Vikkelä lukuvirus

Eiköhän presidentti halunnut vain tulla hallituksen avuksi tässä suursavotassa. Kun paineet on kovat ja nuoret naiset helisemässä ja perheitäkin heillä on hoidettavana. Kriiseissä kuten sodissa päätökset yleensä keskittyvät pienelle sisäpiirille. Ei viime sotien käänteissä paljon koko hallitusta saati eduskuntaa vaivattu.

Niinistön nyrkki olisi ollut hyvä apuväline nopeissa ratkaisuissa. Mutta ymmärrettävästi pääministeri haluaa varjella reviiriään: kyllä me naiset tästä selvitään. Jäykkä valtiosääntöön tukeutuminen voi hidastaa päätöksiä. Seuraamme tihenevää jännitysnäytelmää.

Odotushorisontti pitenee ja kotona oleskelu muuttuu rutiiniksi. Kun lukee yhden kirjan, se tajuntaan polskahtaessaan synnyttää renkaita kuin kivi lammen pinnassa.

Ninpä tartuin Kari Tarkiaisen muistelmien innostamana Maria Jotuniin. Hän vietää juhlavuottaan (140-vuotias ), vaikka päätapaus Oodissa jouduttiin äsken perumaan. Pieni kertomus Arkielämää – joko haukotuttaa, ei mitään syytä! Yksi helteinen kesäpäivä vietetään, heinää tehdään, suurusta nautitaan, saunaan mennään. Ja pinnan alta paljastuu vaikka mitä, irtosuhteita, insestiä, väkivaltaa, vääristyneitä uskonkäsityksiä, hirttäytymisyrityskin. Kaikki ikään kuin seisahtuneen idyllin raoista nähtynä. Lapsissa on ainoa toivo, uusikin syntyy piialle kesken saunanlämmityksen, siitä iloitaan. Pappi Nyman saarnaa kuin Messias. Mestarillinen teos.

Silmäilin ja muistuttelin Huojuvaa taloakin – ylipitkä, yksitoikkoinen ja melko raaka romaani. Tekijä ei sitä halunnut julkisuuteen, mutta perikunta teki hänen kuolemansa jälkeen oikean ratkaisun. Teatteri ja naisasia ovat romaanin miehisestä väkivallasta kiskoneet paljon irti. Kari Tarkiaisen muistelmista ja hänen aikaisemmista kirjoista on käynyt ilmi mitalin toinen puoli. Kirjailija oli avioliitossaan epäilyineen ja vainoharhoineen perhehelvetin varsinainen primus motor.

Professori V. Tarkiainen oli epäilemättä jyrkkä ja nopeasti kiihtyvä mies. Pojanpojan hankkimien dokumenttien valossa hän kärsi selvää vääryyttä hurjan vaimon vainoamana. Perheen pojatkin kääntyivät häntä vastaan. Vaimon ”kostokirja” näyttää asiat toisessa valossa. Taiteilijalla on vapautensa.

V. Tarkiaisen suurtyö oli Aleksis Kiven henkilöhistorian kerääminen ja kuvaaminen, monumentaalinen peruskivi. Seitsemän veljestä ilmestyi 150 vuotta sitten, sitäkin syksymmällä lujasti juhlitaan. Tarkiaisen väitöskirja analysoi romaanin ensimmäisen kerran kunnolla 1910. Pojanpojan elämäkerta selvittää tutkimustyötä hyvinkin seikkaperäisesti.  Veijo Meri otti pienellä kirjallaan kunnian itselleen ja haukkui pystyyn perustyön tehneen Tarkiaisen. Mutta näihin varmasti myöhemmällä palataan.

Nyt kun moni hamuilee käsiinsä Decameronea, Camus’n Ruttoa, Thomas Mannin Kuolemaa Venetsiassa tai Defoen ruttokuvausta, kannattaisi muistaa myös lajin hauskin kirja, Veikko Huovisen Lentsu (1978). Vähän harmittomampi flunssavirus saa siinä aikaan kutkuttavan ketjureaktion. Mekanismi on sama kuin kaikissa kulkutaudeissa, mutta Huovinen elollistaa vekkulin viruksen, joka vaeltaa ihmisestä toiseen. Suurta vahinkoa ei kuitenkaan tapahdu, ei epidemiaa. Olkoon lohtunamme.

Illalla esiinnyn Arto Luukkasen Dosentissa Alfa tv:ssä. Puhuttiin jo helmikuussa ihan muista asioista. Kiintoisaa nähdä mitä siitäkin tuli, Arton kehaisun mukaan klassikko.

31.3.2020

 

 

 

Erinomainen muistelmateos

Ensin on kerrottava, että on sadunomaista kuljeskella rantaan tyynenä aurinkoisena aamuna. Joutsenpari, joka on asettunut lempimään kotirantaamme, lähtee tyynen arvokkaasti lipumaan ulommas ulapalle. Veneeseen loikkaamiseni ei niitä häiritse, vähän päästä alkavat huudella kevättuntojaan käheinä toitotuksina. Kun poistun, räpistelevät kilpaa lentoon ja katoavat uljaasti taivaan sineen.

Aamun lehti kertoo pelkästään koronasta, sen tartunnoista, uhreista, hoidoista ja levinneisyydestä. Sekä tulevaisuuden ennusteista, joihin ei kannata luottaa. Elämme ajatonta eristystä kalenteri tyhjänä ja valkeana.

Uusimaa on sitten suljettu. Serkkuni, sairaanhoitaja, haluaisi hätistää meidätkin annettujen ohjeiden mukaisesti takaisin sinne taudinpesään, mutta emme hievahda. Tulimme tänne vapaa-ajan asunnolle jo kauan ennen ajankohtaisia määräyksiä ja aikomus oli kyllä käydä Helsingissä, mutta nyt pysymme täällä emmekä liiku mihinkään. Ihmeen rauhoittavaa: ei velvoitteita, ei menoja, ei kiireitä. Maailma seisoo paikallaan.

Onhan  aikaa lukea. Vihdoin paikkaan rästejä. Viime syksynä sain kutsun Kari Tarkiaisen muistelmien julkkariin Siltalaan, mutta palasimme Kreetalta niin täpärästi, etten sinne murheekseni ehtinyt. Kirjan sitten kustantaja ystävällisesti lähetti, ja näin kauan se on maannut Runebergin loppukiireiden alla. Mutta nytpä tuli luetuksi kannesta kanteen.

Kari Tarkiaisen Sade puhui latinaa (2019) kuuluu muistelmien aateliin. Sen voi asettaa Matti Klingen ja Pekka Tarkan vastaavien teosten rinnalle, mutta sillä on sittenkin ihan oma vetonsa ja charminsa. Sen tuo tekijän sukuhistorian suorasukainen läpivalaisu, vaikeiden ja kauas jatkuneiden ihmissuhteiden kaihtelematon pesänselvitys. Kirjoittajan isovanhempien, Maria Jotunin ja V. Tarkiaisen, keskinäinen tarina ja heidän jälkeläistensä monet vaiheet saavat tässä selventävät ja kaiketi lopulliset kirjaanvientinsä. Tällaista oli eikä se muuksi muutu, tuntuu Kari Tarkiainen, pojanpoika, vahvistavan.

Hän on parissa aikaisemmassakin kirjassaan, elämäkerroissa Maria Jotunista ja Viljo Tarkiaisesta, taittanut terän juoruilta ja huhuilta kertomalla asiat vielä karvaammin ja paljaammin kuin kuulopuheet olivat arvailleet.

Mutta muistelmissa on toki muutakin, ennen muuta kuvaus Tarkiaisen omasta karriääristä, joka johti sekä Ruotsin että Suomen Valtionarkistojen johtopaikoille. Varsinkin Ruotsin yhteiskunta on niin kova ja erilainen kuin tämä lepsumpi suomalainen, että nousu siellä virastohierarkian huipulle kysyy todellista kykyä ja luonnetta. Jörn Donner kompasteli omalla suunnallaan selvästi enemmän kuin suoraviivaisesti edennyt Tarkiainen. Itseironiassaan ja tietyssä nöyryydessään Tarkiainen poikkeaa edukseen Donnerin ja varsinkin Klingen itseriittoisesta hybriksestä.

Vaativan viran ohessa Tarkiainen on julkaissut monia palkittuja eturivin tutkimuksia historian alueilta, erityisesti koskien Pohjoismaita, Venäjää  ja Viroa. Hänellä oli voimia vielä täydentää väitöskirjastaan (Ruotsin suhteista Venäjään alkaen muinaisuudesta aina Kustaa Vaasaan) opus magnum, alansa kestävä klassikko Sveriges Österland (Ruotsin itämaa). Hänen julkaisuluettelonsa on kaikkiaan mykistävän runsas ja monitaitteinen. Mistä muistelmien erikoinen nimi? Sekin selviää kirjaa lukemalla.

Tällaista elämänuraa seurailee mielikseen täällä maakunnan rauhassa. Tarkiaisen muistelmia ei ole liiemmälti noteerattu julkisuudessa, mikä hämmästyttää. Hänellä on ollut ainutlaatuinen etuoikeus tutustua kolmen maan historiaan ja oloihin oman kokemuksen kautta, paitsi tutkimalla ja kirjoittamalla myös ahkerasti matkailemalla. Hän saattaa olla Viron parhaita tuntijoita tätä nykyä, kahden avioliitonkin kautta. Vähitellen hiipivää Helsingin ikävääkin kirjan nostalgiset kuvaukset pääkaupungista voivat näinä aikoina lievittää. Suosittelen kaikille elävän kulttuurihistorian, kirjallisuuden, osuvien sarkasmien ja elegantin tyylitaiteen ystäville.

28.3.2020

Jääkelloja, ilmaston ongelmia

Retkeilimme sunnuntaina pitkästä aikaa Myllykoluun. Tästä on sinne pari kilometriä ja takaisin pääsee vanhaa taksvärkkitietä metsän halki, näin kun se on vielä kuivan kohmea eikä kasvullisuuden peitossa.

Poikkesimme Marjan ehdotuksesta Myllyjoen alemmalle juoksulle, missä itse ’kolu’ eli pieni koski kohisi keväisen voimallisesti. Nyt se hyvinkin pyörittäisi pientä myllyä, kuten aikoinaan on tapahtunut. Myllykolun museon kokonaisuuteen se mylly tietysti kuuluisi, mutta saataneenko koskaan aikaiseksi. Nykyihmiselle se olisi mainio nähtävyys, ja Myllykolussa voitaisiin sitten näytellä vaikka Lassilan Nuorta mylläriä ja Paasilinnan Ulvovaa mylläriä. (Edellinen on tainnut siellä joskus mennäkin.)

Nyt Myllykolun teatterissa vallitsee odotteleva hiljaisuus. Kunta on vuokrannut sen kesäksi tamperelaiselle ryhmälle, jossa on tuttuja taiteilijoita, mutta saavatkohan kokoontumiskiellon aikaan kunnon harjoituksia käyntiin. Esillä olisi tuore kotimainen komedia. Toivotaan parasta, jotta teatteri virkoaisi horroksestaan.

Kolun partaalla näimme ihmeen kauniin luonnonmuodostelman: kimmeltäviä jääkelloja ja maljoja oksista riippumassa kosken kuohujen yllä. Vesiluonto ja yöpakkanen ovat kovia design-taiteilijoita. Marja niitä kuvaili, näyte yllä.

Lukemisia kertyy, kun pirttiin päästään. Puran alkupäästä parin viikon takaa erittäin opettavaisen opuksen: Eija-Riitta Korholan tämänkeväisen kirjan Ilkeitä ongelmia, joka sisältää alaotsikon mukaisesti ”tarinoita politiikasta”. Se ei olekaan mikään köykäinen pamfletti tai äkkiä kyhätty vaalikirja, vaan täyttä asiaa, yli 400 sivua tieteellisesti punnittua pohdintaa viime aikojen puheenaiheista.

Kirjassa on kärkeviä esseitä Brysselin muistoista, EU-parlamentin päätöksistä, pakolaiskriisistä, päästökaupasta, ”ydinvoimakiimasta”, metsäteollisuuden näkymistä, energiapolitiikasta, Venäjän naapuruudesta, brittien brexitistä, ”ilmastonarratiivista” ja päätteeksi vielä ”päänsisäisestä totalitarismista”. Kaikkiaan kattava, suorastaan hengästyttävä sisällysluettelo.

Tämähän voisi olla sileää referaattia viimeaikaisista lehtiotsikoista, mutta kirja on kaikkea muuta. Se pureutuu jokaiseen päivänkohtaiseen ongelmaan tuoreesta näkökulmasta. Korhola ei nielaise mitään itsestäänselvyytenä, ei edes fossiilien alasajoa. Päinvastoin hän näkee näkee fossiilisten polttoaineiden tarpeellisuuden realistisena pakkona toistaiseksi ja pitää luopumista 2030 liian kunnianhimoisena eli mahdottomana tavoitteena. Toisaalta hän pistelee railakkaasti vihreiden poukkoilua ydinvoimakysymyksessä. Greta Thunbergin taustavoimineen hän panee lempeästi paikalleen.

Korholan kanssa olisi hankala väitellä, koska hän on itse väitellyt ilmastonmuutoksesta poliittisena prosessina. Aiheesta hän on  luennoinut eri puolilla maailmaa. Kirjaansa hän on kerännyt kunnioitettavan tietoarsenaalin sujuvaan, miltei yleisesti ymmärrettävään muotoon.

Ehkä juuri tämä kiistämätön tietämys vaikuttaa siihen, että hänen kirjansa tahdotaan poliittisessa keskustelussa sivuuttaa. En ole nähnyt siitä vielä yhtään pätevää esittelyä, ellei sitten jossain erikoislehdessä. Korhola näkee roolinsa mediassa ikuisena kansikuvablondina, vaikka pystyisi koska tahansa kirjoittamaan oppineen esseen niin tekniikan kuin tieteen filosofiasta tai Dostojevskin elämännäkemyksestä. Hän on liian kaunis, jotta hänet voitaisiin ottaa todesta.

Silti kannattaisi. Hän kulkee virkistävästi vastavirtaan eikä usko annettuja totuuksia. Näihin uskovat herkimmin idealistiset humanistit. Korhola määrittelee itsensä insinöörejä kunnioittavaksi humanistiksi. Hän on epäilyttävä toisinajattelija ympäripyöreiden poliitikkojen joukossa. Häneltä irtoaa luontevaa arvostusta sellaisille valmiiksi nauretuille hahmoille kuin Päivi Räsäselle tai Jussi Halla-aholle, suomettumisen ajan urheista vastarinnan veteraaneista puhumattakaan.

Opin paljon Korholan kirjasta. Kovan tekniikan kysymyksissä olen aika tietämätön. Meidät humanistit on helppo houkutella Hamelnin pillipiiparin vanaveteen maailmaa parantamaan. Toimittajat ovat ympäristökysymyksissä hyväntahtoisia sopuleita. Saa nähdä kuka ensimmäisenä haastaa Eija-Riitan estradille. Hänellä on vielä edessään kiinnostava poliittinen tulevaisuus.

PS pieni vinkki kirjasta poimittuna. Korhola oppi 2016 Kiinassa käydessään, että Wuhanin yliopistossa oli otettu edistysaskeleita nestemäisen vedyn käsittelyssä. Se liittyi sähkön varastointiin. Ovat kovia kokeilemaan kaikenlaista siellä Wuhanissa. Eihän sillä voi olla mitään yhteyttä covid-19 virukseen, ei kai? 

24.3. 2020

Koettelee vaan ei hylkää

Ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle Boccaccion tarinoita, kun huomaa kenen syytä ruttoepidemia oli Firenzessä. Tietysti syntisten ihmisten, ennen muita kelvottomien kirkonmiesten, kierojen apottien ja munkkien irstailujen seurausta. Oikeamielinen Jumala rankaisi tällaista synninpesää. Hänen vihansa kohdistui erityisesti oman huoneensa haltijoihin.

Kristinuskossa itsessään ei ollut vikaa. Kun juutalainen Abraham matkustaa Roomaan tutkimaan pyhän kirkon palvelijoita, hän kauhistuu siellä vallitsevaa turmelusta. Mikä on reaktio? Hän päättää kääntyä kristityksi, koska itse uskonsuuntauksen täytyi olla todella vahva, kun se kesti  tuommoisten hengenmiesten rötökset ja eteni heistä huolimatta.

Tänään 700 vuotta myöhemmin tällainen ajattelutapa on jossakin määrin väistynyt. Emme enää juurikaan pohdi Jumalan osuutta vallitsevaan pandemiaan. Emme syyllistä kirkon palvelijoita saati itseämme koronaviruksen leviämisestä. Tuskin kovin moni pitää vitsausta Jumalan rangaistuksena, jonka olemme ansainneet hillittömästä elämästämme.

Millainen meteli syntyisikään, jos arkkipiispa Tapio Luoma syytäisi saarnoissaan tulikiveä jumalattomien niskaan ja kehottaisi heitä pikaiseen parannukseen! Sen sijaan arkkipiispa tyytyy sävyisästi uskottelemaan, että Jumala auttaa ja rohkaisee meitä pian tämänkin koettelemuksen yli. On vain turvattava Hänen tahtoonsa ja autettava toinen toisiamme. Rankaiseva Jumala on kadonnut tajuntapiiristämme.

Oli paikallaan, että arkkipiispa piti ajankohtaisen aamuhartauden ja laajensi näkökulmaa Hesarin haastattelussa. Tämähän juuri on kirkon johtajan tehtävä. Lohtua ja rohkaisua tarvitsemme, emme ruoskintaa, satiirin suolaa ja säälimätöntä syyllistämistä, joita Boccaccio leikkisän pirullisella tyylillään aikalaisilleen tarjoili. Olivatko sen ajan italialaiset jotenkin kestävämpää ainesta kuin me nykyiset elintason hellimät eurooppalaiset?

Muutamat ystävät ovat Facebokissa valitelleet, että nyt kun viimein olisi tilaisuus rauhoittua ja levätä, lueskella ja ajatella ja nautiskella pienistä asioista, mielen valtaakin outo levottomuus. Tämän tästä on terästyttävä kuuntelemaan uutisia ja vakavien ministerien käskynjakoja. On seurattava pandemian leviämistä ja arvioitava omia toimia sen mukaan. Ei edes maailmanlaajuinen kulkutauti päästä ihmistä omista päivänkohtaisista huolistaan, saati että voisi ulottaa näkökulmansa ikuisuuden kysymyksiin.

Niinpä mekin täällä maakylässä askartelemme käytännön asioiden äärellä, tosin verraten hyvällä mielellä. Iskee syyllisyys siitäkin, että tämä ajaton välitila tuntuu niin viihdyttävältä, kun todellisia ongelmia ei vielä ilmene. Aivan toinen tilanne on niillä, joiden toimeentuloon korona iskee rajusti ja tyhjentävästi. Heille kaikki myötätuntomme. Hallitus tarjoilee sitten konkreettisempaa apua.

Säteilevän lämpimänä päivänä retkeilimme tuonne Sikomäen laelle ja silmäilimme Luojan luomaa huikaisevaa kaikkeusnäkymää Mahnalan selälle päin. Tulipa aivan aidosti runebergiläinen tunnelma, ja ajankohdan murheet katosivat. Selvisihän Saarijärven Paavokin kovista koettelemuksista sallimukseen uskoen. On kestäviä arvoja ja katoamattomia kokemuksia kaiken keskellä. Siihen viittasi Ylen eläkkeelle jäänyt kuuluttaja Jorma Lehto jäähyväissanoissaan: peipponen visertää ja valkovuokko kukkii kaikista talouden ongelmista huolimatta. Kiurukin liversi korkeudesta ja joutsenet kaarsivat tyylikkään ylilennon. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Kenties siis koettelee Herra, vaan ei vielä hylkää meitä. Paremman huomisen toivossa tätäkin kevätpäivän tasausta eläkäämme. Päivä pitenee ja valostuu, toivo nousee ja kirkastuu.

20.3.2020

Terveisiä karanteenista

Niin ajelimme mekin maalle koronaa karkuun. Totta puhuen olisimme tulleet muutenkin nyt, kun kirjarevohka on ohi. Täällä sitä ollaan karanteenissa Kyrön armaassa Villa Viehätyksessä. Eikä meitä täällä mikään hätyytä.

Eilisen tulon jälkeen en ole nähnyt yhtään elävää ihmistä Marjaa lukuun ottamatta. Naapurillemme Taunolle ilmoittauduin puhelimitse. Viimeinenkin kevään tilaisuus peruuntui, kun Ikaalisten Maanmittauslaitokselta soitettiin. Kokousta ei ole perjantaina. Näin sanovat ohjeet, vaikka meitä olisi ollut siellä yhden käden sormilla laskettava määrä osanottajia.

Artsi murisi Helsingistä lähtiesssä, että nyt nuo ”naiset mustissaan” sulkivat pubivisankin. Tietäjät saavat harjoitella rauhassa kotioloissa ja kerätä lisää knoppeja. Ovatpa sitten huippuvireessä, kun kisa taas avataan.

Täällä maakylän harmaassa hiljaisuudessa nousin jakkaralle ja nostin ylähyllyltä esiin Boccaccion teoksen Decamerone. En ole varmaan ainoa, joka sen on keksinyt ajankohtaiseksi lukemisekseen. Kari Enqvist puhui siitä radiossa ja Antti Majanderkin sitä näytti Hesarissa tutkineen. Sepä onkin oivallinen opus juuri tähän ajankohtaan.

Tässä lyhentämättömässä yli 500-sivuisen laitoksen johdannossa Boccaccio selostaa olosuhteet, joissa kirja on syntynyt. Keväällä 1348 rutto eli musta surma on saanut Firenzessä ”lujan jalansijan ja levittää kauhujaan kaikkialle”. Se on saanut alkunsa ”itämailla” ja tuottaa karmeita oireita ja kuolemaa kunnon firenzeläisille. Tekijä kuvaa naturalistisesti ruttopaiseiden vaikutukset kaupungin asukkaisiin.

Rutto leviää jopa vaatteiden kosketuksesta, eikä ole lääkäriä eikä lääkettä sitä parantamaan. Jotkut yrittävät nujertaa tai unohtaa taudin ryypäten ja mässäillen, laulaen ja leikkien ja riehakkaasti irstaillen. Toiset ymmärtävät, että ainoa keino on välttää muita ihmisiä ja eristäytyä omiin oloihinsa. Jotkut liikkuvat vapaasti ulkona ja pitelevät käsissään hyväntuoksuisia ruohoja ja aromaattisia hajuaineita ja uskovat niiden karkottavan taudin siemenet. Heidän mielestään paras keino kulkutautia vastaan oli piristää aivoja tuoksuilla, koska ilma oli raskasta, ruumiiden ja sairaiden ja lääkeaineiden saastuttamaa.

Monet miehet ja naiset hylkäsivät kotikaupunkinsa, talonsa, tavaransa ja omaisuutensa ja hakivat turvaa omilta tai toisten maatiloilta. He uskoivat, että Jumalan viha kohtaa vain kaupungin muurien sisäpuolelle jääneitä.

”Ei siinä kyllin, että kaupungin asukkaat karttoivat toisiaan tai ettei kukaan kysynyt naapuriensa vointia, vaan sukulaisetkaan eivät koskaan käyneet toistensa luona tai tapasivat mahdollisimman harvoin ja silloinkin pysytellen etäällä toisistaan.”

Maailma ei ole niin kovin paljon muuttunut eivätkä hoitotoimet ratkaisevasti kehittyneet, mutta kuolema rankaisi keskiajan lopulla italialaisia sentään ankarammin kuin tänä päivänä Euroopassa tapahtuu.

Niinpä seitsemän nuorta jalosukuista naista kohtasi mustiin pukeutuneina Santa Maria Novellan kirkossa, ja he päättivät kaikki poistua yhdessä kaupungista. Kuin kohtalon osoittamana he kohtasivat kolme nuorta miestä, jotka tarjoutuivat saattamaan heitä turvaan kaupungin ulkopuolella olevaan linnaan, joka oli tyhjänä. Kun elämä linnassa uhkasi käydä pitkäveteiseksi, keksi naisten johtaja Pampinea neuvon, että he kaikki vuorollaan kertoisivat toisilleen jonkin sukkelan jutun. Näin he päättivät tehdä.

Ja nyt en malta enää selostaa tätä tilannetta tämän pidemmälle, sillä Panfilo on jo aloittanut ensimmäisenä oman tarinansa, joka kertoo kauppias Musciatto Fransesistä, jonka liikeasiat ovat pahasti sekaisin, ”mikä aina on ollut kauppiaille luonteenonmaista”, sekä hänen moraalittomasta avustajastaan Ciapellettosta. Ja näitä on kymmenen päivän ajan edessä vielä 99! Sukellan lukemaan, jääkää hyvästi.

18.3.2020

 

 

Loppui sota ja kirjanteko

 

Ihmeellinen vapaus. Luen viimeisiä vedoksia, teen viimeisiä korjauksia. Tuttu huikaisu menneiltä vuosilta, kohta en voi tehdä enää mitään. On vain annettava kirjan mennä omia menojaan, kustantaja huolehtikoon lopusta.

Kuinka sattui, että samaan päivään osui talvisodan päättymisen muisto. Sotaa kuvasi myös Runeberg, tappiona sitä sotaa pidettiin, silloin menetettiin koko maa. Mutta tappio kääntyi menestykseksi. Niin kävi myös toisessa maailmansodassa. Suomea ei koskaan miehitetty, toistasataa vuotta aiemmin koko maa siirtyi isännältä toiselle. Siitä lähti kansallisuusaate nousuun.

Vapauden tunne tulee siitäkin, että koko viikonloppu pyyhkäistyi tyhjäksi. Lauantaina piti olla Kouvolan lottajuhlassa puhumassa Yrjö Jylhästä, sunnuntaina Hämeenkyrössä samalla asialla (sieltä oheinen kuva). Kumpikin tilaisuus peruuntui. Onkohan sopimatonta olla pikkuisen onnellinen, ei keikkaa minnekään. Vaikka ainahan hyvälle yleisölle on antoisaa puhua.

Kreikka käy omaa talvisotaansa rajoillaan, hybridihyökkäyksen keinot vain ovat erilaiset. Miten totaalisen väärässä olikaan ihmisoikeusidealisti Martti Koskenniemi syyttäessään kreikkalaisia ”raukkamaisiksi”, kun puolustavat rajojaan. Kannattaa lukea suurlähettiläs Georgios Ayfantisin ajatukset aamun Hesarista. Pekka Haavistokin on sen verran realisti, että uskoo meidän panevan rajat kiinni, jos itärajalla olisi menossa samanlainen hybridioperaatio. Koskenniemi tulee todistaneeksi vanhan havainnon, että jos teoria ja sopimukset ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, sen pahempi todellisuudelle.

Eikä tarvitse miettiä, mihin teatteriin tai elokuvaan pitäisi rynniä. Reipas lenkki ja vaikka vilkaisu Sinebrychoffin taidemuseoon, siellä on yleensä väljää. Vielä parempi mahdollisuus lueskella kaikkea rästiin jäänyttä. Täydellisen lokoisia päiviä, kiitos korona näistä. Vaikka muistettakoon: olemme Marjan kanssa itse asiassa riskiryhmää. Pidetään varamme.

Vielä ehdimme tavata hyviä ystäviä, viimeksi Eija-Riitan, jonka kanssa testasimme Sikke Sumarin ravintolan, entisen Laivakoiran ja mitä kaikkea siinä on ollut välillä. Toiseksi lähin paikka kotikiinalaisen Sea Food Gardenin jälkeen. Voimme vilpittömästi suositella Sikken paikkaa Tehtaankadulla, aivan herkullista tartaria ja niittylintua. Tunnelma vapautuneen pariisilainen, mutta voipa se nyt vähäksi aikaa tyhjentyä, mitä valitamme. Urhea Eija-Riitta tekee muuten kolausten jälkeen vielä paluun politiikkaan, siitä iloisina vakuutuimme.

Rajoja suljetaan, tapahtumia perutaan, ulkoista menemistä karsitaan. Käännymme vähän sisään päin, ehkä kohtaammekin toisiamme uudella tasolla. Uusi mahdollisuus, erilaisen elämänkauden alku. Ei nyt missata ainutlaatuista tilaisuutta, eletään täysillä ilman tavanomaisia velvoitteita. Tämä voi tosiaan olla käännekohta itsensä tuntemisen jalossa taidossa.

14.3.2020

Taiturimaisia miespareja

Aamulla kello 4 heräsin ensimmäisen kerran mustarastaan liverrykseen. Se on sitten kevät.

Näyttelijän työ on parhaimmillaan kuin yhteisen kuminauhan venyttämistä, sanoi Lasse Pöysti. Hän tarkoitti silloin huippuunsa kehittynyttä yhteistyötä vaimonsa Birgitta Ulfssonin kanssa näyttämöllä.

Esimerkkejä vastaavasta on nytkin nähtävillä, jopa miesten kesken. Ohjelmistosta taisi jo poistua suurimittainen elokuva The Irishman, jossa sai vielä kerran nauttia Robert De Niron ja Al Pacinon historiallisesta yhteistyöstä. Sanaa ’legenda’ tuhlaillaan nykyisin vaikka keille pikkutähdille, mutta tässä Scorsesen eepoksessa todelliset legendat mittelivät.

Aivan toisenlaista, vähän syvämittaisempaa yhteistyötä tarjoaa elokuva Kaksi paavia. Aihe voi kuulostaa kuivalta, eikä tämä Fernando Meirellesin ohjaama ja Anthony McCartenin kirjoittama elokuva mitään sensaatiota pyrikään tarjoamaan. Katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksiin viitataan vain ohimennen keskusteluissa. Tai käydäänhän niistä pientä väittelyäkin. Muuten elokuva liikkuu uskonkysymysten syvillä vesillä. Mitä mielenkiintoisinta.

Todellinen sensaatio on kuitenkin suurenmoinen näyttelijäntyö. Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce tekevät ihmeitä eläytyessään vielä varsin lähellä ajallisesti oleviin kirkon johtajiin. Vanhempia paaveja on tavattu kuvata tv-sarjoissa vallanhaluisina roistoina, mutta tässä syvennytään kahden viimeisimmän todelliseen olemukseen, heidän kamppailuunsa, uskonkiistoihin ja luopumisen tuntoihin.

Ei voi kuin ihailla Anthony Hopkinsin sivuun murahtavia äänenpainoja, joilla hän ilmaisee niin paljon paavi Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin vanhoillisesta ärtymyksestä uusien tuulien puhaltaessa Rooman Pietarinkirkkoon. Hänen ainutlaatuinen luopumisensa paavin virasta 2013 kypsyy elokuvan opillisten keskustelujen aikana. Yhtä hienosti Jonathan Pryce kuvaa nykyisen paavi Franciscuksen eli Jorge Bergoglion tietä Buenos Airesin sotilasdiktatuurin puristuksesta Vatikaaniin. Hän edustaa rajattoman rakkauden ideologiaa, modernia ja vapaamielistä suuntausta, jota edeltäjä ei voinut hyväksyä. (Itse asiassa Benedictus oli samoilla linjoilla kuin Päivi Räsänen, mutta häntä ei sentään vakaumuksestaan kiikutettu Roomassa käräjille.)

No nyt on jo ylistävät adjektiivit käytetty, mitä jää Turku-retkemme saaliille? Näimme näet sikäläisen Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä vaihteeksi kaksi kotimaista  korkeimman luokan näyttelijää, Esko Roineen ja Asko Sarkolan brittiläisen Ronald Harwoodin näytelmässä Pukija. Jälleen osoitus saumattoman yhteispelin merkityksestä: aivan kuin he todella venyttelisivät samaa kuminauhaa vuoroin toiselta toiselle.

Näytelmä itsessään on tuttu ja pariin kertaan nähty, elokuvakin tunnetaan (siinä Hopkins loistaa jälleen!), mutta kertaus ei haittaa, kun näin kovat tekijät ovat asialla. Roineen ja Sarkolan keinot kyllä tunnetaan pitemmältä ajalta. Jos nyt välttäisi vähän rasittunutta ilmaisua ’maneeri’, niin voisi ennemmin puhua todella hioutuneesta ilmaisemisen asteikosta. Nautinnollista sitä oli taas seurata. Tällaista on suomalainen tähtiteatteri parhaimmillaan. Kiitos kun saimme Sallalta joululahjaksi liput.

Aiemmat Pukijan versiot muistamme Kansallisteatterista ja Tampereen Komediateatterista, hienoja nekin. Näin hyvää näytelmää on vaikea mennä pilaamaan. Tietysti brittiyleisö näkee ja kuulee siinä enemmän kuin me täällä, monet perinteen kerrostumat tulevat mukaan surkean sodanaikaisen teatteriseurueen viimeisessä esityksessä, mutta maailmandraama ja taiteen ikuisuus siinä yhtä kaikki puhuvat. Seurueen pienet suttuiset henkilöhankaukset kutistuvat Shakespearen suuren hengen korvennuksessa.

No joo, tämähän ei ollut Naisten päivän tienoilla mitenkään erityisen sovelias pakinan aihe, mutta kun se tuli kohdalle, niin kerrottakoon. Tarjoilin joka tapauksessa Naiselleni Svarte Rudolfissa herkullisen lounaan ja esityksen jälkeen Herkko valmisti meille Pulkkisilla tulisia katkarapuja ja etanoita iltapalaksi. Joten onnistuneempaa Turku-reissua tuskin voisi tehdä.

9.3.2020

 

Äidin kuoltua

Äiti hallitsee nyt kirjallisuutta, elokuvaa ja teatteria. Vähän liikaa sanottu, mutta aihe on ilmassa. Klaus Härön elokuva, Eero Huovisen kirja ja Joakim Grothin näytelmä kiertyvät kaikki samaan teemaan.  Äidin kuolemasta puhuu näyttelijä Mari Perankoskikin tänään Hesarin haastattelussa.

Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen oli heti nähtävä, kohtalaisen korkein odotuksin. Härö erottuu meillä elokuvan tekijöistä omaperäisillä valinnoillaan. Miekkailija oli merkkiteos, Tuntematon mestari hieno henkilökuva ja Postia pappi Jaakobille syvällinen pieni elokuva.

Härön omakohtainen perhekuvaus taisi olla hätäratkaisu, kun suurempi aie Suomen kuninkaasta meni puihin. Mutta ei hullumpi veto tämäkään. Härö sukeltaa muistoihinsa suorasukaisesti. Pienimuotoinen teos kertoo taas ikuisista asioista. Ulkoisesti kömpelö henkilöasetelma saa mittaansa laajemman ulottuvuuden.

Epäsuhta isän ja pojan reaktioissa Leilan kuoleman jälkeen vaivasi jonkin verran. Miksi Peik Stenberg on isänä pantu möykkäämään noin voimallisesti miehen tuskaansa? Poika taas on vaisu kuin märkä vantus. Tasaisempi ottelu olisi luonut jännitettä. Mutta mainioita tyyppejä he ovat, kerrankin uusia kasvoja kotimaisella kankaalla.

Tarinassa on jotakin lievästi epäuskottavaa. Miksi ilmeisen tyylikäs opettaja on suostunut tällaiseen jörrikkään ja moiseen pimeään mörskään asumaan? Hänen äitinsä asuu modernissa loistohuvilassa. Sieltähän epäsuhtaiset juuret kai juontuvatkin. Avioliiton vinoutumaan Härö tyytyy vain viittaamaan. Hän on säästeliäs ja parhaimmillaan tehokas kertoja.

Lintutietäjämme ihmetteli tiaisen kovin aikaista pesintää lehdettömässä kevätmaisemassa ja oravan mahtumista pönttöön ahtaasta reiästä. Pieniä epäolennaisuuksia paikoin aidosti tragikoomisessa kohelluksessa. Kuollut äiti hallitsee kaikkia, vaikka vilahtaa vain valokuvissa. Onneksi Härö ei rakennellut takautumia. Elokuva loppuu tyylikkäästi kesken.

Härön elokuvan ja Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä (WSOY) yhdistää isän kyvyttömyys puhua kuolleesta vaimostaan. Suru luo ylittämättömän tulpan miehiseen mieleen.  Härön isähahmon ammatti ei oikein selviä, mutta Huovisen isä oli sentään puhetyöläinen, pappi ja tuomiorovasti. Silti oma menetys salpaa kielen. Surusta tulee liian suuri.

Kumpikin tallentaja kuvaa lukkiutumisen traagisena, mutta pienin koomisin vivahtein. Poika on kummassakin toteaja, kertoja ja tuskan vaitonainen vastaanottaja. Vasta vuosikymmenten jälkeen aihe on avautunut ilmaistavaksi. Passiivisuus purkautui viimein teoiksi. Eeron pikkuvelikin on ryhtynyt samaan aiheeseen rinnakkaiskirjassaan.

Eero etsii äidin olemusta ihannoiden ja ikävöiden. Paljonkin todistusaineistoa hän lopulta löytää, kuva tulee kirjeistä eläväksi. Sotien ja niiden jälkeisen ajan aatemaailmakin nousee esiin. Näin idealistiselta, puhdasmieliseltä perustalta me kasvoimme köyhässä Suomessa, niin Eero kuin minäkin, uskonnon osuus Eeron kohdalla tietysti vahvempi. Samaa ikäluokkaa ja Norssin poikia ollaan. Kirja herätti muistoja ja liikutti monella tapaa.

Taide välittää syviä kokemuksia. Härö etenee näennäisen kepeästi, Huovinen pureutuu menneeseen raskaammin dokumentoiden. Kumpikin käyttää aihetta terapiana, kumpikin näyttää selviävän taakastaan. Huovinen on vilpitön tunnustaja, kyselijä ja hyvä itsekohtainen kirjoittaja. Vanha saarnamies vain parantaa sanankäyttöä ikääntyessään. Varmasti monille mieltä avaavia teoksia molemmat.

Isän jyrkkä reaktio äidin kuollessa ei ole harvinainen. Tällaisia olemme, vaikeita kohtaamaan liian suuria vaikeuksia. Jotakin ehkä muistaisin. Aiheesta olen itsekin kirjoittanut, se voi pakottaa vielä palaamaan. Kiitos Härölle ja Huoviselle paljaista avauksista, Grothin näytelmä Vi är bara mänskor on vielä nähtävä Svenskanissa.

7.3.2020

 

 

 

Carmen henkiolentona

Ei tullut mennyksi Tampere-taloon tällä kertaa, mutta onneksi meillä on Areena. Vietimme varsin nautinnollisen oopperaillan kotona mukavilla tuoleilla lumipyryn ryöppyillessä ikkunoiden takana. Tampereen Oopperan juhlateos, Bizet’n Carmen, pääsi isolla ruudulla oikeinkin edukseen.

Viimeksi La Boheme meni kohdaltamme poskelleen junarikon vuoksi. Marja oli tulossa Helsingistä ja juuttui jonnekin Hämeenlinnan vaiheille pariksi tunniksi. Boheemit laulelivat sillä välin aariansa lavalla ja minä yritin nauttia yksinäisellä istumapaikalla. Vilustumisetkin vaivasivat silloin ensemblea.

Mutta nyt oopperassa kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. Oli vissejä ennakkoluuloja Marco Bjurströmiä kohtaan, vaikka hän osoitti pari vuotta sitten Myllykolussa taitonsa Sillanpää-oopperan ohjaajana.  Siinä hän jo yllätti, ja Carmen näytti sopivan vielä paremmin hänen laadulleen. Tuloksena viihdyttävä show, jossa oli jopa yksi uuden sävyinen oivallus.

Olihan vähän outoa, kun itse Carmenista oli poistettu eroottinen sähkö. Häntä ei saisi näyttämöllä edes koskea. Kyllähän Don José on hetkittäin aika lähellä, mutta koskemattomuus säilyy. Marcon tyyli on viitteellinen ja kaihtaa fyysisyyttä. Miten kauas on tultu Kalle Holmbergin ja Jouko Turkan teatterista. Ohjaaja perusteli ratkaisua sillä, että Carmen on ikiaikainen henkiolento, joka jatkaa elämää keskuudessamme. Tulkinta huipentui kuolinkohtauksessa, josta Carmen käveli tyynesti punaisessa alushameessaan jatkamaan elämäänsä. Näinkin sen voi nähdä., symbolinen nainen jatkaa julmia viettelyksiään. Inhimilliset piirteet riisuttiin tältä naiselta. Tupakkatehtaan tytöksi häntä ei uskonut eikä kai ollut tarkoituskaan.

Niina Keitel lauloi uljaasti eikä siinä mitään, mutta muistimme Jyväskylän viimekertaista Carmenia, jossa oli aivan villin sytyttävä päätähti. Sellainen tyyppi ei olisi sopinut tähän tulkintaan. Toisaalta Marco saa tähtensä annettuna ja niiden kanssa on pärjättävä. Vuolaasti ja aiheellisesti hän kehui tätä miehitystä. Suurimman vaikutuksen meihin teki Don José, Arturo Chacón-Cruz, loistava laulaja ja myös intensiivisesti eläytyvä näyttelijä. Myös Marjukka Tepponen ja Tommi Hakala olivat rooleissaan erinomaisia. Waltterikin pääsi kunnostautumaan pitkässä prologissa.

Kuoron eloisuudessa, kohtaukset läpäisevässä läsnäolossa näkyi parhaiten Marcon innostava ohjaajan ote, jonka myös muistamme Myllykolusta. Lapset tietysti valloittavia, lauloivat jopa ranskaa siinä kuin muutkin. Komea juttu, lavastus tuhlaileva, samoin puvustus. Kannattaa vieläkin veivata esiin Areenalta.

Tampereesta on tullut juhlava musiikkiteatterin keskus. Ennen Carmenia säväytti TT:n Notre Damen kellonsoittaja, ja kaikenlaista on vielä tulossa. Jaakko Ryhänen muisteli oopperan alkuaikoja Carmenin väliajalla, huimaava kehitys on tapahtunut, mutta oli ne esitykset kuulemma hyviä ennenkin. Nyt kansainvälistä huipputasoa, todisti Ryhänen.

Tässä muistui mieleen viimeviikkoinen juttu tv1:ssä, missä neljä henkilöä keskusteli TTT:n Jeppe Niilonpojasta, jota kukaan heistä ei ollut nähnyt. Se ei estänyt heitä esittämästä varmoja käsityksiä kokeilevasta teatterista. Tampereella yleisö on äänestänyt jaloillaan, kolmannes esityksistä on peruutettu. Eräs kriitikko otaksui, että näin vaativa esitys olisi löytänyt oikeamman yleisön Helsingistä. Hänestä Tampereen Työväen Teatterin konteksti on jotensakin ”kevyt”. Mistähän kuplasta tämäkin kaveri teatteria tähystää? Eri asia, että ei tulisi saatujen varoitusten perusteella mieleenkään mennä katsomaan tätä viinanjuontikohellusta.

Pirteä pakkasviikko maalla takana, lunta pyryttää, nyt nokka kohti Helsinkiä. Tauno vartioi taloa tarkasti. Varoitteli vaan, etten hae koronavirusta sieltä Helsingistä tänne Vanajan vankkaan kylään, joka muuten on varmasti viimein linnoitus epidemiaa vastaan. Olkaamme varuillamme. Maaliskuu on alkanut!

2.3.2020