Tunturissa ja myrskyn kourissa

Ensin tuli lievä shokki. Rukan juurelle on noussut pieni kaupunki sitten viimenäkemän. Siitä onkin aikaa. Kun kiersi tunturin itäpuoelle, näkymä alkoi rauhoittua. Mutta taajaan on sielläkin rakennettu. Tätä se on, paljon puhuttu Lapin matkailu. Luonto saa taipua, ihmisen mukavuus ja rahalliset houkutukset nousevat hallitsemaan karua Lapinmaata. Maksukyvyttömät älkööt vaivautuko.

Rukan huipulta löytyi rauhallinen Peak ja sieltä avautuvat näkymät, joissa ei ollut valittamista. Kolme päivää reippailin poluilla ja sateisen sunnuntain luin maisemaikkunan äärellä Väinö Linnan muistelmien toista vedosta, johon tein viimeisiä korjauksia. Antoisa hengähdys esitelmien välissä. Ruska näyttäytyi alkavana, lupaavan värikkäänä.

Laskeuduin tunturilta Kuusamon kirjastoon, minne kertyi puolisentoistakymmentä kuulijaa pohtimaan Runebergin ja Linnan kansallisia kuvauksia, niiden eroja ja  yhteyksiä. Kuulijain joukossa oli yllättäen ex-journalisti ja yrittäjä Päivi, johon tutustuin parikymmentä vuotta sitten Alexandriassa Waltari-symposiumissa. Näin kirjallisuus tuottaa globaaleja risteyskohtia. Palkitsin itseni Tropiikin kuohuissa sekä korkealla olutlasillisella.

Vielä laskettelin Ouluun, ja silläkin matkalla koin yllätyksen. Poiketkaa ihmeessä Taivalkoskelle – paitsi Päätalon syntymäkotiin Kallioniemeen – ennen kaikkea myös kirkonkylään Jalavan kauppaan! Ällistyttävä elämys. En ole moista kauppaa nähnyt. Sukellus  jonnekin 1920-luvulle. Mikä valikoima nostalgista kamaa ja kapustaa, kirjaa ja jatsaria – sekä aitoa ajatonta kahvilatunnelmaa.

Koko automatkan satoi ja Oulussa puhkesi oikea myrsky. Pelastauduin Oulu-opistoon, jonka luentosaliin oli saapunut kuusi (6) urhoollista kuulemaan tarinoitani Ilmari Iki-Kiannosta. Historiaseuran tilaisuus peruuntui keväältä tähän kohtaan. Soitin matkalla Raija-Liisalle, joka uhkasi jäädä ensimmäisen kerran aikuisikäisenä talvehtimaani saunamökkiinsä Turjanlinnan maisemiin. Sisukas tytär on Ikillä. Minä yritin kehiä Kiannon monihaaraisesta urasta ja tuotannosta juonteita, jotka ovat jääneet historiaan ja avanneet uusia uria yhteiskunnassa. Niitähän löytyi: siviilivihkimys, tolstoilainen kirkonvastaisuus, kurjaliston kuvaus, boheemikirjailijan mallin repalainen pystytys, pohjaton naistenmiehisyys ja niin edelleen. Näistä riitti keskustelua myrskyn mylviessä vahvojen kiviseinien takana.

Vielä jaksoimme raahautua Joakim Tervosen kanssa läpi tuulen ja tuiskun lämpöiseen krouviin vodkashotin, porokeiton ja punaviinin äärelle. Varusteeni ja sisuskaluni kuivattelin hotelli Arinan saunassa. Seuraavana päivänä sää alkoikin selkeytyä rantatiellä Oulusta Hämeenkyröön, missä puhkesi uusi puhuri. Harvoin on vanha kunnon Villa Viehätys tuntunut niin rakkaalta ja turvalliselta kuin eilisiltana.

Täällä sitä ollaan ja katsellaan aamulla taas Jälkiviisaita, missä Kreeta Karvala imitoi hauskasti ministerien kyselevää turvautumista Matti Vanhasen korkeaan auktoriteettiin, että kuinka hiton monta miljardia me taas otettiinkaan velkaa. Missä se miljardisäkki onkaan, josta näitä kauhotaan? Ville Blåfield nojautui kuten ennenkin fiiliksiin ja vaistomaisiin tuntemuksiinsa pikemmin kuin asioiden analysointiin. Näinkin selviää kuppi kädessä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Ja nyt puhuvat kulttuuriykköset iltapäivän ratoksi radiossa Kansallisteatterin transseksuaalisista sekoiluista ja taiteen ja urheilun poliittisuudesta. Ymmärrän joten kuten representaation ja toiseuden, mutta en oikein tansnaiseudun hengenvaarallisuutta, johon tuolla keskustelussa Annu Kemppainen kovasti vetosi. Kuultiinhan myös ihan järkeviä ihmettelyjä valituista polttavista aiheista.

Näin kun on laskeutunut vilpoisen avarasta Lapinmaasta tänne etelän median kiehumapisteiden äärelle, aiheet tuntuvat aika mariginaalisilta ja niiden nostattamat kohut jokseenkin kohtuutomilta.

Kielenkäytöstä: ministeri Lintilä käytti aamulla kolmasti muotoa ”me pyrimme tehdä” pro tekemään jotakin. Onko Kielitoimisto virallistanut tämän ja miksi? Jotta muuttajat oppisivat helpommin tämän mutkallisen kielen? Samalla se köyhtyy ja outoutuu näin kantasuomalaisen korvissa. Kenen luvalla kieltä on menty muuttamaan?

18.9. 2020

 

Jyväskylässä ja Kemijärvellä

Lähdin kotimaan kierrokselle pitkän hiljaiselon jälkeen. Ensimmäinen kohde oli Jyväskylä.

Vavahdan tutunomaisesti aina kun lähestyn Alvar Aallon suunnittelemaa punatiilistä campusta. Täällä aloittelin akateemista taivalta kesällä 1963. Suoritin kesäyliopistossa englannin pro exercition. Vielä innoittavampaa oli seurailla varhaista Jyväskylän Kesää kaikenlaisine konsertteineen, paneeleineen ja tapahtumineen. Nyt nousin samaan juhlasaliin, missä monesti istuin katsomossa. Rehtori Leena otti rohkaisevasti vastaan. Tämä oli Ikääntyvien yliopiston syyskauden avaus.

Luennoin Aila Meriluodon runoudesta – salissa viisi henkeä. Hekin siellä tehtäviensä puolesta. Tilanne ei nyt ollut näin vakava. Luento striimattiin 270 kuulijalle, joten yleisöäkin toivon mukaan oli. Silti oli totta puhuen vähän outoa puhua kumistella tyhjille tuoliriveille. Yksinäisen kameran silmä tarkkaili takarivistä puhujaa, Ensimmäinen kokemus laatuaan.

Ajellessani Hämeenkyröstä Jyväskylään kuuntelin vireeseen päästäkseni Elina Strömin lukemaa äänikirjaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Mainio kokemus, en ole sitä ennen kuullutkaan. Hyvä lukija herättää tekstin eloon. Suorastaan hämmästyin, kuinka elävältä kirjan kerronta kuulosti. Siitä oli helppo jatkaa katederilla luennointia.

Jyväskylästä jatkoin oikopäätä Paltamoon asti. Hämärtyi ja satoi. Ehdin yhdeksäksi toiseen tuttuun paikkaan, Katinkultaan. Väistelin kainuulaista koronaa ja nukuin puolityhjässä kylpylässä. Ei tehnyt mieli altaaseen enkä olisi ehtinytkään. Jatkoin aamulla sateessa kohti pohjoista.

Kirjailija Sari Pöyliön ajatus oli, että tulisin Kemijärven kirjastoon puhumaan kirjoistani.  Hyvin ehdin iltapäivällä majoittua Mestari Kievariin ja tavata pikaisesti lounaalla Sarin.  Hän kävi Hämeenkyrössä juttumatkalla joskus anno dazumal. Silloin puhuttiin Myllykolun Kesäteatterista. Nyt oli kirjastossa aiheena Runeberg ja Väinö Linna. Vähän myös pian ilmestyvästä karanteenikauden päiväkirjastani kerroin.

Täällä oli elävää yleisöä päälle 30, mikä oli kuulemma paikallinen ennätys. Juttu meni hyvin, innostuin suorastaan. Tapasin tuttuja ja lukijoitani, varsinkin Tuula Narkilahden. Paikalla oli paljon kirjoittajia, toivoivat koulutuksellista otetta. En tiedä onnistuinko siinä. Sarin ja koiransa Topin kanssa jatkoimme iltateellä pohdiskelua. He tuntuivat tyytyväisiltä tilaisuuteen. Sarilta ilmestyy vuoden vaihteessa kolmas teos, romaani. Huomasimme että Kemijärveltä ei ole helppo saada taksia iltamyöhällä, viimein onnistui. Vain yksi auto päivystää laajaa aluetta.

Perjantaiksi järjestivät yllätysohjelmaa. Pääsin veneretkelle Kemijärven selälle. Tänne ajellessani olin jo ihaillut avautuvia vaaramaisemia ja väljiä vesistöjä Kuusamon vaiheilla ja sitä ylempänä. Nyt vasta maisemat avautuivat! Oli huikaisevaa istuskella takakannella ja antaa näkymien vilistää. Mikko ohjasi venettään, Pentti ja Elli avustivat ja Tuula piti vilkkaimmin huolta seurustelusta. Hänen ovat kuvatkin. Kaikki ovat aktiivisia kirjoittajia, perustaneet yhdistyksenkin, Tuula Luiro on aktiivinen sihteeri (kuvassa).

Ihastelimme varsinkin pitkiä puhtaita hiekkarantoja, joita ihmeen kaupalla ei ole vielä asutettu eikä edes valjastettu matkailuun. Lapin Riviera! Rantauduimme saareen, missä oli vanha tukkikämppä, nyt osuuskunnan virkistyskäytössä. Isäntäni ja emäntäni loihtivat valtaisan lounaan kylmälaukuista, tuli viritettiin takkaan, makkaraa paistettiin ja meillähän oli kovasti mukavaa ja tunnelmallista. Olin arvioinut retken pituudeksi pari tuntia, se kesti lähdöstä paluuseen seitsemän tuntia. Suurkiitos järjestäjille elämyksestä! Sauna maittoi Kievarin kämpillä.

Nautin vielä poronkäristystä ja paikallisen panimon olutta ravintolassa ja poikkesin baariin, missä jouduin osalliseksi pubivisaan! Yksinäinen kilpailija tarvitsi kaverin. Panimme parastamme, mutta hävisimme erän Kari Väänäsen joukkueelle 6-7. Se voittaa kuulemma aina. Kari kävi murisemassa siitä, että tv-sarja Taivaan tulet on lopetettu. Hyvä sarja se olikin ja ansaitsisi jatkoa. Täällä Kari edelleen päivystää ja kerää aineistoa. Pankaa siellä tv-kakkosessa tuulemaan!

Näin päättyi kiertueeni ensimmäinen osa. Lauantaiaamuna suuntasin kohti Rukatunturia. Saas nähdä, mitä siellä tapahtuu.

12.9. 2020

 

Selittämätöntä ja selkeytyvää


Kulttuuriykkösessä keskusteltiin perjantaina uskonnon merkityksestä Ylen ohjelmissa. Kari Enqvist vetreänä ateistina kummeksui radion hartausohjelmia. Pitääkö valtion kustantaa oopiumia kansalle? (Lupamaksujahan me kaikki maksamme.)

Aika hyvin siellä Jouni Kemppainen puolusti uskovaisen kansanosan oikeutta kuunnella heille läheistä ohjelmaa. Tietysti puhe luiskahti saman tien muiden uskontokuntien oikeuksiin. Kiintoisa oli kuultu tutkimus siitä, että eri uskontokunnille suunnattua ohjelmatarjontaa vaativat kiihkeimmin suomalaiset (edistykselliset) tahot, evät niinkään asianosaiset eli eri uskontokuntien edustajat. Täällä ollaan usein paavillisempia kuin paavi itse.

Enqvistin eräs peruste oli se, että uskonto ei ole totta, ei pidä paikkaansa, perustuu uskoon, kuvitelmiin ja tunteisiin. Sillä ei ole mitään tiedollista perustaa. Mutta  eikö kaikki taidekin kuulu samaan kategoriaan. Onko sinfoniakonsertilla erityistä tiedollista perustaa? Entä fantasiaan pohjaava kaunokirjallisuus? Ei niissäkään paljon ole faktapohjaista valistusta.

Halki vuosituhansien kansojen kulttuurit ovat levänneet kolmijaon varassa: tiede, taide ja uskonto. Tuskin mikään kansa on luopumassa yhdestäkään näistä. Neuvostoliitto yritti, eikä siinä hyvin käynyt. Uskonnon asema kansan keskuudessa painui väliaikaiseen piiloon ja vahvistui taas myöhemmin. Paavi Johannes Paavali II muutti uskonnon voimalla itäblokkia enemmän kuin saatiin aikaan ”tiedollisella” informaatiolla eli pelkällä politiikalla.

Tuskin edes terävä kosmologi Kari Enqvist kykenee murtamaan uskonnon asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. Avarampaa tiedepohjaista asennetta osoitti Antti Eskola, joka ryhtyi eläkeläisenä tosissaan tutkimaan uskontoa, sen olemusta ja käytäntöjä ikään kuin sosiologisesti. Eskola tuli siihen yksinkertaiseen tulokseen, että ”jotakin muutakin on” – kuin siis tämä reaaliolevaisuus.

Nyt sunnuntaiaamuna naisväen nukkuessa kuuntelin luokkatoverini Jorma Kaimion ja vaimonsa Maaritin mietteitä Rantasalmen komeasta pappilasta. Etruskien papyrukset ja antiikin rakennukset ovat luupin alla Savon syvässä tutkimusrauhassa. Musiikkihuoneessa kuunnellaan taivaallista musiikkia ja muutenkin eletään kuin paratiisin porteilla. Jotkut kykenevät järjestämään elämänsä näinkin täydellisesti. Jormassa oli jo Norssin aikoina epäilyttävän nerokkaita piirteitä. Kadehdin erityisesti hänen repertoaariaan italiankielisistä kapakkalauluista, joilla hän on ällistyttänyt italialaista kustannusmaailmaa. En muistele pahalla edes pappilan yläkerrassa Marjan kanssa häviämäämme biljardiottelua. Kaimiot todistavat ihan maalliselta perustalta, että jotakin muutakin on.

Marjan ranskanopettaja, Längelmäen Tunkelon tilan emäntä ilahdutti meitä hersyvillä tarinoillaan kulttuurielämän ja politiikan laitamilta ja vähän keskeltäkin. Savusaunoimme ja uimme vielä kerran ja seurasimme, kuinka Saarikko valtasi puheenjohtajan paalun Kepussa. Hyviä puhujia kumpikin, niin huippukoulutettu Katri kuin sädehtiväinen Annika. Pian nähdään alkaako suunta kääntyä. Sateenkaari ainakin lupasi eheytyvää tulevaisuutta, todisteena yllä oleva laituritunnelma.

Suomi-Ruotsi ottelun toinen päivä oli lattea ohjelmansa ja erityisesti tv-toteutuksensa osalta. Miksi ihmeessä tätä pitkitetään naisten ja miesten kolmiotteluilla, jotka eivät edes kuulu maaottelun ohjelmaan? Kun Ruuskanen heitti keihästä, näytettiin naisten kolmiottelun juoksua kahteen kertaan! Mitä miettinee Matti Yrjölä mörssäreitten nukykunnosta. Naisten kiekossa Kämäräisen hyvästijättö kannatusjoukkoineen liikutti. Suomalaisten kymppitonni oli kauheaa katseltavaa. Pikajuoksijat sen sijaan ilahduttivat. Maaottelun kuuluu päättyä pitkiin viesteihin, sen vaatii draaman kaari. Venytetyn ja kömpelön rakenteen kruunasi Suomen häviö molemmilla sukupuolilla.

Työt tehty, kahdet vedokset luettu tällä viikolla. Siinä oli kesän päätös,kun vielä Sarvessa kävimme lahjakortilla päivällisellä. Mainio ruokapaikka pitää pintansa. Nyt alkavat tähdet tanssia alakerrassa, varmin merkki syyssesongin alkamisesta. Siispä ajamme huomenna Helsinkiin, mutta minä palaan ja lähden kirjalliselle kiertueelle, siitä toivon mukaan tuonnempana.

6.9. 2020