Siivotut teokset

Kaikkihan iloitsemme Juho Kuosmasen elokuvan Hytti nro 6 menestyksestä Cannesissa. Itse elokuvaa pääsemme kommentoimaan vasta syksymmällä. Varmaankin se ansaitsee palkintonsa. Samalla yksi seikka askarruttaa.

Luin aikanaan ja kertasin vähän Rosa Liksomin alkuteosta, (2011) joka on muun ohessa raadollinen kuvaus Neuvostoliiton loppuaikojen rappiosta.  Tarkoilla yksityiskohdilla Liksom tallentaa rempalleen jätetyn yhteiskunnan kuvia Siperian radan varresta. Myös elollistetut luonnonkuvat tiheästi toistettuina, piirtyvät tehokkaina lukijan silmiin.

Pääpari on epäsuhta asetelma, nuori tyttö kontra vanhempi mies. Venäjällähän ei sukupuolia junissa erotella hyttejä määrättäessä. Mies on karkea korsto, elämää kokenut ja vodkaa ikänsä juonut iskurityöläinen, ilmeisen hyvin aidosti kuvattu machohenkinen venäläissika. Hänen naiskäsityksensä on perinteisen alistava, väkivaltainen ja toista sukupuolta voimaperäisesti halveksiva. Hänen juttunsa ovat karmeita, ja tuntuu kuin Liksom olisi suorastaan nautiskellut laatiessaan tällaista mustanpuhuvaa äijänkörilästä romaaninsa toiseksi päähenkilökseen. Hänen hyttitoverinsa, nuori suomalainen tyttö, on väistelevää, muistelevaa ja hiljaista sorttia.

No nyt olemme lukeneet, että romaanista tehdyssä elokuvassa esiintyykin aivan toisentyyppinen mieshenkilö, nuorempi ja sympaattisempi matkatoveri, joka ei kaiketi latele kirjassa esiintyviä karkeuksia. Näyttää siltä, että me too –kampanjan vaikutuksesta korrektivoitunut ilmapiiri on vaatinut muuttamaan tyyppiä. Elokuva ei voisi rankaisematta esittää edes sanallisena niin härskiä naisvihaa mitä romaani sisältää. Elokuvantekijöiden mukaan se olisi katsojille liian ahdistavaa.

Mieshän ei kuitenkaan romaanissa ahdistelee tyttöä muuten kuin puheillaan. Joitain uhkauksia esiintyy. Matkakumppanit tulevat lopulta aika hyvin toimeen. Tietty jännite vallitsee heidän välillään kyllä koko pitkällisen matkan ajan. Se pitää romaanin kerrontaa hyvässä vedossa. Onkin hauska aikanaan nähdä, millainen jännite elokuvaan on luotu aivan toisentyyppisen mieshenkilön avulla. Ettei vain sovinnaisen romanttinen? Luultavasti ainakin helpommin sulava kuin alkuteoksessa. Nyky-yleisöä ei pidä säikytellä liian raavailla mieskuvatuksilla. Kun Rosakin on ilmeisesti kirjansa muuttelun hyväksynyt, siihen ei ole nokan koputtamista. Lopputuloksena kaunis palkinto.

Mutta yleisemmin tämä vanhojen teosten siistimisintoilu vähän mietityttää. Mihin se voi johtaa? Klassikkoja pyritään nyt ajankohtaistaman trendikkäillä muutoksilla. Rasismia ja väkivaltaa on karsittava niihin haksahtaneiden kirjailijoiden teoksista. Anu Hälvä ohjaa kesäteatterissa Tatu Pekkarisen Kaunista Veeraa ja kertoo leikanneeksi riuskasti romaneihin kohdistuvia letkauksia. Ville Salmisen vanhassa elokuvassa (1950) ne saivat vapaasti rehottaa.

Kävin täällä Myllykolussa katsomassa nuorten tekemää sovitusta Anna-Leena Härkösen romaanista Häräntappoase (1984). Siihen oli puolestaan lisätty ajankohtaisia huolen aiheita ilmastonmuutoksesta ynnä muusta mitä ei tietenkään ole romaanissa. Kun esityksen ajankuva toisaalta tavoitteli 80-lukua, pieni ristiriita siinä repsotti. Ehkä Härkönen on hyväksynyt hyvää tarkoittavat trendikkäät lisäykset.

Ainahan vanhoja klassikoita on käsitelty vapaasti milloin mistäkin syystä. Viimeksi Aku Louhimiehen kolmas Tuntematon sotilas sai lisäkohtauksia kotirintamalta, joita Väinö Linna ei kirjoittanut. Pyynikin Tohvelisankarin rouvassa on pitkä lisänäytös, joka putoaa Maria Jotunin tyylistä. Tekijät tahtovat näin tehdä oman näköisiään tulkintoja alkuperäisten kirjailijoiden intentioista piittaamatta. Tehkööt vapaasti puolestani, elleivät kirjailijat tai heidän edustajansa nouse puolustamaan tekijänoikeuksiaan. On niitäkin mittelöitä nähty.

Asia muuttuu hiukan kyseenalaisemmaksi, jos tämän päivän kiristyneet moraaliset vaatimukset muuttavat vanhojen teosten sisältöä tai henkilöitä toisenlaisiksi tai suorastaan päinvastaisiksi kuin alkuperäisissä luomuksissa. Kuka lähtisi muuttamaan Shakespearen Jagoa sympaattiseksi veijariksi tai Kuningas Learia rakastavaksi isäpapaksi? Jotunin Huojuvan talon aviopari on jo kertaalleen Tampereella käännetty sukupuoliselta strategialla päinvastaiseksi kuin alkuteoksessa. Tällaista harrastetaan jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin. Mihin vielä ehditään?

Voisiko Sinuhe egyptiläisen Neferneferneferiä muunnella kivan lempeäksi kurtisaaniksi? Mika Waltarin naiskuvassa olisi paljonkin muutettavaa, jos ärhäkkä feministinen ohjaaja hänen teoksiinsa tarttuu. Voisiko koleerinen komisario Palmu olla tämän ajan tulkinnoissa ihan toisenlainen leppoisa poliisimies? Ehkä siitä saamme viitteitä viimeisen ja toistaiseksi toteuttamatta jääneen Palmun tulkinnoista Tampereen Komediateaterissa ja sitten Renny Harlinin elokuvassa. Hei Mika, pysy vaan tyynenä, älä suotta pyöri siellä haudassasi. Parhaat henkilöhahmot ovat sellaisia, että ne hyvin kestävät kovakouraistakin käsittelyä. Voivat parhaassa tapauksessa sellaisesta suorastan virkistyä.

24.7. 2021

 

Muhkea eepos jatkuu

Yksi kirja on vienyt enemmän aikaa kuin muistini mukaan monikaan muu. Johtuu siitä, että se kattaa yli 900 suurikokoista sivua ja on lastattu täyteen historiallista tietoa ja omalaatuisia ihmiskohtaloita. Sitä ei oikein voi harpaten lukea eikä suuria annoksia kerralla. Se on tietysti Ali Sadik-Oglin tataarieepoksen toinen osa, Rahim – persialainen. 

Ensimmäisen osan lopulla Nizam oli töissä Bakun öljykentillä, mutta joutui äkkiä pakenemaan ja muuttamaan identiteettiään. Alun alkaen hän on pakomatkalla kotikaupungistaan Kazanista. Hänen ihmeellisiä seikkailujaan kuvaa eepoksen ensimmäinen osa Nizam – tataari. Molempien osien alaotsikko on ”Pitkä matka Suomeen”. Toisen osan lopulla Nizamista Rahimiksi muuttunut sankari on jo Suomen puolella, vanhan rajan tuntumassa Perkjärvellä.

Elämäkertaromaanissa (kuten tekijä sen määrittelee) eletään 1900-luvun alun melskeisiä vuosia. Rahim päätyy ensin Bakusta Krimille, missä toimii hevoskuskina. Lukija saa tutustua Krimiin historiaan ja Jaltan elämänmenoon aikana, jolloin se oli tukevasti tsaarin Venäjän hallinnassa. Sankarillinen sattumus johdattaa Rahimin sitten Pietariin, missä hän toimii edelleen hevosmiehenä liha-alan suurliikemiehen alaisuudessa. Jälleen mies kunnostautuu ja ponnahtaa ratsastuskilpailujen tähtijockeyksi. Häntä auttavat varhain lapsuudessa saadut kokemukset hevosten parissa, joita hänen isänsä jalosti ja myi.

Rahimin nousujohteisen karrieerin rinnalla Sadik-Ogli kuvaa kuohuvan ajan tapahtumia, jotka tiivistyvät Pietarin levottomuuksissa. Suurlakko, Japanin sota ja vallankumouksen enteet kuvataan ikään kuin kadun tasolta, valppaan sivustakatsojan silmin. Rahim on todistaja, joka joutuu tahtomattaan keskelle tapahtumien pyörrettä. Samaa tekniikkaa käytti Mika Waltari aikanaan jo Sinuhe egyptiläisessä. Sadik-Ogli on raskassoutuisempi ja perusteellisempi kertoja, hän opastaa lukijaa kädestä pitäen, selittää ja esitelmöi. hänen tyylikeinojaan ovat toistot, tähdennykset ja lopulta jyrisevä paatos. Tolstoin myöhäinen oppilas, voisi sanoa.

Vielä lähemmin tulee välillä mieleen Solzhenitsyn. Sadik-Oglilla on sama intohimoinen kutsumus todistaa historian kulusta ja sorretun kansan kärsimyksistä omasta tai oikeastaan isänsä näkökulmasta, sillä tämä on selvästi Rahimin esikuva. Tosin tataarit ovat tässä osassa vain taustalla, sillä päähenkilön on henkensä pitimiksi salattava oikea kansalaisuutensa. Paljastuminen on toisinaan täpärällä, mutta kaikista koettelemuksista selvitään.

Romaanin toisen osan loppu on yhdellä sanalla sanoen hurja. Rahim pääsee upporikkaan ruhtinas Saltykoffin palvelukseen Perkjärvellä toimivaan saha- ja maatalousalan tehdaslaitokseen. Mennään maailmansodan läpi Venäjän vallankumoukseen ja Suomen sisällissotaan.  Erityistä tässä on se, että näitä kuvataan  kerrankin rikkaimman artistokratian mielenmaiseman lävitse. Ruhtinas saa paljon sananvaltaa, ja hän vuodattaa alaiselleen Rahimille koko tuskansa, pelkonsa ja raivonsa vallankaappaukseen ryhtyviä bolshevikkeja kohtaan.

En muista lukeneeni mistään näin jylisevää tuomiosaarnaa yhdestä historian suuresta onnettomuudesta. Vladimir Leninistä piirtyy kuva, joka hakee vertaistaan kirjallisuudessa. Niin voimakkain sanoin tekijä panee ruhtinaansa purkamaan tunteitaan, sättimään ja pilkkamaan kumouksen johtajaa, että lukijaakin alkaa puistattaa. Kuvaus missä Rahim näkee Leninin kelmeänä, kieron ja roistomaisen näköisenä ja kaikin tavoin vastenmielisenä ilmestyskirjan petona junan sillalla tämän palatessa piilomatkoiltaan Pietariin, on veistoksllisen pysäyttävä. Näin vihantäyteisesti en muista historian hahmoa missään kuvatun. Ruhtinas Saltykoff ei väsy moittimasta Rahimia siitä, että tämä ei ampunut Leininiä, kun kerran pääsi niin lähelle. Mistä kaikesta olisikaan säästytty!

Bolshevikkien hirmuteot toistetaan monta kertaa, ja ihmeen kaupalla ruhtinas itse on hengissä vielä romaanin loppusivuilla. Tosin hän on kauan myynyt omaisuuttaan ja valmistellut huolellista pakomatkaa läntiseen Eurooppaan. Samalla Rahim menettää hyvän asemansa Savikon tehdaslaitoksessa. Hän on ruhtinaan suosikki ja uskottu, sitä kautta hän pysyy selvillä tapahtumien käänteistä, sillä ruhtinaalla on parhaat tietolähteet. Ne ovat peräisin tsaarin armeijan vanhoilta upseereilta, mukana myös Carl Enckell ja kenraali Wilkman (Wilkama). Hetken helpotusta ruhtinaan ja Rahimin pelkoihin tuo valkoisten voitto Suomen sisällissodassa. Se on harvoja valonpilkaduksia tässä syöverissä: vapaa elämä Suomen puolella alkaa näyttää mahdolliselta.

´Mutta ruhtinas ei hellitä, hän ei voi jäädä Suomeen, koska porvarillista maata vainoavat edelleen pelottavat viholliset, ennen kaikkea bolshevistinen Venäjä ja Suomen oma Sosialidemokraattinen Puolue, jonka epäisänmaallista ja kaksinaamaista politiikkaa itsenäistymisen alussa kirjassa ei väsytä sättimästä. Romaani huipentuu ruhtinaan suuriin syntymäpäiväjuhliin, joissa hän puhuu suunsa  puhtaaksi ja antaa kuulua, ketkä ovat koko mielettömän tragedian pääsyylliset.

Jääkö kumpikaan herroista lopultakaan Suomeen, jätetään kirjassa auki. Mustalaisnaisen ennustus ja ”härkätaistelijan” eli uuden itsenäisen tytön Ninan ilmaantuminen lupaavat uusia käänteitä. Loppu katkeaa taitavasti niin kesken, että on vain odoteltava kärsivällisesti kolmatta osaa. Tämä kuten edellinenkin osa on rikkaasti kuvitettu ja erittäin huolellisesti toimitettu. Kieli on pitkäpoljentoista, sanonta ytimekästä.

Kuten alaotsikko lupaa, Suomeenhan tässä ollaan kaiken aikaa matkalla. Varmaan se toteutuu päähenkilön kohdalla. Tiedän sen siitäkin, että tapasin kirjan tekijän, kiharatukkaisen tataaripoika Alin, vuonna 1952 Katajanokan kansakoulun toisella luokalla. Meistä tuli kavereita ja haaveilimme jo silloin kirjailijan urasta, niin ainakin Ali muistaa. Hän on nyt komeasti toteuttamassa omaa kutsumustaan. Minulla on semmoinen kutina, että tämä merkillisen järisyttävä, kaikki estetiikan rakenteelliset säännöt hylkäävä, sumeilemattoman yksitoikkoisella voimalla jyräävä elämäkertaromaani vielä kasvaa merkkiteokseksi, joka huomataan laajemminkin Suomessa ja muualla Euroopassa. Toistaiseksi sitä voi tilata suoraan tekijältä (ali@sadik-ogli.com) tai kustantajalta (info@ninaproductionsinc.com).

20.7. 2021

 

Kirveltäviä potkuja

Onko jalkapallo Eurooppaa eniten yhdistävä toimintamuoto? Tätä kysyttiin Matti Klingeltä eräässä tilaisuudessa vuonna 2004 – silloinkin EM-turnaus menossa. Matti valisti kysyjää: ”On erilaisia yhdistymisen tasoja, kaupallinen, poliittinen, diplomaattinen – ja sitten on tämä pallon potkimisen taso.”

Nyt olisi hauska kysyä, onko Klingen näkemys jalkapallon merkityksestä yhtään kohentunut. Valtaisa huomio on saatellut näitä kisoja. Pallon potkiminen on kiistatta maailman suosituin urheilulaji. Ehkä se on myös kansoja eniten yhdistävä kohtaamisten muoto.

Hieno peli se ainakin on, vaikka huipulla vaivana ovat liika kireys, jatkuvat rikkomukset ja loukkaantumiset. On tuskallista katsoa nurmellä tuskissaan kiemurtelevia pelaajia, kun kaikki eivät sittenkään ole filmauksia. Pelaajien täytyy olla valmistautuneita kolhuihin ja kärsimyksiin. Kuinka mustelmilla he ovat pelin jälkeen? Ilmeisesti he ovat nopeiden toipumisten mestareita. Lääkintähuoltokin on huipputasoa.

Katsojaa rasittavat myös pitkät maalittomat jaksot peleissä. Iloisia maalijuhlia on huipputasolla harvassa. Puolustuksen betonointi kuivattaa tuloksia. Sen sijaan maalivahtien ilmiömäisistä torjunnoista nautin taysin siemauksin. Ei ihme, että Italian maalivahti Donnarumma valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi. Samalla molarit ovat kasvaneet jättiläishahmoiksi. Sveitsin keskimittainen Sommer oli loistava poikkeus.

Varmasti keskustellaan taas, ovatko rankkarit oikea tapa ratkaista suuret ottelut. Ne huipentavat parhaimmillaan draaman, mutta tuottavat toisille liikaa hermojännitystä – ei vähiten laukaisijoille. Maalivahdeilla on vain voitettavaa. Nytkin Donnarumman yksi torjunta ratkaisi voiton, vaikka myös Englannin Pickford ylsi samaan. Englannin tyylikäs valmentaja Southgate valitsi liian nuoret ja tuoreet ampujat raastavaan koetokseen. Jos on voitto täynnä ekstaasia, tuskallista on katsoa pettymysten infernoa.

Kuitenkin tällaisen koetoksen jälkeen tulee jotenkin tyhjä olo. Tässäkö kaikki sitten oli? Pitkät viikot tihentyvät muutamaan laukaukseen pilkulta. Toisaalta Kaj Kunnas oli oikeassa: mistään et kehitä parempaa draamaa. Nämä ovat nykypäivän gladiaattorien turnajaiset. Villiintynyt yleisö juhlii voittajia eikä armahda häviäjiä. Onneksi ketään ei enää listitä, huligaanit korkeintaan telovat poliiseja.

Pekka H:n mobilisoima ovelan monikulmainen veikkauskisa meni kohdaltani hilpeästi penkin alle, mutta vanhan pelikaverin Artsin ytimekkäämpi veikkaustaisto kolmesta parhaasta onnistui paremmin. Tulin toiseksi, veikkasin oikein Englannin ja Tanskan sijoitukset. Salla voitti, koska sijoitti parhaan viinimaan Italian ykköseksi. Huveja on monenlaisia, henkeä pidättäen näitä nyt on seurattu.

Itse asiassa veikkasin Belgian voittavan, eikä minulla finaalissa ollut selvää suosikkia. Norssin pelikaverin Leden kanssa katsoimme, että klassikkoina meidän on kannatettava Caesarin valtakuntaa, johon osa Britannicaakin aikoinaan alistettiin. Mutta toisaalta historiallinen oikeus olisi ollut Wembleyn isäntien puolella. Huokaistaan kuten viisaat jalkapallotieteelliset kommentaattorimme: parempi kuitenkin voitti. Koronan ja talouskurimuksen koetelemalle Italialle voitto merkitsee suurta kansallistunnon kohotusta. Sen seuraukset voivat säteillä koko Eurooppaan, vai mitä Klinge.

Niinkin intensiivisesti eläydyin finaalin odotukseen, että unohdin mennä Töllinmäkeen kuuntelemaan Anni Kytömäen ja Silja Sillanpään keskustelua Annin hienosta palkintoromaanista. Pelihurmos päihitti jopa kirjallisuuden! Tällaista en muista ennen tapahtuneen, ehkä se oli alitajunnan määräämä terveellinen torjunta. Taustalla saattoivat vaikuttaa täällä kulttuurin pelikentällä saadut kolhut ja takapotkut. Mutta niistä joskus toiste. Nyt riittää futiksessa vähäksi aikaa nieleskelmistä.

12.7. 2021

 

Pohjoinen taidekierros

Kaksi kohdetta Kainuussa: talvisotaooppera ja Eino Leinon patsas. Edellinen Suomusalmella, jälkimmäinen Paltaniemellä. Siinä välissä asustelin Ukko Hallassa Hyrynsalmella. Kesähelle hehkui maamme kuumimmilla leveysasteilla.

Onneksi Ruoveden esitelmä Runebergista ja Lieksan kirjallisuuspäivät siirrettiin myöhemmäksi, ne olisivat muuten pidentäneet hikistä matkaa molemmista päistä. Mutta pitkästä aikaa keikalla, onhan se jotain hiljaisen tauon jälkeen.

Jyrki Anttila on tempaissut uudelleen pystyyn Taipaleenjoki-oopperan kiertueelle, joka alkoi Suomussalmen komeasta kesäteatterista viime perjantaina. Väkeä oli tullut ensi-iltaan varmaan nelisensataa, joka näillä tautisilla helteillä on hyvä saavutus. Juulia Tapolan ohjaama esitys oli yllättävänkin vetreässä vireessä, ei ollut sitä sää pehmentänyt.

Taipaleenjoki esitettiin Ilmajoella kolmena kesänä 2010-12 niin hyvällä menestyksellä, että musiikkijuhlat selvisivät veloistaan. Toivotaan että sama meno jatkuu uudella kierroksella, jonka on määrä huipentua loppusyksystä Tampereelle, Turkuun ja viimein Finlandia-taloon. Ilkka Kuusiston sävellys on edelleen hienoa kuultavaa, ja librettokin piti pintansa. Jokunen kohtaus (enne Yrjö Jylhän itsemurhasta) oli lisätty alkuperäisestä tekstistä, olkoon niin. Jaakko Kortekangas lauloi Jylhää muhkeasti ja Jyrki tietysti vanhaa bravuuriaan Dolmatovskia melankolisen sointuvasti.

Teosesittelyä ei pidetty viruksen pelossa, siinä Dolmatovskin kaksoisroolia runoilijana ja sotilaana olisi voinut selventää. Tässä versiossa hänellä on enemmän upseerin hommia kuin aiemmassa. Taipaleenjoen taistelut olivat siitä merkittävät, että molemmin puolin jokea oli runoilija tallentamassa tulisia tunnelmia. Jylhän Kiirastuli tunnetaan, vastapelurilta ilmestyi vain yksi alakuloinen tappion runo.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen avasi ensi-illan ja piti lyhyen jämerän puheen. Hän muistutti tämänkin taistelun ratkaisevasta merkityksestä itsenäisyyden säilymisessä, kävipä lopuksi kiittämässä vaikuttavasta esityksestä.

Minulla oli pari välipäivää ennen seuraavaa etappia ja sain huikaisevan majapaikan Ukko Hallan vaaran laelta, lasiseinäisestä pikku mökistä, josta saattoi yökaudet sängystä seurata taivaan liekehtimistä, Lueskelin ja lepäilin kerrankin kunnolla, vähän lenkkeilinkin. Mahtavat on maisemat siellä.

Mutta sitten vanha kunnon Citikka eli Fransu alkoi temppuilla. Se nyki ja lakkoili eikä suostunut kiihtymään. Oli varattava huolto Kajaanin Pörhöltä, mikä tuotti pieniä logistiikkaongelmia siirryttäessä Paltaniemelle seuraavaan juhlatapaukseen.

Suven ja runon ja Eino Leinon päivänä oli määrä paljastaa uusi patsas hänen syntymäkotinsa pihalla, kerrankin Leino vehreässä nuoruudessaan. Kuvanveistäjä Sofia Saaren veistos on raikas, tuore ja apolloninen. Leino silmäilee odottavasti kotinsa ovea ja samalla syrjäsilmällä järvelle. Se on herkkä tulkinta, aito ja välitön vailla myöhemmäm boheemin viitallista painolastia.

Kesäpäivä helli tätäkin juhlaa, kun leppoisasti istuskeltiin ympäri pihamaata ja kuunneltiin lauluesityksiä, runojen tulkintaa ja jopa juhlapuhettani sekä muita painavia pouheenvuoroja, parhaana veistäjän oma näkemys työstään sen jälkeen, kun verho oli Einon päältä poistettu. Tämä jos mikä oli taiteellis-runollinen juhlahetki autentisella paikalla. Tapasin vanhoja tuttuja täällä kuten Suomussalmellakin, kaiketi olen aika ahkerasti tullut näillä korkeuksilla kierrelleeksi.

Ehkä laitan puheeni vielä näkyviin, sen on määrä ilmestyä ainakin juhlajulkaisussa, jonka Osmo Pekonen, koko tapahtuman primus motor (kuvassa oik.), loppukesäksi jo toimittaa. Kantavia voimia olivat muuten Kainuun Eino Leino -seura ja Eino Leinon talon säätiö. Tapahtumia tallensi nuori innokas filmiryhmä, ehkä sekin tuote vielä näkyville putkahtaa. Kun ei valtakunnan media tämmöisiä enää noteeraa, olipa mukana media omasta takaa, kuten Osmo tyytyväisenä totesi.

Kuljimme aperitiiveilla ja illallisilla Sofian ja Osmon kanssa, paljon tuli puhutuksi ja kuulluksi. Komein paikka oli säätiön puheenjohtajan ja monivaikuttajan Paavo Enrothin uskomattoman upea kartano, joka tarjosi paitsi seuraa, ruokaa, viiniä  ja ohjelmaa myös korvaamatoman mahdollisuuden uida jokirannassa. Enrothin nimi tuli vastaan jo Kiannon Metsäherran herjaajan yhteydessä, nyt tapasin kirjailijan haukkuman herran ilmielävän jälkeläisen!

Ihme ja kumma, autokin saatiin kuntoon Pörhöllä, ja saatoimme erkaantua kukin tahoillemme mainiosta majapaikastamme Karolineburgin kartanohotellista. Olihan reissu. Viiletin kahdeksatta tuntia pätsinomaisissa olosuhteissa (Citikan ilmastointi ei koskaan toimi) kotimaille – ja voi Luoja miltä tuntui pulahtaa kotirannan laineisiin kaiken päätteeksi. Ja keskittyä sen jälkeen illan matsiin.

Tällainen hääpäivä tällä kertaa, mietin tyyntyvässä mielessäni siinä illan siimeksessä. 7.7.2021.

 

 

 

Vauhdikasta Jotunia

Pitkästä aikaa teatterissa. Sopiva aloituspaikka on Pyynikin Kesäteatteri, monien muistojen areena. Sinnepä juhannusvieraamme kanssa juhlien päätteeksi suuntasimme.

Eeva-Liisa Haimelin on Maria Jotuni -seuran puheenjohtaja ja minäkin vanha Pyynikin johtokunnan puheenjohtaja, joten kohtuullista asiantuntemusta löytyi. Meitä kovasti kiinnosti, kuinka Jotunin aikanaan ristiriitoja herättänyt klassikko Tohvelisankarin rouva (1924) tänään toimii avaralla ulkoilmanäyttämöllä. Sehän on kirjoitettu vain yhteen tiiviiseen näyttämökuvaan. Sen kantaesitys sata vuotta sitten nostatti jopa eduskuntakyselyn.

Kierros tutussa maisemassa osoitti kohta, että sinne on rakennettu kaikenlaista ylimääräistä, jotta pyöritystä voidaan motivoida. Aadolfin ja Juulian huushollejakin on kaksi kappaletta. Lisäksi laitamilla törröttää merkillisiä puueläimiä ja ilmeisesti Justuksen surkuteltavan pieni mökki. Eikö kysymys ole sentään suurtilallisesta, jonka perintöä kärkytään? Mutta täytyykö lavastuksen välttämättä seurailla tekstin osviittoja.

Ennen esitystä tapasimme tuttuja, Ami Räsäsen ja Arttu Ratisen, jotka ovat näytelmässä mukana. Kuulimme iloksemme, että kirjailijan tekstiä on kunnioitettu ja vain yksi lisäkohtaus kehitetty Justuksen esittelemiseksi näytelmän alkupuolella. Jotuni säästi hänet viimeisen näytöksen yllättäjäksi. Tämä momentti menetetään, mutta saadaan tilalle Amin rehevää renttuilua, jonka tulisi pohjustaa Justuksen myöhempää kohtaloa. Lisäkohtaus putoaa Jotunin tyylistä, mutta naurattaa yleisöä.

Iloitsimme monista reippaista roolisuorituksista. Ulkonäyttämö vaatii vauhtia, ja sitä todella saatiin. Tuskin Jotunikaan aavisti, että Aadolfin leikkipeijaiset voidaan virittää näin karnevalistiseen tunnelmaan. Kun kuolema on keskeisenä aiheena ja siihen suhtaudutaan makaaberin revittelyn hengessä, jotakin kohtausten intensiteetistä laimistuu. Justuksen yllättävä ylösnousemus ei enää muutenkaan kohisuta kansaa siten kuin kantaesityksen aikoihin, on totuttu paljon hirtehisempiin kohtauksiin.

Juulian suuri monologi pantiin villiksi showtanssiksi, jolloin osa tekstistä hukkui yleiseen liihotteluun. Piia Soikkeli on todella notkea ja elastinen Juulia, mutta joutuiko hän suuntaamaan kylmääviä repliikkejään liiaksi suoraan yleisölle? Sitä pohdimme näytelmän jälkeen Mikko Viherjuuren kanssa. Eikö sittenkin ole tarkoitus, että yleisön myötätunto lopussa kääntyisi Juulian puolella, kun hän laukaiseen tunnetun aforminsa ”Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.”

Kontaktien kautta tulevaa ihmiskuvausta voisi olla enemmän. Näyttelijät pysyivät ihailtavan hyvin Jotunin tekstissä (mitä nyt Ami otti vapauden muutamaan vastapotkuun), mutta samalla saattoi huomata, että Jotunin tiivis aforistinen ja kyyninen teksti ei kovin hyvin uppoa ainakaan kesäterässä olevaan yleisöön. Naurahduksia kuului vähänlaisesti. Sikäli näyttävät liikuntatempaukset ovat tietysti tarpeellisia, että pyörivässä pysytään hereillä. Hyvin Antti Mikkolan ohjaus kokonaisuutena kulkee.

Esityksen kiistaton keskipiste on Tom Lindholmin loistava Aadolf. Näyttelijä on tajunnut olennaisen piirteen: Aadolf ei ole vain juoppo tossukka ja naurettava tohvelisankari, vaan hän on koko ajan perillä pelin luonteesta, naisten ahneudesta, lemmensuhteiden risteilyistä ja elämän surkuhupaisesta teatterinomaisuudesta. Näin Lindholmin Aadolfista rakentuu rikas ja monitasoinen ihmiskuva.

Onhan se aika synkkä ja raadollinen näytelmä. Jotuni ei toisiaan arvostanut erityisesti avioliittoa tai rakkauden mahdollisuuksia. Kuolema ja raha kurkkivat ihmisten olkien yli. Eeva-Liisa oli vähän huolissaan, kuinka kestän tämän kuoleman karmivan karnevaalin, mutta ei hätää, kyllä sanoma puhuttelee. Ahneus ja saalistus kuoleman varjossa eivät ole tänäkään päivänä mihinkään kadonneet. Julma näkijä oli Maria Jotuni.

Pyynikille on kunniaksi, että se rohkeni ottaa ohjelmistoon ihan oikean näytelmän, jota ryyditettiin onneksi vain niukoilla iskelmäefekteillä. Ajankuva on irrotettu 1920-luvulta epämääräiseen entisnykyisyyteen. Puvustus on siten mitä sattuu. Näytelmän ainoasta maanläheisestä totuudenpuhujasta Karoliinasta (Pia Piltz) oli tehty aikamoinen kaupunkilaisdonna, kun taas Riikka (Karoliina Kudjoi) pysyi hyvin luokkien välisen palvelijan roolissaan.

Ei huono juttu, olimme pääpiirteissä tyytyväiset. Väkeäkin oli kohtalaisen paljon, vaikka välejä pidettiin. Järjestys on hyvä ja turvallinen. Menkää vain katsomaan ihmisen ikuista raadollisuutta.

1.7. 2021

 

 

Mikä juhannus

Se siitä tuli, kun juhannus on väärällä paikalla. Aamulla satoi että roikui. No aatoksi muutettu ilta oli sitä autuaampi. Ei voi olla valittamista.

Huvitti kun aamutelevisiossa päivittelivät keskiviikkona, että Viro ottaa varaslähdön juhannuksen vietossa. Kun siellä päinvastoin ollaan ihan oikeassa päiväjärjestyksessä, samoin Latviassa. Sivistysmaat eivät muuttele juhlia työmarkkinoiden mukaan. Tätä en näköjään väsy jankuttamasta.

Muuten sydänsuvi tarjosi parastaan. Oli ihmeellistä sytyttää pitkästä aikaa kokko oikein luvan kanssa! Tarkistin asian varmuuden vuoksi palolaitokselta. Toiseen kertaan en lähtisi kuittaamaan kokkoa Ikaalisten poliisilaitokselle. Eikä palokunnan ja poliisin vierailu rantaniityllä mitenkään kohota juhlatunnelmaa.

Mutta nyt siis kaikki hyvin, väkeäkin kertyi entiseen tapaan ja enemmänkin. Kuultiin runoa, puhuttiin asioita halki, paistettiin kepin nokassa makkaraa ja pistettiin lopuksi tanssiksi. Ei mitään puuttunut – paitsi tärkein: mummi, äiti ja rakkaimpani. Kaikki samassa ikimuistoisessa persoonassa. Oli selvittävä ilman, vaikka haikeaksi painui monen muunkin mieli. Ei säteilevin luontokaan voi kalleinta ihmistä korvata. Ei siihen auta savusauna eikä sahti, ohittamaton on syvän surun mahti.

Jalkapallo tuo hetkeksi lohdun ja unohduksen. Voit pariksi tunniksi sukeltaa pelin tiimellykseen. Olen mukana suuressa asiantuntijaveikkauksessa ja saavuttanut siinä harvinaisen aseman: olen pistelaskussa koko kolmikymmenpäisen joukon viimeisenä. Kysyy erityistä luovaa taitoa veikata aina väärin.

Muuten urheilupolitiikassa kukkii tuttu tekopyhyys. Jääkiekon kisat siirrettiin ryhdikkäästi pois Valko-Venäjältä, mutta kukaan ei inahdakaan siitä, että jalkapalloa pelataan Pietarissa. Muistelen että näiden kahden maan johtajilla on melko vankka yhteisymmärrys, ja kummassakin vainotaan oppositiota kovin ottein. Mutta johdonmukaisuus asustaa vain ahtaissa aivoissa, totesi muinoin jo Egon Friedell.

Itse matsit ovat mukavia, mutta vähän liian pitkiä, varsinkin jos täytyy selvittää useampi samana iltana. Eihän kesäiltaa ole luotu television ääressä istumista varten! Ja nyt on vielä Tokion kisat tulossa, ellei niitä viime hetkillä peruta. Urheilu on mainio viihdemuoto, mutta liika on liikaa.

Rakastettava, yksinäinen, kuumatunteinen juhannus. Läheisiä ihmisiä on talossa ja rannalla, mieli silti apea. On herkuteltu siikaa, lohta ja paellaa, uitu ja saunottu, laulettu ja naurettu. Kohta soudellaan vielä Törmälle, ihanien elämysten hirsihuvilaan aterioimaan. Mutta mikään ei lievitä mielen särkyä. Laskettava pian tämäkin viiltävä juhla lakastuvien muistojen joukkoon.

Siirrettynä juhannuksena 2021

 

 

Äidin kaupungissa

Hanko näyttää nousseen yhä vetovoimaisemmaksi kesäkaupungiksi, mutta minulle se on vanha tuttava seitsemän vuosikymmenen takaa.

Äitini on syntynyt ja kasvanut Hangossa, ja vanhempieni kanssa olen sukuloinut siellä pikkupojasta alkaen. Siellä oli kodikasta ja lämminhenkistä, matalissa kerrostaloissa ei ollut ovissa avaimia, ne olivat aina auki.

Jännittävää oli matkustaa junassa, kun ikkunat suljettiin luukuilla Porkkalan rajalla ja sitten köröteltiin pimeydessä. Kertoikohan isä minulle, mistä oli kysymys? Muistan vain matkustajien ahdistuneet ja harmistuneet ilmeet. Hiljaa istuttiin ja vähän pelättiin. Hangon sodan aikainen ja myöhempi poliittinen historia on oiva tutkimuskohde sinänsä.

Sittemmin olen käynyt Hangossa kymmeniä kertoja – ja nyt taas. Halusin esitellä nuoremmille lapsilleni heidän Famunsa eli äitini Saga Nilsénin hienon kotiosoitteen Strandgatan1, missä tullinesimiehen perhe asui. Talo on edelleen hyvässä kunnossa, näytti olevan juuri remonttikin menossa. Kun äiti täytti 70, teimme juhlamatkan ja pääsimme taloon sisällekin.

Nyt asuimme viehättävässä Tellinan pensionaatissa, jossa ei ole kaikkia mukavuuksia, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Henkilökunta on iloista ja auttavaista. Ruokasalin näköala korvaa kaiken.

Teimme aurinkoisen merimatkan Bengtskärin majakalle,todella tutustumisen arvoinen kohde. Suomen korkein majakka on kokenut sekin hurjia vaiheita jatkosodan alussa, kun sitä kovissa taisteluissa vallattiin takaisin venäläisiltä. Nyt se on mitä idyllisin nähtävyys, ja ken jaksaa, voi vaikka kiivetä kierreportaat huipulle ja ihastelle upeita näkymiä merelle ja kaupunkiin päin. Erikoisnähtävyys: hautovat haahkat.

Vanhojen makasiinien ruokapaikat olivat Origosta alkaen tupaten täynnä lauantai-iltana, mutta mahduimmepa sekaan ja terassin pöytään, missä nautimme herkulliset pastat.

Helteisenä sunnuntaiaamuna löysimme äitini vanhempien Alma ja Arrthur Nilsénin haudan ja sitä vähän kunnostelimme.  Kävimme tietysti tervehtimässä myös Mannerheimin aikanaan omistamaa Fyra vindarnas husia ja vetäisemässä kevyet brunssit. Kahvila häämöttää yläkuvassa.

Casino on tärkeä nähtävyys, nuoren Sagan suosima huvittelupaikka iloisella 1920-luvulla. Kuinka monia muistoja olenkaan kuullut äitini sieltä kertovan, kun hienoja kavaljeereja riitti. Alma on siellä sittemmin vieraillutkin näytelmällään Hangö Teaterträffin aikaan.

Sitten hajaannuimme kuka rannalle uimaan, kuka kotimatkalle. Ihmeellisen virkistävä käynti. On aina hyvä vaihtaa maisemaa, varsinkin kun täällä on Kyrössä kyyrstelty koko koronatalvi ja kevät. Hanko on maineensa veroinen, ehdottomasti Suomen Riviera ja tarjoaa vaikka mitä löytäjälleen. Tässähän vain raapaisimme sen keskeisiä nähtävyyksiä, muutaman muistomerkin sentään tutkimme tarkemmin.

Paljon jäi vieläkin löytämättä. On loppukesällä palattava Hankoon, jolloin sesonki huipentuu ja sammuu taas talveksi.

21.6. 2021

Kesäkuun suruja ja ilojakin

Nyt piti kirjoittaa ihan muusta, mutta suruviesti Laila Hirvisaaresta tärähdytti muisteleviin mietteisiin.

Vielä viime maanantaina hän soitti ja halusi innokkaasti tarjota illallisen Salvessa. Tai sitten kohtaisimme ehkä hänen luonaan, kuten viimeksi toukokuun alussa, jolloin hän tilasi tarjottavat kotiinsa. Emme vielä sopineet päivää, kesä kun on täynnä kaikenlaista. Ja nyt hän on poissa.

Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun Marjan kanssa yhdessä kävimme visiitillä Lailan luona Hietalahden rannassa. Eloisa ilta siitä keyhkeytyikin. Kovin hyvin tulivat daamit juttuun keskenään, ja nyt kumpikin on manan majoilla. Merkillinen tyhjennys käynnissä lähipiirissäni.

Lailaa lämpimämpää ja osaaottavampaa, sydämellisempää ja empaattisempaa ystävää tuskin voisi olla. Kirjailijana hän on jäänyt minulle vähän vieraammaksi, toki pääteoksensa Katariina Suuresta luin ja arvostin sen kahta osaa. Yhden romaaninsa sovitin Pyynikin kesäteatteriin 1999. Mitä jos nyt tarttuisin hyllystä vaikka hänen esikoiseensa Lehmusten kaupunki. Serkkuni kehui sen tarkkaa varuskunnan kuvausta.

Keveät kukkivat mullat kultaiselle Lailalle.

Ennen uutista piti tietysti tarkastella viime viikonlopun dramaattisia ja kuohuvia tapahtumia. Tosin niistä on melkein kaikki jo mediassa sanottu. Kyllä se Tanska-matsi jää itse kunkin mielen syvänteisiin, oli siinä semmoista kohtalon kuminaa. Suomi sai joukkueen ja kannattajiensa käytöksestä enemmän good williä maailmalla kuin pitkiin aikoihin mistään muusta ansiostaan. Vielä tänä aamuna CNN kehui huuhkajien harjoituspaitoja ja niiden sanomaa. Tuskin kukaan aavisti, että Suomi löisi nimenomaan tällä tavoin itsensä läpi suurisydämisenä futismaana.

Ottelu Venäjää vastaan olikin sitten tutumpaa perustaistoa. Suomi pelasi paremmin kuin haamumatsissa Tanskaa vastaan, mutta hävisi niukimmalla maalierolla, kuten presidentti Niinistö aamulla todisti. Silti pussissa 3 pinnaa ja maalit 1-1, ei hullumpaa ensikertalaiselta. Mutta Belgia voi sitten olla jo kovempi luu. Tänään jännättävä, kuinka Tanskan siinä myllyssä käy. Ja laskettava korkean matematiikan kaavoilla, mitkä ovat vielä mahdollisuutemme jatkoon.

Aamulla kun vanhasta tottumuksesta avasin telkkarin puoli seitsemältä, siellä tulikin Markku Kanervan ruotsinkielinen haastattelu. Fiksu ja lämmin ohjelma olikin. Ruotsissa asunut Kanerva puhui kieltä flytande. Hillitty karisma puhuttelee. Ei ihme että pelaajat ovat hitsautuneet yhteen tällaisen luotsin johdolla.

Vielä pitää kai vastata muutamille ihmetelijöille, jotka ovat tiukanneet, miksi perussuomalaiset yhtäkkiä ponnisti Hämeenkyrön suurimmaksi valtuustoryhmäksi. En ole tästä henkilökohtaisesti vastuussa, olen ollut taas Helsingissä kirjoilla jo 15 vuotta. Mutta yllätti tuo jysäys minutkin. Ilmeisesti he olivat saaneet hyviä ehdokkaita listalleen ja ainakin tuoreita naamoja vanhojen kuluneiden rinnalle. Vaihtelu aina virkistää jopa politiikassa. Toisen selityksen tarjosi poikani. Hän sanoi täällä kasvaneena tuntevansa sen verran hämeenkyröläistä sielunmaisemaa, ettei ilmiö yhtään häntä yllättänyt. Hyväksytään sekin selitys.

Vaikka jalkapallo pyörii arvaamattomasti, uudet valtuustot järjestäytyvät, sotea kammetaan´jälleen pystyyn ja painosten kuningatar poistuu joukostamme, – kesä jatkuu, kesä.

17.6. 2021

Runous ja jalkapallo, suurinta elämässä

Ensin sain suruviestin runoilija Ilpo Tiihosen kuolemasta. Sitten jouduin hänen pääsylipullaan kirkkoon Kurufestin avajaiskonserttiin. Tämä oli aktiivisen Maire Martikaisen junailua. Maire oli todistamassa Ilpon kaatuvan kuolleena mökkinsä rantaveteen.

Konsertti oli herättävä elämys pitkän hiljaiselon jälkeen. Taitavat viulistit ja sellistin veteliväy Dvorákin jousikvartettoa, Kodályn duoa ja Johannes Brahmsin jousisekstettoa. Uusia tuttavuuksia olivat Reinhold Glièren duot kahdelle sellolle. Mikäli ymmärsin, kaikki soittajat olivat huipputasoa. Musiikki siivittää ajatukset uusiin ulottuvuuksiin.

Kurufest on toiminut jo 15 vuotta, järjestäjinä vahva rintama kunnan kulttuuripalveluista seurakuntaan ja paikallislehtiin. Väkeä oli uskaltautunut paikalle turhan harvasti, mutta hyvä alku kesään.

Maire kutsui (pakotti) meidät Sinan kanssa jatkoille mökkiinsä Parkkuun perille, missä odotteli jo Satu Hassi eväspusseineen. Vietettiin paitsi Ilpon muistoiltaa myös Sadun synttärien rääppiäisiä. Kohtalonomaista oli silmäillä rantaan, minne Ilpo runollisen uransa lopetti. Onneksi taidokkaat säkeet jäivät. Ilpo oli viimeisiä, joka hallitsi jopa riimit ja perinteiset runomitat, kun sille päälle äityi.

Mikä huipennus: kun palailin Viljakkalan mutkaista tietä kotiin auringon laskiessa, radiosta alkoi kuulua tuttu ääni. Ilpo Tiihonen kertoi suhteestaan runoihinsa ja runouteen yleensä. Tuli kohti kuin ääni haudan takaa. Viisasta puhetta tietysti, varsinkin kun hän valotti runon syntyä pienistä arjen havainnoista. Ilpo eli täyden runoilijan elämän, ei ottanut koskaan muita töitä.  Runoilija siis voi elää Suomessa, vaikka Mika Waltarin mukaan parempi hänen olisi kuolla. Silloin vasta hänet huomataan.

Näin missasin ensimmäisestä EM-futismatsista yli puolet! Ehdin sentään näkemään, kuinka Italia viimeisteli 3-0 voiton Turkista. Ilokseni olin veikannut täysin oikein Pekka Huhtaniemen tekemään ensimmäiseen kysymykseem, joka olikin sopivan helppo loivaksi aluksi. Ottelu ei näyttänyt kovin korkeatasoiselta, Italia pääsi aika vähällä. Kaksi turkkilaista sai keltaisen kortin.

Ja sitten. Vatsan pohjasta vihlaisee, kun ajattelenkin tätä iltaa lauantaina. Pitkän odotuksen ja valtaisan hypetyksen jälkeen huuhkajien joukkue astelee vihdoin viimein kentälle Kööpenhaminassa. Voi Luoja kun he nyt onnistuisivat ja pelaisivat yli kykyjensä. Koko kansakunnan onni ja menestys riippuu nyt huuhkajien menestyksestä. Heidän mukanaan Suomi nousee tai kaatuu. Nyt jos koskaan on kaikki pelissä. Toivottavasti Rive Kanerva nukkui yönsä hyvin.

Valitettavasti en uskalla uskoa voittoon. Tanska on liian kova vastustaja. Tasapelikin olisi voitto ja niukka tappio kunniallinen avaus. Ainakaan fanien ja kotikatsojien kannatuksessa ei pitäisi olla valittamista. Lähes koko kansa elää joka sydämenlyönnilläänn huuhkajien hyökkäysten ja puolustusten mukana. Entisenä maalivahtina pidän kaikki varpaat ja peukut pystyssä vekkulin Lukáš Hrádeskýn torjunnoille. Henki kurkussa hihkun Teemu Pukin irtautuville pyrähdyksille.

Onko jalkapallo se areena, joka suo meille mahdollisuudet luvalliseen ja legitiimiin nationalismiin? Me kannatamme omiemme voittoa henkeen ja vereen ja toivomme vastustajille karvaita tappioita. Emmekä ollenkaan kadu tai häpeä tätä valtoimenaan hyökyvää kansallistunnetta rinnasamme. Globaali idealismi väistyy pariksi viikoksi syvään unohdukseen..

Nyt se alkaa! Kerään ajoissa vesipullot ja oluet, juusto- ja makkaravalikoiman, porkkanat ja pähkinäpatterin television äärelle, kokoan joukot ja komennan hiljaisuuden. Maamme-laulu kajahtaa.

12.6. 2021

Kaunein aika

Viikon ja vuosikymmenenkin naurettavin puheenaihe oli taivastelu pääministeri aamupalasta. Olen samaa mieltä kuin Janne Saarikivi jälkiviisaissa, että jos ihminen ryhtyy niin pirulliseen hommaan kuin pääministeriksi, hänelle kuuluvat kaikki mahdolliset edut. Sitä paitsi kysymys on taloudellisesti mikroskooppinen ja täyttää moraalisesti hurskastelevan kaunaisuuden ylimmät mittasuhteet.

Arvonsa tunteva media on ottanut vallan arvioida päättäjien toimia sen mukaan, kuinka nopeasti ja sujuvasti he tai edustajansa vastaavat heille suunnattuihin haasteisiin. Pitää olla heti valmis tiedottamaan kaikesta! Mitään ei saa unohtaa tai salata, ja kaikki pitää heti tietää ja kakaista ulos. Nämä ovat järjettömiä vaatimuksia kenelle hyvänsä. Minäkään en pystyisi omia ruokamenojani ilmoittamaan, vaikka elän tässä vaatimattomassa leskimiestaloudessa.

Muuten viikko on ollut tulvillaan alkukesän hurmiota. Kuinka voisi nauttia kylliksi? Kun elämässä on mustaa reunusta, kirkkaat hetketkin erottuvat paremmin. Kulunut viikko kuuluu niihin. Helle oli aluksi niin pökerryttävä, että menin ihan vetämättömäksi. Istuin vain omenapuun alla ja lueskelin lehtiä. Olisiko sittenkin syynä tiistaina saamani toinen rokotus? Mitään muita jälkivaikutuksia en huomannut.

Piti jäädä koko viikoksi Helsinkiin, mutta en millään malttanut. Nyt juuri kukkivat yhtaikaa tuomi, omenapuu ja syreeni. Tätä ei voi mitenkään missata. Ruoho kasvaa kohisten, koska ajoleikkuri on hajalla ja korjattavana. Kuulin paristakin liikkeestä, että uudet on kaikki loppuneet! Onko Suomen kansa ryhtynyt juuri nyt leikkaamaan raivokkaasti pihojaan? Kun katselen mehevänä rehottavaa ruohoa ja siinä keltaisina pilkottavia voikukkia, näky on mielestäni kauniimpi kuin tasaiseksi ajettu eloton nurmimatto.

Suvi alkoi oman pyhän kolminaisuutemme voimin sunnuntaina Nokian Pihkatapissa. Puntussa loikoilimme ja ihastelimme järven pintaa ja vesilinnun puhtoista rintaa. Sina lupasi tehdä tästä perinteen, jonka puntun laitoja kumistaen hyväksyimme. Vain Marja puuttui joukosta, hänelle maljat moneen kertaan kohotimnme. Voihan hitto, voisin hillitysti huokaista. Tunteet ristitiitaiset vilistävät pitkin mielenpintaa.

Helsingissä äänestin ja tällä kertaa komeasti kaupungintalossa. Voisiko olla sopivampaa kuntavaalin näyttämöä. Ja päälle siemaisin kesän ensimmäisen telttakahvin toripoikien tiskiltä. Syvä demokraattinen tyyntymys täytti rintani.

Rokotus Jätkäsaaressa oli taas erittäin sujuvasti järjestetty, kiitos siitä. Pääsin heti pukille, piikkiä tuskin huomasin, ja pienen istuskelun jälkeen olin taas Hietalahden hehkuvilla rantamilla. Pian kaikki kansalaisvelvollisuudet täytetty. Sitten vain maantielle.

Poikkesin kotimatkalla Janakkalan pappilaan helssaamaan Catarinaa, joimme verannalla iltateet ja muistelimme Juhaa ja Marjaa. Kohtalontovereita olemme. Juhan hautajaisista on kulunut jo yli kaksi vuotta. Lohdullista on vertailla meidän tänne jääneiden kokemuksia. Sen verran innostuin juttutuokiostamme, että otin kotona kirjahyllystä Juha Vakkurin romaanin Paratiisitango (1993), joka ihmeekseni on jäänyt aikanaan lukematta. Nyt paikkaan tämänkin aukon. Kansainvälisin näyttämöin, lyhyin tehokkain lausein kerronta etenee. Vähitellen pääsen sen maailmaan sisälle. Juha oli aivan omanlaisensa, suotta sivuun jäänyt älyllinen aikalaiskirjailija. Muistelmansa ehti kirjoittaa, samoin sen komean Mannerheim-näytelmän Kaupunginteatterin suurelle. Ei hullumpi jäähyväinen tältä monitoimiselta maailmanmieheltä ja Afrikan tuntijalta.

Elomme on rajallinen, vielä pitää minunkin ehtiä yhtä ja toista, vaikka nyt laiskottaakin. Juhan työ tuli valmiiksi, omani on pahasti kesken. Jäljellä olevaa aikaa ei kukaan voi aavistaa saati mitata. Tänään Heiskan lounaalla kuulin Marjan kampaajalta Kristiinalta, minkälaisen shokin kuolinuutinen hänelle tuotti. Niin ohuen korren varassa on elämämme täällä kaarevan pallon päällä.

Puolustusvoimien ja Mannerheimin juhlapäivänä 4.6. 2021