Viisaita vainajia

 

 

 

 

 

 

Niin meni Matti Mäkelä nopeammin kuin odotimme. Varmaan helpotus, että pääsi vaivoista. Pyhäselän kirkossa näkyy siunaus tapahtuvan.

Aina kun ajatteleva yksilö poistuu joukosta, tulee tyhjä kohta. Kirjailijat sentään jättävät kirjoja jälkeensä. Tänään oli aamulla tv-keskustelu kirjojen merkityksestä, jossa Ronja Salmi esitti viisaita näkökohtia ja Mikael Jungner yritti luistella ulos tyhmemmistä kärjistyksistään. Kai Ekholmin taannoinen kolumni Hesarissa poikii varmaan lisää keskustelua, kun kirjasyksy on sopivasti alkamassa.

Kirja on meille niin itsestään selvä ”liittymä”, ettei sen merkitystä tule koskaan kyseenalaistetuksi. Minulla on tapana lukea useita kirjoja rinnan, joista jokunen jää yleensä kesken. Kirjat odottavat paikan ja fiiliksen mukaan.

Matti Klingen Poliittista Runebergia luen asiallisesti omenapuun alla kynä kädessä, sateen sattuessa verannalla kuten eilen. Toni Morrisonin suomennosta Sula vilkaisen välissä ja yökirjana on Colin Dexterin rikosjuttu Palvelus vainajille. Autossa kuuntelen Leena Lehtolaisen Venäjän aiheista Henkivartijaa. 

Rikosjutut ovat sopivan rentoja ja samalla koukuttavia välipaloja. Tv tarjoilee Coltranen todellisia rikostapauksia, joissa esitellään hämmästyttäviä tutkimuksia. Mitä kaikkea voidaan uudella tekniikalla saada selville!

Viisaista vainajista ovat mielessäni edelleen Antti Eskola ja nyt Claes Andersson, joka siunataan tutussa Johanneksen kirkossa vanhaa kotitaloaan vastapäätä. Tällaisten aivojen toivoisi jatkuvasti seurailevan maailman tapahtumia ja kommentoivan niitä. Heitä on suorastaan ikävä, aivan kuten Claes aikanaan sanoi silloisissa Jälkiviisaissa ikävöivänsä Spede Pasasta, jota ei koskaan tavannut. Maailma on kohdallaan, kun persoonallisuudet ovat jossakin vielä vaikuttamassa.

Tunnustan että minulla on suorastaan ikävä Antti Eskolaa, niin tikkuinen ja riidanhaluinen persoona kuin hän olikin. En hänen poliittisia näkemyksiäkään jakanut. mutta kun vähän kertasin niitä vanhasta kirjasta Vasen laita lavea (1969), niitä leimaa miltei naiivi usko tulevaisuuteen ja solidaarisuuteen ja kaikkeen hyvään. Maailma on nämä toiveet moneen kertaan pettänyt.

Eskola ei keskustelukirjassaan Leena Kurjen kanssa, Miehestä mittaa (2004) oikein vielä kyennyt irtautumaan vasemmistolaisista haaveistaan, ja niihin hän viimeisssä kirjassaam Vanhanakin voi ajatella vakaumuksellisesti palaa, mutta ei enää ideologisella tutkijan varmuudella, vaan yleisen ihmisystävyyden ja alakynteen jääneiden puolustuksen nimissä, ja sehän on tietysti kaunista.

Andersson pettyi käytännön politiilkkaan, mutta säilytti hänkin perusvasemmistolaisen ajattelun viimeisissä kirjoissaan alter egonsa Oton vaiheissa. Maailma ei muuttunut heidän haluamaan suuntaan, mutta miehet vähän pehmenivät, eivät silti menettäneet sieluaan.

Eskola muistaa minua kolmekin kertaan viimeisessä kirjassaan, tapansa mukaan pisteliäästi ja osin jopa hyväksyvästi. Hän luki ilmeisen säännöllisesti blogiani, halusi sanojensa mukaan ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä vilkaista PR:n ”seikkailuja”, vaikka ne nyt eivät tämän kummallisempia olleet. Kuumentuneesta sukupuoli- ja häirintäkeskustelusta hänellä on kirjassa tyynnyttävän ironista sanottavaa.

Harras kirjojen kerääjä ja pappi Ari Suutarla on ainakin hyvin hengissä, sen saatoimme todentaa, kun eilen soudimme vesisateessa järven yli nauttimaan Kirstin valmistama lihaisaa kaalisoppaa. Jollekin huomatkaa kirja on niin tärkeä ”liittymä”, että hän kerään täydellisen kokoelman Sillanpäätä ja Waltaria, ja Sariolaa pienemmistä puhumatta, vaikka ei edes näe kirjoja lukea, vaan voi ne syventyen toista kanmavaa myöten kuunnella. Siinä on jo kirjarakkaus huipussaan.

Uuteen viikkoon on lähdettävä  kirjojen kera ja ilman eräitä syvällisiä ajattelijoita, ei auta. Olisiko itse keksittävä jotakin heidän vertaistaan sanottavaa? Yrittänyttä ei laiteta.

12.8. 2019