Finlandian täysosuma

Kolmen tunnin päästä julkistavat Finlandiat. Aina kisaa tulee seuranneeksi, ainakin vähän laidalta. Viisi vuotta sitten olin ehdokkaana, sitä ennen kerran viime vuosituhannella. Eipä ole vielä tärpännyt, ei monella muullakaan. Toivoa ei pidä heittää.

Kun katson kaunokirjoja, kolme nousee mielenkiintoisina esiin. Yhtä luenkin, hämeenkyröläisen kollegan Kytömäen Annin Margaritaa. Sen puolesta tietysti jännitämme. Kaunista kieltä, aitoa luonnontunnetta, kaukana trendikkäästä laskelmoinnista. Miksi hän on valinnut hierojan päähenkilöksi, se ei ole vielä selvinnyt. Kirja on paksu ja vaatii rauhallista iltalueskelua. Toivotaan parasta, Hämeenkyröön on ennenkin tullut ainakin yksi kohtalaisen arvokas palkinto.

Siis jäljellä on kaksi: Ann-Luise Bertelin Heiman ja  Heikki Kännön Runoilija. Edellistä olen etsinytkin Akateemisesta, vaan ei löytynyt kummallakaan kielellä. Ilmeinen yllätysvalinta kauppiaillekin. Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön kuvaus kiinnostaa. Suuria edeltäjiä löytyy Runebergista ja Topeliuksesta alkaen. Vielä sen kirjan saalistan.

En voi sanoa paljon enempää myöskään Kännön kirjasta, mutta jokin vaisto panee aavistelemaan sille palkintoa. Kännö on parissa kirjassa jo osoittautunut vahvaksi kertojaksi. En ole aina onnistunut veikkauksissani, saa nähdä kuinka nyt käy.

Tietokirjoista olen jos mahdollista vielä huonommin selvillä. Kakki kohtalaisen outoja. Jos jonkin noista lukisin niin sen  Valter Juveliuksen ja Kadonneen arkin metsästyksen , tekijä Timo R. Stewart. Muut edustavat ajankohtais- ja käyttötietokirjallisuutta, tarpeellista sekin.

Lasten ja nuorten kirjoista tiedän vähiten, nyt ei ole sopivan ikäisiä kuuntelijoita saatavilla, kun pandemia rakentelee esteitä. Magia ja fantasia ovat valttia. Katsotaan mitä sieltä pulpahtelee.

Kohta olemme viisaampia. Tilaisuus tulee telkkarista, kun viime aikoina on kokoonnuttu arvokkaisiin saleihin. 2015 olimme peräti Kansallisteatterissa. Ehkä kirjallisuuteen sopii vähäeleisempi lavastus. Odotellaan valintoja.

x x x x x 

Tulihan se sieltä! Anni sai kuin saikin palkinnon. Loistojuttu, se luoti tiesi paikkansa! Kuten taisin jo yllä sanoa, Hämeenkyröön on tällaisia tullut ennenkin, ainakin yksi  isompi kirjallisuuspalkinto. Lämpimät onnittelut Annille! Pulppuilevan lyyrinen, samalla asiapitoinen ja luonnonläheinen kertojalahjakkuus!

Hannu Linnun jäntevä analyyttinen puheenvuoro nosti tv-lähetyksen jutustelevaa ja lauleskelevaa tasoa. Viihteellinen viritys on kirjaohjelmissakin ikään kuin perustuslaillinen välttämättömyys.  Palkittu tietokirja paheksui sodan aikaista tanssikieltoa, mutta kukaan ei huomannut paheksua nykyisen koronasodan piakkoin voimaan astuvia paljon ankarampia rajoituksia. Syyt ovat tietysti toiset, mutta olisiko sodan aikana, toisten taistellessa henkensä ja maansa edestä, ollut tosiaan  välttämätöntä saada tanssia kotirintamalla?

En nyt ehdi puuttua valintoihin sen enempää, on mentävä jatkamaan Annin Margaritaa. Ja lähdettävä huomenna ajaa jyrskyttelemään (ei onneksi omalla autolla) Suomussalmelle todistamaan tulevasta oopperasta. Perästä kuuluu.

25.11.2020

 

Valtiomies ja kansalliskirjailijoita

Ensilumi käväisi ja poistui, virkisti kumminkin.

Heti Barack Obaman muistelmien alusta selviää, että asialla on hyvä kirjoittaja.  Hänellä on tyylin notkeutta, huumoria ja varaa itseironiaan. Valtiomies, joka kertoo epäonnistumisistaan enemmän kuin saavutuksistaan, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Sitä paitsi Obama on monipuolisesti lukenut mies. Hän osti nuorena laatikollisen kirjoja, jossa oli Dostojevskia, D. H. Lawrencea, Emersonia ja muuta. Hänen ukkinsa kysyi hölmistyneenä laatikon nähdessään: ”Meinaatko avata kirjaston`?”

Kun Obama myöhemmin ajaa viikottain Illinoisin vaalipiiirinsä kokouksiin Springfieldiin, hän kuuntelee John Le Carrén ja Toni Morrisonin äänikirjoja. Hän viljelee viittauksia yhtä hyvin Carl Sandburgin runouteen kuin sisällissodan historiateoksiin. Vahvistuu käsitys siitä, että historia antaa perspektiiviä ja kaunokirjallisuus kehittää ihmisen empaattisia taitoja. Hän alkaa ymmärtää ja arvostaa kanssaihmisiä. Näistä Obama tuli tunnetuksi.

On kieltämättä lohdullista lukea, että Yhdysvalloissa on kerran ollut näin valistunut ja fiksu presidentti. Intellektuaalinen ero tähän nykyiseen, vallan rippeisiin takertuneeseen presidenttiin on huimaava. Obaman paksun opuksen seurassa lähi-illat kuluvat.

Paha kilpailija on tosin The Crown. Totta, meidänkin oli viimein liityttävä Netflixin kuluttajiin, jotta pääsisimme sarjasta osallisiksi. Kun on itse elänyt kuvattua aikaa ja muistaa hyvin kouraisevat tunteet Dianan ja Charlesin onnettoman suhteen vaiheilta, siitä kertovat jaksot sykähdyttävät erityisesti. Jo silloin pidin varmana, että Dianan tarinasta tehdään vielä suuri elokuva ja draama ja vaikka ooppera, mutta tämä suoratoistosarja täyttää oikeastaan kaikkien lajien ominaisuudet.

Vaikka lähdemme tarpomaan kurinalaista erämaavaellusta (peräti kolme viikkoa), kirjallisia tilaisuuksia uskalletaan vielä järjestää. Stadin kirjallisuuspäivät avattiin lauantaina Pentti Arajärven toimesta. Sain tehtävän alustaa keskustelun aiheesta ”Kuka kelpaa jalustalle nostettavaksi. Kansalliskirjailija – mantteli vai taakka?” Puhetta johti V-P. Leppänen, mukana Karo Hämäläinen, Sakari Katajamäki ja Riina Katajavuori.

Esimerkkejä löytyi: Runeberg, Kivi ja Linna ovat omina aikoinaan nousseet jalustoille ja niillä pysyneet. Kaikissa on eroja, Runeberg on vakaasti korkeuksissaan, Kivi alkoi nousta 40 vuotta kuolemansa jälkeen ja Linnan äkkimenestys näyttää sekin tuottaneen pitkän laahuksen ja pysyvän aseman kansan lukupöydillä. Muistelmiensa lopulla Linna ryhtyy aprikoimaan, onko hänen arvostuksensa jo kohtuuttoman korkealla. (Mietteet 1970-luvun alusta.) Siihen oli varaa kirjailijalla, joka oli saanut kaikki mahdolliset huomionosoitukset ja nimitetty tieteen (!) akateemikoksi. Kekkosen kaveruus ei ollut pahitteeksi, mutta viime kädessä lukijat kyllä painosten kuninkaat valitsevat.

Taisi olla Riina Katajavuori, joka mainitsi, että nykykirjallisuuden kärki on vähän liian vakavaa ja minä-keskeistä, jotta uusia kansalliskirjailijoita enää voisi syntyä. Suurta romaania ei voi kirjoittaa ilman huumoria, sen Kivi ja Linna todistivat ja Waltari tietysti myös. Naisia joukkoon kaivattiin, kuten Sofi Oksasta ja Tove Janssonia, vaikka onhan siellä jo Minna Canth. Kellään ei varsinaisesti kansanomainen huumori kukoista.

Elokuva Tove näyttää kyllä paikoin riehakkaan taiteilijan ja kirjailijan, hiljaisen humoristinkin. Maailmalla hän on tunnetumpi kuin kukaaan muu (Max Seeck kopistelee kannoilla), mutta erityisen suomalaisena Janssonia ei voi pitää. Universaalia elämänviisautta löytyy muumeista, joiden piirtäminen alun alkaen oli taiteilijan sivuharrastus. Niistä hänen maineensa kuitenkin sikisi. Elokuvassa on hienoa roolityötä ja ajankuvausta ja vain ripaus sovinnaista kohteen ihannointia. Hurja bailaaminen ja kaikkinainen hilluminen köyhän sodanjälkeisen ajan taiteilijapiireissä kummastuttaa. Vivica Bandlerista tulee epäsympaattinen, ilmeisen todenmukainen kuva.

Waltari-seura rynnistää pian Amos Rexiin ihailemaan muinaisen Egyptin taidetta Sinuhen muistoissa, mutta kirjastotilaisuus siirrettiin pienen epäröinnin jälkeen keväälle. Samoin jokunen muu juttu peruuntuu, joten vapaata jää ja keskittymisrauhaa omille töille. Painelkaamme nyt päät painuksissa ja maskit naamalla nämä vuoden loppuviikot, niin keväällä meidät palkitaan ja uusi autuus koittaa.

22.11. 2020

 

Aikamme jakautuneita

 

 

Alkaa rakoilla tämä omaehtoinen karanteeni. Uskaltauduimme jo katsomaan balettia Kansallisoopperaan. Turvajärjestelyt olivat täydelliset, väljää katsomossa, tuuletusta ja maskit kaikille. Penkkirivit tyhjennettiin yksi kerrallaan.

Kannattikin mennä. Oli tanssin loistoa, salskeata mieskuntoa, sähköistävää musiikkia, monitasoisesti rönsyilevä tarina ja kaiken lisäksi ajankohtainen sanoma.

Viimeksi Kuopion nuori miekkamurhaaja oli tiedon mukaan ”tilapäisesti syyntakeeton”, mistä syystä hänelle vaaditaan lievempää tuomiota kuin elinkautinen. Juuri tätä ongelmaa käsittelee jo R. L. Stevensonin maailmankuulu novelli, ja sitä on tehokkaasti levitetty balettikohtauksiin. Kirjailija sai idean kunniallisen ystävänsä tekemistä myrkytysrikoksista, joita tämän persoonan toinen pimeä puolisko toteutti. Siinäkin saattoi olla kyse tilapäisestä, toistuvasta syyntakeettomuudesta.  Tätä Stevenson lähti tutkimaan. Novelli ja baletti tarjoavat eväitä jopa lisääntyneen jengirikollisuuden tutkijoille.

Baletin lopun jäntevää kaksintaistelua katsoessa tuli myös mieleen, että tämähän on allegoria jakautuneesta Amerikasta: hyvän ja pahan ikuisesta mittelystä. Trumpissa itsessään voi hyvin olla sekä Jekyllin että Hyden piirteitä. Tämän aamun Hesari muistuttaa kakkospääkirjoituksessaan hänen rauhaa rakentavista ratkaisuistaan, kun presidentti samaan aikaan murentaa häikäilemättä maansa demokraattista perustaa kieltämällä vaalien tuloksen. Ilmeisen jakautunut, mustavalkoinen persoonallisuus.

Viikko on tarjonnut muutakin viriävää seurallisuutta. Kustantaja Touko Siltala tarjosi loistoillallisen Linna-kirjan menestyksen kunniaksi (painos loppumassa) uudessa Alexanderplatzissa, ja Klubilla lounastimme Heikki Hakalan kanssa kiitoksena siitä, että olin lehteensä kirjoittanut artikkelin – kas kummaa Väinö Linnasta. Hänenkin muistelmissaan on aika raju jakautumisen kuvaus niin sanotun Messias-kriisin tiimoilta.

Kerrassaan rattoisia istuntoja. Vapaa kirjoittaja ottaa näinä ahtaina aikoina kiitollisena vastaan tällaisia luontaisetuja, jotka nostavat painoa mutta jakavat myös kiintoisaa tietoa maan ja maailman tapahtumista.

Kuulin vaikkapa Helsingin pormestarinvaalin näkymistä – Hjallista potuttaa: jos ei olisi loikannut, olisi vahva ehdokas. Jussi H. sekoittaa kuvioita kivikasvoisena pelurina. Kokoomuksessa odotetaan Orpon väistymistä. Miksei hän voisi mennä pormestariksi tuulensuojaan oppositiosta. Kirjavirrassa kiinnostuin entistä enemmän David Foster Wallacesta. Paksut kirjat vaativat aikansa.  Tutustun vasta menestysjännäristi Max Seeckin laskelmallisen taidokkaaseen tuotantoon. Vetävä kerronta pitää valveilla.

Luettu myös Matti Klingen uusi päiväkirja Mannerheimin unet, sehän on intellektuaalinen velvollisuus. Mikä kunnia koituukaan osakseni: Matti leimaa minut Venäjän vastaiseksi Runeberg-kirjani perusteella! Onneksi poltinmerkki ei ole yhtä raskauttava kuin neuvostovastaisuus takavuosina, tämän kestää kyllä.

15.11. 2020

Hullut ja hävinneet

Väinö Linna toteaa Tuntemattoman alussa, että talvisota oli siihenastisista sodista paras, koska siinä voittivat molemmat osapuolet. Samaa voi sanoa  Amerikan presidentinvaalista. Trump ei ole tunnustanut häviötä vieläkään.  Hänen äänimääränsä itse asiassa nousi edellisestä kerrasta. Biden voitti, mutta hävisi sikäli, että odotettua maanvyörymävoittoa ei tullutkaan.

Demokraattiseen voitonriemuun sekoittuu kaikkialla vahva annos vahingoniloa. Trump sai viimein maistaa omaa lääkettään! Nyt riekumme hävinneiden häpeäpaalujen ympärillä. Tulee oikeastaan surku Trumpin vankkumattomia kannattajia. Jotain terapiaa he nyt tarvitsevat. Ei ole helppoa sekään, jos kaikki toiveet ja ihanteet romahtavat. Koko elämänusko on kovilla.

Kun Stalin kuoli, maailma hiljeni kunnioituksesta. Meillä Kekkonen piti radiopuheen, jossa totesi Suomen kansan tekevän kunniaa generalissimuksen paarien äärellä. Elvi Sinervo kirjoitti ylistysrunon Stalinin muistolle. Ehkä Trumpia ei voi suoraan verrata Staliniin, ja olosuhteetkin olivat toiset. Vallan vimmaa  ja totuuden polkemista oli kummassakin. Eikä Trump ole vielä kuollut, hänestä kuullaan vielä ja paljon.

Sanna Ukkola kirjoitti viikolla kolumnin, jossa hän moitti laajasti mediaa, joka leimasi Trumpin yksinkertaisesti hulluksi. Analyyttisiä ääniä on kuultu vähän, mutta kuitenkin joitakin. Kun ylen hillitty Jussi Halla-aho rohkeni pohtia myös Trumpin ansioita televisiossa, sitä on paheksuttu hullun puolusteluna – ja sitä paitsi vääränä ajankohtana. Hävinneelle ei mitään armoa! Meillä on suuri houkutus jyrkästi mustavalkoiseen ajatteluun.

Yksi nerokas hullu omissa joukoissamme oli Lauri Viita, josta on ilmestynyt uusi elämäkerta. Eikö hänessäkin ollut kotitarpeiksi Trumpin piirteitä: megalomaanisesti pullistunut  itsetunto, maaninen tahto olla äänessä ja jyrkkä kollegoiden mitätöiminen. Viitakin oli aina oikeassa, muut eivät olleet mitään. Jukka Lyytinen kuvaa Viidan vaiheet melko eleettömästi, tarkentaen ja uusia kulmia etsimättä. Elämäkerta on hajoamisen ja hulluuden kuvaus. Helena Ruuskan arvostelu (HS tänään) lieventää Linnan tunnetun repliikin, pitäisi olla ”Viita ei ollut tavallinen hullukaan” – ilman essiiviä.

Pitäisikö Viita arvioida uudelleen? Ihailin nuorena Moreenia, kirjoitin siitä ylioppilasaineenkin ja luin sen useampaan kertaan. Äskettäin eräs Tampereelta Ylen päätoimittajaksi tullut kaveri tokaisi suoraan: ”Moreenihan on huono romaani, hajoaa lopussa kokonaan…” Tutkijat hereille!

Jari Tervo kirjoittaa (HS) hupaisan jeremiadin USA:n vaaliyön pettymyksestä. Ei tullutkaan rökäletappiota Trumpille, päinvastoin kannatus koheni, mutta se ei riittänyt. Trump hävisi varsin niukasti. Tervo on aiemmin yllättävän tosikkomaisesti röykyttänyt tätä poliittista klovnia. Torjuukohan kirjailija omia varjoisia piirteitään? Eikö hänessäkin ole annos itseuhoa, etevää kielellistä solvaustaitoa ja ronskia revittelyä? Valehtelu ja varastaminen kuuluvat tunnetusti kirjailijoiden luontaiseen ammattivarastoon. Jos Tervo lähtisi politiikkaan, hänestä voisi tulla Suomen oma post-Trump. Onneksi ei lähde.

Nyt vain juhlimaan ja tuudittautumaan siihen uskoon, että demokratian autuus leviää taas lännen kultamaille. Kuherruskautta kestää tammikuulle ja vähän yli. Sitten ryhdymmekin jo miehissä röykyttämään Bidenia. Mikä kumma siinä on, ettei kaikki sittenkään heti käänny tahtomaamme suotuisaan suuntaan? Ei koskaan, ei millään.

8.11. 2020

PS Hesarin pääkirjoitus kannattaa tänä isänpäivänä lukea huolellisesti. Kerrankin kohottava sanoma meille monessa parkituille seitenvitosille äijille, jihuu!

 

 

Muistojen luentomatka

Vaaliyö latasi jännitteitä ja lysähti lopulta ratkaisemattomaan. Äänten laskenta jatkuu vaikka kuinka kauan, ja sen jälkeen lasketaan oikeuskuluja. Ratkaisu häämöttää kai jossakin joulun tietämissä.

Donald Trump on huono häviäjä. Oikeastaan hän ei voi hävitä ollenkaan. Jos niin ihmeellisesti kävisi, rähinä jatkuu jollakin muodoin seuraavat neljä vuotta. Poliittisesta viihteestä ei tule pulaa. Show must go on.

Valvoin ja torkahtelin Lappeenrannan hotelli Patriassa, joka onkin mukava paikka, kuten Outi Pakkanen lupasi. Mutta yö olisi voinut olla viihdyttävämpi. Ainakin opimme perusteellisesti, kuinka supervallan vaalikone toimii. Ihme ettei sitä ajanmukaisteta. Osavaltioilla on liikaa omaa valtaa.

Suuri syyllinen oli myös lisääntynyt äänestysvilkkaus, josta yleensä demokratioissa iloitaan. Amerikassa se pohjustaa kaaoksen, jota toinen ehdokas hyvin valmistautuneena kiihdyttää. Tässähän olivat vastakkain Trump ja no-Trump. Biden ei itsessään ole kovin valovoimainen ehdokas.

Uskon ja toivon kuitenkin, että Biden viimein julistetaan voittajaksi, ihan jo vaihtelun vuoksi. Trumpin ralli non tullut riittävän tutuksi. Presidentti ei voi noin karkeasti halveksia puolta kansanosaansa. Välillä tuntuu kuin järki olisi singonnut tähtitaivaalle.

Silti oli paikallaan, että parhaat kommentaattorit Maria Annala ja Markku Ruotsila muistuttivat myös Trumpin kiistattomista saavutuksista talouden ja työllisyyden aloilla. Ei häntä vain pärstäkertoimen perusteella kannateta, saatteena on täyttyneitä vaalilupauksia myös maahanmuuton hillitsemisessä. Paksuniskaisen työväenluokan tulot ja itsetunto ovat kohonneet roimasti.

Pari jännittävää tulkintaa jäi mieleen. Annala arvaili peräti, että umpikujaan johtavan prosessin jälkeen presidentiksi voi nousta edustajainhuoneen puheenjohtaja Nancy Pelosi! Tällaisen portin laki avaa. Ruotsila taas tähdensi, että siellä kansaa jakavat poliittisia tekijöitä syvemmät kulttuuriset ja uskonnolliset tekijät, joihin ehdokkailla ei ole suoranaista vaikutusta. Kannatti sittenkin valvoa ja olla kuuntelulla, tilannekin vaihteli tavallaan aika kiinnostavasti.

Matkani päätapaus kirjastossa sujui asian mukaisesti. Kaikki varatut ja hajasijoitetut 50 kuulijapaikkaa täyttyivät. Totesivat että viimeksi kauan sitten minulla oli täällä 200 kuulijaa. Kerroin Väinö Linnasta ja uunituoreesta muistelmateoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa. Ensimmäinen painos alkaa mennä lopuilleen. Isänpäiväksi sitä vähän ostettiinkin. Kannatti kirja valmistaa rivakkaan tahtiin. kesällä.

Useimmiten on kuulijoiden joukossa vanhoja tuttuja. Nyt ilahduin, kun tapasin pitkästä aikaa Kuuskosken Leenan eli pappi Pyrhösen lesken, vanhan perhetuttavan. Sanoi viihtyneensä Lappeenrannassa hyvin jo pitkälti yli 40 vuotta.  Muistelimme vanhempiamme, jotka aikanaan meitä kylään toistemme luo kuljettivat. Leenan isä Viljo Kuuskoski oli Ammattikasvatushallituksen pääjohtaja. Perheen neljästä lapsesta kaksi on jo kuollut.

Tämä oli kuin muisto ja vanhan ajan klassinen luentomatka, junalla puksutin edestakaisin. Tämmöisiä oli ennen useinkin, nyt pandemia on reissaamista harventanut. Hauska kumminkin kokeilla sanan säilää, että vieläkö on kunnossa. Tänään mentävä Kallion kirkkoon puhumaan Päivi Istalan kanssa Sinuhe egyptiläisestä, jonka ilmestymisestä on kulunut 75 vuotta, saman verran kuin syntymästäni.

5.11. 2020

Pyhäinkuvia

Pyhäin hiljaisuutta, harmaata, nautinnollista. Mikään ei ahdista, ei edes uudet rajoitukset. Niitten mukaan tässä on tähän saakkakin eletty.

Juuri luin, kuinka Wienissä järjestetään rajoitusten vastaisia mielenosoituksia, pussailujuhlia ja sääntoja pilkkaavia  demonstraatioita. Näihin ei meillä sentään ylletä. Vai mistä tietää, yksityisesti voi olla vaikka kuinka villi meno päällä – ja tartuntakäyrä sen kuin kohoaa. Toistaiseksi se on Euroopan alhaisin.

Viikko sitten katsoin kahteen kertaan yhden lempielokuvani Teemalta: Yöni Maudin luona. Tämä on oikea käännös eikä se ”Maudin kanssa” (chez Maud), jonka joku on törkännyt siihen nyttemmin. Kysymys on nimenomaan luona olemisesta, koska läheisyys estyy lähinnä toisen miespuolisen vieraan katolisen moraalin vuoksi.

Voisiko meillä koskaan syntyä elokuvaa, jossa olisi näin älyllisen eroottinen jännite? Jossa keskusteltaisiin näin vaivattomasti filosofisista ja uskonnollisista kysymyksistä – sängyn laidalla. Ja olisiko missään niin lumoavaa ja intellektuellia näyttelijää kuin tämä päähenkilö, Françoise Fabian. Kai niitä onkin vaikka harvassa. Hän on surumielinen sankarittareni. Elokuva näyttää jälleen kerran, että kauniilla naisella ei ole onnea miesten suhteen.

Sama ohjaaja Éric Rohmer sai jopa von Kleistin vanhan asetelmallisen novellin elämään Markiisitar O:n tarinassa. Piti oikein jännittää elokuvan loppuun saakka, kuinka se markiisitar oli tietämättään raskaaksi tullut. Ihme velho oli vanha Rohmer naisten kuvaajana, kuoli liki 90-vuotiaana 2010.  Kiitos kun Teema meille näitä peräjälkeen tarjoilee.

Eilen tuli kaksi sarjaa samantyyppisestä avioliittokriisistä. Leppoisa brittiläiseen romaaniin perustunut Jäähyväisten kesä perheen viimeisestä yhteisestä lomareissusta ympäri Eurooppaa opetti ikään kuin kädestä pitäen, kuinka voi erota kauniisti ja sovinnossa. Vaikutti tosiaan perheasiain neuvottelukunnan tilaamalta opetuselokuvalta. Aivan toista laitaa mennään Alcantaran perheessä Francon jälkeen, missä Merchedes on hurjistunut ottamaan takaisin hallitsevan miehensä alle hukkuneen vapautensa. Jännitämme pirusti, kuinka siinä käy. Tämä ikiliikkujamainen sarja ei petä koskaan, ei yhdessäkään osassaan.

Näin kuluvat pyhät kuvia katsellen ja sentään välillä herkutellen. Valmistin eilen pitkästä aikaa omaa bravuuriani burgundinpataa, joka onnistui taas yli odotusten. Sitä jäi hyvin vielä täksikin päiväksi, ei huolia. Harvoin kunnostaudun keittiössä, tiskasinkin. Tätä vartenhan pyhät on luotu, vaikka totta puhuen kävimme haudoillakin ja muistelimme rakkaita vainajia, minä vanhempiani ja erityisesti Elinaa.

Linnastakin puhuttiin vielä viikolla Jakke Holvaksen johdattelemassa Kulttuuriykkösessä. Olikin helppo puhua, kun toimittaja oli todella hyvin perehtynyt aiheeseen ja vei juttua joutuisasti. Ylihuomenna matkaan samalle asialle Lappeenrantaan, Linna näköjään miestä kuljettaa vähän toiseen tahtiin kuin keväinen ja koronan kahlitsema Runeberg, Tosin Anna-Liisa Haavikko teki siitäkin taannoin kivan haastattelun sarjaansa. Marraskuu alkaa lupaavasti, tätä jatkunee joulukuulle.

Mutta nyt pitkälle lenkille, jotta voimme hyvällä mielellä pistellä taas herkullista pataa ja unohtaa hetkeksi kaikki säännöt ja varoitukset ja ilmastonmuutoksetkin, jos näin yleensä uskaltaa enää ajatella saati sanoa. Ehkä näin pyhinä uskaltaa.

1.11. 2020

 

Väpi puhuu, Linnasta kirjoitetaan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivällä hain uunilämpimät kirjat Siltalasta. Samalla signeerasin verkkomessuille 75 kirjaa. Siinä se nyt komeili korkeissa pinoissa: Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee, harva enää päätään puistelee.

Eilen oli Simopekka Virkkulan innostunut juttu Aamulehdessä, samoin Jouko Grönholmin vähän kriittisempi arvio Turun Sanomissa. Tänään on Antti Majanderin arvostelu Hesarissa ja samalla ilmestyi Teeman Linna-numero monine kirjoituksineen. Kirja on nyt laskettu vesille ja jatkoa seurannee. Ellei tämä herätä vähän keskustelua, niin johan on kumma.

Antin arvio on hieman vaimea, mutta perustaltaan positiivinen. Mielestäni kirja ansaitsisi suuremman noston. Siinä Linna puhuu pitkästä aikaa suoraan ja sumeilematta elämästään ja teoksistaan. Missään hän ei ole näin pohjia myöten tulkinnut itseään ja kirjoittamistaan. Puhuttu ja murrepohjainen teksti voi tuottaa vähän vaivaa toisen kielialueen lukijoille. Anttia kiusasivat toistuvat tämä-sanat, mutta eipä hän arvaa, kuinka monta vastaavaa litteroinnista on karsittu.

Teeman luin kannesta kanteen, muutama oikein hyvä juttu siellä on. Unto Hämäläinen osoittaa Linnan ja Kekkosen läheiset välit, mutta ei esitä asiasta mitään arviota. Meillä oli kai luontevaa, että kriittinen ja vastarintaa herättänyt kirjailija ui sitten valtionjohdon kuuliaiseksi seuralaiseksi. Ei se tietenkään ole ainutlaatuinen ilmiö. Myös De Gaulle kesytti aikanaan André Maulraux’n hallituksensa ministeriksi.

Vasta tästä luen, että pitkäpuheinen Kalle Päätalo väsytti Kekkosen Tamminiemessä niin perusteellisesti, että presidentti painui lepäämään ja peruutti luvatun lounaan kirjailijoille. Se on jo melko ainutlaatuinen saavutus Kallioniemen Kallelta.

Esa Liljan juttu Koskelan Alman ja muiden naishahmojen asemasta ja merkityksestä Pohjantähdessä ansaitsee täyden huomion. Muutamat nuoret naiset (Venla Rossi) kirjoittavat sen sijaan aivan päättömiä Tuntemattoman mieshahmoista. Koskela ei ollut henkilö siis ollenkaan? Vain miesten kuvitelma komppanian päälliköstä! Kannattaisi nyt heti katsoa, mitä Linna kertoo Koskelan esikuvasta, Einari Kokkosesta. Hän ainakin vaikuttaa todelliselta henkilöltä ja kaikesta päättäen yhtä esimerkilliseltä kuin Koskela.

Karo Hämäläinen pitää Linnan työläiskirjailijan määritettä lavastettuna brändinä. Jos mies on ennen menestyskirjojaan tehnyt parikymmentä vuotta ruumiillista työtä maakylässä ja tehtaassa, on kai hänellä sentään jokin aito kokemus työläisyydestä. Totta kai hän kirjailijana torjui liian ahtaan määritelmän eikä halunnut olla minkään luokan äänitorvi. Työväenluokan jäseniä hän silti kuvaa uskottavammin ja suuremmalla sympatialla kuin säätyläisiä.  Muistelmissaan hän tunnustaakin puolueellisuutensa. Paremmalla syyllä voi sanoa, että Linna lavastettiin tieteen akateemikoksi. Siitä onkin Seikko Eskolan hyvä repliikki uudessa Kanavassa.

Hyvin ja monipuolisesti toimitettu on tämä Teeman numero, siinä riittää kaikenlaista pureskeltavaa. Ihmeesti Linna edelleen jaksaa herättää mielenkiintoa, hänen syntymäpäiväänsä on aikaa pari kuukautta. Mitä kaikkia arvioita ja tulkintoja tässä ehtii vielä pulpahtaa ilmoille.

Kun tulin Siltalasta, kotona odotti Marjan laittelema hernerokkapöytä torstain tapaan. Punssin hankin itse. Annoin rouvalle tuoreen kirjan, se on jo kolmas tänä vuonna. Olipa meillä siinä pieni juhlahetki keskenämme.

22.10.2020

Taidetta, kirjamessua ja sarjadraamaa

Täällä taas. Tulo Helsinkiin onnistui sunnuntaina täydellisesti. Heitin Marjan Sepänkadulle ja ryntäsin Galleria Duettoon. Kohtasin heti itsensä taiteilijan Inari Krohnin sekä Paula ja Pekka Pesosen, kaikki opiskeluaikaisia kavereita. Voinneista puhuimme kuten tämän ikäisten kuuluu. Iloinen tapaaminen.

Ihailin Inarin isoja maalauksia Perusta, Macchu Picchu komeili väreissään,  kotoisia kuusikoita vierellä ja pienempiä luontotutkielmia toisessa huoneessa. Inarin tuttu symboli, lentävä lintu, tervehti monessa kuvassa.  Oli korona-aikaista väljyyttä, tilaa katsella ja aikaa jutella.

Muistelimme kuinka vietimme yhteiset 30-vuotispäivät Vesikansassa Inarin ja Vesan kanssa, Leena Krohn kirjoitti meille hienon runon, joka yhä riippuu seinälläni. Siitä on kertynyt jo 45 vuotta, joten päätimmekin siltä seisomalta yhteiset kahdeksankymppiset, kun viisi vuotta on vierähtänyt.

Tällä välin Marja oli loihtinut ruokasaliin suurenmoisen spaghetin punaviineineen. Juhlaa, Helsinki otti avosylin vastaan.

Seuraava etappi maanantaina aamumessun aikaan. Nyt oli rynnittävä tyhjään Messukeskukseen ja heitettävä Marja matkalla Meilahteen holterin asennukseen. Puhuimme mustassa salissa valaistulla korokkeella Väinö Linnasta Jyrki Nummen kanssa, Jari Mäkäräinen johdatteli. Aavemainen tunnelma, mutta asioita saatiin varmaan sanotuksi. Virtuaalimessuja siis hoidellaan, ensi sunnuntaina tulee tämä henkevä juttutuokio ulos areenalta.

Sitä ennen ilmestyy merkkiteos, Päivä on tehnyt kierroksensa. Siinä Väinö Linna muistelee puolen vuosisadan takaa lapsuuttaan, nuoruuttaan, kovia sotavuosiaan ja  aluksi ankaraa mutta sitten hurjaksi heittynyttä kirjailijan taivaltaan. Kun on nähty ja luettu lukemattomia sovituksia, tulkintoja, analyysejä, parodioita, viihteellisiä vemputuksia Linnan teosten vaiheilta – hänen oman äänensä avaaminen on kuin saisi leivosten sijaan mustaa leipää. Täyttä kaunistelematonta kerrontaa asioiden ytimestä. Siitä mistä kaikki alkoi.

Näin on päästy taas pääkaupunkilaiseen elämänrytmiin. Kaikenlaisia houkutuksia sitä katselee leffa- ja teatteriohjelmistoista, joihin ei kuitenkaan vielä tohdi heittäytyä. Eikö pitäisi kumminkin tukea taiteilijoita? He uurastavat vaikeissa oloissa. Meidän yksinäisten sisätyöläisten kelpaa. Täällä sitä vaan nakutellaan.

Irina Björklund oli eilen kahdessakin tv-ohjelmassa samana iltana. Viritti kiinnostuksen tähän kehuttuun sarjaan Rauhantekijä. Marja on sen jo katsonut ja suosittelee. Ensimmäisen katsoinkin, aika hyvä, kovin vakava. Taidan jatkaa.

Francon jälkeen on ainoa sarja, jota takuuvarmasti seuraamme molemmat, eikä se koskaan petä.  Monipuolinen yhteiskunnallinen perhekuvaus. Nyt Alcantarat ovat uhkaavasti eroamassa, mutta ehkä Merchedeksen autokolari kääntää tilanteen parhain päin. Tulee etsimättä mieleen Espanjan vaikea nykytilanne. Sydän kurkussa odotamme seuraavaa jaksoa.

20.10.2020

Veljeksistä Laitilassa

Elokuva-alan Jussit jaettiin kahdlle elokuvalle. Toisen olen nähnyt puoleen väliin. Auroran nuorisokuvaus ei vain jaksanut televisiossa kiinnostaa riittävästi. Elokuvissa sukupolvijako on revähtänyt suuremmaksi kuin muissa taiteissa. Tove voi kuroa kuilua kiinni.

Klaus Härön elokuva Tuntematon mestari oli mielestäni syvempi kuin nämä voittajat, kauniin melankolisesti haarautuva taiteen ja vanhuuden luotaus.  Se sai joitain hajaehdokkuuksia näissä nuorisokisoissa. Laumasieluisuusko vallitsee?

Muistellaanpa Karin mietelausetta Hesarin pääkirjoituksesta torstaina: ”En ole seurallinen tyyppi. Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä.”

Kari on piirtäjänä edelleen ylittämätön oivaltaja. Jarla kompuroi alussa, vielä on matkaa parantaa. Vai onko vähän kömpelö yleisfilosofinen piirros tätä aikaa? Aineksia luulisi olevan poliittisiin sivalluksiin, jotka tuottavat vapauttavan naurun, ei vain vaisun ihmetyksen. Mutta kuten Kari aikanaan sanoi: ”Eihän Sibeliuksellekaan löydetty seuraajaa.”

En huomannut edes pääministeri Marinin kohuleikkausta ja korua rintamuksessaan ennen kuin se oikein riekkuen osoitettiin. Nyt siitä tulee uusi vientituote. Samaa mieltä monien järki-ihmisten kanssa: vähissä ovat painavat aiheet, kun tällaisia nostetaan.

Pitää kohta ajella Laitilaan puhumaan melko tutusta aiheesta, Seitsemästä veljeksestä. Aina kun siihen palaa, hämmästyy uudestaan Kiven varhaista nerokkuutta. Miten ihmeessä hän tavoitti tällaisen kielen, modernit leikkaukset, verevän ihmiskuvauksen ja suorastaan sinfonisen rakenteen. Se on ihmeiden ihme. Ensimmäinen romaani on edelleen paras, vaikka Lehtonen, Waltari ja Linna ovat tulleet kantapäille. Linna pyrkii juhlasyksynään milteipä rinnalle.

Lähdin ja matkalla kuuntelin Antti Pääkkösen lukemaa Seitsemää veljestä. Aina nautittavaa kuultavaa! Se viritti esitelmään, jonka pidin Walo-talossa. Mainio perinteinen seurantalo, tuli lekutti kakluunissa, paikalla puolisensataa kuulijaa maskit kasvoilla. Eerikki Sorolaisen patsasta kävin ensin tervehtimässä. Lämmin tunnelma, aktiivista väkeä.

Oli ilo kertailla Kiven romaanin vaiheita ja analysoida vähän kolmen ensimmäisen luvun kerrontatekniikkaa. Kuulijatkin todistivat, että Kiven kieli on ihmeen elävää ja hyvin säilynyttä, kun vertaa moneen aikalaiseen ja myöhempään. Näistä puheltiin ja siitäkin, osasiko Kivi venäjää. Toimittaja Pirkko Varjo asiaa valaisi. Rahikainen kuulemma väittää että osasi. Miksei olisi osannut, ainakin vähän. Runeberg jätti venäjän opinnot sikseen, hänelle riitti ruotsin ylevä osaaminen ja kohtalainen ranska. Suomen kielestä hän ei välittänyt.

Muuten,kun elokuvista aloin: Seitsemästä veljeksestä ei ole vieläkään tehty kunnollista elokuvaa. Miksiköhän? Kun Tuntemattomastakin niitä on jo kolme. Linnahan kirjoitti seitsemästä veljeksestä sodassa, yhtymäkohtia riittää. Niitäkin tarkastelin, kun tänä syksynä kumpikin, Kiven romaani ja Linna itse, viettävät tasavuotisjuhliaan.

Nyt matka johtaa viimein Helsinkiin, ylipitkäksi venähtänyt syysoleilu maalla päättyy. Rattoisaa on ollut ja vielä palataankin. Mutta kenties pääkaupunki tarjoaa vähän enemmän virikkeitä koronarajoituksista huolimatta. Niitä päin!

18.10.2020

Maalari ja professori viimeisellä portilla

 

 

 

 

 

Lyhyt mutta tukeva kulttuuritankkaus Helsingissä. Näillä selviää taas, kun maalle palataan. Katsoimme Vilho Lammen retronäyttelyn HAMissa ja minä yksin kauan havittelemani elokuvan Näkemiin professori.

Oikeastaan piti mennä Aleksanterin teatteriin ihmettelemään Kari Tikan oopperaa, johon alakerran naapuri Aku Ahjolinna on tehnyt liikunnan ja tanssit. Mutta Marja on nyt syystäkin äärivarovainen ja muisti teatterin ahtaat käytävät ja tuolirivit, joten oli pidättäydyttävä. Lehdistä luemme, että ooppera oli tuskainen (HS) ja hämmentävä (Hbl), hyvinkin maailmaa syleilevä rakkauden ylistys kaikesta päättäen, ja Aku vaeltaa siellä Viisauden ja lempeyden ruumiillistumana mukana näyttämöllä. Sinne se nyt kuitenkin jäi, menee vielä viikonloppuna.

Maskit tiukasti kasvoilla kuljimme taidemuseossa ja katselimme Vilho Lammen jykeväviivaisia maalauksia Limingan niityiltä ja Pariisistakin, omakuvia ja jäykän umpimielisiä ihmishahmoja. Vahvaa viivaa, synkkiä jokimaisemia, jotensakin kuollutta mutta päälle käyvää elämänkuvaa – tuli helpotus siitä, ettei tarvitse noilla lakeuksilla vaeltaa. Todella suomalaista sielunmaisemaa ekspressiivisesti esitettynä.. Onneksi ehdittiin nähdä tämä ennen kuin näyttely viikon päästä sulkeutuu.

Paavo Rintala on kirjoittanut Lammesta romaanin Jumala on kauneus, ja Kemin teatterissakin sitä on esitetty. Tarkistettava onko se kirjavarastoni uumenissa. Lampi hyppäsi rautatiesillalta koskeen 38-vuotiaana. Hänen oikeistolaisesta radikalismistaan ja Lapuan liikkeen kannatuksestaan näyttelyn tekstit eivät kerro. Ehkä liiaksi raskauttavia asioita, kun muutenkin selkäpiitä karmii. Kevennyksenä sentään se Onnenpoika-sonnin inspiroima valoisa asetelma.

Kuoleman teema jatkui elokuvissa, jonne uskalsin pujahtaa ensimmäisen kerran sitten viime maaliskuun. Kinopalatsissa aika väljää, mutta Näkemiin professori oli ihme kyllä kerännyt täyden katsomon joka toiseen penkkiin. Istuin äärilaidalla, vieressä kaksi tyhjää tuolia, tuntui turvalliselta.

Johtuiko siitä, että oli niin pitkä tauko, mutta elokuva palkitsi nyt miltei ruhtinaallisesti. Olisin halunnut olla juuri tuollainen kirjallisuuden professori kuin tuo Richard Brown, jota Johnny Depp näyttelee suurenmoisesti. Tosin hänen hurjuutensa taustalla on syöpä ja kuolemantuomio, lopun odotus. Hän hellittää kaikista normeista ja käytöstavoista, myös opetuksen rutiineista ja heittäytyy tunteittensa ja oikkujensa valtaan. Ihmeellisen vapauttava kuvaus ihmisen muutoksesta ja pohjamudista, jotka ryöppyävät estottomasti esiin. Miten olinkaan minä säyseä ja sovinnainen professori, tuollaista ei tosiaankaan ollut Tampereen yliopistossa! Ja silti sain joltakin opiskelijaryhmältä syytteitä ahdistelusta, aivan absurdia. Voi tapojen erilaisuutta ja kulttuurien kaukaisuutta!

Wayne Robertsin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa on myös hairahduksia ja tarpeettoman tökeröitä kohtauksia, mutta lopun komea finaali hyvittää kaiken: professori Richardin suuri puhe tiedekunnan lopettajaisissa, jolloin hän särkee lopullisesti tabut ja puhuu suunsa puhtaaksi. Elokuva syvenee liikuttavissa jäähyväiskohtauksissa piikikkään ja uskottoman vaimon sekä lesboksi tunnustautuneen tyttären kanssa. Nielin kyyneleitä, hyvä kun siihen vielä kykenen.

Tällaista oli pääkaupungissa tällä kertaa. Nyt suuntaamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi takaisin maalle ja huristamme pian Nurmijärven laajojen salojen halki, jotka on parturoitu kolmostien ja kuljetusliikkeiden tarpeisiin miltei tykkänään. Kivi olisi kauhuissaan maisemansa raiskauksesta. Jospa kuuntelisimme äänikirjana Seitsemää veljestä, se on ehtymätön aartehisto. Juuri päivittelimme Markku Envallin kanssa Kaivarin kävelyllä, miten on mahdollista, että ensimmäinen suomenkielinen romaani on edelleenkin paras. Sen kieli ei lakkaa koskaan tehoamasta. Eläköön Aleksis, kovan onnen kirjailija, jota kukaan ei päihitä!

10.10. 2020

PS Radiossa kertoili äsken Lilli Earl, suuren Suomalaisen suvun edustaja. Kuutta kuvaa esitteli hauskasti ja tilitti suorapuheisesti Jouko Turkan idioottimaisia opetusmenetelmiä. Muisti myös mainita, kuinka hyviä näyttelijöitä tuli sitten Turkan koulusta, jonka hän itse jätti kesken. Tämäkin sinänsä absurdi radio-ohjelmaidea nousee joskus siivilleen.