Merkillisiä tihentymiä voi sattua. Torstaina kohtasin kaksikin yhteyttä kaukaa menneisyydestä.

Ensin sain kutsun ”krymppäämään” Pirkko Timosen vasta julki tullutta kirjaa isästään Onni Timosesta. Muistan hyvin pitkän miehen, joka hoiteli Kansallisteatterin isännöitsijän vastuullista tointa ja piti kesäisin pystyssä Savonlinnan Oopperajuhlia. Sitä ennen Onni Timonen oli kaiket kesät Suomi-Filmin kuvauksissa järjestäjänä, sata rautaa tulessa. Kaikki langat pidettävä käsissä monesti sekavissa filmausoloissa. Timonen oli niitä taustahahmoja, jotka eivät näy julkisuudessa, mutta joita ilman mikään taiteellinen tuotanto ei valmistuisi.

Pirkolla on ollut salapoliisimainen tutkimustyö, koska isä ei asioistaan kotona puhunut. Arvi Kivimaan henkilökuva tästä ”vaiteliaasta työn sankarista” esseekirjassa Ihmisen urheus (1978) on ainoa varsinainen lähde. Kaikki muu on täytynyt kaivaa arkistoista, henkilörekistereistä, netistä, haastatteluista ja filmografioista. Näin taas yksi tuntematon kulmakivi elokuva- ja teatterihistoriassa täydentyi.

Muistan Onni Timosen sikäli, että seurustelin pari vuotta 60-luvulla hänen tyttärensä Tarjan, Pirkon isosiskon, kanssa. Siitä ei sitten mitään tullut, kaunotar katosi ilmateitse Amerikkaan ja jäi sinne. Muutaman kerran New Yorkissa myöhemmin tapasimmekin, kunnes huomasin yllättävän kuolintiedon, senkin netistä. Siitäkin on kohta parikymmentä vuotta. Uskomatonta kuinka aika kuluu.

Pirkon kirja Parrasvalojen takana on lujaa tekoa, tarkoin dokumentoitu ja kunnioittavan hienovaraisesti kirjoitettu, myös yllättävän rikkaasti kuvitettu, vaikka on ohut tiivis opus. Ajankohtaisuutta sillä on sikäli, että Kai Savolan ajasta Kansallisteatterissa on ilmestynyt Pirkko Kosken kirjoittama historia, ja ajat menevät muutaman vuoden samoihin. Timonen oli Kivimaan luottomies, ja hänestä tuntui, että talo muuttui vieraaksi johtajanvaihdoksen jälkeen. (Oikeanpuoleisessa kuvassa hän tarkastelee korjaustöiden edistymistä Kansallisteatterin katolla.)

Toinen tarina on vielä ihmeellisempi. Minuun otti yhteyttä henkilö nimeltä Ali Sadik-Ogli ja tiedusteli varovasti, olenko sama Panu Rajala, joka kävi Katajanokan kansakoulua 50-luvun alussa. Sama olen! Ja heti muistin Alin, kiharatukkaisen tataaripojan, jonka kanssa toisella luokalla ystävystyimme. Alin muistaman mukaan olimme parhaat kaverit. Näin varmasti olimmekin. Alilla oli täydelliset Aku Ankan vuosikerrat, ja meillä kotona katseltiin isän hankkimalla veivattavalla projektorilla piirrettyjä elokuvia Mikki Hiirestä.

Ali muisti, että päätimme 1953 ruveta isoina kirjailijoiksi. Se oli kyllä Alin idea, minä vain peesasin, koska aikomus kuulosti hienolta. Nyt olen päässyt jonkin verran edelle, mutta Ali tulee hurjaa vauhtia perässä. Hän on vastikään julkaissut esikoisteoksensa, 772-sivuisen eepoksen isänsä värikkäistä varhaisvaiheista: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen alkaa Kazanista 1894 ja päätyy tässä vaiheessa Bakuun 1902 ja pakomatkaan sieltä. Kyseessä on vähintään kolmiosaisen teossarjan ensimmäinen osa. Ali lähetti sen minulle ja olen sen lukenut – mahtava kokemus. Nimitän Alin suoralta kädeltä Tataarien Dickensiksi tai Victor Hugoksi. Asuttuaan vuosikymmeniä ja luotuaan uraa matkailualalla Kanadassa, Amerikassa ja Venäjällä hän on hämmästyttävän hyvin säilyttänyt elävän suomen kielen, jota kultainen opettajamme Liisa Vihavainen pani meidät Katajanokalla hyvin käyttämään. (Koulu oli muuten juuri siinä Linnakatu 2:n jugendtalossa, josta nyt lehdissä keskustellaan.)

Me tapasimme 67 vuoden jälkeen Eliten looshissa ja vietimme myrskyisen illan. Olihan kerrottavaa ja muisteltavaa. Ali saapui Pietarista, missä hän asuu – toinen koti on Floridassa ja kesämökki Järvenpäässä Ainolan naapurissa. Hänellä on oikean oligarkin otteet (mikä hän tuskin on), mutta suomalaisen pojan lämmin sydän tallella. Hän pahoitteli, että ryhtyi toteuttamaan kirjailijan haavettaan vähän liian myöhään, mutta uskon hänen suurisuuntaisen eepoksensa valmistuvan ja nousevan vielä tapaukseksi.

Kaksi kirjaa siis sain ja molemmat kertovat tekijänsä isästä. Alille lahjoitin oman vastaavan romaanitrilogiani ensimmäisen osan Senaatin ratsumies (2003). Kirjoihin on vielä palattava ja kaikkeen, mistä tarinoimme valomerkkiin saakka. Nukahdin onnellisena raitiovaunuun ja ajelin ylimääräisen kierroksen Helsingin yössä tapaamisemme kunniaksi.

26.9.2019