Matkasin patsasta katselemaan

Kenraaliluutnantti Georg Carl von Döbelnin kuolemasta tuli viime sunnuntaina kuluneeksi 200 vuotta. Vähempikin merkkipaalu riittää syyksi matkustaa Tukholmaan. Semminkin kun sain kutsun asianomaiseen juhlatilaisuuteen. Niinpä tapasin itseni tihkusateessa tuijottamassa kenraalin hautapatsasta Johanneskyrkan kupeella.

Pian paikalle harppoi kaikkien tieteiden dosentti Osmo Pekonen, joka on pääsyyllinen saamaani kutsuun. Hän lienee kavaltanut tilaisuuden järjestäjille, että tulossa on vielä yksi elämäkerta J. L. Runebergista, joka puolestaan on laskenut perustan von Döbelnin maineelle. Tästä saimme päivän mittaan tuntuvia todistuksia.

Kun arvokasta väkeä oli kerääntynyt patsaan vaiheille puolisen sataa, kuultiin puheita ja laskettiin seppeleet. Johtava sielu oli kirjailija Elisabeth Goldstein, joka kirjoittaa moniosaista romaania von Döbelnin elämästä. Ensimmäisissä osissa hän on jo selvittänyt päähenkilön nuoruusvaiheet. Erityisesti kunnostautuivat kommodori Rami Peltonen, Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva sekä Osmo Pekonen. Heidän seppeleensä saatteeksi Osmo lausui kuuluvalla äänellä Runebergin ”Döbeln Juuttaalla” -runon viimeisen säkeistön ruotsiksi, suomeksi ja latinaksi (käännökset tietysti Teivas Oksalan).

Kuninkaallinen hovisaarnaaja Erland Ros laulatti virren ”Vår Gud är oss en väldig borg ” (Jumala ompi linnamme) ja kertoi terveisiä Hänen Majesteetiltaan, joka arvostaa kuulemma von Döbelnin muistoa ja miksei arvostaisi. Olihan kenraali lähes pelastamaisillaan sodassa 1809 Suomen sittenkin Ruotsille, mutta tyhmä marsalkka Klingspor ei ymmärtänyt sodan loppuvaiheessa Döbelnin strategista koukkausideaa etelästä vihollisen selustaan.

Juhlalounas nautittiin Drottninghusetissa puiston laidalla. Talo on alkujaan kuninkaallisten kamarineitojen vanhainkoti, tunnelman saattoi vielä hyvin aistia. Pitkässä pöydässä vedeltiin kalkkunanrintaa ja rostbiffiä lisukkeineen viinien kera ja kuultiin lisää puheita. Jussi Nuorteva selvitteli på flytande svenska erinäisiä historiallisia näkökulmia. Von Döbelnin jälkeläinen alenevassa polvessa (farfarsfarfarsfarfarsfarfars son) esiintyi menojen ohjaajana ja lukuisia tervehdyksiä esitettiin. Von Döbelnin jylhä henki laskeutui keskuuteemme.

Päähenkilö sai luodin otsaansa Kustaa III:n sodassa 1789  Porrassalmessa, joka sijaitsee Osmo Pekosen suvun perintömailla Mikkelissä. Seurauksena jatkuva päänsärky ja tunnettu otsaside, siis Döbelnillä. Ruotsin joukot voittivat kuitenkin venäläiset, vaikka näillä oli johdossaan petturi Sprengtporten. Pekonen juhlii tapausta antaumuksella ja on esiintynyt rooliasussa sotaa esittävissä kuvaelmissa. Tällä kertaa istuimme hillitysti lounaspöydässä ja kävimme vilkkaita sotilaspoliittisia keskusteluja oikealle ja vasemmalle. Kuulimme että Ruotsia ei enää kivistele silloinen Suomen menetys, vaan päinvastoin maittemme välit ovat nyt paremmalla tolalla kuin koskaan..

Minua uhkailtiin Döbeln Förbundetin koko vuoden jatkuvilla retkillä Suomen taistelupaikoille ja muilla juhlatapahtumilla, joihin saatan tulla vedetyksi mukaan. Vuodesta otetaan kaikki irti, joten Runeberg-kirjani ilmestymisen ajankohta ei olekaan hullumpi. Döbelnin melko hurjista loppuvaiheista ei Runeberg kerro, kenraalihan sekaantui sen verran politiikkaan, että sai kuolemantuomion, mistä hänet armahdettiin. Nuoruudessaan hän soti Intiassa saakka. Näistäkin varmaan vuoden mittaan kuullaan yhtä ja toista.

Lyhyellä käynnillä ehdin kipaista loistavaan Fotografiskaan ja katsella Erik Johanssonin ja Pentti Sammallahden valokuvia sekä kuljeskella navakassa tuulisäässä Gamla Stanissa, kunnes Silja Symphony keinutti korkeissa myrskyaalloissa kotiin. Kansankodissa riittää ongelmia, niistä joskus myöhemmin.

19.2.2020

Välittymisen esteitä

Aamuinen esimerkki poliittisen keskustelun täsmällisyystasosta. Jälkiviisaissa Janne Saarikivi syytti keskustapuoluetta persujen myötäilystä, koska puolue vastustaa lasten tuomista Kreikan leiriltä Suomeen. Siis millä tavoin vastustaa? Asiaa ei ole edes käsitelty hallituksessa, on vain sisäministerin yksinäinen ulostulo. Sitä puolustusministeri kummeksui ja pääministerikin tasoitteli. Johtopäätös: kepu ja persut taas konnuuksia punomassa. Jälkiviisas ennakkotuomarina.

Asioissa on helpointa istua tuleen toisten housuilla ja välttää ajattelemasta konkreettisia ongelmia. Saarikivi varmaan ottaisi suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitokselle ilomielin satakunta opiskelijaa Kreikan ja Turkin leireiltä. Vertaileva kielitiede voisi tarjota heille sopivaa tutkittavaa, ja ohessa onnistuisi kotoutuminen. Opetusta ja ohjausta varmaan löytyisi ja valtio antaisi riemuiten lisärahoitusta jaloon hankkeeseen. Onhan opetus ja tutkimus taas palautettu painopisteiksi.

Tietysti on ajateltava kristillistä armoa ja auttavaisuutta, kuten Kreeta Karvala muistutti. Nekin on helpointa sysätä toisten harteille. Otetaan vastaan kaikki pakolaiset, kunhan joku muu niistä huolehtii. Solidaarisuus on aina valikoivaa ja lähtee viime kädessä omasta mukavuuden tunteesta.

Tampereen Työväen Teatterissa on menossa katsomon tyhjennystalkoot. Ensin Juhannustanssit lakaisi tuolirivit puolilleen, ja nyt Jeppe Niilonpoika huolehtii loppujenkin katsojien karkotuksesta. Kokeileva ja sekoileva taide kukoistaa. Nuoret ohjaajat saavat näyttää kyntensä, pikapuoliin kai teatterin takapihalla.

Kulttuurirahasto on myöntänyt huomattavan apurahan Lempäälässä toimivalle PiiPoo-yhdistykselle, jonka tulee tutkia taiteen välittymisen esteitä. Niitä haetaan lähinnä asumisesta ja ympäristön sosiaalisista rakenteista yms. Voisiko tutkimuksen valokeilan suunnata myös itse taiteeseen? Miten ja miksi tehdään taidetta, joka ei välity kenellekään.

Tästä ei pitänyt ollenkaan kirjoittaa. Suuntasin eilen kulkuni kohti keskuskirjasto Oodia, jossa pidettiin seminaaria Jaan Krossin 100-vuotispäivien kunniaksi. Ennen kuin ehdin sisäänkään, Anssi Arohonka asteli vastaan ja ilmoitti jyrkästi, että sali on nuijalla lyöty, ei mahdu sisään. Ihmeteltiin kuinka niin pieni sali on valittu. Olin oikein ilmoittautunut Tuglas-seuran kutsusta, ja Hesarissa oli iso juttu ja julkinen ilmoitus. Tulos tässä. Mikäs siinä, käännyttiin Anssin ja Kyllikin kanssa takaisin.

Sinänsä hienoa, että hyvä kirjallisuus kiinnostaa ihmisjoukkoja Helsingissä – ilmeisesti enemmän kuin avantgardistinen teatteritaide Tampereella. Sitä paitsi paras tapa kunnioittaa Krossia on lukea hänen teoksiaan. On niitä tullut luetuksikin. Silti olisi ollut kiva kuulla muutama terävä analyysi niistä.

Kuten usein käy, takaisku kääntyikin suotuisaksi. Sain hyvää aikaa seurailla toivorikkaiden abien penkkariajelua Espan kulmalla. Riemukasta menoa! Tempauduin heidän raikuviin tunnelmiinsa. Norssi oli taas kärjessä, kuten kuuluu. Muistin meidän ajeluamme 1963. Kaikki oli vielä edessä. Yhdyin abien huutoon, sieppasin heidän heittämiään karkkeja ja suorastaan liikutuin ajatellessani, mitä kaikkea heilläkin on vielä edessään. Koettakaa selvitä! Älkää stressatko liikaa. Nauttikaa nuoruudestanne!

Korvauksena Krossin menetyksestä kävin illalla kuuntelemassa Martti Häikiön esitelmää Bibliofiilien tilaisuudessa vanhassa kunnon Rikun kirjastossa. Viihdyn siellä edelleen paremmin kuin kansantorin kaltaisessa Oodissa. Martti esitteli itsenäisyyden alkuaikojen tutkimuksia, joita on yllättävänkin vankka pino kertynyt aikojen saatossa. Niitä on ilmestynyt 60-luvulta alkaen osin Linnan trilogian innostamina, vastaväitteinä tai tarkennuksina. Mutta historia häviää aina vaikuttavuudessa kaunokirjallisuudelle. Taiteen välittyminen ei aina kohtaa esteitä, joita Lempäälässä tutkitaan. Toisinaan taide humahtaa kaikkien esteiden läpi suoraan ihmisten tajuntaan. Niin kävi Linnan romaaneille.

Martti muisti, että arkkipiispa Kari Mäkisen itsenäisyyspäivän 100-vuotisjuhlasaarnassa taannoin mainittiin vain yksi henkilö nimeltä: Akseli Koskela. Kuvaava tapaus.

Häikiö on itse julkaissut kätevän 14 askeleen oppaan aiheeseen. Sopiva peruskurssi kaiken tason oppilaitoksiin.

Hieno päivä sittenkin. Valo lisääntyy hurjaa vauhtia, mieliala kohenee, talvi jäi välistä. Hällä väliä, iloitkaamme keväästä, se ei petä. Hyvää Valentinin päivää, hieno tilaisuus tehdä pari lähimmäistä  iloisiksi.

14.2.2020

 

Waltarien vaikea kristinusko

 

Arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen piti hienon esitelmän eilen Mika Waltari -seuran tilaisuudessa. Aiheena oli Waltarin uskonnollinen näkemys. Se ei todellakaan ollut helppo, ja siinä oli monia vaihtuvia vaiheita. Kari Mäkinen rakensi syvällisen kaaren aina vuodesta 1914 vuoteen 1964, Mikan isän teoksista hänen omaan viimeiseen romaaniinsa.

Mika Waltarin isä-suhteen kuljetus rinnan hänen Jumala-suhteensa kanssa avasi näkemään entistä selvemmin henkilökohtaisen tragedian heijastukset kirjailijan tuotantoon. Mäkinen lähti liikkeelle pietistisen herätysliikkeen vaikutuksesta Toimi Waltariin, joka julkaisi esikuvallisten uskonsankareitten elämänkuvauksia aikansa nuorisolle. Hänen näkemyksensä oli optimistinen, ihmistä kasvattava ja parempaan maailmaan uskova. Silti hän poltti itsensä loppuun kiihkeässä kutsumustyössään ja kuoli 32-vuotiaana 1914 Mikan ollessa viisivuotias.

On nähty ennenkin, että siinä oli keskeinen avain Mika Waltarin ajatteluun ja teoksiin. Mutta koskaan en muista kuljetetun tätä traumaa näin monitahoisesti halki Waltarin näkemysten ja vuosikymmenten kuin Mäkinen nyt esitti.

Mika lähti varhain isänsä jälkiä kulkemaan, mutta hänen esikoisestaan Jumalaa paossa (1925) puuttui positiivinen uskonsankari. Kirja kertoi synnistä ja sen sovituksesta, erään tuhlaajapojan tarinan. Hänen seuraavat uskonnolliset teoksensa Lauluja Saatanalle (julkaisematon) ja Sinun ristisi juureen (1927) näyttivät paitsi kapinan myös kehityksen. Positiivisen kansanläheisen kristinuskon sijaan Waltari lähentyi mystiikkaa. Tärkeimmäksi tuli Jumala, tässä ja nyt. Siitähän tie johti myöhemmin muutamaan mystisesti haltioituvaan kokemukseenkin.

Uskonnollinen pohdinta jatkui romaanissa Suuri illusioni (1928), joka pohjautui Waltarin pro gradu -tutkielmaan maallisesta ja taivaallisesta rakkaudesta. Ydinkysymykset käydään romaanissa läpi Hartin ja Caritaksen keskusteluissa. Aikansa rohkeaa romaania teologian professori Antti J. Pietilä nimitti ”synnin oppitunniksi”. Kirjailijan tie johti eroon teologisesta tiedekunnasta.

Isänsä Jumala-suhdetta Waltari selvitteli edelleen romaanisarjassaan Isästä poikaan, sen toisessa osassa, Toivo Kustaalan uskonkilvoittelussa. Se on kirjoitettu 1930-luvun kansallisessa ilmapiirissä. Toinen maailmansota muutti sitten kaiken perusteellisesti. Ensin Sinuhe näytti illuusioiden ja jumalten romahduksen, ja Mikael Karvajalan aikaan 1948 Waltari kielsi jo Jumalan olemassaolon. Hän oli silloin tutustunut isänsä kirjeisiin ja piti tämän omistautumista työlleen kohtuuttomana. Isä keskittyi julistukseen ja hylkäsi perheensä.

Mäkinen huipensi esityksensä Waltarin kolmeen viimeiseen uskonnolliseen romaaniin. Feliks onnellisen päähenkilöstä hän löysi selviä yhtymäkohtia Helsinki-trilogian Toivo Kustaalaan, mikä ei minulle tullut koskaan mieleen. Kumpikin etsii tehtäväänsä ja toteuttaa vaikeimman kautta suhdetta Jumalaansa. Jälkimmäinen kysymys voittaa maanläheisemmän kutsumustyön. Jälleen kysymys Jumalasta, tässä ja nyt.

Loistava kokoava analyysi kuultiin kahdesta viimeisestä romaanista, Valtakunnan salaisuudesta (1959) ja Ihmiskunnan vihollisista (1964).  Kuinka Rooman vallan kuohuvina aikoina, Jeesuksen ristiinnnaulitsemisen jälkeen ensimmäisten kristittyjen levittäessä uuden uskon sanomaa, kahden roomalaisen ylimyksen, isän ja pojan, Markus ja Minutus Mezentiuksen kohdalla tapahtuu viimeinkin yhdistyminen, äärimmäisen traagisissa olosuhteissa. Lopultakin isä ja poika ovat mukana Waltarin samassa romaanissa! He löytävät kumpikin tahollaan totuuden ja kohtaavat eri tavoin marttyyrin kuoleman.

Puoli vuosisataa kului ennen kuin Waltari sai raskaimman teemansa päätökseen ja varhaiselta ajalta haarautuneet juonenlankansa solmituiksi. Kovin valoisa ei finaali ollut, mutta sitäkin rehellisempi, omista syvistä kokemuksista kumpuava, historiaan heijastuva kuten Waltarilla usein.

Tällaista esitelmää kuulee harvoin. Tässä on siitä vain muistinvarainen ranka, mutta varmaan se vielä kokonaisena julkaistaan, ellei muussa niin seuran omassa Illusionissa. Uskoin tuntevani Waltarini, vaan Kari Mäkinen näytti kaaren, jota en yhtä kirkkaasti uskonnolliselta kannalta olisi osannut hahmottaa. Kelpasi sitä täyden huoneellisen kuunnella Töölön kirjastossa. Keskusteluakin syntyi, mutta sisimmät ajatuksensa moni varmaan ”kätki sydämeensä”, kuten Raamatussa kehotetaan.

12.2.2020

 

 

Oscar-puheita punnituita

Onhan se loistavasti hoidettu show, maailman paras. Siinä mielessä, että pohjalla on kumminkin taidetta, elokuvien sanomaa. Iloitaan siitä, että on tehty hienoja elokuvia ja niitä on lupa palkita.

Useimmat Oscarit menivät varmaankin kohdalleen, ainakin ne, joita itse mielessäni odotin. Pääosien palkitut olivat juuri ne, johin olin ihastunut. Niiden oikeutuksesta ei ollut kahta kysymystä. Varsinkin Joaquin Phoenix Jokerin hilpeänä klovnina hyppää jatkuvasti silmilleni. Miten se onkin niin tarttuva roolityö, ei päästä rauhaan.

Phoenixin kiitospuhe tuli lähelle Jenny Haukion äskettäistä puheenvuoroa eläinten asemasta, mitä kai harva tuli ajatelleeksi. Kun näyttelee itkevää klovnia, voikin valita vakavan puheen. Phoenixillä oli kieltämättä sanottavaa, hän oli siinä suhteessa tällä kertaa ainoa. Näkyvien näyttelijöiden on käytettävä ääntään äänettömien puolesta. Hyvin kaunis ajatus, ehkä vilpitön.

Ylivertaisen voittajan, Parasiten pörröpään ohjaajan sanoma oli: – Aion juoda tänä iltana. Toisen Oscarin kohdalla hän lisäsi kiitollisuuttaan: – Aion juoda aamuun asti. Euforisesta mielentilasta ei jäänyt epäilystä. Ansiokkaasti hän kiitti esikuvaansa Martin Scorsesea.

Parasite onkin yllättävä ja mainio elokuva, mutta onko enää järkeä pitää kahta kategoriaa, kansainvälistä ja muuten parasta elokuvaa? Jos sama elokuva voittaa molemmat. Ei kai missään muissa kategorioissa voida valita samaa palkinnonsaajaa, ellei hän ole huippukyky vaikka puvustajana ja säveltäjänä. Mennään kohti globaalia kisaa kaikessa. Olisiko Suomella koskaan mahdollisuuksia? Donner pokkasi Oscarin, mutta ohjaajan sijaisena, tuottajana, minkä hän armeliaasti unohti.

Kun vertaa vaikka näitä vuoden 1917 Taistelulähettejä meidän Tuntemattomaan, huomaa näkökulman eron. Sam Mendes irrotti kaksi nuorta valtavasta teurastuksesta ja kuljetti heidät läpi sodan lohduttoman näyttämön, halki ruumiitten ja hylättyjen korsujen ja autioitten talojen ja sortuneiden raunioiden, niin että sodan koko mielettömyys tuli näkyviin ja kuuluviin hirmuisen konkreettisella tavalla. Ei tarvittu tämän enempää kuin erään tehtävän toteuttaminen tinkimättömään loppuun saakka. Meillä tehtiin jo kolmas kerta tutun kollektiivin läpivalaisu ilman yritystäkään siihen, että joku erityisesti nostettaisiin uudessa katsannossa esiin – paitsi ripaukset kotirintamaa, jotka nekin olivat turhia. Kukin tavallaan, eikä Tuntematon vielä tähänkään tyhjene.

Renée Zellwegerin kiitospuhe oli myös kaunis ja vaikuttava siinä, kuinka vaivattomasti hän pystyi luettelemaan pitkän listan nimiä ilman että se vaikutti opetellulta pakkopullalta, vaan lähti sydämestä.

On ilo katsella aamuyöstä ja uudestaankin tapahtumaa, josta kaiken kaupallisuuden ja mahdollisen kyynisyydenkin läpi paistaa ilo ja onnistumisen hurmio ja jossa tappiotkin osataan niellä hymyhuulin ikään kuin todella iloittaisiin voittajien puolesta. Onko maailmassa vielä sellaista?

11.2.2020

Oscareita odotellessa

Yksi hyvä keino vapautua pitkästä työstä on hukuttautua elokuvien maailmaan. Se on terveellisempikin kuin kova ryyppääminen, mitä myös alalla harrastetaan. On ainakin harrastettu. Tosin lehti kertoo tänään, että meidän ikäluokka jatkaa tätä tapaa aika aktiivisesti.

Eteläkorealaisen ohjaajan Bong Joon-hon elokuva Parasite on yllättävä ja hämmentävä kokemus. Se on nerokas ja samalla laskelmallinen teos. Sen käsikirjoitus vetää maton odotusten alta, ja silti siinä on jotain tuttua. Vaikkapa kohtaus, missä nämä parasiitit panevat loistolukaalissa elämän risaiseksi, kun isäntäväki on retkellä – ja tietysti väki palaa yllättävän aikaisin. Mutta suurempia yllätyksiä piilee rakennuksen kellarikerroksessa. Kannattaa mennä katsomaan vailla korealaisuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja, sillä ylen yhtäläisiä ovat vaikkapa rikkaiden ja köyhien väliset kuilut täällä Euroopan puolella, otaksuisin.

Ansaitsee Oscarin käsikirjoituksesta, ehkä lavastuksesta ja ainakin parhaan ei-englantilaisen elokuvan palkinnon.

Joker on kiinnostanut siitä saakka, kun kuulin pätkän sitä koskevaa radiokeskustelua. Miten klovnista kehkeytyy sarjamurhaaja? Joaquin Phoenix kaappaa varmasti miespääosan Oscarin, ei voi olla kilpailijoita, niin fanaattisen hullu on tulkintansa tästä varhain häiriintyneestä pellepojasta. En ole aikoihin nähnyt moista heittäytymistä. Jos korealaiset kuvaavat upporikkaita viileän kriittisesti, tässä pannaan hyrskyn myrskyn. Klovnien sota kohtaa rikkaat vallankumouksen porteilla. Aika mahtava paisuttelu! Mutta pääosan vuoksi leffa kannattaa katsoa, ja hauskaa on myös kohdata pyylevöitynyt Robert De Niro omaa showtaan vetävän herrasmieskoomikon roolissa.

Pääosan lisäksi Oscar ohjaajalle Todd Phillipsille kovasta tarinasta, joka vaikuttaa, vaikka ei pitäisi siitä. Olisiko myös paras elokuva.

Taistelulähetit poikkeaa tavanomaisista sotaelokuvista edukseen. Sodan mielettömyys näytetään äärimmäisen pelkistetyin, mutta sitä tehoavammin keinoin. Ensimmäinen maailmansota oli massiivista teurastusta, ja tässä hylättyjen taistelukenttien näkymät todistavat sen karmaisevasti. Kahden taistelulähetin mahdoton tehtävä viedään loppuun yli-inhillisin ponnistuksin, mutta inhorealismin taso kestää. Elokuva lataa jatkuvan uhanalaisuuden kaverusten matkalle, koko ajan odottaa mistä pamahtaa. Vähän ihmepelastusta on mukana, vaikka toinen – no jaa, ei paljasteta. Miesten ystävyyden, solidaarisuuden, tinkimättömyyden sankarikuvaus. Tärkein on velvoite, tehtävän täyttämisen kunnia. Samalla sodanvastaisuuden vahvimpia moraliteeteja.

Oscar ehdottomasti lavastuksesta, kilpailee myös Sam Mendesin tarinasta (perustuu veteraanin kertomaan) ja musiikista. Kamppailee tasavahvasti parhaasta elokuvasta.

PS Tämä lähti ennennaikaisesti julki, mutta tässä tää nyt kumminkin on päivitettynä.  8.2.2020

Runebergin päivänä

En ole koskaan saanut näin juhlavaa starttia kirjalle. Vein aamulla päiväämäni käsikirjoituksen Minervaan sovitusti, minkä johdosta nautimme henkilökunnan kanssa kuohuviiniä, torttua ja kahvia. Totta puhuen käsis hujahti normaaliin tapaan sähköisesti, mutta feikattiin tämmöinen perinteinen printti niin kuin ennen vanhaan oli tapana. Ehkä joku urhea harrastaa vieläkin paperista pinkkaa teosta naputellessaan.

Siellä se nyt kumminkin on. Ottivat videonkin tapauksen kunniaksi. Sitten kävimme Karl Johanissa lounaalla Pekka Saaraisen kanssa ja saattelimme Runebergin hyvin toivein matkaan. Hän käy seuraavaksi käsikseni kimppuun. Kuulin samalla melko huolekkaita tietoja kirja-alan näkymistä, mutta siitäkö nyt veisaan viittäkään. Vuosi sitten tehtiin sopimus, ja nyt kirja on valmis, vain hiomista ja toimitusta vaille. Tulee huikean keventynyt olo.

Suomalaisella Klubilla oli Sauli Tiilikaisen iltapäivämatinea, säestäjänä Marko Hilpo. Sinne hilpaisin ruokaa sulattelemaan. Rento ja rattoisa tunnelma. lauluja oopperoista Viulunsoittajaan ja pohjalaisiin kansanlauluihin. Sauli vielä parantumattomana veijarina puffasi julkisesti vasta jättämääni kirjaa näin Runebergin päivän kunniaksi. Joten on se nyt kaikilla hyvillä toivotuksilla saateltu, kiitos vaan.

 

Eikä teema ehtynyt vielä tähänkään. Illalla painelimme Marjan kanssa viralliseen Svenska Litteratursällskapetin Runebergs Årshögtidiin Savoy-teatteriin. Paikka oli nyt muuttunut, kun yliopisto on remontissa. Silti oltiin kivenheiton päässä päähenkilön patsaasta, kuten seuran puheenjohtaja Henrik Meinander avaussanoissan tähdensi. Muutos olikin tehnyt terää juhlalle. Entinen hieman pitkästyttävän akateeminen meno oli nyt kuin taikaiskusta sähköistynyt vetävän tyylikkääksi estradiviihteeksi.

Tietysti teatteriareena antoi mahdollisuuden dramatisoida juhla kokonaan uudella tyylillä. Juha Hostikan johtama Dallapé soitteli svengaavia ja jazzahtavia 1920-luvun säveliä, ja samaan kuosiin oli viritetty hauskoja lausuntaesityksiä suomenruotsalaisilta modernisteilta. Marika Parkkomäki ja Mitja Sirén tulkitsivat hurmaavan epäsovinnaisesti. Maria Ylipää orkesterin solistina oli tietysti yliveto, hänkin 20-luvun kabaret-henkeen soinnutettuna.

 

Erityisesti ilahduin, kun rituaalinen palkintojenjako oli osattu järjestää havainnollisesti niin, ettei se tavalliseen tapaan uuvuttanut katsojia. Kunnon summia saivat taas ruotsinkieliset kirjailijat ja tutkijat, kärjessä Monika Fagerholm, jota älysin onnitella jo tulo-ovella. Onnen pekka oli runoilija Ralf Andtbacka, kaksinkertaisesti palkittu sekä tässä että Runeberg-palkinnolla Porvoossa. Ehtikö molempiin samana päivänä? Ensimmäisen kerran Runeberg-palkinnon sai ruotsinkielinen runoilija. Jo oli aikakin.

Juhlaesitelmän piti professori Claes Ahlund ainakin minua kiinnostavasta aiheesta: kuinka Suomeen suhtauduttiin Ruotsissa sen jälkeen, kun maa oli menetetty Venäjälle 1809? Tätä joudun sivuamaan jonkun verran Runeberg-kirjassani. Hänhän tunsi olevansa ikään kuin kahden maan kansalainen, vanhastaan kallellaan Ruotsiin, mutta myös häntä yritettiin usuttaa Venäjän laajoille kirjamarkkinoille. Kuinka siinä kävi, siitä lähemmin huhtikuussa ilmestyvässä kirjassani.  Hauskaa ja yllättävääkin oli kuulla, että Suomi pysyi 1800-luvulla ruotsalaisten silmin haaveiden maana, sekä tuttuna että erilaisena. Lopuksi Ahlund veti linjan tähän päivään: kuinka läheisissä suhteissa nyt taas olemme.

Kerrassaan mainio juhla, iloitsimme astellessamme Etelä-Espaa kohti Bulevardia. Ei tarvinnut kertaakaan vilkaista kelloa. Ainakin ensi vuonna yliopiston remontti jatkuu, joten juhla pidettäneen samassa paikassa. Ehdotamme sen vakinaistamista Savoy-teatteriin. Siellä taas tavataan.

Harvinaisen täyteläinen Runebergin päivä häivytti mielestä muut uutiset, niin Donald Trumpin puheen valtakunnan tilasta, mielenosoitukset senaatissa ja Iowan esivaalien selkkaukset kuin myös Sauli Niinistön uudet nuhteet sopimattomasta kielenkäytöstä ja rasismista valtiopäivien avajaisissa. Historia viuhui monella tasolla kohti uusia keväisiä taistoja.

5.2.2020