Nauru on valttia kesäteatterissa, sehän tiedetään. Suuntaus raikuu vahvistuvana kautta Pirkanmaan. Nyt tehdään kilvan naurupommeja joka niemeen ja notkelmaan. Jotkut voivat tosin jäädä suutareiksi.
Otimme osaa naurujuhliin Tampereen Komediateatterissa. Ray Cooney jaksaa tehtailla teknisesti näppäriä farssejaan. Nyttemmin hän on ottanut jo poikansa Michaelin avukseen. Ensi-iltansa sai tuote nimeltä Voi veljet! Tom, Dick & Harry. Käsiohjelmasta ei ilmene, miltä vuodelta teos on, mutta google paljastaa: 2003. Mukaan ovat ehtineet jo kosovolaiset maahanmuuttajat ja itärikolliset. Taattuja kestovarusteita ovat tyhmä poliisi, tiukka sosiaalitantta ja hössöttävä vaimo.
Tuntui että vanha velho ei tässä enää ollut parhaimmillaan. Ura alkoi 1940-luvun puolivälissä, jolloin minä synnyin. Cooney (87) on ansainnut brittiläisen ritarikunnan arvonimen tunnustuksena maan teatterielämälle tekemistään palveluksista. Keskellä brexit-murheita hänen kevennyksiään Brittein saarella totisesti kaivattaisiin. Vielä kahdeksan vuotta sitten hän tekaisi uuden komedian. Poika jatkaa, hän on vasta vähän päälle viisikymppinen nuorukainen.
Ray Cooney on rehellinen ja myöntää, ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Hän tahtoo vain saada ihmiset nauramaan. Komediateatterissa se onnistuu kohtalaisesti. Esitys viedään läpi hyvin opitulla rutiinilla. Eniten yleisöä naurattaa Jukka Puotilan kahden sanan Uotis-imitaatio: ”Ei huono.” Tätä ei edes Cooney voinut keksiä.
Farssi voi pariksi tunniksi lepuuttaa kesälämpöisiä aivoja, jotka eivät uutta täytettä kaipaakaan. Rankkasade vilvoitti ensi-iltaa, ja paikalla näkyi vanhaan tapaan teatteriväkeä ja poliitikkoja. Juttu haihtuu pian mielestä eikä jää turhaan päätä vaivaaman. Kun samalla reissulla tarkistimme Vapriikin vasta avatun ansiokkaan Teatterikaupunki-näyttelyn, tämä farssi tuskin nousee kaupungin teatterihistorian tähdellisiin muistoihin.
Seuraavaksi voi mennä nauramaan Pyynikille, missä lauletaan lisäksi karaokea. Ilojuhlat jatkuvat Viikinsaaressa ja ympäristön kunnissa. Kauas ovat jääneet 1990-luvun vuodet, jolloin ulkoilmateatteri yritti vielä tavoittaa kansallisesti painokkaita aiheita. Nokia on sillä alalla pyristellyt viimeisenä mohikaanina, ja olihan Pyynikillä yksi Niskavuori äskettäin.
Me kaipasimme puolestamme vähän vakavoitumista ja kävelimme teatterista sateen läpi Tuomiokirkkoon, missä Maria Rajakorpi konsertoi kauniissa iltapuvussaan kansanlauluja ja aarioita, Maila Böhm taitavasti säesti. Isäntinä oli Evankelinen lähetys ja seurakunta. Tunnelmasta toiseen ja täydestä teatterista kirkkoon, jota kansoitti peräti toistakymmentä kuulijaa. Meidätpä palkittiin kerrassaan upeilla esityksillä.
Kesäteatterien naurujuhlat jatkuvat samalla kun Antti Rinteen hallitus hymyilyttää hyvillä lupauksillaan. Voi olla, että syksyllä jo hymy hyytyy, joten otetaan nyt näistä kaikki irti. Jos haluaa vastapainoksi suorastaan pysäyttävän teatterielämyksen, voi retkeillä Hämeenkyrön Myllykoluun ja tuijotella hetken penkillä tyhjää näyttämöä. Laulurastas taituroi ja perhoset leikkivät, puro solisee omia aikojaan. Ellei kovin sisältörikasta niin ainakin rauhoittavaa, luonnon omaa pienoisnäytelmää.
9.6. 2019