Ympäristön kauneus

 

Täysin palvellut historian professori Matti Klinge puuttuu Hesarissa tapansa mukaan tärkeään asiaan. Senaatintorin ja Kauppatorin julkisivuja ollaan taas tarmokkaasti pilaamassa. Valtion päätorista tulee valtava juottoterassi, ja Skattalle puuhataan Enson uutta pääkonttoria, vaikka vanhassakin on ollut kestämistä. Lisäksi uimala ja maailmanpyörä ovat kieltämättä väärässä paikassa, vanhana skattalaisena muistan kuinka kivaa oli siellä braijata ilman mitään lisähärveleitä.

Täällä Hämeenkyrössä kaadetaan vanhaa pappilanmetsää hehtaarikaupalla, kun on raivattava luotisuora linja uudelle ohitustielle. En ole vieläkään päässyt täyteen ymmärrykseen siitä, miksi on kunnan päättäjillekin niin tähdellistä, että matkaajat pääsevät nopeasti ja pitäjän kauneudesta mitään näkemättä Hämeenkyrön ohi.  Siihen tässä on pari vuosikymmentä pyritty, ja nyt tavoite täydellä ryskeellä toteutuu. Jälki on hirvittävää.

Kun lisäksi on kaiken kevättä kaivettu runkoviemäriä peltojen ja pihojen läpi, on niissäkin vielä pitkään korjailemista. Yritän kylvää ruohikkoa ja istuttaa uusia marjapensaita ja syreenejä aukkoihin. Aika huomaavaisesti nämä murrokset on kylläkin ruhjottu ja korvauksiakin luvattu, mutta uuden tekniikan läpimurto muuttaa aiempaa idyllistä maisemaa. Toisaalta: näköalat järvelle avautuivat, kun puita kaadettiin. Ei niin pahaa etteikö…

Meillä on vielä kaiken päällä riuskan vävypojan saunamökin rakennustyömaa, joka virtaviivaistaa vanhaa tuttua maisemaa. Mutta silmä tottuu muutoksiin, ja onneksi ikiaikainen polkuni rantamaille säilyy, samoin muistorikas juhannusranta ja siitä edemmäs huvimökkimme, joka nyt on rakennusmiesten työkämppänä. Viimeinen koskematon turvapaikkani on Voipaan nokka eli oma Impivaaramme, jossa savusauna vallitsee omassa rauhassaan ja suo täyden suojan maailman muutoskohinoilta.

Vuoden kaunein viikko on vilissyt silmissä, ja alkuviikon hento viherrys syvenee tunti tunnilta. Tuomien hurmio ryöppyää jo runsaimmillaan. Rannan vanha tuomisto on yhtä muhkea kuin viime vuonna. Luonto suo sen lohdutuksen, kaikki ei sittenkään ole muutostilassa. On pitkäjänteistä jatkuvuutta. Tyyni järvi kimmelsi auringossa aamulla kello viisi, kun katiskoita katselin (ahvensoppaa tiedossa).

Tämähän on meillä vanhastaan juhlaviikko: tyttärellä syntymäpäivät ja toisella kahdet nimipäivät. Ainon tapasinkin maanantaina Helsingissä käydessäni, hän toi synttärinsä kunnialksi mahtavat pizzat Rodolfinosta ja puhelimme pitkän illan vailla rajoituksia. Samalla reissulla keskustelin teatterinjohtajan kanssa Jätkäsaaressa Runebergistä, kovan kotiseutumiehen kanssa kiertelimme Rööperiä ja Eiran vehreitä puistoja. Parhaita asuinseutuja pääkaupungissa, totesimme yksissä tuumin. Täällä julkisivut saavat olla toistaiseksi rauhassa, vaikka uutta Eiraa pukkaa sinne entisille joutomaille.

Vielä ihmetys siitä, mistä kaivosta näitä miljardeja oikein kaivetaan, joita EU valtioilleen avokätisesti lupailee. Satoja miljoonia heltiää noin vain kotimaisiinkin kohteisiin. Meillä poikkesi Ikaalisten tuttu arkkitehti, jonka kanssa tätä kummastelimme. Kulttuurielämän vaatimattomille tarpeille tarjotaan kylmää kättä, mutta annas olla, kun talouden isompi systeemi alkaa yskiä ja yritysten rattaisiin juuttuu koronahiekkaa: johan löytyy miljardeittain tukirahaa kuin taikaiskusta.

Talousjärjestelmä on ihmeellinen hyvän ja pahan tiedon puu, kuten jo Lauri Viita Moreenissaan totesi. Toiset se jättää työttömiksi, toisille kaataa kahmalokaupalla voittoa ja rikkauksia. Ei sitä pysty koronakaan tasaamaan, vaikka sellaista pandemian alussa uumoiltiin. Kohta kaikki palaavat palavereihinsa, kapakoihin ja lentokoneisiin, ja maailma on taas mallillaan, vähän eri näköisenä vain.

29.5. 2020

Kaunein aika kiitää

 

Simopekka Virkkula ampui varaslähdön Linnan juhliin Aamulehdessä. Kukin yritimme keksiä jotain, mitä Linnasta ei ole vielä sanottu. Keksimme aika paljonkin. Linnan kirjailijakuvassa on ammottavia aukkoja, joita juhlavuosi voi hiukan pienennellä. Teokset meillä toki on, nehän ovat perusta. Jotain uutta voi ilmestyä, odotellaan vesi kielellä. Klassikko ei voi pysähtyä paikoilleen.

Kun kesä alkaa ja toukokausi kiehahtaa täysille, kirjoittaminen jää vähemmälle. Ei malta istua sisällä. Kun kesäkuun vakiintuu, tilanne taas rauhoittuu. Nyt koivikosta ”varisee kallanvihreää pyryä”, kuten eräs Nobel-kirjailija ylittämättömästi kuvaili. Kohta koivunlehti on täysikokoinen, silloin kesä on sisässä.

Oma kasvimaa on vaatimaton ja perunamaita sentään kaksi. Tänä kesänä aion tosiaan pitää niistä huolta. Yleensä innostus on lopahtanut ensimmäisiin rikkaruohoihin. On tullut muuta tärkeämpää. Tämä vuosi on monessa suhteessa poikkeava. Nyt olen ehtinyt seurailla jopa lintujen pesätaisteluita. Kirjosieppo karkotti tuttuun tyyliinsä tiaset pöntöistä, mutta käenpiika ilmaantuikin uutena terroristina mukaan kamppailuun. Asuntopoliittinen tilanne on siivekkäillä kireää.

Kultaranta-keskusteluissa nousi selvästi esiin sukupolvien välinen kuilu. Presidentti Niinistö on varovainen vanhaisäntä, joka varoittaa yhteisistä veloista. Nuori emäntä Sanna Marin haluaisi irtautua vanhojen äijien ajattelusta ja liittyä suruttomasti eurooppalaiseen talonpitoon. Olisiko oma potero silti hyvä pitää kunnossa? Jos siitä ponkaistaan riemurinnoin laajemmille velkakentille, kotirintama voi sillä välin sortua. Tietysti hallitus keventää tulevaa taakkaansa, jos mennään mukaan Euroopan yhteisille jakomarkkinoille. Vanhassa vara sittenkin parempi? Näitä taistoja voi olla kiintoisaakin seurailla syksymmällä.

Muuten keskustelut toistavat toistamasta päästyään teemoja ja arvioita, joita on kuunneltu viikosta toiseen. Tässä vain Esko Aholla oli tulevaisuuteen tähtäävää uutta särmää, mutta ei hänkään voinut kauan aatoksiaan esitellä. Sitä paitsi tulevaisuuden arvailu hyllyy aina epävarmalla pohjalla ja näinä aikoina erityisesti. Sumussa on vaikea nähdä edes oman nokkansa eteen. Pääasia että ollaan matkalla, jotakin aina löytyy. Uutta tai vanhaa, kunhan jotakin.

Soudimme vaihteeksi Törmälle saunaan, seuraus: loikatessani maihin putosin rantaveteen, olkapääkin venähti. Suotta ei meitä yli seitsenkymppisiä pyritä suojelemaan. Emme ole enää nuorukaisia. Vilustuinkin pikkuisen kovassa viimassa vaatteet märkinä. Onneksi Marja myöhästyi veneestä ja tuli autoilla, paluukyyti turvattu. Sunnuntai meni lepäillessä.

Kun luen edelleen hitaasti viittä kirjaa vuorin ja vaihdellen, yhdestäkään ei tule valmista ja niistä voi nauttia enemmän. Alkavan kesän kunniaksi luin kuitenkin kotimaisen rikosjutun, joka sijoittui 1700-luvun lopun Turkuun: Jyrki Heinon Kellari. Tekijä on biokemian professori ja ilmeisen innokas historian harrastaja. Romaanin kerronta pysähtelee, mutta ajankuva ja poliittinen tausta ovat täyttä tavaraa. Suosittelen Turun ja Ruotsi-Suomen historiasta kiinnostuneille.  Ihan Waltarin Karvajalan rinnoille ei ylletä, vaikka Turun Sanomat on niin uskotellut.

On taas käytävä Helsingissä, on mielenkiintoisia asioita, joista myöhemmin. Ja hauska nähdä keväisten puistojen kukoistus ja matkalla pitsikoivujen kellanviherrys. Vuoden kauneinta aikaa eletään vielä muutama hetki ennen kesän hyökyvää syvänvihreää ylivoimaa. Nyt on elettävä eikä kirjoitettava tämän enempää.

25.5. 2020

Runoeepos maanviljelijän käteen

 

 

 

 

 

Suuri kiitos Ylen Kulttuuriykköselle torstain ohjelmasta, joka koski Vergiliuksen runoelmaa Georgica. Kerrankin todellista kulttuuria eli agri culturaa käsittelevä jakso. Kuten ohjelmassa kuultiin, latinan cultura tulee verbistä colere, kunnioittaa. Kysymys on perimmältään siis maan kunnioittamisesta.

Jakke Holvas oli saanut mukaan kaksi hyvää tietäjää, antiikin historian dosentin Marja-Leena Hännisen ja latinanopettajan Marja-Leena Kallelan. Virkistävän viisaita ääniä monien pääkaupunkiseudun poppareiden jälkeen. Holvas tuntui itsekin olevan Rooman kirjallisuutta tunteva klassikko, latinan luentojakin kuunnellut.

Teivas Oksalan heksametrimittaan suomentama Georgica on ilmestynyt uutena painoksena, ja oli täysi syy nostaa teoksen merkitys esiin. Maanviljelystä hyödyn ja onnen tuottajana on kirjallisuudessa paljonkin ylistetty, ja Vergilius on kaikkien kantaisänä. Miksi juuri  tämä  runoelma on jäänyt elämään yli 2000 vuotta? Tietäjänaiset määrittelivät syiksi kielen kauneuden ja rauhan sanoman (teos syntyi sisällissotien melskeessä), mutta onhan siinä myös ihan käytännön ohjeita aikansa viljelijöille.

Kestäviä vinkkejä saadaan maan muokkauksen menetelmistä, viininviljelyn hienouksista, karjan ja mehiläisten hoidosta ynnä muusta. Teivas Oksala on omistanut suomennoksen suomalaisille maanviljelijöille. Jakke Holvas tohti epäillä, tarttuvatko viljelijät tähän hienosyiseen heksametrimittaiseen runoteokseen, mutta naiset vakuuttivat, että se on mahdollista. Ainakin kannattaisi. Taidanpa kokeilla ja lahjoittaa kirjan naapurin isännälle, mitähän tuumaisi.

Mieltä lämmitti erityisesti opettajani ja ystäväni Teivas-vainaan muiston kaunis nosto. Teivas opetti antiikin runomittojen lausumista, oikeaa skandeeraamista, niin että ohjelmassa mainittu musikaalisuus pääsi esiin. Varmasti hän oli meillä paras heksametrin osaaja, kuten Marja-Leena Kallela totesi.  Uskollisesti runomitallisia käännöksiä takavuosina naureskeltiin, mutta nyt niiden arvo huomataan. Se on oma taiteen lajinsa, jonka taitajat ovat Teivas Oksalaan pysähtyneet? Jatkajia ohjelmassa kaivattiin.

Teivas suomensi ahkerasti myös Runebergia, mistä elämäkerrassani Kansallisrunoilija on lukuisia esimerkkejä. Jos Vergilius oli Rooman kansallisrunoilija, meillä Runeberg on hyvinkin hänen seuraajansa asemansa ja merkityksensä puolesta. Taso ja tyylikin kestävät vertailun. Onkin kiintoisaa nähdä, nouseeko hän koskaan Kulttuuriykkösen aiheeksi vai tuliko Jakke Holvaksen heksametrisäkki jo tässä tyhjennetyksi.

Kun kirjoitin Eino Leinon elämäkertaa, vierailin muutamia kertoja Teivaksen luona, ensin kodissa ja sitten hoitokodissa. Paljon puhuimme antiikin runoudesta yleensä, myös Runebergistä sekä Teivaksen mielestä kolmesta suurimmasta suomenkielisestä kirjailijasta: Kivestä, Leinosta ja Sillanpäästä. Viimeisinä kuukausinaan Teivas kutsui meidät vaimoni kanssa vielä illanviettoon luokseen, hän lupasi laulaa Marjalle serenadin latinaksi, mutta se aikomus katkesi valitettavasti hänen kuolemaansa.

Tätä muistellessani Marja kamppaili  tuossa tuskaisesti netin kaavakkeen kanssa saadakseen Ilta-Sanomilta pienen palkkion kuviensa julkaisemisesta Runeberg-jutun yhteydessä – ja saikin lopulta täytetyn kaavakkeen ilmeisen laillisesti lähtemään! Näin huomattiin, että Vergiliuksen vanha neuvo päti tässäkin: Labor omnia vincit improbus. Hellittämätön työ voittaa vastukset. (Improbus voidaan kääntää myös epärehelliseksi, mitä meidän aikamme koululaispolvet suosivatkin.)

Hyvän radio-ohjelman innoittamana kurkkasin ylimpään antiikin hyllyyni – ja löytyihän Georgican neljäs kirja, italialainen editio, jota Päivö Oksala on käyttänyt luennoillaan. Kirjan merkinnöistä päätellen olen kuunnellut tarkoin koko luentosarjan ja kaiketi tenttinytkin sen hyvällä menestyksellä. Nyt vain löydettävä Teivaan suomennos ja vielä palattava tähän hienoon aiheeeen. Autuuden olemus, sen syyt perimmäiset on vielä tutkittava.

15.5. 2020

Hallituksen kielenkäyttöä valvomaan!

Radio on päällä aamutoimien aikaan. Tietysti Ylen ykkönen. Tulee tuttu virsi, ”Ken on luonut sinitaivaan”. Muistamme vastauksen: Jumala on kaikki luonut.

No mites nyt tieteellisen ajattelun aikakaudella. Pitäisikö tällainen fundamentaalis-tieteenvastainen kaunomaalailu kansalle lopettaa. Semminkin yhteisillä verovaroilla kustannetussa Yleisradiossa. Maksajien joukossa on suuri määrä tieteisuskovia tai suoraan ateisteja. Hämmentääkö virren antama informaatio kasvavan sukupolven ajatusmaailmaa? Koulut avaavat juuri ovensa. Ulottuuko kriittinen mediakasvatus yhtään uskontokuntien puolelle?

Jonakin päivänä joudutaan varmaan tosimielessä tällaisten kysymysten äärelle. Tieteen merkitystä on kovasti korostettu ”totuuden jälkeisenä aikana”. Kaikki tieteenvastainen esitys voi vähitellen joutua mestauspölkylle. Riippumatta kokonaan siitä, että tiedekin tuottaa ristiriitaisia väittämiä, ja harvalla tieteen alalla vallitsee yksimielisyys edes keskeisistä opinkappaleista. Puhumatta siitä, että tiede sopeutuu monesti hyvin notkeasti vallankäytön tavoitteisiin.

Joten annetaan vaan virren raikua. Tuskin se kenenkään sielua vammauttaa, vaan saattaa päinvastoin suoda hetkellisen eheyden tunteen repivän maailmanmelskeen keskelle.  Aamuhartaudessa naispappi jutteli tuttavallisesti – niin mistä? Sanoma häipyi mielestä, tyylilaji peittosi sen. Pelkoa kai siinäkin torjuttiin tänä korona-aikana ja hyvä niin.  Puheenomaisuus on joskus raikasta, kunhan hartaus ei tapahdu savon murteella. Sitä on vaikea kestää.

Kielitieteilijä halusi avata teoreettisen keskustelun aiheesta, onko hallitus kieltänyt vaiko velvoittanut tai vain suositellut meille jotakin. Nämähän ovat ihan semanttisia kysymyksiä, joilla ei ole tavalliselle kansalaiselle käytännön merkitystä. Parasta on uskoa ja noudattaa hallituksen terveyttä suojaavia ohjeita, olivat ne sitten kieltoja, käskyjä tai suosituksia. Mitä hyötyä on vastaan pullikoimisesta? Korkeintaan se tuottaa hapanta kielihuvia alaan erikoistuneille teoreetikoille.

Ehkä sitten olemme erityisen valtiouskovaisia, kuten on väitetty. Vain kova kriisi voi kukistaa pyhänä pidetyn individualismin, senkin vain väliaikaisesti. Auktoriteettien vastustaminen on ollut kunniakysymys, ja tuntuu pirulliselta tappiolta taipua jonkun hallituksen tahtoon, oli se sitten käsky tai vain velvoite. Enemmistö suostuu hammasta purren, koska vaihtoehdot voivat olla paljon ikävämpiä. Kun sairastut, semantiikka ei enää jää mieltä vaivaamaan, vaan kokonaan muut seikat.

Ylen päätoimittaja Jouko Jokinen (kuulantyöntäjä Kyröskosken kesämaisemasta) pisti sulun väitteelle, että Yle olisi tarkoituksella jättänyt kielitieteilijän terävän  kolumnin julkaisematta. Mediassa ollaan hyvin herkkiä, jos haistetaan mahdollista sensurointia. Hallitustako muka ei saisi moittia hämärästä kielenkäytöstä!? Kaikesta muusta sitä jo moititaankin. Silti Suomi sinnittelee maailman tartunta- ja kuolintilastoissa hännänhuippuna, kaukana Ruotsin muhkeista tilastoista. Aina Ruotsi on meitä kaikessa edellä.

Näinä hetkinä hallitus ilmoittaa, kuinka yrityksiä on tarkoitus tukea. Luultavasti sekin menee päin seiniä, ja tukea myönnetään taas väärille tahoille ja oikeat jäävät näppejä nuolemaan. Mistä löytyisi jumalallinen oikeudenmukaisuus, johon kaikki tyytyvät? Se on yhtä teoreettinen kysymys kuin hallituksen kielenkäyttöä koskeva semantiikka. Tekee niin tai näin, aina väärin päin.

Parasta on nauttia hitaasti lämpenevästä kevätsäästä. Muokattu sarka kutsuu jo ”perunantaimia”, kuten valtiovarainministeri hauskasti ilmaisi. Kaikki pihahommiin, keillä piha on, siinä virukset ja maailman murheet unohtuvat. Mikä sekin on väärin. Valppaan kansalaisen pitäisi herkeämättä ja kaiken aikaa olla tietoinen tautipoliittisesta tilanteesta ja valvoa hallituksen toimia ja kielenkäyttöä. Ehkä luovutan vahtivuoron itseäni terävämmille ajattelijoille ja aktiivisemmille toimijoille. Samassa veneessä ollaan, ja silloin on pakko soutaa samaan suuntaan, vaikka erilaisin ajatuksin.

14.5. 2020

Retki Helsinkiin

Tuli sen verran asiaa, että sain syyn ajaa Helsinkiin kahden kuukauden karanteeitauon jälkeen. Lähtö Snellmanin päivänä ja paluu Floran päivänä, kansalliset kehykset.

Nyt kyllä ymmärrän kaupunkilaisten ahdistuksen. Vanha hyvä Helsinki näyttäytyi aavemaisen tyhjänä kylänä. Tutut kapakat tuijottivat mustin ikkunoin. Kävelin illan suussa Espan hiekkakäytävän päästä päähän: ei ristin sielua. Yksi japanilaismies ruokki kalalokkia, siinä kaikki. Kauppatori typötyhjä. Bulevardilla kolisi raitsikka ilman matkustajia. Kaikki kuin painajaiselokuvasta.

Tavoitteena oli haastattelu Runebergista Akateemisen kohtaamispaikka livessä. Sehän sujui rattoisasti, Minervan Pekka Saarainen johdatteli ja minä vastailin. Onhan tämäkin jotain, vaikka elävä yleisö puuttuu. Ehkä kirja sai jotain tuoreita kosketuskohtia. Facebookissa se ainakin on nähtävissä.

Arveli markkinointipäällikkö Jorma Mahlanen, että ehkä kirjamessutkin joudutaan tätä menoa perumaan syksyllä tai siirtämään samantapaiseen live-muotoon. Tulevaisuus on pimeän peitossa.

Kotona Sepänkadulla huomasin, että eipä ole nyt mitään valinnan vaikeuksia. Yksinäinen kevätilta, mutta vaikea keksiä mitään muuta mentävää kuin lenkki rannoille. Oikutteleva telkkari ainoa kaveri, sekin kai oudostelee pitkää hylkäystä.

Nyt vasta huomaan, kuinka hyväosaisia olemme maalla. Siellä on koko ajan luontevaa tekemistä niin sisällä kuin ulkona, eivätkä seinät rajoita. Ilmankos olen mielessäni vähätellyt tv-uutisissa näkyviä ikäihmisten valituksia. Onhan suljettu tila näissä oloissa aikamoinen rangaistus. Kaupungin ja maaseudun ikuisessa kiistassa jälkimmäinen on nyt kirkkaasti voitolla asumisympäristönä.

Kipin kapin lähdin ajamaan aamulla takaisin. Ehdin tavata tyttäreni, joka pitää asuntoamme etätyöpaikkana ja on oloonsa kovinkin tyytyväinen. Samoin kertoivat serkkuni, joille soittelin. Hyvin kaikki pärjäävät jopa täällä, Tuusulassa ja Espoossa, ulkoilevat ja kuntoilevat. Näin jaamme etuja ja hyvän olon tunteita keskenämme.

Toin postia mukanani ja perillä luin SK:n pitkän jutun Otto Gabrielssonista, Jörnin hylkäämästä ”erehdyksestä”. Siinä oli muun ohessa juridista tietoa lapsen asemasta nykyisen lainsäädännön mukaan. Kaveri on saanut mainoskeikallaan Suomessa maksimaalisen julkisuuden. Toivottavasti se innostaa häntä jatkamaan kirjallista uraansa.

Hesarissa on kiinnostavia juttuja kirja-alan näkymistä. Pasi Vainio on toivorikas ja lähettää aktiivisesti kiertokirjeitä meille kirjailijoille. Touko Siltala puhuu kirjakaupan ”katastrofaalisesta” kapenemisesta. Paljon uhkatekijöitä, mutta eipä ole ainoa ala, joka kiristyy.

Täällä ranta aavikoituu myös, mutta luonto toivon mukaan tasoittelee arpia. Vanhat ryteiköt siistiytyvät samalla, vähän liiankin siisteiksi.  Voinko kylliksi kiittää elämäntilannetta, joka suo meille työtä, terveyttä, raitista ilmaa ja väljää liikkumatilaa. Sekä hellän taloutta ja miestä hoitelevan vaimon.

13.5. 2020

Juhlaviikonloppu ja räntäaamu

Luovuuden ainesosat ovat: maa. taivas ja valo. Näin ilmoitti oppilaitospappi Tiina Hallikainen heti, kun heräsin. Uusi normaali heräämisaika on 6.15. Uutisia varten on laskeuduttava portaat ja taiteiltava telkkari näkymään (se temppuilee jostain itse valitsemastaan syystä) ja antauduttava Milla Madetojan ja Nicke Wancken lämpimän turvalliseen seuraan.

Pääuutinen: Eurooppa vapautuu pikkuhiljaa. Ranskassa osataan priorisoida asiat, ensimmäisinä avataan kampaajat ja kirjastot. Näillä ranskalaiset potkivat jo pitkälle. Britanniassa eletään päättymätöntä brexit-prosessia. Saksassa avataan Bundesliiga eräänlaisena kevyenä kenttäversiona. Pelataan kosketuskastroitua nurmipalloa. Voi olla kiva katsella sitä joltakin koronavapaalta terveyskanavalta.

Koulut avataan tällä viikolla, ja yhtä vaikea on niissä välttää kosketuksia kuin futiskentällä. Koulutusasioiden päällikkö Nina Lahtinen kertoi ongelmista lempeästi ja vakuuttavasti. O-P Heinonen yritti vastailla. Ei tunnu ihan tiiviiltä turvasysteemiltä. Viidennes koululaisista kuulemma jää kotiin. Seikkailumielellä mukaan vaan. Tosin Amerikassa lapsillakin on mystisiä tartuntoja.

Uusi viikko alkaa räntäsateessa. Eilinen elettiin hurjassa myrskytuulessa. Vain lauantaina oli suhteellisen normaali kevätsää. Maailma näyttää poikkeustilanteita monella tasolla. Siitä huolimatta elimme juhlavan viikonvaihteen.

Lauantaina Marja pomppasi pystyyn viideltä ja avasi toimistonsa parvekkeelle. Jokainen siipiniekka pihamaan tuntumassa pääsi tiukkaan tilastoon. Ensimmäisen tunnin aikana tulivat useimmat havainnot. Bongarin saalis kello yhdeltä: 29 erimerkkistä visertäjää. Monet tututkin lajit boikotoivat pihataistoa.  Toimin huoltojoukon johtajana ja kahvinkeittäjänä. Aika viileää oli, mutta Marja tarkeni urhoollisesti. Molemmat veljensä tavoittivat tahoillaan enemmän lintuja, mitä  pidän epäoikeudenmukaisena. Toisaalta mitkään tukitoimet eivät vaikuta lopputulokseen, ei edes Helsinkiin ennen rajojen sulkemista jääneet paremmat kiikarit. Mutta aina aika kuluu kuin siivillä, vakuuttaa vaimo.

Painelin siis savusaunalle ja koin taas ihmeellisen väristyksen. Ensimmäinen sytytysviritys, yksi tulitikku – ja siitä roihahti saunakesä käyntiin. Harvasta asiasta nautin enemmän. Saunalla voi tarkkailla niitäkin lintuja, jotka eivät näyttäydy pihapiirissä kuten telkkäparia, kotisorsia, rantasipiä ja – niin, joutsenet olivat nyt pesimässä omassa rauhassaan, eikä kurkienkaan kirkaisuja kuulunut kuten vielä viime viikolla.

Lämmin onnellinen tunne läpäisee koko olemuksen saunomisen jälkeen. Sen täydensi Loikkarin jälkimmäinen osa telkkarissa iltamyöhällä. Siegfried Lenzin romaaniin perustuva minisarja oli pitkästä aikaa ehjäkaarinen draama, joskin siinä oli vähän liian satumaisia lemmenkohtauksia keskellä maailmansodan loppukahinaa. Kuitenkin tuore näkökulma näinä päivinä paljon jauhettuun aiheeseen. Samalla voi kysyä, onko pohjaltaan traaginen sotajuttu parasta lauantai-illan viihdettä?

Myrskyinen Äitien päivä alkoi perinteisesti. Äiti juhlisti päivän valmistamalla uunikuhaa ja leipomalla tuoksuvia madeleine-leivoksia. Lueskelin vuoroin viittä kirjaa: Mooseksen kolmatta kirjaa (älyttömiä ohjeita Israelin kansalle), Decameronea (novelli päivässä), Robert Graves’in Minä Claudius (jäänyt joskus kesken), Aulis Aarnion Väsynyttä vaeltajaa (kerraten, yllättävän hieno) ja lopulta sängyssä Jyrki Heinon historiallista Turku-dekkaria Kellari (hyvä ajankuva). Muutamaa lastenkirjaa olen lukenut videolla pikku-Vilholle. Lähinnä Marja hoitaa kontaktit lastenlapsiin ja lapsiin näillä teknisillä välineillä suvereenisti, ei näy mitään ahdistusta.

Päivän huipensi Ettore Scolan elokuva La Terazza, joka täydensi viime sunnuntain saman tekijän elokuvan (Mehän rakastimme toisiamme niin paljon) teemoja. Ylipitkä satiiri poliittisten ihanteiden rapistumisesta elegantin ironian höystämänä. Harvoin näkee tällaista kokoelmaa eturivin näyttelijöitä samassa elokuvassa. Siitä seuraa myös vähän veltto snobismi, jonka tässä yhteydessä kesti aivan vaivattomasti. Juhlaviikonloppu pakettiin ja narut kiinni.

11.5. 2020

 

 

 

 

Muistoja ja muita löytöjä

Mainioita mietelauseita radiossa viime päivinä, kevään ja joutilaisuuden ylistyksiä. Tänään Eeva-Liisa Mannerin runo ”Kirkkaat aamut kohoavat” kokoelmasta Niin vaihtuvat vuodenajat (1964). Selkeää, kaunista Manneria.

Keskiviikkoisin tulee elämäkerrallisia aamuhartauksia, nyt Järvenpään rovastin Matti Pekka Virtaniemen muistelma yksinkertaisesta, turvallisesta lapsuudesta. Sellaistakin oli Suomen maaseudulla puoli vuosisataa sitten, oli myös Helsingissä, missä itse kasvoin. Virtaniemen äiti hoiti talouden ja kotieläimet ja toimi lisäksi opettajana. Kun poika kirjoitti aineen ”Mitä tekisin, jos saisin miljoonan”, hän olisi ostanut äidille hetekan, että tämä saisi viimein nukkua pitkään eikä tarvitsisi käydä töissä kodin ulkopuolella. Tällaiset jäävät mieleen.

Riipaiseva ja arvoiltaan vastakkainen Donnerin ”erehdyslapsen” muistelman antama kuva isästään, josta on valaiseva arvio Hesarissa. Jörniltä tuntuu aito myötätunto ihmisiä kohtaan puuttuneen kokonaan. Ihmiset olivat välikappaleita, eri arvoisia, hylättyjä ja hyväksyttyjä.  Lähimmäiset olivat hänen oman egonsa ulottuvuuksia, mutta selvää on myös, että tämä ominaisuus ei ole taiteilijakunnassa mitenkään harvinainen.

Laurilan betoniauto pääsi ihme kyllä peltotietä rantaan. Marjan vävypojan rakennustyö etenee tehokkaasti. Paljon suurempi hankkeesta kasvoi kuin uskoin, niin käy yleensä. Seurataan sydän pamppaillen.

Katiskaan tuli iso parvi pikkukalaa, mutta hauet pysyvät loitolla. Telkkä on kotiutunut muutaman vuoden tauon jälkeen kunnostettuun pesään, sahanpurua pohjalla.  Kirjosieppo ilmestyi täsmälliseen tapaansa vappuna ja karkottelee tarmokkaasti tiaisia pönttöjen vaiheilta, samalla asialla oli käenpiikakin. Taistelua paikoista asuntomarkkinoilla.

Kun tyhjentelen pikkuhiljaa yhtä kirjastoani rannan Tusculumissa, tulee vastaan yllättäviä löytöjä. Unohduin selailemaan Atte Kalajoen artikkelien ja esseitten valikoimaa Pohjatuulta (1994), ja silmiin osui muutaman sivun luonnehdinta Matti Hällistä, joka osaltaan viritti vapputunnelmaani. Miten voi aikanaan arvostettu humoristi ja eepikko unohtua jokseenkin täydelleen kirjallisesta kaanonista. Esko Saarinen näyttää kirjoittaneen Kaltioon esseen Hällistä 1946, muuten tutkimusta  vähänlaisesti. Kai edes Oulun yliopistossa on jotakin aiheesta pusattu. Nelisenkymmentä teosta sentään ja kaikki tärkeimmät palkinnot plakkarissa, valtionpalkinto kolmeen kertaan. Sic transit gloria mundi.

Selasin huolestuneena myös Kalajoen käsityksiä Runebergista ja Kiannosta, josko jotain kultahippuja on jäänyt huomaamatta, mutta onneksi laiha saalis, vain hajamietteitä ja havaintoja kirjailijoiden esiintymisistä. Toisinaan joku tärkeä lähde lojuu omassa hyllyssä eikä sitä tule huomanneeksi.

Valtavasti on kertynyt kirjoja paikkakuntien historioista ja puolivirallisia esittelykirjoja. Niitä on ystävällisesti annettu muistoksi ja palkkion oheisiksi esitelmämatkoilla eri puolilla maata. Sellaiset jäävät helposti selailun varaan, mutta nyt niitä voisi katsella tarkemmin. Voisi olla hauskaa harrastaa vallitsevissa oloissa kotimaan matkailua näiden hyvien kirjallisten oppaitten ohjaamana. Koronasta on hyötyä, kaikkea kiintoisaa pimentoon jäänyttä kääntyy esiin.

Olemme katsoa juntanneet joka ilta ranskalaista vakoilusarjaa Le Bureau, ja nyt tämä kolmas tuotantojakso päättyi kyllä niin ikävästi, että tekisi mieli heittää sikseen. Onneksi Nadia on ylväs nainen ja pelasti rakastettunsa Paulin tiedustelupalvelun halpamaisesta ansasta. Hyytävä maailma, kaikkea epäiltävä, kaikkia pelättävä, kaikkia viimein paettava. Ei suo palkitsevaa yörauhaa. Liian vangitsevasti tehty, mutta varmaan jatkamme pienen lepotauon jälkeen.

6.5. 2020

Vapaat ja vangitut

Parturient montes, nascetur ridiculus mus.

Vuoret parittelevat, syntyy naurettava hiiri. Vähän tältä tuntui, kun hallitus istui kaksi täyttä päivää valmistelemassa pieniä vapauden pirahduksia meille kansalaisille. Paitsi että meille ikääntyneille ei hellinnyt sitäkään.

Juontaja tuossa julisti, että hallituksen päätöksissä on ”valtavasti päivämääriä”. Niitähän on peräti kolme, ja ne koskevat kahdeksaa tapahtumaa. Näillä maata pian vapautetaan. Kiva että kirjastot pääsevät kärkeen, nyt vain lainailemaan, vaikka lukemattomia kirjoja riittää kotitarpeiksikin.

Sinänsä kannatan hitautta ja varovaisuutta. Mikä kiire tässä on mihinkään? Kaunis kevät koittaa, päivät lämpenevät, pihatyöt kutsuvat – ja kerrankin on aikaa tehdä niitä. Antaa tulla tiputellen uusia päivämääriä.

Kun näistä tehtiin niin suuri numero ja ne ilmeisen perusteellisesti harkittiin, alan epäillä, että poikkeustilanteen hallinnoiminen on sittenkin hallitukselle aika kivaa. On paljon jännittävämpää marssia kameroiden tuiskeessa Säätytalojen rappusia ja miettiä päät kuumina kerrankin ihan uusia tilanteita kuin aina viilailla sitä puhki kulunutta hallitusohjelmaa. Siitä ei kohta tarvitse välittää tuon taivaallista, kun uudet haasteet iskevät.

Sitten on näitä komeita ulostuloja, joissa ministerit selviävät hienosti toistaen yhä uudestaan samoja rautaisia totuuksia. Siinä viimeistään välittyy vaikutelma, että elämme kansakunnan kohtalon hetkiä ja vain hallitus voi meidät niistä ohjata kohti parempia aikoja.

Niistä muuten kirjoitti Sixten Korkman aamun Hesarissa yllättävän optimistisesti, suorastaan saarnanomaisen vakuuttelevasti. Kun taloustieteilijä on tätä mieltä, ei kai meillä ole hätäpäivää. On vain kestettävä tämä kurjuus, joka sekin on hyvin suhteellista. Täällä maalla sitä ei edes huomaa.

Mauno Koivistosta taitaa tulla uuden vuosituhannen huomattavin filosofi. Hänen lauseensa – ”Ellemme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, uskokaamme että kaikki käy hyvin.” – tulee jäämään uudemman historian johtoaatteksi.

Yrjö Larmola murehtii aiheellisesti sivistyksemme alasajoa syntymäpäivähaastattelussaan. Myötähäpeää tuntee tässä moni muukin. Larmola ja vaimonsa Maija, tutkija ja runoilija muistattehan, ovat näköjään siirtyneet hoitokotiin. Nyt on pidettävä huolta terveydestä ja jalkojen kantavuudesta.

Matti Rinteeltä aika loppui. Ehti sentään julkaista muistelmansa viime vuonna. Niissä vanha taistolainen toimittaja, jolle Erkon verkko soi Ilta-Sanomissa täyden sanavapauden poliittisen aatteen ajamiseen, vaikuttaa hyvinkin tyytyväiseltä toimintaansa. Vähän väkevämmin ja itsekriittisemmin Matti olisi voinut viime vedoillaan kouraista. Mutta kepeät mullat ahkeralle kulttuuriskribentille ja tietokirjailijalle

Rannassa jatkuvat valutyöt, mentävä pian tarkastamaan tilannetta. Kaikki katiskat ammottivat tyhjyyttään. Ehkä nouseva lämmin päivä innostaa haukia vielä viime vaelluksille kohti kutsuvaa suuaukkoa.

5.5. 2020

Oi aika sä entinen!

Poikkeusoloissa tuntee tarvetta palata nostalgiseen turvaan. Televisio tarjosi siihen tilaisuuden vapun aattona. Missään kuvauksessa vappu ei näyttäydy niin hellyttävän klassisena kuin Orvo Saarikiven ohjaamassa elokuvassa Oi, aika vanha kultainen…!

Elokuva valmistui jatkosodan toisena vuonna 1942, mikä tuo siihen oman kurkkua kuristavan tunnelmansa. Näin täysin onnellisena kansa siinä näyttäytyy keskellä hyökkäyssotaa. Elokuva perustuu Matti Hällin romaaniin, joka ilmestyi painosta vasta elokuvan jälkeen. Kuvaajat ja käsikirjoittaja ovat siis tehneet suunnitelmia lapisevan tuore käsikirjoitus kourassaan.

Voisiko olla puhdassydämisempää huumoria kuin tämä Hällin kertomus. Siinä vähän deekikselle heittäytynyt ikuinen ylioppilas Joonas Karhu kokoaa vanhat ylioppilastoverinsa 30 vuoden takaa viettämään vielä kerran muistojen vappua. Hänen matkansa yliopistokaupunkiin suo katsojille tilaisuuden ihailla Helsingin miljöötä sen vanhassa kauneudessaan ennen suurpommituksia. Kamera hyväilee vanhaa stadia, sen rakennuksia ja patsaita. Rauhallista on silloinkin, mutta ei tyhjää. Mantan lakitus tapahtuu vielä tyylikkäästi yhden teekkarin kiivetessä kaunottaren lanteille. Kaunis oli kieltämättä tämänkertainen virtuaalilakituskin ilman tavanomaista ryysistä ja nosturia.

Vapun vieton ideana muistoihin palaamisen ohessa on sovitella kaikki vuosikymmenten aikana syntyneet riidat ja traumat toverusten kesken. Joonas toimii kuin satujen hyvä haltia ja ratkaisee ystäviensä pulmat. Hälli on soveltanut vanhaa formulaa lempeä hymy huulillaan. Orvo Saarikivi piti elokuvaa päätyönään eikä aiheetta. Sodan taustaa vasten ajateltuna se olisi voinut olla joutsenlaulu siitä, millaista kerran oli elää vapaassa isänmaassa. Gaudeamus igitur kajahti, Horatiusta siteerattiin latinaksi ja vanhat civikset ylenivät naiivin herkistyvään tunnelmaan.

Elokuvassa muistettiin Runebergia ja Topeliusta ja suuri aaton illanvietto tapahtui Kaisaniemen muistorikkaassa ravintolassa (ehkä sisäkuvat oli sittenkin studioitu). Tunnelma kohosi haikeaan korkeuteen, joka huipentuu lopun issikka-ajeluun. Tämän jälkeen ei näin korkealentoisia elokuvia enää valmistettu. Rinnakkaisteos on Runebergin ja Emilie Björksténin romanssista kertova Runon kuningas ja muuttolintu, jonka T. J. Särkkä ohjasi valmiiksi paria vuotta aikaisemmin. Vaikea kuvitella, että näiden elokuvien taustalla jylisivät Kannaksen tykistökeskitykset ja Karjalan takaisin valtaus. Tai ehkä elokuvat syntyivätkin juuri niiden tunnevaikutuksista.

Etsin hyllyistäni, olisiko meillä Hällin alkuteos. Sehän löytyikin yläkerrasta Kvartetti-nimisen juttuvalikoiman loppuosastosta (1965) elokuvaa paremmalla nimellä ”Oi aika sä entinen”, alunperin siis ilmestynyt 1942.  Yllätyksekseni huomasin, että elokuva oli tuntuvasti parantanut luonnosmaista romaania, mutta tarina oli tietysti sama.  Toisella käsikirjoittajalla Nisse Hirnillä oli siihen ilmeisesti ansionsa. Pääosaa Joonasta näytteli komea Urho Somersalmi, miestä hänessä joka tuuma.

Aivan mahdotonta kuvitella, että hän 20 vuotta myöhemmin iski vaimoaan Aili Somersalmea Näyttelijäliitolta lahjaksi saamallaan kirveellä päähän ja täydensi verityön puukoniskuilla. Sen jälkeen hän hirtti itsensä. Mikä matka elokuvan suuren sovinnon ja idyllin maailmasta karmaisevaan tragediaan. Syyksi on arveltu masennusta ja mielenhäiriötä, mutta jotakin enemmän varmasti kätkeytyi taustalle. Kuka senkin selvittäisi?

Myös Matti Hällin mieli hämärtyi ikää myöten ja hänen kultareunainen huumorinsa karkasi villien kuvitelmien harhamaille. Mutta persoonallinen kirjailija hän oli, vähän lapsellinen ja jaaritteleva, taskunlämmin ja villanpehmee, kuten eräs myöhempi kollega luonnehti runojaan.  Andersson-tarinoista, vanhan portsarin kapakasta Hälli parhaiten muistetaan, mutta kannattaisiko häntä lukea uudelleen. Olisihan joku voinut tehdä hänestä elämäkerrankin, en minäkään kaikkeen kerkiä.

Vappumme täällä maalla sujui niin hyvin kuin se harmaan hyytävässä säässä ja täydessä eristyksessä voi sujua, siman ja tippaleipien, kuohuviinin ja Sarven runsaan noutolounaan, laulujen ja runonlausunnan ja vapaavalintaisen valssin merkeissä. Mitä siitä oikeastaan puuttui? Muut ihmiset tietysti, mutta hekin voitiin virtuaalisesti kuvitella mukaan muistovoittoiseen ilonpitoon.

2.5. 2020