Kaunein aika kiitää

 

Simopekka Virkkula ampui varaslähdön Linnan juhliin Aamulehdessä. Kukin yritimme keksiä jotain, mitä Linnasta ei ole vielä sanottu. Keksimme aika paljonkin. Linnan kirjailijakuvassa on ammottavia aukkoja, joita juhlavuosi voi hiukan pienennellä. Teokset meillä toki on, nehän ovat perusta. Jotain uutta voi ilmestyä, odotellaan vesi kielellä. Klassikko ei voi pysähtyä paikoilleen.

Kun kesä alkaa ja toukokausi kiehahtaa täysille, kirjoittaminen jää vähemmälle. Ei malta istua sisällä. Kun kesäkuun vakiintuu, tilanne taas rauhoittuu. Nyt koivikosta ”varisee kallanvihreää pyryä”, kuten eräs Nobel-kirjailija ylittämättömästi kuvaili. Kohta koivunlehti on täysikokoinen, silloin kesä on sisässä.

Oma kasvimaa on vaatimaton ja perunamaita sentään kaksi. Tänä kesänä aion tosiaan pitää niistä huolta. Yleensä innostus on lopahtanut ensimmäisiin rikkaruohoihin. On tullut muuta tärkeämpää. Tämä vuosi on monessa suhteessa poikkeava. Nyt olen ehtinyt seurailla jopa lintujen pesätaisteluita. Kirjosieppo karkotti tuttuun tyyliinsä tiaset pöntöistä, mutta käenpiika ilmaantuikin uutena terroristina mukaan kamppailuun. Asuntopoliittinen tilanne on siivekkäillä kireää.

Kultaranta-keskusteluissa nousi selvästi esiin sukupolvien välinen kuilu. Presidentti Niinistö on varovainen vanhaisäntä, joka varoittaa yhteisistä veloista. Nuori emäntä Sanna Marin haluaisi irtautua vanhojen äijien ajattelusta ja liittyä suruttomasti eurooppalaiseen talonpitoon. Olisiko oma potero silti hyvä pitää kunnossa? Jos siitä ponkaistaan riemurinnoin laajemmille velkakentille, kotirintama voi sillä välin sortua. Tietysti hallitus keventää tulevaa taakkaansa, jos mennään mukaan Euroopan yhteisille jakomarkkinoille. Vanhassa vara sittenkin parempi? Näitä taistoja voi olla kiintoisaakin seurailla syksymmällä.

Muuten keskustelut toistavat toistamasta päästyään teemoja ja arvioita, joita on kuunneltu viikosta toiseen. Tässä vain Esko Aholla oli tulevaisuuteen tähtäävää uutta särmää, mutta ei hänkään voinut kauan aatoksiaan esitellä. Sitä paitsi tulevaisuuden arvailu hyllyy aina epävarmalla pohjalla ja näinä aikoina erityisesti. Sumussa on vaikea nähdä edes oman nokkansa eteen. Pääasia että ollaan matkalla, jotakin aina löytyy. Uutta tai vanhaa, kunhan jotakin.

Soudimme vaihteeksi Törmälle saunaan, seuraus: loikatessani maihin putosin rantaveteen, olkapääkin venähti. Suotta ei meitä yli seitsenkymppisiä pyritä suojelemaan. Emme ole enää nuorukaisia. Vilustuinkin pikkuisen kovassa viimassa vaatteet märkinä. Onneksi Marja myöhästyi veneestä ja tuli autoilla, paluukyyti turvattu. Sunnuntai meni lepäillessä.

Kun luen edelleen hitaasti viittä kirjaa vuorin ja vaihdellen, yhdestäkään ei tule valmista ja niistä voi nauttia enemmän. Alkavan kesän kunniaksi luin kuitenkin kotimaisen rikosjutun, joka sijoittui 1700-luvun lopun Turkuun: Jyrki Heinon Kellari. Tekijä on biokemian professori ja ilmeisen innokas historian harrastaja. Romaanin kerronta pysähtelee, mutta ajankuva ja poliittinen tausta ovat täyttä tavaraa. Suosittelen Turun ja Ruotsi-Suomen historiasta kiinnostuneille.  Ihan Waltarin Karvajalan rinnoille ei ylletä, vaikka Turun Sanomat on niin uskotellut.

On taas käytävä Helsingissä, on mielenkiintoisia asioita, joista myöhemmin. Ja hauska nähdä keväisten puistojen kukoistus ja matkalla pitsikoivujen kellanviherrys. Vuoden kauneinta aikaa eletään vielä muutama hetki ennen kesän hyökyvää syvänvihreää ylivoimaa. Nyt on elettävä eikä kirjoitettava tämän enempää.

25.5. 2020