Messumuistoja

 

Leelo Tungalin romaani Toveri lapsi sykähdyttää. Synkkä aihe, äidin vangitseminen, kääntyy lapsen silmin sittenkin toivontäyteiseksi. Stalinin ajan vainoja eletään. Puoli kansaa kyyditään, toinen puoli nujerrretaan pelolla. Äidin rikos on Viron kansallislaulun opettaminen koulussa. Romaanin suuri avu on huumori, joka auttaa kestämään, lukijaakin. Päähenkilö on ylpeä, kun bussin konduktööri nimittää häntä toveri lapseksi. Suuri arvonnousu, ei enää pelkkä lapsi.

Sain Leelo Tungalilta nimikirjoituksen kirjaan. Anja Salokannel haastatteli asiantuntevasti. Kirjasta on tehty erinomainen elokuva Viron itsenäisyyden kunniaksi.

Arto Luukkanen puhui repäisevästi Ukrainan ja Venäjän suhteista Kiovassa kaivamiensa arkistotietojen valossa. Suhteet ovat tulehtuneet vuosikymmeniksi, Krimin ryöstöä ei anneta anteeksi. Korruptio kukoistaa, mutta silti maassa eletään suhteellisen normaalisti. Jos Venäjä on Italia, Ukraina on Sisilia, Luukkanen tiivisti. Oli siepattava lukuun Luukkasen uusi kirja Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava). Kuinka Suomi selviää? Putin on jo pehmenemässä, uusimmissa uutiskuvissa entinen atleetti poimii tatteja.

Teemu Keskisarja on hyvä täräyttelijä, vaikka Matti Klinge moittii hänen Kivi-tulkintojaan kliseisen sosiaalihistoriallisiksi. Kivi ei kuulunut agraarimaailmaan, hänen isänsä oli käsityöläinen. Eikä hän ollut torpan poika, sen todistaa komea kotitalo Palojoella. Talvisodasta Keskisarja puhui messuilla niin pontevasti, että Klinge olisi kaksin verroin kauhistunut. Teemu kehui rintamamiehet ja hevoset ja koko Suomen taitavista torjuntataisteluista. Armeija marssii kavioilla. Kai Häggman ja Jukka Kukkonen täydensivät. Hyviä keskusteluja kuuntelee ilokseen.

Pitää oikeastaan ihmetellä, että näin sankat kansanjoukot kerääntyvät kirjojen äärelle joka vuosi. Ei tämä kansa ole lukutaitoa vielä hylännyt. Useissa keskusteluissa istumapaikat loppuivat alkuunsa. Suurin yleisö oli tietysti Loirilla ja Tervolla, mutta brittivieras David Nicholls (kuva) sanoi, ettei hän ole koskaan esiintynyt näin suurelle yleisölle. Kuuntelimme sujuvasti englantia. Marja sai Nichollsin suomennettuun romaaniin Suloinen suru (Sweet Sorrow) kivan omistuksen. Lukuhaluja herättävä kirja, tekijä entinen (epäonnistunut) näyttelijä.

Marja kuunteli Eric Vuillardia, joka oli kuulemma säkenöivä esiintyjä, ja osti teoksensa alkukielellä L’ordre du jour (Päiväkäsky). Françoise Saganiakin löysi ranskan harjoitukseksi.

Tervon Loiri on mainettaan parempi kirja, siinähän on tehty pätevää taustatyötä jopa teatterihistorian osalta. Minua kiinnostaa tämä Matti-Pojan tarina ihan senkin vuoksi, että olemme saman vuoden 1945 lapsia. Paljon on kirjassa tuttua ajankuvaa, ei kovin uutta eikä syvällistä, mutta nostalgista kumminkin. Olen vasta möhkäleen puolivälissä.

Herkistyimme yläkerrassa Eija-Riitta Korholan viisaiden sanojen äärelle. Hän kertoi sairastumisestaan ja selviytymisestään ja suhteestaan isään hyvin koskettavasti. Ehkä messujen syvin puheenvuoro.

Aina välillä nautimme lounasta ja joimme kahvia, taas jaksoi. Kirsti Kontio-Ollila ja Jukka Parkkinen liittyivät seuraan. Muutenkin messuilla tulee jatkuvasti tuttuja vastaan. Olin ensimmäistä kertaa pariin vuosikymmeneen vapaana turistina paikalla, sain vain kierrellä ja kuunnella. Todella hauskaa. Ensi vuonna on taas uusi kirja matkassa, lupaan. Jos lavalle enää huolitaan. Klingekin pahoitteli etabloituneiden syrjimistä uusituilla messuilla. Meitä halutaan kuulla, hän vakuutti. Täydensin päiväkirjakokoelmaani Paššan epäsuosiolla

Henrik Meinander kertoi vuoden 1968 merkityksestä eräälle sukupolvelle, johon itsekin kuulun. Jotakin muistaisin, aika paljonkin. Samalla lavalla keskusteltiin vilkkaasti Märta Tikkasen kirjeistä, joita Marja lukee parhaillaan. Ihmeen kiukkuinen hän jaksaa olla kriitikoilleen, Suvi Ahola vastaa tänään hyvin Hesarissa. Raija Oranen kertoi ihailevasti romaanihenkilöstään Mauno Koivistosta, jota Jukka Seppinen kohtuuttomasti panetteli. Suuret hahmot herättävät intohimoja, vaikka Manu piti matalaa profiilia.

Dekkaristejakin kuuntelin. Outi Pakkasen Helmimiehen luin loppuun, sympaattinen ja pehmeän henkevä Helsingin kuvaus, jossa rikos jää syrjemmäksi. On hyvä, että kirjailijat huoltavat säännöllisesti hyvää Helsinkiämme. Näin näemme sen aina vähän uusin silmin. Leena Lehtolaisen Henkivartija oli kesän lukuelämyksiä, siinä taas uusmaalainen lähimiljöö herää eloon, samoin Venäjän mafian lonkerot.

Kirjojen määrä pyörryttää aina vaan, ja joka vuosi niitä ilmestyy lisää. Mistä saisin lisää lukuaikaa? Olen siinä suhteessa vähän epätoivoinen. Mutta nautitaan täysin rinnoin kaikesta siitä mikä sentään keritään tämän elämän aikana ahmia ja sulattaa. Lukeminen kannattaa aina.

27.10.2019