Selvä skandaali tapahtui Kansallisoopperan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Juhlaoopperaksi tilattu Ilkka Kuusiston säveltämä Aino Ackté syrjäytettiin, ja tilalle otettiin hätäratkaisuna Aarre Merikannon vanha, aikanaan avantgardistinen Juha. Sen toteutus oli kaiken lisäksi hölmöimpiä koskaan näkemiäni. Erään osuvan luonnehdinnan mukaan se ei ollut ohjaus, vaan raiskaus. Pakkomodernisoinnin murheellisimpia luomuksia.
Keskustelimme tapahtuneesta taas eilen Ilmajoella, kun Ilkan Aino Ackté sai ansaitun ja ansiokkaan hyvityksen vierailuesityksenä. Oli hauska tavata pitkästä aikaa Ilkka väliajalla, jolloin hän vaikutti tyytyväiseltä esitykseen, mutta edelleen kitkerältä oopperan taannoisista selkkauksista. Eikä ihme. Tämä Ackté jos mikä olisi sopinut ihanteellisesti juhlistamaan oopperamme historiaa. (Onhan harvinaista, että oopperan uusi johtaja syrjäyttää vanhalta johtajalta arvovaltaisesti tilatun teoksen!)
Ilmeisesti Acktén libretto, joka alunperin ilmoitettiin ongelmien syyksi, on kokenut nyttemmin suuria muutoksia. Pentti Savolaisen alkuteosta on muokannut peräti kaksi tekijää, Martian Roos ja Juha Kandolin. Siitä olisi voinut näin tulla varsinainen sekameteli, mutta päinvastoin libretto tuntuu pelkistyneen ja puhdistuneen hyvin toimivaksi. Nopeastihan siinä loikitaan tapahtumasta toiseen ja taas viivähdetään, mutta se on oopperoiden tapa. Juulia Tapolan ohjaama esitys kulki luistavasti.
En osaa ammattimaisesti arvioida Ilkan musiikkia, mutta se kuulosti hyvin kauniilta ja puhtaalta kautta linjan ja sisälsi myös draamallisia räsähdyksiä riittämiin. Ilkka on mestari käyttämään myös väläyksinä tuttuja melodioita. Kokonaisia aarioita kuultiin vanhoista oopperoista. Esityksessä on eräänlainen paradoksi siinä, että kun draamallinen vire laskee loppupuolella, musiikin teho puolestaan kasvaa. Musiikinjohto oli Joonas Rannilan käsissä. Kaikkiaan viehättävä kokonaisuus.
Iltapäivän kruunasi Marjukka Tepposen loistovire pääroolissa. Hän lauloi kuin enkeli ja diiva yhtaikaa, hänessä oli karismaa, säteilyä ja myös räjähdysvoimaa. Acktén rooliin hän sopi kuin valettu. Essi Luttinen vaihtui hauskasti äidistä tyttareksi ja lauloi Ainon taustavoimana käskevän vakuuttavasti. Ainon tärkeät miehet Heikki Renvall ja Albert Edelfelt saivat ihan komeat tulkinnat Heikki Haliselta ja Joonas Asikaiselta, ja piipahtaa siellä Bruno Jalanderkin lavalla, vaikka häntä ei rooliluettelossa mainitakaan. Kuoro oli kovassa kunnossa, kuten Ilmajoella aina, ja lapset mieltä herkistäviä.
Ooppera kulkee Mannerheimilta lainatuissa lavasteissa, ja eräs dejavu sattui, kun tämäkin ensi-ilta jouduttiin välillä keskeyttämään ja lakaisemaan vettä areenalta aivan samoin kuin ensimmäisenä kesänä Mannerheimissa. Hyvin päästiin kuitenkin eteenpäin. Mainio ajatus on jakaa libretot kaikille katsojille tuoleihin, kun esitys käyttelee useita kieliä ja muutenkin kokonaisuus hahmottuu näin paremmin.
Oli hauska tavata myös Ilmajoen järjestelyvoimia, jotka kilvan kehuivat kökkä-hengen jatkuvan ja juhlien taloudenkin vahvistuneen Mannerheimin ansiosta. Pelastus kesinä 2010-12 tuli Taipaleenjoesta, jota Ilkan kanssa saatoimme vielä muistella. Ensi kesänä rävähtääkin sitten uusi lapualaisooppera uusin voimin. Salon-Chydeniuksen jälkeen rima on korkealla. (Ja minä sain taas selitellä oikealle ja vasemmalle, miksi Myllykolussa ei ole mitään.)
Kun olen samalla lukenut Matti Mäkelän muistelmia Pitelemätön, joka Siltalassa torstaina miesvoimin (oli naisiakin) vernissattiin, siinä toistuu ajatus vääryyksien ja virhearvioiden korjautumisesta ajan myötä. Aika on oikeamielisin tuomari. Näin tapahtuu nyt myös Aino Acktén kohdalla: aika osoittaa, että se oli se oikea juhlaooppera – tosin toteamus tulee itse tilanteeseen nähden myöhässä. ”Kovia kokenus teos”, huokaisi Ilkka Kuusisto väliaikateltassa surumieliseen mutta yhä huumorintajuiseen tapaansa. Onnittelut maestrolle tästä viimeisimmästä saavutuksesta.
15.6. 2019