Osmo, Atis ja Camilla

Kuinkahan monelle tuo otsikko sanoo yhtään mitään? Silti kyseessä on kirjallisuushistoriamme kuuluisin runoelma – 1700-luvulla. Emme tietäisi siitä vieläkään, ellei Osmo Pekonen olisi ryhtynyt rohkeasti Gustav Philip Creutzin ruotsinkielisiä aleksandriiniriimejä suomentamaan. Tuloksena elegantti pieni kirja ja huomio huomio – sisältää erotiikkaa.

Sain kutsun keskustella kirjasta Don Osmon kanssa Oodin hälisevissä tiloissa. Kirjasto ei ole vieläkään valloittanut sydäntäni, vaikka alkuun olimme kaikki sen arkkitehtuurista innostuneita. Ei se ole oikea kirjasto, kirjat ovat siellä sivuosassa kuten joissakin ravintoloissa. Ei tee mieli retkeillä hyllyjen aarniossa, koska hyllyt ovat matalat ja niukasti varustetut. Sehän on pikemmin avara olohuone tai Suomen suurin nettikahvila. Moni loikoilija siellä päiväänsä kuluttaa näennäisen rennosti läppäriään räppäillen tai ympärilleen tähyillen.

Runollinen tilaisuutemme ei ollut kovin tarmokkaasti järjestetty. Tietoa siitä sai netistä, ei muualta. Infopistekin joutui paikkaa hakemaan. Tuolit olivat ojennuksessa, mutta muuten ihmettelimme Osmon kanssa, mitähän täällä oikein tapahtuu. Pienen hätisteltyn jälkeen saimme sentään mikrofonit ja vettä ja keskustelu pääsi alkamaan. Kuulijoitakin oli urhoolliset kymmenkunta.

Atis ja Camilla on nautinnollista luettavaa. Osmo on ihmeen taidokkaasti sen aleksandriineista selvinnyt, runoa on helppo ymmärtää. Ei varmaan ole helppoa sovitella 12-13 jambisäettä vanhasta ruotsin kielestä nykysuomelle. Vain Otto Manninen on menestyksellisesti tätä mittaa suomentanut. Osmo Pekonen jatkaa kunniakasta perinnettä, jota pari vuotta sitten edesmennyt Teivas Oksala pitkään yksinäisenä edusti. Vanhoja runomittoja ei kovin yleisesti edes tunneta enää. Osmolta onnistuvat jopa loppusoinnut (joista Leinokin Dantessa luopui) ja alkusoinnut.

Gustan Philip Creutz teki hämmästyttävän uran diplomaattina ja kosmopoliittisena vaikuttajana Kustaa III:n palveluksessa. Hän piti omaa hoviaan Versailles’ssa, määrärahat olivat jokseenkin rajattomat. Hän oli mukana Kustaa III:n ja Katariina II:n huippuneuvottelussa 1783. Sen muistoksi on museoitu huone Haminassa.

Runoilu oli hänelle harrastus, mutta hänet voi siinä hyvin pitää Frans Michael Franzénin ja J. L. Runebergin edeltäjänä. Harvatahtisesti tuohon aikaan runoutta syntyi, kansanrunous eli omassa maailmassaan. Kreivi Creutz muistetaan paremmin Ruotsissa kuin meillä. Töölössä hänen nimelleen omistettu katukin muutettiin myöhemmin Vänrikki Stoolin kaduksi. Runeberg peri voiton.

Creutzin lemmenlyriikka on hätkähdyttävän uskaliasta jo alkaen ensimmäisestä laulusta, jossa Camilla astuu verhottomana lähteeseen uimaan. Runoilija on kateellinen aalloille, jotka voivat läheltä ihailla hänen sulojaan. Lemmen aiheita ahkeraan harrastanut Runeberg piti rakkausrunojensa sankarittaret aina vaatetettuina. Kun leijonanmetsästäjä Atis iskee silmänsä Camillaan, Dianan temppelin papittareen, tämä torjuu miehen, jota pitää raakalaisena ja viattomien metsäkauriiden surmaajana. Suhde etenee monin mutkin ja siinä kuollaankin välillä, mutta jumalat puuttuvat tarvitessa peliin ja saattelevat rakastetut lopulta onnellisesti ”auvon aikaan, hekkuman hurmioon” ja uhritoimitukseen, jota juhlistavat lemmen leipä ja viini.

Tällaisista puhelimme Oodin hälyisässä kirjataivaassa. Kulkihan juttu näinkin, varsinkin kun yleisön joukosta tuli asiantuntevia kysymyksiä. Teoksen Atis ja Camilla on julkaissut klassikoihin keskittynyt Faros.  Tämä on Pekosen julkaisuista jo kuudes tänä vuonna, yhden sainkin puheiden päätteeksi, päiväkirjat 2018-19 Unikukkia, ulpukoita (VAK-sitaatti). Siinä Osmo kertoo mm. pyörätetkestään luoksemme Hämeenkyröön viime kesänä. Tuleepa siinä kritiikkiäkin: Hämeenkyrö on Osmon mielestä aika huonosti vaalinut ainoan nobelistin muistoa. Sopii miettiä tuotakin. Ei ole yhtään Sillanpään koko elämänkaaren käsittävää museota. Kulunut kesä oli kieltämättä erityisen kuollut kulttuurin rintamalla.

Suosittelen kihelmöittävää runoelmaa Atis ja Camilla ja ällistelen matemaatikko Osmo Pekosen kulttuurihistoriallista monipuolisuutta ja sivistyshistoriallista liikkuvuutta, joka  hakee vertaistaan tällä vuosituhannella. Osmo olisi parhaiten kotonaan 1700-luvulla Versailles’n hovissa, hänellä on rokokooperuukki ja ajan pukujakin valmiina, aikakone vain puuttuu.

17.9.2019