyttäviä herätteitä retkellämme? Meidänkin vanha huoleton puutarhamme kaipaisi pientä huolenpitoa. Marjaa tosin kannustaa hänen leikkaamansa artikkeli otsikolla: ”Kasvien ystävä jättää pihan hallitusti hoitamatta.” Frickin arboretum kumoaa väitteen murskaavasti. Jospa mekin hiukkasen yrittäisimme… Tämä kesä on rhododendronin loistoaikaa jopa meidän pihassa.

Esittelykierroksen jälkeen ilta jatkui seurustelun ja tarjoilun äärellä, ja eikös asiaan kuulu, että Maila ja Sina esittivät Mustapään runoja pianon säestyksellä. Vieraita eri aloilta koolla kolmisenkymmentä. Yleinen ihastelun kohina säesti esittelyä, tuuban soittoakin kuultiin Frickien jälkeläiseltä.

Muun ohessa tuli puheeksi meille läheisten kesäteatterien tilanne. Aulis Aarnio on pitkän rupeaman jälkeen vetäytynyt Ramppiteatterin vetäjän roolista ja mikä on seuraus – koko teatteri aiotaan lopettaa! Löysimme yhteisiä piirteitä Rampin ja Myllykolun vaiheilta ja surimme kummankin äkillistä alennustilaa. Erkki Frick on toiminut Rampin sponsorina, ja kerran kutsuinkin hänet F. E. Sillanpään Seuran vuosikokoukseen kertomaan markkinoinnin menetelmistään. Harva silloin tuli hänen viisauksiaan kuulemaan, mutta jotain silti kostuimme. Oopperan markkinointikin onnistui täydellisesti.

Voi tietysti olla, että hiljainen välivuosi lataa teatterin uuteen nousuun. Niin kävi 1974, jolloin viimeksi Myllykolu lepäsi. Seuraavana vuonna se kohosi aivan uusiin korkeuksiin näytelmällä Töllinmäen tohtori, jota esitettiin yhteen menoon neljä kesää. Lisäksi vierailtiin Pyynikillä ja tehtiin tv-sovitus. Näytelmä palasi ohjelmistoon taas vuonna 2000. Olisiko kolmannen yrityksen vuoro? Päätimme Auliksen kanssa jatkaa pohdintoja yhteisistä kokemuksista.

Mutta pääasia oli kaikkien aikojen kauneuskokemus Kotihaantien metsikössä ja pellolla, mistä löytyi aina uusia läjeja, joiden nimiä emme koskaan olleet kuulleetkaan. Kullakin on intohimonsa, tässä yksi satoisimpia ja onnellisimpia. Mitä sanoivatkaan vanhat kiinalaiset puutarhanhoidosta ja puun istutuksesta…

11.6. 2019

Nyt nauretaan

Nauru on valttia kesäteatterissa, sehän tiedetään. Suuntaus raikuu vahvistuvana kautta Pirkanmaan. Nyt tehdään kilvan naurupommeja joka niemeen ja notkelmaan. Jotkut voivat tosin jäädä suutareiksi.

Otimme osaa naurujuhliin Tampereen Komediateatterissa. Ray Cooney jaksaa tehtailla teknisesti näppäriä farssejaan. Nyttemmin hän on ottanut jo poikansa Michaelin avukseen. Ensi-iltansa sai tuote nimeltä Voi veljet! Tom, Dick & Harry. Käsiohjelmasta ei ilmene, miltä vuodelta teos on, mutta google paljastaa: 2003. Mukaan ovat ehtineet jo kosovolaiset maahanmuuttajat ja itärikolliset. Taattuja kestovarusteita ovat tyhmä poliisi, tiukka sosiaalitantta ja hössöttävä vaimo.

Tuntui että vanha velho ei tässä enää ollut parhaimmillaan. Ura alkoi 1940-luvun puolivälissä, jolloin minä synnyin. Cooney (87) on ansainnut brittiläisen ritarikunnan arvonimen tunnustuksena maan teatterielämälle tekemistään palveluksista. Keskellä brexit-murheita hänen kevennyksiään Brittein saarella totisesti kaivattaisiin. Vielä kahdeksan vuotta sitten hän tekaisi uuden komedian.  Poika jatkaa, hän on vasta vähän päälle viisikymppinen nuorukainen.

Ray Cooney on rehellinen ja myöntää, ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Hän tahtoo vain saada ihmiset nauramaan. Komediateatterissa se onnistuu kohtalaisesti. Esitys viedään läpi hyvin opitulla rutiinilla. Eniten yleisöä naurattaa Jukka Puotilan kahden sanan Uotis-imitaatio: ”Ei huono.” Tätä ei edes Cooney voinut keksiä.

Farssi voi pariksi tunniksi lepuuttaa kesälämpöisiä aivoja, jotka eivät uutta täytettä kaipaakaan. Rankkasade vilvoitti ensi-iltaa, ja paikalla näkyi vanhaan tapaan teatteriväkeä ja poliitikkoja. Juttu haihtuu pian mielestä eikä jää turhaan päätä vaivaaman. Kun samalla reissulla tarkistimme Vapriikin vasta avatun ansiokkaan Teatterikaupunki-näyttelyn, tämä farssi tuskin nousee kaupungin teatterihistorian tähdellisiin muistoihin.

Seuraavaksi voi mennä nauramaan Pyynikille, missä lauletaan lisäksi karaokea. Ilojuhlat jatkuvat Viikinsaaressa ja ympäristön kunnissa. Kauas ovat jääneet 1990-luvun vuodet, jolloin ulkoilmateatteri yritti vielä tavoittaa kansallisesti painokkaita aiheita. Nokia on sillä alalla pyristellyt viimeisenä mohikaanina, ja olihan Pyynikillä yksi Niskavuori äskettäin.

Me kaipasimme puolestamme vähän vakavoitumista ja kävelimme teatterista sateen läpi Tuomiokirkkoon, missä Maria Rajakorpi konsertoi kauniissa iltapuvussaan kansanlauluja ja aarioita, Maila Böhm taitavasti säesti. Isäntinä oli Evankelinen lähetys ja seurakunta. Tunnelmasta toiseen ja täydestä teatterista kirkkoon, jota kansoitti peräti toistakymmentä kuulijaa. Meidätpä palkittiin kerrassaan upeilla esityksillä.

Kesäteatterien naurujuhlat jatkuvat samalla kun Antti Rinteen hallitus hymyilyttää hyvillä lupauksillaan. Voi olla, että syksyllä jo hymy hyytyy, joten otetaan nyt näistä kaikki irti. Jos haluaa vastapainoksi suorastaan pysäyttävän teatterielämyksen, voi retkeillä Hämeenkyrön Myllykoluun ja tuijotella hetken penkillä tyhjää näyttämöä. Laulurastas taituroi ja perhoset leikkivät, puro solisee omia aikojaan.  Ellei kovin sisältörikasta niin ainakin rauhoittavaa, luonnon omaa pienoisnäytelmää.

9.6. 2019

Kustaan päivänä

Parlamentarismi on jännää. Ensin mennään neljä vuotta kiivaasti yhteen suuntaan ja sitten huomataan, ettei tää ollutkaan kiva suunta. Talous tosin saatiin kansan kärsimyksillä kuntoon. Huomattiin, että nyt olisi varaa jaellakin. Lähdetään päättävästi päinvastaiseen suuntaan. Keskeinen joukkue, joka johti edellistä yritystä, huomaa että uusi suunta onkin yhtä hyvä tai kivempikin kuin edellinen.

Juha Sipilä sanoi kauden alussa, että häntä voi potkaista polveen, jos hänestä tulee oikea poliitikko. Kyllä nyt voisi ainakin sääreen vähän kolhaista, niin notkeita pyörähdyksiä tämä talouspolitiikan taituri on viime aikoina tehnyt. Kepu pärjää aina.

Verenkierto on terveellistä, ja hauska nähdä millaisiin toimiin Rinne ykkönen ryhtyy käytännössä. Saadaanko työllisyysprosentti kohoamaan, josta on tullut hallituksia kirittävä keskeinen mittari. Seuraamme kehitystä takapenkkiläisten kanssa täältä omenapuun alta.

(Pannaan tähän nyt hyvin vaatetettu istunto, kun edellinen keveämpi kuva synnytti jutun Iltikseen ja yli 60 000 klikkausta.)

Työllisyysprosentin veroinen johtokriteeri on sukupuoli ja erityisesti naiseus. Samalla kun kahden sukupuolen systeemistä pyritään eri variaatioin eroon ja sukupuolettomuus on nouseva suunta, politiikassa edelleen vannotaan tarkasti oikean sukupuolen nimiin. Nainen on valttia, ja hallituksen enemmistö sekä Eu-komissaari luojan kiitos nyt oikean etumerkkisiä.

Kävimme kesäisessä Helsingissä, missä Eliten eteisessä vihittiin käyttöön kirjahylly. Ei mikä hyvänsä hylly, vaan Mika Waltarin teosten kattava kokoelma. Kun Waltari-seuran entinen puheenjohtaja Anneli Kalajoki yllättäen kuoli, hänen tyttärensä lahjoittivat Annelin kokoelman tältä osin seuralle. Kun seuralla ei ole omaa toimitilaa, sitä tarjottiin ensin Töölön kirjastolle, missä on Waltari-salikin. Kun sen tyhjille valkeille seinille ei kirjallinen lisä sopinut, kulttuuriravintola Elite otti ilomielin lahjoituksen vastaan.

Sehän sopii oikein hyvin. Waltari harrasti kohtalaisen uutterasti Elitessä käyntejä, koska se on lähellä hänen Tunturikadun kotiaan. Muistomerkin siimeksessä on nyt kelpo kirjasto, sopii siitä siepata luettavaa ryyppyjen lomaan. Sitä paitsi Eliten terassi on kaupungin paras, kodikkaan lehtevä kohtauspaikka, jossa puheet lentelevät pöydästä toiseen.

Nyt puuttuu enää se Waltarin kotimuseo, joka on toivorikkaasti jo tekeillä. Eiköhän syksyyn mennessä jotain tapahdu. Näin Töölö kunnioittaa kuvaajaansa.

Helle hehkuu ja järvi kutsuu, samoin tuttu lukutuoli omenapuun alla.  Pari kirjallista suunnitelmaa on vireillä, niitä pikkuhiljaa lykin eteenpäin sikäli kun näiltä luonnon ihmeiltä maltan. Ennen kylvettiin perunat tänä päivänä, nyt lykkää jo pitkää vartta.

Savusaunakausi on alkanut! Sen käsitti väärin ystävämme mustarastas, joka yritti rakentaa pesää räppänään. Sinänsä ihanteellinen paikka, mutta näissä oloissa käyttökelvoton. Pahoittelemme.

6.6. 2019