Kesälukemisia

 

 

 

 

 

Nyt on näillä nurkilla menossa kampanja paperilehtien tilaamista vastaan. Muuten ei voi ymmärtää aamun lehtijakelun heikkenemistä. Näen juuri ikkunastani, kuinka Tauno palaa kolmannen kerran (!) postilaatikolta kädet tyhjinä. Kello tulee pian 9 eikä vieläkään Aamulehteä. Muutama vuosi sitten lehdet tulivat nakutettuina viimeistään kuudelta. Kuka vielä väittää, että ennen kaikki ei ollut paremmin.

Kun ei tule lehtiä, sopii lueskella kirjoja. Minulla on meneillään suuri Runeberg-kesä, ja eilen sain tarkistaen luetuksi pienen kirjani Yrjö Jylhän traagisista vaiheista, joka ilmestyy syksymmällä. Jylhä suunnitteli Vänrikki Stoolin tarinoiden veroista yhteiseeposta talvi- ja jatkosodasta, mutta kokoamatta jäi. Aineistoa olisi ollut Kiirastulesta ja Vuoksen vartiosta alkaen, mutta niiden ja muiden kokoamiseen ei Jylhällä ollut enää voimia.

Ihan näin sotaisissa merkeissä ei viileä heinäkuuni sentään ole vierinyt. Toukokuisen Prahan matkan jälkeen iskeydyin Milan Kunderan tuotantoon. Olen hänen romaanejaan lukenut tietysti nuoruudessani, mutta nyt ne tuntuivat saavan enemmän syvyyttä ja taustaa. Esikoisteos Tsekkiläinen pila (alkukielellä pelkkä Pila 1967) taisi jäädä miehen parhaaksi, kuten usein käy. Se on kipeästi, osin raadollisesti rakennettu ylipitkä vitsi opiskelijan lähettämän, varomattoman postikortin seurauksista. Nuoren miehen koko maailma kääntyy pysyvästi ylösalaisin, kun hän törmää kivenkovaan poliittiseen järjestelmään, joka ei ymmärrä irtoheittoja saati satiiria.

Euroopassa ei ihan tällaista yksilön vainoa enää tapahdu, vaikka sananvapaus kuristuu itärintaman maissa. Prahassa yritetään massiivisilla mielenosoituksilla kaataa istuvaa pääministeri Babišia. Neljännesmiljoona tsekkiä hilluu kaduilla. Kuinka havainnollisesti Kundera kuvaa tunnetuimmassa romaanissaan Olemisen sietämäötn keveys (1983) Prahan kevättä ja sitten paljon rajumpaa ja traagisempaa liikehdintää vuonna 1968. Kansa käytti kekseliäästi kaikki keinot tehdäkseen miehittäjän toimet mahdollisimman tukaliksi, mutta alistuttava oli lopulta. Seuranneen normalisoinnin romaani kuvaa neljän henkilön kautta vihlovasti, myös mustaa huumoria käyttäen.

Yllättävää kuinka vähän nyt muistin tuostakin aikanaan kohutusta romaanista. Vanhan kirjan voi lukea kuin uutena. Philip Kaufmanin elokuvan (1988)  muistavat monet varmaan paremmin. Kulttihahmona siitä jäi elämään Lena Olinin Sabina, alaston rakastajatar knalli päässä. Miltähän elokuva näyttäisi nyt? Onko sen terä jo tylstynyt. Romaani elää edelleen täysillä, vaikka sitä rasittaa tietty kerronnallinen keikarointi ja ylen runsas filosofointi. Mainio kesäkirja kaikesta huolimatta. Olemisen keveyttä on täällä nytkin tuntuvilla, ja sen sietää kyllä varsin hyvin.

Kunderan tekniikka lomittaa seksiä ja politiikkaa tehokkaasti. Tuohon aikaan vapauden haavetta totalitarismista saattoi toivorikkaasti kuvittaa erotiikan vapauttamisella. Miehen promiskuiteetti on Kunderan kuvaamassa maailmassa itsestään selvää ja esteetöntä. Naisille jää reagointi, joka sekin saattaa olla omapäistä ja temperamenttista. Tätä lukee nyt kuin kadonnutta maailmaa, aikanaan kapinallista ja sitten kukistettua. Vaikka järjestelmä vapautui, yleinen moraali ahtautui.

Kummallekin edellä hipaistulle romaanille antaa ikään kuin laveamman poliittisen perustan Kunderan Elämä on toisaalla (1973), joka näyttää runoilijan elämäkerran kautta 1940-luvun vallankumouksen seurauksineen. Eroottisen sekoilun sijaan on tullut sitkeä äiti-poika suhde kaikkine vivahteineen. Senkin allegorian mahdollisuuksia jää miettimään. Kundera on lankojen sekoittaja, monen pallon pompottelija, joka lavataiturin tavoin saa pallot pysymään ilmassa, kunnes lakaisee suhteet ja rakenteet lattian rakoon. Hänessä on kerronnan jonglööri ja kyyninen pessimisti, nautintojen ja pettymysten yhtaikainen kuvaaja. Liisa Saariluoma väittää häntä tutkielmassaan viimeiseksi modernistiksi. On kai jokunen tullut jälkeenkin.

Lukjijan pettymys on melkoinen, kun tarttuu Kunderan Ranskan kauden filosofisiin romaaneihin kuten vaikkapa tähän Identiteettiin (1988). Tekijän taito on tallella jo rutiiniksi muuttuneena, filosofiaa putoilee, mutta ihmiskuvat ohenevat ja elämänilma haihtuu. Mitä puuttuu? Tietysti se raskas ja kipeä poliittis-yhteiskunnallinen murros, joka ryhdisti ja piti elossa edellisiä teoksia. Kundera tarvitsi Tsekin jyrkkiä muutoksia ja kivenkovaa todellisuutta siinä kuin Vaclav Havel näytelmissään. Kun samettivallankumous koitti, kumpikin menetti kaikupohjansa. Kunderasta tuli entistä kevyempi kokeilija ja Havelista kompuroiva presidentti. Unelma oli kaataa vanha kauhea järjestelmä, mutta vapaus tuottikin yllätyksiä ja liian ammottavia mahdollisuuksia, joista ei enää saanut otetta.

Jos kaarrun kauniisti alkuaiheisiin, mitä olisivat Runeberg ja Jylhä ilman rankkaa sodan taustaa. Ilman kansan vapaushaaveita ja kamppailua. Mistä heidät muistettaisiin?  Kumpikin oli säetaituri pienissäkin runoissaan, mutta vasta veres murhenäytelmä ja unelma vapaudesta, kansan alistaminen tai sen sankarillinen puolustautuminen, tekivät heistä suuria runoilijoita. Mitä tästä voisi oppia? Taiteilija voi taiteilla hyvässä rauhassa ja onnellisissa oloissa, mutta kuolemattomuuden hän ansaitsee vasta murheen, romahduksen ja trauman läheisyydessä.

Fredrikan päivänä 18.7. 2019