Panu Rajala

Hämeenkyröläisin voimin se ei kylläkään tapahtunut. Teatteriväen valtasi täällä yleinen lysähdys onnistuneen oopperan jälkeen. Kukaan ei ollut enää kiinnostunut suunnittelemaan kesäteatterille jatkoa. Kunnan lautakunta turvautui viimeiseen korttiin: tarjotaan teatteri vuokralle, jos kiinnostuneita muualta löytyisi.

Jari Nieminen tarttui tarjottuun oljenkorteen. Kokeneena Pyynikin toiminnanjohtajana hän näki avautuvan mahdollisuuden. Kannattaa poimia ajelehtiva mela järvestä. Tosin hänenkin aikeensa joutui koronan vuoksi vaakalaudalle, mutta rohkea yritys kannatti. Yhtenä harvoista kesäteattereista koko maassa Myllykolu pääsi esittämään helteisen ensi-iltansa eilen.

Veera Niemisen esikoisromaanista Avioliittosimulaattori (2012) tehty sovitus sai Pyynikillä muutama vuosi sitten hyvän vastaanoton. Myllykolussa nähdään nyt hänen toisesta romaanistaan Ei muisteta pahalla (2018) tehty dramatisointi. Nieminen jatkaa parisuhteen selvittelyjä entistä reippaammin ottein.

Jokin tässä näytelmässä ei oikein syttynyt eloon. Siitä ei tullut hauska komedia, pikemmin synkkä ja surkuhupainen revittely erään eron seurauksista. Ohjaaja Katri Häti (entinen oppilaani Tampereen draamalta) on epäilemättä tehnyt voitavansa, mutta tekstin näppärä verbaliikka ja absurdit liioittelut eivät oikein toimi isolla luonnonnäyttämöllä, jota tosin on pienennetty vähäisen näyttelijäjoukon tarpeisiin.

Illan pelastaa kuitenkin päärooli, Kirsi-Kaisa Sinisalon muhkean sumeilematon heittäytyminen jätetyn naisen tunteisiin. Siinä on kipeää hermoa hersymässä, siinä on myös hurjaa selvittelyn halua ja voi siinä aistia vapautuvaa näyttelemisen iloakin, jossa kuitenkin on tuska päällimmäisenä tuntuvilla. Elina Rintalalla on liian vähän tehtävää, mutta jotkut hänen ryöpsäyksensä piristävät kyllä mustenevaa tunnelmaa. Eipä moittimista muittenkaan tekemisissä. Mystisen päänsisäisen kissan (kuvassa) osuutta en käsittänyt muuten kuin liikunnallisena lisänä.

Pääasia kaikitenkin on se, että Myllykolussa tapahtuu taas jotakin parivuotisen tauon jälkeen. Kiitos siitä tamperelaisille ja ylöjärveläisille, jotka taistelivat sinnikkäästi koronaa ja hellettä ja vähän tekstinkin kompastuksia vastaan. Toivotaan nyt, että entisiä ja uusia katsojia vielä löytyy perinteiseen kesäteatteriin. Satakunta oli eilen saapuvilla, osa kutsuvieraita. Hyvä alku.

Sitten on katsottava taas tulevaisuuteen. Väitin että kukaan ei Hämeenkyrössä ole enää kiinnostunut Myllykolun kehittämisestä. Olihan eilen sentään katsomossa kaksi kovaa konkaria, jotka hammasta purren jupisivat, että ensin vuonna näytetään… Ja sitähän sopii tosiaan odotella.

28.6.2020

Kirjoitin talvella Helsingin Sanomien yleisönosastoon kuolinilmoituksista ja niihin valittavista runoista. Yllykkeenä oli havainto, että ainakin Aila Meriluodon ja Yrjö Jylhän nimiin oli kuolinilmoituksissa pantu runoja, jotka eivät voi olla heidän kirjoittamiaan. Jostakin tarjolla olevasta ehdotusvalikoimasta näitä poimitaan.

No nyt tähän herkkään aiheeseen tartuttiin saman lehden kulttuuriosastossa eilen. Laajassa artikkelissa pohdittiin ennen muuta tekijänoikeudellisia kysymyksiä. Runon valitsijan pitäisi asiantuntijain mukaan pyytää tekijän lupa ennen sen julkaisemista kuolinilmoituksessa.

Näin varmaan tarkkaan ottaen onkin, mutta käytännössä ohje tuottaa monille vaikeuksia. Mistä tavallinen surija, joka on ihastunut johonkin vainajaa koskettavaan runoon, lähtee etsimään tietoja: onko tekijänoikeus voimassa, keitä ovat runoilijan mahdolliset perilliset ja mistä heidät voi tavoittaa? Tai onko itse runoilija elossa ja tohtiiko häntä vaivata tämmöisellä pyynnöllä. Asuuko ehkä ulkomailla, onko vaikea luonne, kiukustuuko tällaisesta häiriöstä. Vaatiiko ehkä palkkionkin.

Monessa tapauksessa mieliruno jää julkaisematta, jos tiukkaa sääntöä yrittää noudattaa. Minusta riittää, että runo julkaistaan oikeassa muodossa. Jos tekijä tavoitetaan, hän voi suorastaan ilahtua pyynnöstä. Itse pyysin aikanani lupaa Lassi Nummelta hänen runoonsa, vaimoni kuolinilmoitukseen, ja hän suorastaan kiitti kunniasta. Äitini kuolinilmoitukseen panin Runebergin runon, eipä tarvinnut enää perillisiä vaivata.

Mutta hyvä kun asiaa pohditaan ja pelisääntöjä selvennetään. Aivan villejä eivät nämäkään runomarkkinat voi olla.

Kirjailijat sen sijaan voivat olla hyvinkin ikäviä ihmisiä yksityisesti, suorastaan demonisia, kuten viimeksi Eduard Uspenskin tyttären kertomukset osoittavat. Useat ovat ylitietoisia merkityksestään. Mika Waltari neuvoi kirjailijoita välttämään lukijoidensa tapaamista, jotta nämä säästyisivät ihailemansa kirjailijan henkilökohtaisen kohtaamisen tuottamalta pettymykseltä. Nykyisin vanhentunut varoneuvo, nythän oikein rynnitään lukijakontakteihin.

Jarkko Sipilä puhui eilen radion Kulttuuriykkösessä painavia asioita rikoskirjailijan suhteista poliisiin, rikollisiin ja mediaan. Tässähän liikutaan hyvin ladatulla maaperällä. Sipilän mukaan yksityisyyden suojaan liittyvän lainsäädännön tulkinnat haittaavat jo kohtuuttomasti poliisin työtä ja mediankin toimintaa. Tuntuu hullulta, että rikosten uhreista ei voi kertoa juuri mitään, vain ikä ja ehkä sukupuoli. Rikoksen tekijäkin on hyvin suojattu.

Tänään eduskunta päättää, että kansanedustajan syytesuojaa ei vieläkään murreta yhden kansanryhmää vastaan ”kiihottavan” botaanisen limbon vuoksi. Rikoksesta epäillyn lausumaa on toitotettu kaikissa medioissa kymmenet kerrat. Eikö se jo kiihota? Pikemmin kai turruttaa. Rikoksen tehnyt henkilö on taatusti tiedossa. Mutta Sipilän sanoin: jos ministeri tappaa vaimonsa, hänen henkilöllisyyttään ei saa nykysäännöin julkisuudessa paljastaa. Suhteellista vai mitä? Totta kai tiedot aina valuvat nettiin kiinnostuneiden saataville.

Onhan hienoa, että kansamme edustajilla on tärkeää pohdittavaa siellä istuntosalissa näinä ihmeellisinä hellepäivinä. Eipä kateeksi käy. Piti puhumani kukinnoista. Vaikka toisin on virallisesti suositeltu, ihailen puolestani vapaasti vieraslajeja kuten lupiineja tuossa rantapolkumme varrella. Kukkikoot komeasti, kyllä siellä kotimaisetkin sivussa sinnittelevät.

Onnitelut Katarina Eskolalle, joka täyttää vuosia. Tunsin sukulaissieluisuuden sykäyksen, kun hän valitteli työtilansa sekavuutta ja selvittämättömien lehtien pinoa. Tuttua! Marjan sanoin tulisin varmaan hyvin toimeen Katarinan kanssa. Hukkuisimme yhteisymmärryksessä nurkkiin kerääntyvään kirjalliseen materiaaliin. Kiva idea tuo kaatuneen omenapuun hyödyntäminen, linkolalaista asennetta. Työintoa ja voittoisaa mieltä, Katarina!

26.7.2020

Idylli

Hyvää juhannusta! Nimittäin oikeaa juhannusta, joka on tänään. On kaikkien Johannesten ja Jussien (joihin itsekin kuulun) nimipäivä. Sekä Johannes Kastajan kallis syntymäpäivä. Juhannusta on 400-luvulta lähtien vietetty hänen kunniakseen tasan puoli vuotta ennen Jeesuksen syntymäjuhlaa. Vaan eipä enää Suomessa.

Se että siitä on lipsuttu on tietysti erinomaisten työmarkkinajärjestöjemme ansiota. Hurraa heille. Kaikkeen tottuu eikä kukaan enää muistakaan, missä kohden ja minkä takia juhannusta juhlitaan. Se muistetaan, että Alkossa on käytävä ajoissa.

Virossa Jaanin päivä on vanhalla paikallaan eli tänään. Muistin jo onnitella ystävääni Marju Pikkoria tämänkin johdosta. Samoin on Latviassa. Täytyypä lähettää tervehdys Anna Zigurelle ja Jukalle tietysti myös.

Hellettä ennakoivat aamuhetket ovat kullankalliit. Järvi päilyy tyynenä, pilviä ei näy missään.  Saunalla kuuntelin radiosta Kaisa Raittilan hyvän aamuhartauden. Se toi läheisesti mieleen ensimmäisen vaimoni Elinan vaiheet. Tosin Elina oli jonkin verran Raittilaa vanhempi, mutta hyvin yhteisiä uskonetsinnän kokemuksia heillä on ollut. Minulla on edelleen Elinan tiheästi alleviivaama Raamattu. Samasta aarteesta kertoi Raittila.  Elina luopui uskostaan, Raittilakin tuntuu hellänneen aiemmista vakaumuksistaan. Yhteinen johtotähti heillä silti oli.

Eräs seikka julkisessa keskustelussa, josta voisi olla huolissaan, on kielen värikkäiden ilmaisujen vainoaminen. Kun Juha Sipilä puuskahti aivan oikeutetusti, ettei välitä mennä hallitukseen enää yleiseksi ”kusitolpaksi”, siitäkös närkästyttiin. Joku politiikan tutkija pohti vakavissaan, ilmaiseeko lausunto katkeruutta vaiko kansan halveksuntaa. Toimittajat eri medioissa rehvastelevat mielellään katukielisillä kommenteilla.

Toinen on tänään eduskunnassa käsiteltävä perussuomalaisten Mäenpään ilmaus ”vieraslajeista”. Sehän on aika laimea ja tavallaan puhujan ajatusmaailmaa kuvaava vertaus. Lausuttu vain liian herkässä yhteydessä. Oikeusasiamiesten tehtävänä on opettaa suomalaisia vaikuttajia puhumaan kieli keskellä suuta. Kokonaan eri asia, mitä sosiaalisessa mediassa meuhkataan. Ei riitä virkavaltaa sitä valvomaan. Ja sehän jos mikä on aitoa kansanperinnettä, jota vielä tutkitaan. Kansan käyttämistä solvauksista kirjoitetaan vielä monta väitöskirjaa.

Parasta lopettaa vaaralliset mietteet tähän. Helle on sopuisaa aikaa. Hesarissa joku valittaa, että säätiedotuksissa hellettä ihannoidaan. Kokemukseni on päinvastainen. Virallisissa ilmoituksissaan puhutaan ”tukalasta helteestä”, ei koskaan ”ihanasta helteestä”. Oma kokemukseni kallistuu jälkimmäiseen. Vaikka edustan iän ja ehkä terveydenkin puolesta (nyt karanteenista vapautettua) riskiryhmää, nautin helteestä täysin siemauksin. Se saa ruumiin leijumaan ja sielun ylenemään taivon korkeuteen.

Yksi seuraus on sekin, että voi hyvällä syyllä pitää medialomaa ja samoin toppuutella omaa kirjoitusintoa. Joutilaisuus ja hiljaisuus ovat armon lahjoja. Aivot lepäävät ja latautuvat, toivottavasti. Jotakin voi vielä siellä kokoon kehräytyä.

Lukeminen sen sijaan maittaa! Kun isäni pääsi 50 vuotta sitten eläkkeelle, Sillanpään tytär Saara Kuitunen lähetti hänelle romaanin nimeltä Vihreä veräjä, kirjoittanut R. C. Sherriff (suom. WSOY 1958). Nyt löysin sen tuolta taatanpirtin sekalaisten lomakirjojen hyllystä. Tulinpa lukeneeksi. Erinomaisen viisas, hauska ja viihdyttävä kirja eläkkeelle jäämisen vaikeuksista ja nautinnoista sekä lopullisista palkinnoista. Suosittelen kaikille jo jääneille tai piakkoin jääville eläkeläisille, ikäluokkamme rautaisille sankareille.

Toivotan ihanaa juhannusta ja sen jälkeistä elämää. Tosin Hesarin otsikko uhkaili jo, että hellejakso päättyy. Millaista pessimismiä! Vastahan se on nousemassa. Noustaan me mukana. Eihän tämä luonnonjuhla ihan jokapäiväistä ole karussa ja niin kauniissa maassamme

24.6. 2020

Tänä juhannuksena ei kaikki ole kohdillaan. Ensinnäkin sää on kohtuuttoman kaunis ja lämmin.  Toiseksi kuivuus ja kiellot estävät kokon polttamisen (ellei halua virkavallan luisevan kouran vierailua, mistä myös on kokemusta). Ja kolmanneksi juhannus on edelleen kalendaarisesti väärällä paikalla. Miksi joulu saa olla kohdillaan, mutta juhannus ei?

Kokko on aina  ollut juhannuksemme keskeinen kohotus, jonka merkitystä ei voi yliarvioida. Neljäkymmentä suvea olen sen rakentanut ja polttanut, oli sää mikä hyvänsä. Nyt on taivuttava vahvempien virkavoimien edessä. Makterna, murisi Strindberg.

Mutta näillä mennään ja sillä hyvä. Kaikki mahdollisuudet unelmanomaiseen juhlaan ovat silti edelleen olemassa. Kun vaan nyt saisi tästä kaiken irti!

Kuka haluaisi nyt hikoilla EU:n huippukokouksessa, käsi ylös! Keskustelemassa siitä, millä miljardimäärällä Eurooppaa nostetaan ylös kanveesista. Voisiko olla karmeampaa tapaa viettää juhannusta, jota tosin valtaosa maanosan asukkaista ei ylipäänsä vietäkään. Eikö vanha Pohjola pysty estämään juhannuksensa pilaamista kokouksella, joka hyvin voitaisiin pitää myöhemminkin. Ennen sentään suven kohokohta rauhoitettiin.

Täällä ollaan siis entiseen verrattuna pikkuhissuksiin. Valmiina törröttävä kokkoryökäle kierretään kaukaa. Naapurimmekin lupasi olla räjäyttelemättä uudenvuoden rakettejaan tänä juhannuksena. Poliisille ja palomiehille (=pelastajille) toivotamme sopuisan rauhaisaa juhannusjuhlaa.

Mutta savusaunan lämmittämistä ei vielä ole kielletty, ja pannaan Huvituksen jatkuvalämmitteinen tuleen saman tien.  Rouva apuvoimineen rakentelee muhkean lounaspöydän pihanurmikolle. Lähinnä Marjan perhettä kertyy pöydän ympärille, lapsillani on muita menoja. Kaihtavat koronaa, pelkäävät tartuttavansa meitä riskinalaisia. Uusi grilli on hankittu puhki kuluneen tilalle Huvituksen terassille. Sahtimiehemme toi kympin pänikän toissapäivänä ja samalla kaksi tuoretta Pomarkun kuhaa. Jollei näillä nyt pärjätä niin sitten ei millään.

Olen aamuvarhain toiminut huoltomiehenä ja tyhjentänyt makit kahdesta rantamökistä, jotta vieraat paremmin viihtyvät. Ja rakennustyömaakin on hiljentynyt kunnioittamaan kesän herkimpiä hetkiä. Kaikki kunnossa, luonto pidättelee henkeä. Kuinka sanoikaan Sillanpää, suven syvin kuvaaja: ”Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät.”

Toivotan kaikille näitäkin rivejä tankkaaville mitä sykähdyttävintä sydänsuven juhlaa!

19.6. 2020

Muistan kun luin vuokraemäntäni Daily Telegraphin etusivulta uutisen Olof Palmen murhasta. Olihan se jysäys ja iso uutinen Lontoossakin. Mrs Sorica oli siitä aivan ällikällä ja totesi, että Englannissa ei voisi koskaan tapahtua mitään sellaista. Ei ammuttu Margaret Thatcheriakaan, vaikka viha häntä kohtaa oli vielä vahvempaa kuin Palmea kohtaan tunnettu.

Minusta Stig Engström on ihan mahdollinen murhaaja, ainakin hyvä ehdokas. Mitään sitovia todisteita ei ole esitetty, mutta syyttäjä Peterssonin kertomus oli aika kiehtova. Uskon pikemmin yhden tärähtäneen tyypin impulsiiviseen tekoon kuin harkittuun salaliittoon. Miehen kohdalle vain sattui satumainen tilaisuus: siinä se paholainen nyt on ilman yhtään turvamiestä, ei muuta kuin pamautan. Oliko hän jo ennalta huomannut Palmen pariskunnan menevän leffateatteriin ja hakenut aseen työpaikaltaan?

Engströmin antama haastattelu Skydd & Säkerhet lehdelle, jota Hesarissa tänään referoidaan, vain lisää syyllisyyden mahdollisuutta. Rikoskirjallisuus tuntee tyyppejä, joille oma teko syöpyy niin veriin, että he eläytyvät siihen yhä uudelleen ja roikkuvat poliisin kintereillä. Väärät tunnustajat nousevat samasta psyykkisestä hetteiköstä. Myös klassikko – rikollinen palaa aina rikospaikalle – täyttyi tässä aivan alkuhetkistä saakka. Jos nyt oletamme, että Engström todella oli ampuja.

Ellei muuta, niin tutustuimmehan ainakin omalaatuiseen pakkomielteenomaiseen ihmistyyppiin. Niitä on elävässä elämässkin eikä vain dekkareissa ja psykologisissa tutkielmissa. Itse rikosta ei koskaan tulla sitovasti selvittämään. Poliisi tunaroi tutkinnan mahdollisuudet perusteellisesti jo alkumetreillä. Ihmeellistä vain on, että tämä Engström kekattiin näin myöhään, vaikka hän pyöri poliisin jaloissa. Sitten ryhdyttiin laittelemaan paloja kohdilleen häntä tukevan teorian vahvistamiseksi.

Asiaa ilmeisesti auttoi, että tutkimusryhmään tuli uusia vereksiä jäseniä. He aloittivat ikään kuin alusta ja puhtaalta pöydältä. Heidän menetelmänsä oli sama kuin H. Poirotilla: vaivataan harmaita aivosoluja, tehdään teesi ja päätellään. Tulos ei vain ole yhtä vakuuttava kuin Poirotilla. Pikkuseikkoja jäi puuttumaan: murha-ase, todisteet ja motiivi.

Olihan se suuri pettymys monille, mutta voin kuvitella tutkimusryhmän päätöksen perusteet: kun ei tästä nyt kerta kaikkiaan tule tämän kummempaa, niin kerrotaan nyt yksi teoria ja lopetetaan hela jävla forskning tähän paikkaan. Sapienti sat.

Kesä on nyt kunnolla avattu, koronaa kohta tuskin muistetaankaan. Urheilu pyörii ja muutama kesäteatterikin virkoaa. Kostautuuko hurjastelu? Helteet näyttävät vakiintuvan ja juhannusta kohti mennään taas uhkaavin kulovaroituksin?

Avasimme kohdaltamme suven ihanuudet Siurossa Knuutilan kartanon paviljongissa kuohuviiniä nauttien ja lintutorniin kiipeillen Sinan ja Mailan hilpeässä seurassa. Sitten perinteisesti Pihkatappiin saunomaan, nauttimaan mansikkakakkua ja paljuun loikomaan, uimaan vilpoisessa Kulovedessä. Jatkoa seurasi Snappertunassa Eija-Riitan viehättävässä kesätorpassa, saunaa sielläkin ja uintia merestä irtautuneessa järvessä. Retkeiltiin Boxin satamaan ja takaisin. Vähän vahinko että huippuhetket osuvat heti suven alkuun; voiko tästä enää parantaa? Yritetään kumminkin.

12.6. 2020

Kai Ekholmin kirja Jörn Donnerista kannattaa lukea nopeasti, sillä se on nopeakäänteinen reportaasi liikkuvasta aiheesta.  Vaikka aineiston keruu on ollut jo pitempään päällä, teksti näkyy syntyneen rakettivauhtia. Kaikkiaan hyvä ja näyttävä suoritus.

Ekholm on erinomainen määritelmien sorvaaja. Häneltä putoaa kylttejä joka tarpeeseen, hyvinkin iskeviä ja aihettaan kuvaavia.

”Donner luo alakulon ja kyllästymisen kirjallisuutta.”

”Donner on ollut 60-vuotisen henkilöoopperansa mestarillinen libretisti.”

”Mammutti jää puolivillaiseksi rabulismiksi ja muistelmanraakileeksi. Sellaisenakin se on mielenkiintoinen.”

Paradokseilla Donneria onkin paras kuvata, hänen elämänsä ja työnsä etsii edelleen sijaansa kuin se Satusedän uuni Päätalon teoksissa – jos nyt etsin oikein äärimmäisen vertauskuvan.

Ekholmin Jörnissä on fanikirjan aineksia, se on välillä langeta hagiografisen palvonnan puolelle, mutta pelastautuu muutamien kriittisten passusten ansiosta kuiville.. Tekijä on Donnerin lumoissa ilmiönä, mutta tutkii hänen teoksiaan, varsinkin romaaneitaan viileän analyyttisesti. Vahinko että hän jätti elokuvat tarkastelun ulkopuolelle. Toisaalta koko Donnerin elämä on kuin yhtä pitkää, vähän löysästi näyteltyä elokuvaa.

Kova työ ei aina tuo tulosta, ja todellinen mestariteos jäi Donnerilta syntymättä. Paljon briljanttia pintaa hän tuotti, ehdoton persoonallisuus hän oli meidän oloissamme. Mutta se maailmanmenestys jäi sittenkin Pohjoisrannan Balzacilta uupumaan. Mistä kiikasti, koska yritystä ei ainakaan puuttunut?

Eräs selitys vilahtaa Jukka Kemppisen siteeratussa haastattelussa: ”Donnerilla on sama ongelma kuin Paavo Haavikolla  proosassa ja myöhemmässä runoudessa: hän ei ole aidosti kiinnostunut ihmisistä eikä maailmasta muutenkaan.”

Donner oli kiinnostunut ihmisestä, jos hänellä oli asema ja kiinnostava tausta. Tavallista perusihmistä hän tuskin tunsikaan, vaikka poimi heitä dokumentteihinsa kiroilemaan. Maailmasta kumpikin edellä mainittu oli sentään kiinnostunut, siinä Kemppinen vähättelee heitä kohtuuttomasti.

Donnerista on niin paljon sanottu, että kovin uutta faktaa ei lohkea. Mutta kuten sanottu, säihkyviä määritelmiä ropisee. Ekholm ei kirjoita elämäkertaa eikä yritäkään tunkeutua syvemmälle Donnerin pinnan alle, mutta hyvin hän aiheen saartaa eri puolilta ja sijoittelee henkiseen ja aineellisenkin maastoon. Odottakoon D siinä uusia tulkintoja ja tutkimuksia. Mitä hän todella mietti yksin ollessaan?

Raimo Häyrisen kaksi kuolinilmoitusta eilen herättivät mielessäni eloon tutun tykittäjän, joka tullessaan vastaan Rööperin kaduilla aloitti ilman johdantoa säksättävän monologinsa ja kertoi joskus ihan kiintoisia juttuja muun muassa radion vanhasta urheilutoimituksesta. Ei synny enää yhtä kovia selostajia. Häyrisen verbaliikka oli luonnonihme.

Ja toinen tuttu, maanpuolustuskurssimme pääministeri Matti Vanhanen palaa lokoisalta puhemiehen tuolilta eturintamaan pelastamaan isänmaata vähän kuin Cincinnatus auran kurjesta. Hallituksen ja valtiovarainhoidon hartiat levenevät, entiset ministerit saavat keskelleen raskaan lastin kokemusta. Ottaako Matti ruorin haltuunsa? Naisviisikko särkyy, toivottavasti yhteisymmärrys kuitenkin syntyy, kun on tehtävä vaikeita päätöksiä. Niihin juuri tarvitaan Matin kokemusta.

Jari Tervo yritti pudottaa Vanhasen naurettavaksi Lahnaseksi taannoisessa heikossa romaanissaan. Kaupunginteatterin suuri näyttämö pani sekin parastaan rynkyttääkseen jo puhki pilkattua Mattia, puhumattakaan sitten Ylen surkuhupaisesta lautakasajupakasta.  Toisinaan käy näin, että hyökkäykset vain vahvistavat ja satiiri siivittää kohdetta. Entinen hiekkasäkki onkin kriisin jälkihoidoissa kohta hallituksen luottamuksen lujin ankkuri.

8.6. 2020

Käännetty posti tulee tänne maakylään hitaasti, sille ei voi mitään.

Niinpä sain vasta eilen käsiini Suomen Kuvalehden ja Kanavan, joissa kummassakin oli arvostelut Kansallisrunoilija-kirjastani. Muutamatkin lukijat olivat jo asiasta tiedottaneet. Kiva olisi itse yllättyä lehden äärellä, mutta hyvä näinkin.

Olin vilpittömästi ilahtunut Ville Niittysen arviosta Kuvalehden viime numerossa. Se oli sekä kriittinen että rehdisti kiittävä. On aina mieluisaa lukea todellisen asiantuntijan käsityksiä. Niittynen on itse väitellyt Runebergin suhteesta pietismiin, ja ehdin saada hänen tuloksiaan vähän mukaan omaan kirjaani. Uskon hyvin, että Runeberg lähti taistoon pietismiä vastaan aatteellisista ja henkilökohtaisista syistä (ahdasmielinen Stenbäck piti runouttakin tarpeettomana), mutta eiköhän Porvoon yksinäisellä välähtänyt jo silloin mielessä myös rehtorin vakanssia korkeampi saarnastuoli – ja sitten hän hakikin myöhemmin Kuopion piispaksi. Mutta näissä kirkollisissa kysymyksissä Niittynen on minua pätevämpi tutkija.

Hauska korjaus Niittysellä on se, että Runebergin veljet hukkuivat poikemmin viinaan kuin valtamereen. Pitäneekö paikkansa, mene tiedä. Joku lähde minullakin siinä on ollut. Varmaankin Jan Ehnvall Pietarsaaressa tuntee asian laidan. Kuvalehden toimitukselle joka tapauksessa kiitos, että käytti pätevää kriitikkoa ja antoi jutulle hyvin tilaa.

Aivan toisiin tunnelmiin tulin lukiessani uudesta Kanavasta Lea Toivolan juttua samasta kirjasta. Siitä paistoi päällimmäisenä pikkunäppärä ja pahanilkinen puutteiden ja virheiden etsintä. Niitäkin varmaan kirjassa on (muuan valistunut lukija on niitä osoittanut kirjeessään), mutta tässä Toivola vääristelee kirjassa esittämiäni tulkintoja ja saa sitten tilaisuuden ikään kuin kumota nämä kummalliset käsitykseni. Ehkä on syytä kirjoittaa vielä oikaisuja lehden keskusteluosastoon.

Sinänsä on hienoa, että kirjan käsittely saa tilaa johtavissa aikakauslehdissä. Kriittinen ravistelu on aina paikallaan, kunhan se perustuu edes osapuilleen oikeisiin havaintoihin kirjasta.

Kesä etenee huimaa vauhtia. Omenapuut puhkesivat kukkaan kolmessa päivässä, tuomi väistyy kohta kuohuvasta juhlinnastaan., En edelleenkään väsy ylistämästä maan ja luonnon kauneutta, vaikka paljon on pilattu. Ei tarvitse kuin vilkaista tulevan ohitustien suuntaan. Tai meidän pihan poikki nirhattuun viemärilinjaan. Mutta ei valitella, silmä etsii parasta ja löytääkin. Juuri nyt kuluviin päiviin tahtoisi tarrautua, näissä viihtyen viipyä.

Kotimaan matkailuohjelmassa oli eilen Alhonjärvi, joka tuntuu olevan pitkän männikkötaipaleen päässä, vaikka on samaa pitäjää. Hieno yksinäinen paikka ja punainen pirtti, missä pyöräilevä pariskunta Vuorinen viettää alkavaa sydänkesää. Nautimme terassilla viiniä ja piirakkaa. Kiva nähdä uusia paikkoja, sekä tämä lintujärvi (joka on kyllä Marjalle kovinkin tuttu) että Ritajärvi vetävät hyvin vertoja vaikka Garda-järvelle, missä tuli käydyksi pari vuosikymmentä sitten. Nyt on hyvä tarkentaa katse lähelle.

3.6. 2020

Olen aina ohittanut Hornion tienviitan Häijään tiellä miettien, että tuollakin pitäisi joskus käydä. Retkeilyalueelta se on vaikuttanut. Nyt sitä on pontevasti kunnostettu ja siitä on tullut Ritajärven luonnonsuojelualue. Heleänä helluntaiaamuna päätimme tehdä aikeesta totta. Kun lähdimme aikaisin, saimme vaeltaa jokseenkin rauhassa.

On se hieno paikka! Kiersimme pienemmän Valkjärven, maasto mitä kauneinta, ympärillä aarniometsää ja keskellä kimmeltävä kirkasvetinen järvi. Käki kukkui taukoamatta. Kierros on ehkä liiankin hyvin laitettu ja varustettu kulkusilloin pahimmissa paikoissa, niinpä siinä voi huoletta vaeltaa kuka hyvänsä. Mieliin painuva retki, joka kannattaa uusia eväiden kanssa. Siellä on taukopaikkoja ja muutama laavu, tosin puut lopussa.

Epäilemme että kunnostustöitä on tarmokkaaseen tapaansa johtanut Sastamalan maaseutupäällikkö Katariina Pylsy, naapurikylämme Kierikkalan kuulu valtiatar. Onnittelut ja kiitokset hänelle. Marja intoutui samana päivänä leipomaan raparperipiirakan Katariinan reseptin mukaan, ja todella herkullinen siitä tulikin.

Näin helluntai näytti parhaat puolensa, päivä paistoi ja lämpötila kohosi hellerajalle. Illemmalla kylvin viimeiset perunat ja sipulit ja kastelin maita. Merkillistä miten tänä keväänä puutarha on alkanut vetää puoleensa aivan toisin kuin aiemmin. Luontoakin katselen uusin silmin. Seuraan omenapuiden puhkeamista kukkaan tunti tunnilta. Miten meni se Bo Carpelanin runo, vapaasti suomentaen:

Puut, niiden kauneus, jonka näin. Jota en nähnyt kun olin nuori.

Ajatus ainakin oli tämä. Sitä analysoimmekin praktikumilla joskus yliopistoaikoinani, eivätkä opiskelijat aina ymmärtäneet, mitä siinä tahdottiin sanoa. Ymmärtävät myöhemmin.

Hautausmaallakin kävimme ja laittelimme haudat kuntoon, Elinan pikkusisko Hannelekin osui paikalle. Ihmettelimme uusia tiukkoja sääntöjä ja hoitamattomien hautojen liputuksia. Jos nahkuri on kuollut 1800-luvulla, turha on kovistella sukulaisia haudan hoidosta. Onko kukaan elossakaan? Mutta haudoilla on historiallinen sanomansa, ne kertovat kaukaisia viestejä. Ei niiden merkitys ole joistakin kukkasista kiinni. Seurakuntien ei pidä pikkumaisin syin luopua arvokkaasta kutsumustyöstä.

Parasta on kun on heili omasta takaa helluntaina ja muulloinkin. Näin olemme kahden selvinneet kohtuuttoman kevyesti ja suorastaan nauttien tästä koronan kovimmasta karanteenista, joka ei maalla tunnu juuri missään. Huomenna Suomi raottaa vähän lievettään ja päästää janoiset kansalaiset terasseille. Katsomme etäisyyden päästä, kuinka siinä rupeaa käymään.

Meidänkin terassi aukesi parvekkeella: kun tätä kirjoitan maanantaina ensimmäiset kahvit siellä juotiin ja aurinkovarjokin rullattiin auki. Kannoin sitten lukutuolin rakkaaseen vakipaikkaan omenapuun alle, vedin shortsit ja sandaalit jalkaan, olkihatun päähän, otin lasin kylmää valkoviiniä ja tartuin Kai Ekholmin kirjaan Jörnistä, jonka juuri hankin. Se on nyt sitä: SUVI on tullut.

1.6. 2020