Parturient montes, nascetur ridiculus mus.
Vuoret parittelevat, syntyy naurettava hiiri. Vähän tältä tuntui, kun hallitus istui kaksi täyttä päivää valmistelemassa pieniä vapauden pirahduksia meille kansalaisille. Paitsi että meille ikääntyneille ei hellinnyt sitäkään.
Juontaja tuossa julisti, että hallituksen päätöksissä on ”valtavasti päivämääriä”. Niitähän on peräti kolme, ja ne koskevat kahdeksaa tapahtumaa. Näillä maata pian vapautetaan. Kiva että kirjastot pääsevät kärkeen, nyt vain lainailemaan, vaikka lukemattomia kirjoja riittää kotitarpeiksikin.
Sinänsä kannatan hitautta ja varovaisuutta. Mikä kiire tässä on mihinkään? Kaunis kevät koittaa, päivät lämpenevät, pihatyöt kutsuvat – ja kerrankin on aikaa tehdä niitä. Antaa tulla tiputellen uusia päivämääriä.
Kun näistä tehtiin niin suuri numero ja ne ilmeisen perusteellisesti harkittiin, alan epäillä, että poikkeustilanteen hallinnoiminen on sittenkin hallitukselle aika kivaa. On paljon jännittävämpää marssia kameroiden tuiskeessa Säätytalojen rappusia ja miettiä päät kuumina kerrankin ihan uusia tilanteita kuin aina viilailla sitä puhki kulunutta hallitusohjelmaa. Siitä ei kohta tarvitse välittää tuon taivaallista, kun uudet haasteet iskevät.
Sitten on näitä komeita ulostuloja, joissa ministerit selviävät hienosti toistaen yhä uudestaan samoja rautaisia totuuksia. Siinä viimeistään välittyy vaikutelma, että elämme kansakunnan kohtalon hetkiä ja vain hallitus voi meidät niistä ohjata kohti parempia aikoja.
Niistä muuten kirjoitti Sixten Korkman aamun Hesarissa yllättävän optimistisesti, suorastaan saarnanomaisen vakuuttelevasti. Kun taloustieteilijä on tätä mieltä, ei kai meillä ole hätäpäivää. On vain kestettävä tämä kurjuus, joka sekin on hyvin suhteellista. Täällä maalla sitä ei edes huomaa.
Mauno Koivistosta taitaa tulla uuden vuosituhannen huomattavin filosofi. Hänen lauseensa – ”Ellemme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, uskokaamme että kaikki käy hyvin.” – tulee jäämään uudemman historian johtoaatteksi.
Yrjö Larmola murehtii aiheellisesti sivistyksemme alasajoa syntymäpäivähaastattelussaan. Myötähäpeää tuntee tässä moni muukin. Larmola ja vaimonsa Maija, tutkija ja runoilija muistattehan, ovat näköjään siirtyneet hoitokotiin. Nyt on pidettävä huolta terveydestä ja jalkojen kantavuudesta.
Matti Rinteeltä aika loppui. Ehti sentään julkaista muistelmansa viime vuonna. Niissä vanha taistolainen toimittaja, jolle Erkon verkko soi Ilta-Sanomissa täyden sanavapauden poliittisen aatteen ajamiseen, vaikuttaa hyvinkin tyytyväiseltä toimintaansa. Vähän väkevämmin ja itsekriittisemmin Matti olisi voinut viime vedoillaan kouraista. Mutta kepeät mullat ahkeralle kulttuuriskribentille ja tietokirjailijalle
Rannassa jatkuvat valutyöt, mentävä pian tarkastamaan tilannetta. Kaikki katiskat ammottivat tyhjyyttään. Ehkä nouseva lämmin päivä innostaa haukia vielä viime vaelluksille kohti kutsuvaa suuaukkoa.
5.5. 2020