Runebergin päivänä

En ole koskaan saanut näin juhlavaa starttia kirjalle. Vein aamulla päiväämäni käsikirjoituksen Minervaan sovitusti, minkä johdosta nautimme henkilökunnan kanssa kuohuviiniä, torttua ja kahvia. Totta puhuen käsis hujahti normaaliin tapaan sähköisesti, mutta feikattiin tämmöinen perinteinen printti niin kuin ennen vanhaan oli tapana. Ehkä joku urhea harrastaa vieläkin paperista pinkkaa teosta naputellessaan.

Siellä se nyt kumminkin on. Ottivat videonkin tapauksen kunniaksi. Sitten kävimme Karl Johanissa lounaalla Pekka Saaraisen kanssa ja saattelimme Runebergin hyvin toivein matkaan. Hän käy seuraavaksi käsikseni kimppuun. Kuulin samalla melko huolekkaita tietoja kirja-alan näkymistä, mutta siitäkö nyt veisaan viittäkään. Vuosi sitten tehtiin sopimus, ja nyt kirja on valmis, vain hiomista ja toimitusta vaille. Tulee huikean keventynyt olo.

Suomalaisella Klubilla oli Sauli Tiilikaisen iltapäivämatinea, säestäjänä Marko Hilpo. Sinne hilpaisin ruokaa sulattelemaan. Rento ja rattoisa tunnelma. lauluja oopperoista Viulunsoittajaan ja pohjalaisiin kansanlauluihin. Sauli vielä parantumattomana veijarina puffasi julkisesti vasta jättämääni kirjaa näin Runebergin päivän kunniaksi. Joten on se nyt kaikilla hyvillä toivotuksilla saateltu, kiitos vaan.

 

Eikä teema ehtynyt vielä tähänkään. Illalla painelimme Marjan kanssa viralliseen Svenska Litteratursällskapetin Runebergs Årshögtidiin Savoy-teatteriin. Paikka oli nyt muuttunut, kun yliopisto on remontissa. Silti oltiin kivenheiton päässä päähenkilön patsaasta, kuten seuran puheenjohtaja Henrik Meinander avaussanoissan tähdensi. Muutos olikin tehnyt terää juhlalle. Entinen hieman pitkästyttävän akateeminen meno oli nyt kuin taikaiskusta sähköistynyt vetävän tyylikkääksi estradiviihteeksi.

Tietysti teatteriareena antoi mahdollisuuden dramatisoida juhla kokonaan uudella tyylillä. Juha Hostikan johtama Dallapé soitteli svengaavia ja jazzahtavia 1920-luvun säveliä, ja samaan kuosiin oli viritetty hauskoja lausuntaesityksiä suomenruotsalaisilta modernisteilta. Marika Parkkomäki ja Mitja Sirén tulkitsivat hurmaavan epäsovinnaisesti. Maria Ylipää orkesterin solistina oli tietysti yliveto, hänkin 20-luvun kabaret-henkeen soinnutettuna.

 

Erityisesti ilahduin, kun rituaalinen palkintojenjako oli osattu järjestää havainnollisesti niin, ettei se tavalliseen tapaan uuvuttanut katsojia. Kunnon summia saivat taas ruotsinkieliset kirjailijat ja tutkijat, kärjessä Monika Fagerholm, jota älysin onnitella jo tulo-ovella. Onnen pekka oli runoilija Ralf Andtbacka, kaksinkertaisesti palkittu sekä tässä että Runeberg-palkinnolla Porvoossa. Ehtikö molempiin samana päivänä? Ensimmäisen kerran Runeberg-palkinnon sai ruotsinkielinen runoilija. Jo oli aikakin.

Juhlaesitelmän piti professori Claes Ahlund ainakin minua kiinnostavasta aiheesta: kuinka Suomeen suhtauduttiin Ruotsissa sen jälkeen, kun maa oli menetetty Venäjälle 1809? Tätä joudun sivuamaan jonkun verran Runeberg-kirjassani. Hänhän tunsi olevansa ikään kuin kahden maan kansalainen, vanhastaan kallellaan Ruotsiin, mutta myös häntä yritettiin usuttaa Venäjän laajoille kirjamarkkinoille. Kuinka siinä kävi, siitä lähemmin huhtikuussa ilmestyvässä kirjassani.  Hauskaa ja yllättävääkin oli kuulla, että Suomi pysyi 1800-luvulla ruotsalaisten silmin haaveiden maana, sekä tuttuna että erilaisena. Lopuksi Ahlund veti linjan tähän päivään: kuinka läheisissä suhteissa nyt taas olemme.

Kerrassaan mainio juhla, iloitsimme astellessamme Etelä-Espaa kohti Bulevardia. Ei tarvinnut kertaakaan vilkaista kelloa. Ainakin ensi vuonna yliopiston remontti jatkuu, joten juhla pidettäneen samassa paikassa. Ehdotamme sen vakinaistamista Savoy-teatteriin. Siellä taas tavataan.

Harvinaisen täyteläinen Runebergin päivä häivytti mielestä muut uutiset, niin Donald Trumpin puheen valtakunnan tilasta, mielenosoitukset senaatissa ja Iowan esivaalien selkkaukset kuin myös Sauli Niinistön uudet nuhteet sopimattomasta kielenkäytöstä ja rasismista valtiopäivien avajaisissa. Historia viuhui monella tasolla kohti uusia keväisiä taistoja.

5.2.2020