Yhteen päivään voi mahtua kolme onnen aihetta: ensimmäinen saalis katiskassa, talviturkin heittäminen rantasaunalla ja Johan Wreden hieno kiitoskirje Runeberg-kirjasta.
Marja laittoi herkullista uunihaukea, järvi oli kylmä ja paras Runebergin tuntija antoi täyden tunnustuksen: paras kirja runoilijasta, jonka hän muistaa lukeneensa. (Omiaan hän ei kaiketi laske mukaan.)
Tällaisesta ja upeista poutapäivistä voi syystä olla vähän päihdyksissä. Kun teen puutöitä raikkaassa kevätsäässä, uni tulee jysähtäen illalla. Harmi vain, että nukahdin kesken Seitsemän sinetin, syy ei ollut elokuvassa. Nykyisin kaiken voi kerrata.
Kuten kertasin toisella tavalla elokuvan Hurmaava petturi. Luin vasta loppuun Le Carrén romaanin ja sain tarinasta huomattavasti syvemmän käsityksen. Elokuva pakosti pinnallistaa. Kirja kuvaa hienostuneen viiltävästi venäläisen rahanpesun suurpoliittisia seurauksia, tässä lähinnä Britanniassa. Tekijä on armoitettu asiantuntija salaisen rikollisuuden ja vakoilun maailmassa. Tiheitä jännityksen ja nautinnon hetkiä. Loppu jää avoimeksi, mutta tiettyyn suuntaan arvailtavaksi. Päähenkilö Dima, rahanpesijöiden kuningas, jää mieleen pitkäksi aikaa.
Nytkö pitäisi olla huolissaan siitä, että suuret kesätapahtumat peruuntuvat. Ei pääse Ilmajoelle eikä Savonlinnaan, ei Sastamalaankaan Vanhan kirjallisuuden sympaattisille päiville. Järjestäjille hankala paikka, mutta kaikesta jo sivuun jääneelle hulahtaa yllättävä helpotus. Ei tarvitsekaan rientää minnekään. Saa kerrankin viettää vanhan ajan vapaan kesän, jolloin korkein kulttuurinautinto on virutella varpaita laiturin nenässä.
Kirjan ystävät eivät menetä mitään, päinvastoin. Nyt vasta dekkarit maistuvat ja painavampikin kirjallisuus. Puran jo alustavasti rästejä, Knausgårdin neljännen osankin viimein luin, ja olipa pitkästyttävä romaani. Se että kertoo kaiken mikä mieleen juolahtaa ei sittenkään ole tehokas taiteellinen menetelmä. Ellei takana ole Päätalon jyräävää elämänkokemusta. Mutta kai se viideskin on luettava, ja kuudeskin kuulemma ilmestyi. Selvästi ylimitoitettu eepos, ja silti vain neljäsosa Päätalon Iijoki-sarjasta.
Samalla jatkuu loputon Decamerone tarinasta toiseen (suositeltavaa ääneen lukemista vaikka puolisolle) ja Camus’n Rutto huvittaa edelleen, kuinka samanlaisia rajoituksia ja karanteeneja siinä algerialaisille määrätään kuin meille nyt. Tämän aiheen kirjallisuutta löytyy. Jukka Petäjä näkyy keksineen Philip Rothin kymmenen vuotta vanhan romaanin 1940-luvun polioepidemiasta.
Silti on syytä laajentaa aihepiiriä. Kadehdin Suvi Aholan kokemusta siitä, kuinka täysin hän sukelsi menneeseen vuosisataan Hilary Mantelin historiallista romaania lukiessaan. Meillä kaikilla on mahdollisuus kaikota kauas ajankohtaisista ilmiöistä kirjojen upottavassa meressä. Ilmainen vihje: kokeilkaa vaikka Runebergin runoja. Kolerasta hänkin perheineen selvisi Helsingissä 1840-luvun taitteessa, ja silloin vasta säkeitä syntyikin.
Radion mietelauseet Kiven Seitsemästä veljeksestä on oiva keksintö. Hyviä katkelmia. Näinä aikoina mietimme kaikki Aapon kysymystä Hiidenkivellä: ”Tässä ollaan, mutta kuinka tästä tullaan?” Vastauksia odotellessa.
23.4. 2020