Valtavat laulujuhlat

Olemme vieläkin vähän pyörryksissä. Palasimme Tallinnasta eilen pää kaikuen virolaista kuorolaulua. Olen aiemmin kuullut hehkuvia kuvauksia näistä juhlista ja toivonut joskus niille pääseväni. Oma kokemus Tuglas-seuran matkalla ylitti kaikki odotukset.

Mistä aloittaisin. Heti ensimmäisenä iltana tanssijuhlat (tantsupidu) löi meidät ällikällä. Kalevin stadikalla esiintyi yli 10 000 tanssijaa esittäen mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia kuvioita ruohomatolla. Heidän pukunsa muodostivat jo oman väriloistonsa. Kaikki tanssit vietiin täsmällisesti ja rytmikkäästi. Monissa kerrottiin joku tarina. Tämä ei totisesti ollut mitään Pispalan sottiisia (sitäkään väheksymättä), vaan laavanomaista kansantanssin taidonnäytöstä.

Sääkin suosi, sillä uhkaavan sateen rako löytyi juuri tanssi-illaksi ja mustat pilvet purjehtivat ohi. Istuin Raimo Anttilan vieressä, joka on juhlien veteraani, toista kertaa matkassa. Hän tiesi varoittaa lopun kiitosseremonioista, jotka jatkuivat yli puoli tuntia. Sitä ennen oli tanssittu jo viitisen tuntia. Ja kun viimein poistuimme kentältä, ne eivät saaneet poikki vaan jatkoivat vapaamuotoista tanssia vielä ties kuinka kauan.

Ja tämä oli vasta alkua perjantai-iltana. Lauantaina seurasimme loputonta kulkuetta vapauden aukiolta laulukentälle. Kuinka pieneen maahan voi mahtua sellainen määrä kuoroja ja soittokuntia! Ikähaitaria oli alakoululaisista vanhuksiin. Koko iltapäivän he marssivat, lauloivat, huusivat ja hihkuivat ja yleisö vastasi kannustaen laulajien riemua. Kaikilla kauniit kansallispuvut ja maakuntien tunnukset, plakaatit ja iskulauseet. Mikä kansallinen ylpeys ja isänmaallinen innostus!

Kun seurasimme kulkuetta Viru-hotellin edustalla, muodostui siitä kirpaiseva historiallis-ironinen kontrasti. Taustalla neuvostoaikojen hämähäkkimäinen valvonta-asema, sen edustalla kulki vainojen taakoista vapauteen purskahtanut kansallinen elämänilo. Liikuttava elämys.

Virolaista kuorolaulua olemme nyt kuunnelleet laulupidussa yhteensä 14 tuntia, lauantain konsertissa 5 ja sunnuntain pääkonsertissa 9 tuntia. Luulisi sen riittävän joksikin aikaa. Kun juhlat ovat vain joka viides vuosi, niissä ei säästellä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat jalkeilla, silti kuoroissa on kova karsinta (Suomestakin mukana 9 kuoroa) ja liput loppuivat kesken. Kuuluisalle lavalle kertyi parhaimmillaan yhtaikaa 670 kuoroa ja yli 22 000 laulajaa ja lähemmäs 100 000 katsojaa. Ja silti kuorot vetivät kaikki samaa laulua äänissä ja iskuissa. Mykistävää, tainnuttavaa.

Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Latvia on ainoa, joka käy kilpasille. Silmiin pisti suurenmoinen järjestys ja rauhallinen tungos. Roskia ei näy missään kuten rokkifestareilla. Kovilla puupenkeillä istuimme laulut läpi ja hyvin kestimme, välillä saattoi kävellä ja käydä syömässä ja vessajonotkin vetivät ripeästi.. Tyttäret Aino ja Heidi tavattiin, haukottiin yhdessä henkeä ja piirakkaa. Heillä oli yhteinen ystävä mukana jossakin kuorossa, joka oli harjoitellut edellisenä päivänä 6 tuntia, kunnes sade keskeytti.

Samalla matkalla juhlimme Marjan kanssa silkkihääpäiväämme. Ei parempia puitteita voisi olla. Tuglas-seuran rutinoitunut johto hoiti järjestelyt erinomaisesti. (Jopa niin, että Marjakin pääsi mukaan häämatkalle, vaikka olin unohtanut hänet ilmoittaa listaan! Löytyy joustoa ja ylimääräisiä lippuja, kun järjestellään.) Parina aamupäivänä seurasin Tapio Mäkeläistä kaupunkilenkeille ja opin paljon uutta Tallinnan historiasta ja nykyisyydestä.

Ei lauluista voi sanoa enempää kuin että niiden isänmaallinen hartaus hämmästytti, vaikka sitä tiesi odottaa. Täällä isamaa on todella aru ja ilus. Tunteessa ei ole paatosta eikä pinnistystä, vaan se tuntuu lähtevän suoraan sydämistä. Kun tunnettu rokkari veti solistina täysin palkein  ”Ilus oled isamaa”, ei sellaista voi tapahtua missään muualla maailmassa, ei ainakaan Suomessa. Vai voisiko… ajat muuttuvat. Eesti on jäljessä ja samalla vuosia edellä.

Huipentumana oli tietysti Gustav Ernesaksin legendaarinen ”Mu isamaa on minu arm”, mutta monia muita laulettiin kahdesti. Suurin osa päätöskonsertin lauluista oli uusia, näihin juhliin sävellettyjä. Korvaan jäi soimaan huippusuosittu ”Üksi pole keegi” – yksi ei ole mikään. Valtaisa onnellinen yhteisyys leimasi juhlia. Kiitoksia sateli taas kaikille mahdollisille tahoille ja lehväseppeleitä ripusteltiin kymmeniin kauloihin. Virolaiset ovat valtavan anteliasta kansaa.

Samalla tuli pohtineeksi, mitä eroa on tällä syvästä kokemuksesta nousevalla, aidolla isänmaallisuudella ja meidän uudesti henkiin puhalletulla perussuomalaisella kansallismielisyydellä. Mutta se onkin jo liian monihaarainen kysymys yhdessä jutussa selviteltäväksi.

Hei, viiden vuoden päästä on seuraavat laulujuhlat. Pitäkää varanne.

9.7. 2019