Maalari ja professori viimeisellä portilla

 

 

 

 

 

Lyhyt mutta tukeva kulttuuritankkaus Helsingissä. Näillä selviää taas, kun maalle palataan. Katsoimme Vilho Lammen retronäyttelyn HAMissa ja minä yksin kauan havittelemani elokuvan Näkemiin professori.

Oikeastaan piti mennä Aleksanterin teatteriin ihmettelemään Kari Tikan oopperaa, johon alakerran naapuri Aku Ahjolinna on tehnyt liikunnan ja tanssit. Mutta Marja on nyt syystäkin äärivarovainen ja muisti teatterin ahtaat käytävät ja tuolirivit, joten oli pidättäydyttävä. Lehdistä luemme, että ooppera oli tuskainen (HS) ja hämmentävä (Hbl), hyvinkin maailmaa syleilevä rakkauden ylistys kaikesta päättäen, ja Aku vaeltaa siellä Viisauden ja lempeyden ruumiillistumana mukana näyttämöllä. Sinne se nyt kuitenkin jäi, menee vielä viikonloppuna.

Maskit tiukasti kasvoilla kuljimme taidemuseossa ja katselimme Vilho Lammen jykeväviivaisia maalauksia Limingan niityiltä ja Pariisistakin, omakuvia ja jäykän umpimielisiä ihmishahmoja. Vahvaa viivaa, synkkiä jokimaisemia, jotensakin kuollutta mutta päälle käyvää elämänkuvaa – tuli helpotus siitä, ettei tarvitse noilla lakeuksilla vaeltaa. Todella suomalaista sielunmaisemaa ekspressiivisesti esitettynä.. Onneksi ehdittiin nähdä tämä ennen kuin näyttely viikon päästä sulkeutuu.

Paavo Rintala on kirjoittanut Lammesta romaanin Jumala on kauneus, ja Kemin teatterissakin sitä on esitetty. Tarkistettava onko se kirjavarastoni uumenissa. Lampi hyppäsi rautatiesillalta koskeen 38-vuotiaana. Hänen oikeistolaisesta radikalismistaan ja Lapuan liikkeen kannatuksestaan näyttelyn tekstit eivät kerro. Ehkä liiaksi raskauttavia asioita, kun muutenkin selkäpiitä karmii. Kevennyksenä sentään se Onnenpoika-sonnin inspiroima valoisa asetelma.

Kuoleman teema jatkui elokuvissa, jonne uskalsin pujahtaa ensimmäisen kerran sitten viime maaliskuun. Kinopalatsissa aika väljää, mutta Näkemiin professori oli ihme kyllä kerännyt täyden katsomon joka toiseen penkkiin. Istuin äärilaidalla, vieressä kaksi tyhjää tuolia, tuntui turvalliselta.

Johtuiko siitä, että oli niin pitkä tauko, mutta elokuva palkitsi nyt miltei ruhtinaallisesti. Olisin halunnut olla juuri tuollainen kirjallisuuden professori kuin tuo Richard Brown, jota Johnny Depp näyttelee suurenmoisesti. Tosin hänen hurjuutensa taustalla on syöpä ja kuolemantuomio, lopun odotus. Hän hellittää kaikista normeista ja käytöstavoista, myös opetuksen rutiineista ja heittäytyy tunteittensa ja oikkujensa valtaan. Ihmeellisen vapauttava kuvaus ihmisen muutoksesta ja pohjamudista, jotka ryöppyävät estottomasti esiin. Miten olinkaan minä säyseä ja sovinnainen professori, tuollaista ei tosiaankaan ollut Tampereen yliopistossa! Ja silti sain joltakin opiskelijaryhmältä syytteitä ahdistelusta, aivan absurdia. Voi tapojen erilaisuutta ja kulttuurien kaukaisuutta!

Wayne Robertsin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa on myös hairahduksia ja tarpeettoman tökeröitä kohtauksia, mutta lopun komea finaali hyvittää kaiken: professori Richardin suuri puhe tiedekunnan lopettajaisissa, jolloin hän särkee lopullisesti tabut ja puhuu suunsa puhtaaksi. Elokuva syvenee liikuttavissa jäähyväiskohtauksissa piikikkään ja uskottoman vaimon sekä lesboksi tunnustautuneen tyttären kanssa. Nielin kyyneleitä, hyvä kun siihen vielä kykenen.

Tällaista oli pääkaupungissa tällä kertaa. Nyt suuntaamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi takaisin maalle ja huristamme pian Nurmijärven laajojen salojen halki, jotka on parturoitu kolmostien ja kuljetusliikkeiden tarpeisiin miltei tykkänään. Kivi olisi kauhuissaan maisemansa raiskauksesta. Jospa kuuntelisimme äänikirjana Seitsemää veljestä, se on ehtymätön aartehisto. Juuri päivittelimme Markku Envallin kanssa Kaivarin kävelyllä, miten on mahdollista, että ensimmäinen suomenkielinen romaani on edelleenkin paras. Sen kieli ei lakkaa koskaan tehoamasta. Eläköön Aleksis, kovan onnen kirjailija, jota kukaan ei päihitä!

10.10. 2020

PS Radiossa kertoili äsken Lilli Earl, suuren Suomalaisen suvun edustaja. Kuutta kuvaa esitteli hauskasti ja tilitti suorapuheisesti Jouko Turkan idioottimaisia opetusmenetelmiä. Muisti myös mainita, kuinka hyviä näyttelijöitä tuli sitten Turkan koulusta, jonka hän itse jätti kesken. Tämäkin sinänsä absurdi radio-ohjelmaidea nousee joskus siivilleen.