Jari Tervon toimittama sarja Mauno Koivistosta piti ahmaista loppuun Areenalta sunnuntai-iltana. Erittäin mielenkiintoinen, sekä muistoja herättävä että uusiakin tiedon pirahduksia tarjoava ohjelma. Parhaita jaksoja olivat nuoruuden kehitysvaiheet, sotakokemukset, opiskelu tohtoriksi ja sitten poliittisen uran muutamat trillerit. Ihmeellisen varmalla vaistolla Koivisto aina eteni ja selviytyi.
Luin rinnalla syksyllä ilmestynyttä kirjaa Merkillinen Mauno, toimittajina Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen. Siinäkin on hyvin valaiseva juttuja. Toistuu sama käsitys kuin tv-sarjassa: Koivisto ei ollut helpposelkoinen ihminen, vaan säilytti aina jonkin salaisuuden. Kukaan ei tunnusta päässeensä hänestä ihan perille – ellei sitten Tellervo.
Erään avaimen tähän tarjoaa norssitoverini Eero Huovinen artikkelissa, joka on mielestäni kirjan paras. Siinä valotetaan harvinaisella tavalla Koiviston uskonnollista vakaumusta ja myös sen muutoksia, varsinkin sodan vaikutusta näkemykseen. Lopulta usko kulki ilmeisesti pohjimmaisena varantona kovissa poliittisissa taistoissa. Ehkä se oli juuri se ulottuvuus, johon kanssaihmiset ja toiset poliitikot eivät ylettyneet. Tai eivät uskoneet tai huomanneet sen jatkuvaa vaikutusta tässä kovan luokan poliittisessa pelurissa. Koivisto ei mitenkään julistanut uskoaan, päinvastoin.
Koivisto näyttää aina uskoneen, että sekä hänen että Suomen kansan yllä oli tietty varjelus. Tässä hän tulee varsin lähelle Mika Waltarin ajattelua. Vahinko että nämä miehet eivät ehtineet olla läheisesti yhteydessä keskenään. Waltari oli kirjeenvaihdossa Kekkosen kanssa, mutta en muista mitään kosketusta Koivistoon, joka oli sentään jo nouseva ja näkyvä poliitikko Waltarin viimeisinä vuosina. Voihan joku miete tai kirje löytyä, Waltarin papereista on vielä suuri osa selvittämättä.
Merkillisestä Maunosta kirjoittavat silmiä avaavasti hänen kehitystään kuvaavat alkupuolen tarkastelijat Mikko Majander ja Tapio Bergholm, joka valmistelee Koiviston elämäkertaa. Lähimmin Maunoa lienee seurannut Pikku-Limppu Lindblom, ja hyviä havaintoja on muillakin. Ihmettelin kuinka tarkkaan Koivisto ehti perehtyä jopa uuteen asetekniikkaan ja puolustuksen monitasoisiin kysymyksiin, mikä ilmenee Juhani Kaskealan artikkelista. Olikohan Kekkonen tällaisesta yhtään perillä, hän taisi uskoa poliittisiin ratkaisuihin. Entä Koiviston seuraajat?
Eniten uutta opin siitä, kuinka syvästi tieteellinen ajattelu vaikutti Koivistoon, kuinka varhain hän jo rakensi neuvostosuhteitaan ja opiskeli kieltä ja kuinka laajan lukeneisuuden hän ehti monien toimien ohessa hankkia. Näitä valaisevat sekä kirja että tv-sarja sen vanavedessä. Epäilemättä ainutlaatuinen valtiomies jopa kansainvälisesti katsottuna. Huvitti kuinka hellahuoneen poika pokkana neuvoi täällä Bushia ja Gorbatsovia valtapoliittisissa ja aseriisuntaan liittyvissä asioissa. Häntä mitä ilmeisimmin kuunneltiin.
Hiukan murheellista on seurata Paavo Väyrysen jatkuvaa vänkäilyä (tänään Tervo vastaa Hesarissa), mikä ilmentää, että hän ei vieläkään suostu myöntämään yhtäkään virhettään. Koivisto vain sattui olemaan taktikkona ylivertainen, mihin Väyrynen kompastui toistuvasti kovassa yrityksessään päästä valtaan. Koivistolla sen sijaan oli varaa myöntää erehtyneensä Baltian tapahtumien arvioissa: ”haaveilijat olivat oikeassa toisin kuin me realistit, onneksi”.
Seurasin Koiviston paria vaalitilaisuutta 1982. Kannatin häntä kovasti ja surin, etten maalle muutettuani voinut toimia niin aktiivisesti kuin pieneltä osaltani olisin halunnut. Ihmettelin vaalitilaisuuksissa samaa, mistä Tellervo Koivisto miestään kritikoi: miksi hän valmiiksi hurmioituneelle yleisölleen puhui niin vaisusti, luki vain monotonisesti kirjoitetun puheen. Todella matalaa profiilia, mutta yleisö villiintyi siitäkin huolimatta. Ja ääniä ropisi.
Tapasin Koiviston vain muutamassa yhteydessä. Läheisimmin oli mahdollista keskustella hänen kanssaan Katri Helenan juhlakonsertin yhteydessä Finlandia-talossa 1990-luvun puolimaissa. Sain kunnian isännöidä häntä salissa ja jatkoilla. Näinkin viihteelliseen tilaisuuteen tullessaan presidentti oli vaivautunut ottamaan selvää tulevasta puhekumppanistaan. Hän teki kysymyksiä joistakin kirjoistani kuten Poika Tuomisen elämäkerrasta ja yltyi sitten moittimaan Juhani Suomen uusinta Kekkos-volyymia: ”Hän selostaa monet asiat ihan väärin..!” Kyse oli Koiviston hallituskausien tapahtumista, tuohtumus oli aitoa.
Koivisto kutsui meidät Katrin kanssa linnaan 1993, se oli ensimmäinen kerta ja vaikuttavin kaikista. Jyhkeä presidentti hän oli, ylittämätön. Minun sukupolveni toinen presidentti, Kekkonen oli ensimmäinen. Nykyinen presidentti astelee kyllä vakuuttavasti samaa polkua. Ihmeellinen herraonni meillä, olisiko varjelusta siinäkin.
30.12.2019