Valtavat laulujuhlat

Olemme vieläkin vähän pyörryksissä. Palasimme Tallinnasta eilen pää kaikuen virolaista kuorolaulua. Olen aiemmin kuullut hehkuvia kuvauksia näistä juhlista ja toivonut joskus niille pääseväni. Oma kokemus Tuglas-seuran matkalla ylitti kaikki odotukset.

Mistä aloittaisin. Heti ensimmäisenä iltana tanssijuhlat (tantsupidu) löi meidät ällikällä. Kalevin stadikalla esiintyi yli 10 000 tanssijaa esittäen mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia kuvioita ruohomatolla. Heidän pukunsa muodostivat jo oman väriloistonsa. Kaikki tanssit vietiin täsmällisesti ja rytmikkäästi. Monissa kerrottiin joku tarina. Tämä ei totisesti ollut mitään Pispalan sottiisia (sitäkään väheksymättä), vaan laavanomaista kansantanssin taidonnäytöstä.

Sääkin suosi, sillä uhkaavan sateen rako löytyi juuri tanssi-illaksi ja mustat pilvet purjehtivat ohi. Istuin Raimo Anttilan vieressä, joka on juhlien veteraani, toista kertaa matkassa. Hän tiesi varoittaa lopun kiitosseremonioista, jotka jatkuivat yli puoli tuntia. Sitä ennen oli tanssittu jo viitisen tuntia. Ja kun viimein poistuimme kentältä, ne eivät saaneet poikki vaan jatkoivat vapaamuotoista tanssia vielä ties kuinka kauan.

Ja tämä oli vasta alkua perjantai-iltana. Lauantaina seurasimme loputonta kulkuetta vapauden aukiolta laulukentälle. Kuinka pieneen maahan voi mahtua sellainen määrä kuoroja ja soittokuntia! Ikähaitaria oli alakoululaisista vanhuksiin. Koko iltapäivän he marssivat, lauloivat, huusivat ja hihkuivat ja yleisö vastasi kannustaen laulajien riemua. Kaikilla kauniit kansallispuvut ja maakuntien tunnukset, plakaatit ja iskulauseet. Mikä kansallinen ylpeys ja isänmaallinen innostus!

Kun seurasimme kulkuetta Viru-hotellin edustalla, muodostui siitä kirpaiseva historiallis-ironinen kontrasti. Taustalla neuvostoaikojen hämähäkkimäinen valvonta-asema, sen edustalla kulki vainojen taakoista vapauteen purskahtanut kansallinen elämänilo. Liikuttava elämys.

Virolaista kuorolaulua olemme nyt kuunnelleet laulupidussa yhteensä 14 tuntia, lauantain konsertissa 5 ja sunnuntain pääkonsertissa 9 tuntia. Luulisi sen riittävän joksikin aikaa. Kun juhlat ovat vain joka viides vuosi, niissä ei säästellä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat jalkeilla, silti kuoroissa on kova karsinta (Suomestakin mukana 9 kuoroa) ja liput loppuivat kesken. Kuuluisalle lavalle kertyi parhaimmillaan yhtaikaa 670 kuoroa ja yli 22 000 laulajaa ja lähemmäs 100 000 katsojaa. Ja silti kuorot vetivät kaikki samaa laulua äänissä ja iskuissa. Mykistävää, tainnuttavaa.

Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Latvia on ainoa, joka käy kilpasille. Silmiin pisti suurenmoinen järjestys ja rauhallinen tungos. Roskia ei näy missään kuten rokkifestareilla. Kovilla puupenkeillä istuimme laulut läpi ja hyvin kestimme, välillä saattoi kävellä ja käydä syömässä ja vessajonotkin vetivät ripeästi.. Tyttäret Aino ja Heidi tavattiin, haukottiin yhdessä henkeä ja piirakkaa. Heillä oli yhteinen ystävä mukana jossakin kuorossa, joka oli harjoitellut edellisenä päivänä 6 tuntia, kunnes sade keskeytti.

Samalla matkalla juhlimme Marjan kanssa silkkihääpäiväämme. Ei parempia puitteita voisi olla. Tuglas-seuran rutinoitunut johto hoiti järjestelyt erinomaisesti. (Jopa niin, että Marjakin pääsi mukaan häämatkalle, vaikka olin unohtanut hänet ilmoittaa listaan! Löytyy joustoa ja ylimääräisiä lippuja, kun järjestellään.) Parina aamupäivänä seurasin Tapio Mäkeläistä kaupunkilenkeille ja opin paljon uutta Tallinnan historiasta ja nykyisyydestä.

Ei lauluista voi sanoa enempää kuin että niiden isänmaallinen hartaus hämmästytti, vaikka sitä tiesi odottaa. Täällä isamaa on todella aru ja ilus. Tunteessa ei ole paatosta eikä pinnistystä, vaan se tuntuu lähtevän suoraan sydämistä. Kun tunnettu rokkari veti solistina täysin palkein  ”Ilus oled isamaa”, ei sellaista voi tapahtua missään muualla maailmassa, ei ainakaan Suomessa. Vai voisiko… ajat muuttuvat. Eesti on jäljessä ja samalla vuosia edellä.

Huipentumana oli tietysti Gustav Ernesaksin legendaarinen ”Mu isamaa on minu arm”, mutta monia muita laulettiin kahdesti. Suurin osa päätöskonsertin lauluista oli uusia, näihin juhliin sävellettyjä. Korvaan jäi soimaan huippusuosittu ”Üksi pole keegi” – yksi ei ole mikään. Valtaisa onnellinen yhteisyys leimasi juhlia. Kiitoksia sateli taas kaikille mahdollisille tahoille ja lehväseppeleitä ripusteltiin kymmeniin kauloihin. Virolaiset ovat valtavan anteliasta kansaa.

Samalla tuli pohtineeksi, mitä eroa on tällä syvästä kokemuksesta nousevalla, aidolla isänmaallisuudella ja meidän uudesti henkiin puhalletulla perussuomalaisella kansallismielisyydellä. Mutta se onkin jo liian monihaarainen kysymys yhdessä jutussa selviteltäväksi.

Hei, viiden vuoden päästä on seuraavat laulujuhlat. Pitäkää varanne.

9.7. 2019

 

Runebergin lähteellä

Ruovedellä on tehty hyvä päätös kunnostaa vanha lähde, jonka pintaa J. L. Runebergin arvellaan muinoin ihailleen.

Tosin Lauri Viljasen mukaan on epätodennäköistä, että Runeberg olisi koskaan lähdettä nähnytkään, koska se on tiettävästi muodostunut vasta sen jälkeen, kun nuori runoilija oli jo kaukana näiltä seuduilta.

Runeberg hankki opiskelurahoja kotiopettajana kapteeni af Enehjelmin omistamassa Ritoniemen kartanossa kesällä 1825. Siellä hän tutustui Suomen kansaan ja maaseutuun ja saattoi hyvin käydä jollakin lähteellä, joten kannattaa pitää legendaa elossa. On hienoa, että levää ja bakteereja kasvava lähde kirkastetaan. Se on paikallisten ja matkailijoiden suosiossa ja osoitus Runebergiä kohtaan tunnetusta palvonnasta.

Olen käynyt lähteellä ja kuullut professori Teivas Oksalan laulavan Runebergin ”Vid källan” (Lähteellä) -runoa sen partaalla latinaksi! Kuulijoiden joukossa oli mm. Runebergin tutkijat Matti Klinge ja Johan Wrede ja tapahtuma-aika runoilijan 200-vuotisjuhlaseminaari kesällä 2004. Eikö tämäkin ole jo syy lähteen kunnossapitoon!

On Runeberg sen kalvosta itseään peilannut tai ei, lähteen valjastaminen matkailuun on joka tapauksessa jonkun nokkela innovaatio. Näin elävöitetään tarinoita, tässä tapauksessa kaunista runoa. Siinä pilven varjot vaeltavat levottomasti kuin ihmisen mieli, eikä rauhaa ole luvassa kummallekaan. Yrjö Hirn jo kehotti lukemaan koko runon tarkkaan: siinä on Narkissos-myytin pohjalle luotu nuoren runoilijan sydämenhistoria läikkyvänä ja todistusvoimaisena. Kotiopettaja kohtasi matkoillaan vaihtuvia ihastuksia, jotka jättivät jälkiä hänen tuotantoonsa.

Viljasen luonnehdinnan mukaan Runeberg oli ”elämäntunteessaan voimakas, terve erootikko”, josta Runojen toinen kokoelma muutenkin kertoo. Hänen puolisonsa Fredrika on tunnustanut, että Johan Ludvig oli ”intohimoinen rakastaja”. Hän lisäsi hivenen alakuloisemmin, mutta viisaasti ystävättärelleen Augusta Lundahlille:

”Minä olen nyt kerta kaikkiaan saanut sellaisen miehen, joka pitää nuorista tytöistä ja kaipailee heitä, ja niinpä minä en voi menetellä paremmin kuin auttaa häntä pitämään heistä ja kaipailemaan heitä.”

Onnellinen Runeberg! Katupeilien takana riitti kuiskuttelua, mutta runoilija kulki levollisen ylväästi omaa romanttista polkuaan pikkusieluista piittaamatta.

”Lähteellä” on Runebergin tunnetuimpia runoja, se on käännetty ja sävellettykin moneen kertaan. Ensimmäisenä sen käänsi itse Lönnrot ja sävelsi F. A. Ehrström. Sitä on painettu ja esitetty enemmän kuin mitään muuta Runebergin runoa ”Maamme” -laulun jälkeen.

Oli Runebergillakin kompastuksensa, niistä pahin yliopiston piirissä. Hän ei saanut hakemaansa kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaa, vaan joutui lähtemään Helsingistä Porvooseen kimnaasin latinanopettajaksi. Tämä koitui sitten onneksi Suomen runoudelle. Hänellä oli yliopistossa kyllä tukijoita, yksi heistä lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, joka ehdotti estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden viran perustamista Runebergille. Oppituoli perustettiin pari vuosikymmentä myöhemmin Fredrik Cygnaeukselle. Ilmoni esiintyy Aulis Aarnion uudessa romaanissa Väsynyt vaeltaja, hän oli taiteilija Einar Ilmonin isoisä.

Runeberg on lähteensä ansainnut Ruovedellä. Hämeenkyrössä olisi voitu hyvin perustein keksiä Siljan ja Armaan lähde, josta he Nuorena nukkuneessa kantavat vettä kohtalokkain seuraamuksin. Kyröläinen mielikuvitus ei ole tällaiseen kuitenkaan yltänyt. Sillanpään luontopolkukin on jo rämettynyt. Hei, nythän olisi tyhjä vapaa vuosi panna toimeksi. Hihat heilumaan, hyviä kohteita löytyy Vanajan kylästä.

Me sen sijaan lähdemme Tallinnaan laulujuhlille emmekä pääse viettämään edes Töllinmäen kesäpäivää, missä tutkaillaan pihapiirin kasveja. Sillanpää harrasti botaniikkaa yhtä luontevasti kuin vanhempi kollegansa Runeberg. Molemmille luonto oli syvä elimellinen kokemus eikä vain maisemallinen rekvisiitta, kuten monille aikalaisillee

n (puhumattakaan jälkeen tulevista). Sitä paitsi huomenna on jo Den femte juli  eli ”Heinäkuun viides”, kannattaa lukea hieno runo heti aamusta ääneen läheisilleen!

4.7. 2019