Luontoromaanien lumoa

Rikoskirjavimman rinnalla kulkee toinen syvempi virtaus: ekologiset luontoromaanit. Kun meillä luettiin hartaasti Anni Kytömäen voittajakirjaa Margaritaa, Marja huomasi selviä yhteyksiä Delia Owensin menestysromaaniin Suon villi laulu. Ja tänä aamuna Hesarissa Suvi Ahola ja Tommi Melender esittelevät laajasti  Richard Powersin romaania Ikipuut (The Overstory).

Owens ja Kytömäki ovat kirjoittaneet romaaninsa samoihin aikoihin ja eri maissa, joten keskinäistä vaikutusta tuskin voi kukaan osoittaa. Yhteistä on maanläheinen ja hiljaisen hurmioitunut viritys.

Kaikissa näissä näyttää olevan Pentti Linkolan ajattelua liippaava tendenssi. Powersilla on ilmeisesti tunnevoimaista surua ja vihaakin punapuiden hakkaamisesta. Owensin kirja on poeettinen luontoon sulautumisen kuvaus, jolla on riittävästi sytyttävää vetoa kaupalliseksi maailmanmenestykseksi. Anni Kytömäki poikkeaa näistä melankolisen maltillisella asenteellaan.

Annin kirjaa luin hitaammin kuin mitään pitkään aikaan. Ensinnä teki mieli todella mieltää jokainen lause, niin kauniisti hänen kielensä solisee. Sitten tajusin, että tässä täytyy muutenkin olla tarkkana, sillä juoneen on sijoitettu ovelia kuoppia, joita hätäinen lukija ei tule huomanneeksi.  Kertojan äkilliset vaihtelutkin pitivät nekin valppaana.

Kytömäki on kuitenkin näistä koukuistaan huolimatta perinteinen ja tunnollinen kertoja. Näköjään Powers on Melenderin luonnehdinnan mukaan vielä perinteisempi: hänen Ikipuunsa on ”vanha kunnon romaani”, joka ei pelaa henkilöhahmojensa välisillä näkökulmaeroilla tai kerronnan ristiriitaisuuksilla. Molemmat kirjailijat tähtäävät sanottavan läpimenoon, eivät niinkään kerronnallisiin kikkailuihin.

Minulle tuli hyvin samanlainen tunne kuin Annin kirjan palkinneelle Hannu Linnulle: tämän kirjan päähenkilö Senni jää hyväksi ystäväksi pitkäksi aikaa. Hän kuuluu maan hiljaisiin, ulkoisesti aivan vähäpätöisiin, mutta sisäisesti sankarillisiin ihmisiin. Siinä hän muistuttaa hyvinkin Sillanpään henkilöitä, jotka kirjailija ikuisti ”maan tasalta” maailmankirjallisuuteen. Myös luonnon ilmiöiden äärimmäisen herkkinä tallentajina Kytömäki ja Sillanpää kohtaavat, suotta ei heillä ole todellisuuden kosketuspohjansa samassa pitäjässä. Raakun suojeluteeman komean koomisessa finaalissa kertojasta on likipitäen tuloss uusi ’nuorena nukkunut’, mutta Sennin käy sentään paremmin kuin sielunsiskonsa Siljan.

Metsänhakkuiden myllertävää tuhoa Sennin rakkaisiin maisemiin Kytömäki kuvaa satuttavan asiallisesti, ilman yhtään hyökkäävää sävyä – ja sen vuoksi hyvin  tehoavasti ja mieleen painuvasti. Kannattaisi kaikkien selluloosan tuottajien ja tehometsänhoitajien lukea heti!

Kun Annin Margarita vihdoin loppui (luin aina luvun tai pari sängyssä ennen nukahdusta), tuli välittömästi tunne, että tähän täytyy vielä palata ja katsoa uudestaan alusta, kuinka kirjailija tämän hienovireisen rakennelmansa oikein punoo. Se on aina todella hyvän kirjan merkki, että siitä ei heti hennoisi luopua, vaan antaa sen joitain aikoja levätä mielessä ja ladata taas voimiaan.

On todettu myös, että Margarita on ihmeen ajankohtainen romaani polioepidemian ja lääketieteellisen kuntoutuskuvauksensa osalta. Se on välillä raastavaa luettavaa, mutta sulautuu romaanin kummalliseen rakennelmaan sittenkin lempeästi. Tuleekin olemaan kiintoisaa lukea jonkun kirjallisuustieteilijän syventvä analyysi romaanin rakenteesta, sehän ei ole ihan  tavanomainen. Epäilen että perinteinen, sanotaan vaikka matsonilainen romaaniestetiikka löytää siitä myös vammoja, mutta ne eivät haittaa yhtään lukemisen hidasta nautintoa.

Päivän lehdessä on Sinikka Nopolan kaunis kuolinilmoitus ja Kirsikka Moringin poeettinen nekrologia Tiina Rinteestä, hienosta näyttelijästä. Tiina Rinne kävi Hämeenkyrön kirjastossa kertomassa elämäkerrastaan helmikuun viimeisenä päivänä 2004. Eromme Katrin kanssa oli vastikään julkistettu, ja siitä oli mediassa asianomaisia kommentteja. Tiina Rinne lausahti hämmästyneenä, kun tervehdin häntä: ”Saatko sinä edelleen kulkea vapaalla jalalla?” Suuri näyttelijä ja hauska nainen.

31.1. 2021

 

 

Onnellinen kirjoittaja

Aamulehden uutinen hiljensi. Entinen päätoimittaja Raimo Seppälä on poistunut rivistä. Matti Pitko muistelee kunnioittavasti vanhaa esimiestään.

Raimo Seppälä, 86, oli lehtimies henkeen ja vereen, minkä lisäksi hän oli sadan kirjan mies. Viimeisen kirjansa hän ehti julkaista juuri ennen kuolemaansa. Olen surkeasti jäljessä, vaikka kuinka lasken en saa puoliakaan siitä kokoon. Mutta vielä on vähän aikaa.

Monesti tapasin Raimo Seppälän eri yhteyksissä, aina hän oli ystävällinen ja kannustava ystävä. Hänellä ei voinut olla vihamiehiä, tietokirjailijanakin hän oli loppuun saakka asiallinen. Elämäkerroissaan hän ei tölvinyt ketään. Kirjoittiko herrasmies liiankin hienovaraisia kirjoja?

Yksi yhteinen kohdekin meillä oli. Raimo Seppälä haastatteli paljon Poika Tuomista ja kirjoitti hänestä pari kirjaa. Kävimme kumpikin vuorollamme puhuttamassa poliittista veteraania Tammelan puistokadun varrella. Minä kyselin lähinnä Hämeenkyrön asioista ja Sillanpäästä. Satuin kerran paikalle, kun Raimo toi Pojalle joulukukkaa. Sekin kuvaa hänen sydämellisyyttään.

Kun julkaisimme Hannu Rautkallion kanssa kirjan Petturin testamentti (1994), jossa yritimme vähän syventää Pojan seikkailuja, Raimo Seppälä ei pitänyt otteestamme. Kirjoitin Pojan vaiheista Hämeenkyrössä ja arvioin hänen kirjallista työtään. Rautkallio hoiti kovan poliittisen puolen. Hän todisteli, että Poika oli viimeiseen saakka kaksoisagentti, jolla oli salaiset kanavansa Kremliin, vaikka esiintyi pontevana kommunismin rikosten paljastajana.

Tähän ei Rautkallio löytänyt sitovia todisteita, mutta teoria oli kiinnostava. Ei Seppälän mielestä: hän haukkui kirjamme päättäväisesti Aamulehdessä.  Harvoin hän käytti niin suoraa kieltä. En pahastunut, hänellä oli oikeus mielipiteeseensä. Taisipa monin paikoin olla oikeassakin.

Viimeinen tapaaminen Raimo Seppälän kanssa jäi erityisen lämpimästi mieleeni. Hän tuli seurueineen Myllykoluun katsomaan Sillanpää-oopperaa kolme vuotta sitten. Lähtiessään hän lepäsi hetken polun varressa, nojasi aidanseipääseen ja silmäili edessä leviävää peltomaisemaa. Hän kiitti sydämestään esityksestä. ja lausui: ”Olen niin onnellinen, että näin vielä tämän.”

Koskettavampaa kiitosta en muista sillä paikalla koskaan viidenkymmenen näytäntövuoden aikana saaneeni.

27.1. 2021

Loistava päivä

Kaikki meni niin nappiin kuin voi mennä. Se oli Joe Bidenin ja Kamala Harrisin suuri päivä, eikä mitään häiriötä tapahtunut. Häiriöttömyyden varmisti Trump poistumalla vaimoineen ajoissa paikalta. Demokratia voitti sittenkin Amerikassa.

Oli kiintoisaa katsella tuntikausia eri kanavia. Meidän ykkösellämme on se varma vakaumus, että toimittajien kommentit ovat suurissa tapahtumissa ensisijaisia, eivät itse tapahtumat. Päälähetyksessä annosteltiin hyvin säästeliäästi virkaanastujaisten ohjelmaa ja leikattiin tämän tästä toimittajien selostaviin puheenvuoroihin. Miksi emme voisi katsella ihan rauhassa suoraa ohjelmaa ja kuulla sitten vasta tulkintoja, jos ne yleensä tuoreeltaan ovat tarpeellisia.

Oli käännyttävä melko sukkelaan CNN:n puolelle, missä selostukset ovat niukkoja ja tulevat fiksusti taustaäänenä eivätkä katko itse ohjelmaa. Kommentaattorit eivät tunge niin etualalle kuin meillä, mutta perästä päin heillä riittääkin sitten kerrottavaa aamtunneille saakka.

Olin valveilla taas aamuyöstä ja näin juhlapäivän huippuhetket, varsinkin kolmen entisen presidentin – Obaman, Bushin ja Clintonin – yhteisyyttä korostavat terveiset uudelle presidentille. Historiallinen hetki, voi sanoa. Onneksi vasta jälkeenpäin toimittajat yltyivät kiivailemaan, olisiko Trump kuulunut joukkoon neljäntenä vaiko ei. Vastaus kallistui jälkimmäiseen. Tom Hanks juonsi tapahtuman selvästi liikuttuneena.

Oli toinenkin huippuhetki, joka livahti suomalaisilta kanavilta kokonaan ohi. Nuori musta runoilija Amanda Gorman herkisteli niin patrioottisin äänenpainoin, että sai CNN:n kovapintaisen toimittajankin siteeraamaan hänen säkeitään. Voisiko meillä vaikkapa Saila Susiluoto esiintyä presidentin virkaanastujaisissa ja saisiko säkeillään yhtä vahvan kosketuksen kuulijoihin?

Ilotulitus, jota presidentti Biden puolisoineen Valkoisen talon parvekkeelta lopuksi katseli, oli kerrassaan mahtava, jos näin loppuun kulutettua sanaa voi enää käyttää. Ptkä juhla sai arvoisensa päätöksen.

Nämä rituaalit ovat jonkin verran muuttuneet siitä, kun George Washington matkusti kotoaan Virginiasta New Yorkiin, hallituksen tilapäiseen istuntopaikkaan, vannomaan virkavalansa. Proomuilla ja hevoskärryillä tehty matka kesti seitsemän päivää. Kymmenentuhatta kannattajaa kertyi paikalle. Kunnialaukaukset ammuttiin, ja Washington piti vartin mittaisen vaisun puheen istuntorakennuksen hämärässä salissa.  Sitten hän paineli kirkkoon.

Vaatimaton alku ei vähääkään heikentänyt alkanutta virkakautta. Retoriikkaa ei vielä pidetty niin tärkeänä, teot ratkaisivat. Barack Obama oli muistelmiensa mukaan itse tyytymätön ensimmäiseen virkaanastujaispuheeseensa 2008. Sitä pidettiin liian synkkänä ja asiallisena, hän ei antanut tarpeeksi toivoa., vaikka mustan miehen valinta oli sinänsä toiveikas ja käänteen tekevä.

Nyt tilanne on monin verroin vaikeampi, ja Biden tajusi kuinka piti puhua. Ei turhia koukeroita, ei ylevää retoriikkaa eikä konkreettisia julistuksia. Tärkeintä oli vakuuttaa vaikka vähän toisteisesti uuden alun ja yhteisyyden merkitystä. Se oli juuri tähän hetkeen paras mahdollinen puhe, joka varmasti vaikutti yhdistävästi ainakin otolliseen osaan kuulijoista. Siitä on hyvä jatkaa.

Obama kuvaa muistelmissaan, kuinka outoa on aloittaa toimikausi presidenttinä. ”Kaikki on uutta, vierasta ja  tärkeyden raskauttamaa.” Hän allekirjoitti ensimmäisenä päivänä muutaman asetuksen muun muassa kidutuksen kieltämisestä ja sotilasvankilan sulkemisesta Guantánamossa. Biden otti huomattavasti lentävämmän startin ja allekirjoitti heti 17 määräystä. Hän ei Trumpin tavoin näyttänyt niitä leveillen kameralle.

Nyt vain seurailemme, kuinka Amerikka nousee. Totta kai se nousee, aina se on noussut. Eikä se niin alhaalla ole nytkään kuin kommentaattorit meille uskottelevat. Yhtä varmaa on, että suuret vaikeudet väijyvät nurkan takana.

21.1. 2021

 

Paras Pohjantähti

Näin kävi taas. On muutettava mieleni ja voitettava ennakkoluulot. Uskoin kriitikoita ja pidin Timo Koivusalon uutta elokuvaa Täällä Pohjantähden alla –romaanista jotensakin tarpeettomana, olihan meillä se Laineen vähän jäykkä mutta paikoin väkevä ykkönen. Alkuteoskin tuntui jo liian tutulta. Sen vuoksi jätin uuden version katsomatta. Olin jälleen väärässä.

Nyt kun huolellisesti katsoimme Marjan kanssa koko teoksen televisiosta (totta, aina ne pitäisi katsoa kankaalta), yllätyin elokuvan voimasta ja vaikutuksesta. Ei se olekaan pelkkä hengetön toisinto, siinä on paljon hyvää ja aitoa kuvausta. Jossain suhteessa se edustaa jopa uutta ja syventävää näkemystä.

Tämä koskee ennen muuta Koskelan perheen kuvausta. Koivusalo menee lähemmäksi perheen jäseniä kuin aikaisempi elokuva. Teatterissa lähikuvaus ei ole mahdollistakaan, huomio kiintyy väkisin joukkoihin ja niiden välisiin jännitteisiin. Kun Kalle Holmberg ohjasi teoksen Pyynikillä, hän kunnostautui nimenomaan joukkojen poliittisena tulkitsijana. Tyypit kyllä hyvin erottuivat, mutta heidän mielensä liikkeisiin ei avaralla kesänäyttämöllä päässyt keskittymään. Myös Edvin Laine pysyttäytyi tietyn etäisyyden päässä henkilöistä.

Tuntuu selvältä että Koivusalon ohjaama Akseli Koskela on näkemistäni paras, ankarin ja ehdottomin – kuinka hyvin Ilkka Koivula tavoittaakaan mustan hämäläisen vihan ja myös kestokyvyn. Ritva Jalonen tekee elämänsä roolin Almana, myös Vera Kiiskinen on liikuttavan hyvä Elina. Esko Roine syventää Otto Kivivuoren kuvaa loppua kohden, jolloin huolettomasta huulenheittäjästä kasvaa vastuuntuntoinen huolenkantaja.

Koivusalolla on yhtä hyvä roolisilmä kuin Laineella aikanaan, eikä hän kaihda itseoikeutettuja valintoja – esimerkkinä kaikkien aikojen paras Halme, Heikki Nousiainen. Oli hauska seurata Pyynikiltä tuttujen näyttelijöiden muovautumista elokuvarooleihin – ja katso, kaikki kesäteatterimaneerit olivat karisseet, ilmaisu useimpien kohdalla puhdistunut ja syventynyt. Toistojakaan ei turhaan kaihdettu, saipa siellä Eija Vilpaskin paljastaa takapuolensa yhtä reippaasti kuin Pyynikillä 1990-luvulla.

Koivusalon urakka oli mittava ja hän paneutui siihen koko sydämellään. Hänen suhteestaan työhön ja Linnan romaaniin saa hyvän käsityksen vilpittömästä tunnustuskirjoituksesta viime syksynä ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Väinö Linna, tuttu ja tuntematon. Häneltä on kritiikeissä vaadittu kokonaan uudenlaista tulkintaa Pohjantähdestä, mutta en oikein usko sellaisen mahdollisuuksiin – ainakaan alkuteoksen sanomaa ja tunnevoimaa menettämättä. Sovintoon päättyvä loppujakso on sekin Linnan tarkoitusten mukainen, sen voi vaikka todentaa hänen haastatteluistaan teoksessa Päivä on tehnyt kierroksensa. 

Linnan romaani on aikansa tuote ja silti ihmeen kestävää tekoa. Koivusalo tekee sille täyttä oikeutta, ainoastaan vähän kiireinen eteneminen voi ohentaa vaikutusta. Jokunen pitempi pysäys olisi tehnyt terää, mutta Linnan lukijat voivat helposti täydentää aukkopaikat lukumuistoillaan ja näin kokonaisuus kiinteytyy ja mehevöityy. Kansallisromaanin voi olettaa kaikkien tuntemaksi. Yleä sopii kiittää siitä, että se lähetti peräjälkeen kaikki Linna-filmatisoinnit juhlavuoden huipennukseksi. Koivusalon eepos nousi meidän kohdallamme yllättäen tuoreimmaksi elämykseksi.

Muuten tänä aamuna Hesarin lukijoita hemmotellaan lukuelämyksellä. Matti Kuuselan psykomedikaalinen huippuessee polvileikkauksensa vaiheista saa ansaitun uuusinnan! On siitä Hesarin ja Aamulehden epäsäätyisestä avoliitosta sentään jotain siunaustakin koitumassa.

16.1. 2021

Surua jos iloakin

Sinikka Nopolan kuolema oli minulle yllätys. Varmaan monet hänen sairaudestaan tiesivät. Tuli todella surullinen olo, kuin menettäisin läheisen ystävän, vaikka tapasimme vain kirjallisissa tilaisuuksissa. Aina hän oli hauskaa, pisteliästä ja virkistävää seuraa.

Käytin kuulemma joskus televisiossa sanaa ”tenhoisa”, mistä Sinikka erikseen mainitsi jutellessamme. Häntä kiinnostivat erilaiset ilmaisut, varsinkin tällaiset käytöstä kadonneet. Ilmiselvä kirjailijan ammattitauti.

En nyt kovin paljon seurannut Sinikan ja Tiinan lastenjuttuja tai elokuvia, kun omat lapset kasvoivat niiden ohi, mutta Marjan lastenlasten suosikkeja ne näyttivät olevan. Nämä tamperelaismurteella väännetyt ”Ei tehdä tästä nyt numeroo” -filosofiat kyllä valloittivat teatterissakin, samoin Eilat ja Rampet ja muut. Tiina jää nyt perinnettä kannattamaan, hänelle intoa ja voimia. Marja heidät yhdessä kuvasi Tampereen Akateemisessa, missä esittelimme kirjojamme joulun alla 2015 (yllä).

Kun juuri sain itse perusteellisesta tarkastuksesta niin toiveikkaat arvot, että lääkäri suorastaan pomppi tuolilla, on kädet ristissä kiitettävä. Niin moni kaatuu viereltä, miestä ja naista toiveen tosiaan… Täällä vaan paukkupakkasissa kilvoitellaan. Maalämpöpumppu teki aamulla pikalakon ilmeisesti sähkökatkoksesta johtuen, mutta saatiin ammattimiesten voimin nopeasti taas hyrräämään.

Nautimme viikon Helsingin komeista kinoksista ja puskimme päin myräkkää ja nyt ihmettelemme maaseudun paljon matalampia hankia. Auto sentään käynnistyy ja pakkanen virkistää. Tulee aivan entisajat mieleen.

Eilen keskustelimme Tampereella Werstaan museossa taas kerran V. Linnasta – kolmas kerta näin striimattuna. Aiemmin puheltiin Yrjö Varpion ja sitten Panu Raipian kanssa, nyt koolla Panun lisäksi vara-Väpi Tuukka Huttunen ja kirjallisuudentutkija Maria Laakso, puheen johdattajana Norssin ex-lehtori Kaisa Lange, monivuotinen tuttu näistä kuvioista.

Jäi mieleen erityisesti Marian toteamus, että nuoria on vaikea saada innostumaan Linnasta, kun sitä pidetään niin vanhana ja isänmaallisena jne. Isänmaallisena!  Aikanaan Linna nimenomaan haastoi vanhan isänmaa-käsityksen ja herätti radikaaleilla romaaneillaan kova kiistaa Suomenmaassa. Nyt hän on niiden arvojen symboli, joita lähti vastustamaan. Päivä on tehnyt kierroksensa.

Käsitykseen Linnan sinivalkoisuudesta ovat varmaan vaikuttaneet elokuvat ja teatterikin. Laineen Tuntemattomasta on tullut kansallinen rituaali, vaikka sekin herätti aikoinaan upseerien ja porvarien vastarintaa. Vasemmisto taas piti sitä liian sotaisena, samoin Pyynikin myöhempiä versioita. No nyt on hyvä tilaisuus illalla tarkistaa, kuinka ”isänmaalliseksi” Timo Koivusalo Pohjantähden väänsi. Katsoin nyt vasta ensimmäisen osan viikko sitten, ja se oli selvästi myönteinen yllätys. Hyvin tehty, tosin pikakelaamalla, mutta Linnan henki oli tuntuvilla. Katsotaanpa tänä iltana, mitä kuuluu Pentinkulmalle sisällissodan jälkitunnelmissa.

Vielä yksi myönteinen seikka. Vuoden urheilijan valinta meni aivan nappiin. Teemu Pukin jälkeen ilmiömäinen maalivahti Lukás Hrádecky, Bratislavan lahja Suomelle, joukkuehengen ylläpitäjä. Tästä iloitsemme; aina tunnen lukkarinrakkautta maalivahteja, noita pelikentän suvereeneja solisteja, kohtaan. Kunpa vaan saataisiin jonkinlaiset EM-kisat viimein kesällä aikaan.

15.1. 2021

Pannaan hulinaksi

Aamu-tv heräsi jouluhorteesta oikeana päivänä. Sähköinen media näyttää taas ylivoimansa, painettua Hesaria ei tule eikä Aamulehtikään tiedä mitään USA:n kongressin tapahtumista. Verkkosivuilla vuodatetaan sitäkin enemmän. Parhaita olivat kuitenkin Tv1:n Mika Aaltolan ja Mäkeläisen sekä Benita Heiskasen ja Maria Annalan kommentit. Kanava oli valmistautunut ja valppeillaan.

Kenelle muulle tulee mieleen Berliinin valtiopäivätalon poltto 1933? Tilanne oli tietysti eri eivätkä tapahtumat vastaa toisiaan, mutta poliittisen porovokaation keinot ovat ihmeellisen vähän muuttuneet vajaassa sadassa vuodessa. Nyt on puhuttu kapinasta eikä syyttä. Trump tekee vaikuttavaa poliittista harakiriä. Tuskin voidaan hänelle laulaa, että kaunis muisto jää…

Sähäkät uutisaamut virkistävät ja saavat heti hereille. Meillä lisättiin joulunpyhien aikaista uutisointia, kun Romania teki vallanvaihdon  ja Ceausescu vaimoineen teloitettiin. Jospa USA:n vaalitulosta olisi alettu vahvistaa vuorokautta aikaisemmin, uusiksi olisi mennyt tv-kanavien loppiainen.

Työmarkkinat siirsivät loppiaisen 1973 lauantaiksi, ja onneksi se 1991 palasi taas omaksi arkipyhäkseen.  Työnantajat palautusta vastustivat. Heikki Tavela jyrisi tv:ssä ihmetyksensä siitä, että kun itäisen maat viisaat tulivat 2000 vuotta sitten Jeesus-lasta katsomaan, pitääkö työantajien vieläkin siitä maksaa! Nöyrästi maksavat, koska saivat joitakin kompensaatioita.

Pientä kansankiihotusta yritettiin meilläkin tv-sarjassa Sisäilmaa. Sinänsä hyvä idea karkasi absurdiksi yliampumiseksi. Yhteiskunnallinen satiiri ei osu maaliin, jos siihen mäiskitään niin paljon ylimääräistä tunnehyrskyä, että katsoja voi sen naureskellen sivuuttaa. Kun pohjalla kai oli kritiikki tehotyöllistämisen (aktiivimallin) ylikuormittavasta vaikutuksesta virkamiehiin, itse työtä asiakkaiden kanssa näytettiin minimaalisesti. Päähuomio kiinnittyi virkailijoiden omiin sekoiluihin, jotka irtosivat pääaiheesta. Sääli kovaa yritystä ja hyviä näyttelijöitä, ei tullut kunnon kapinan lietsontaa, vaan väkisin paisuteltu pannukakku.

Kärki keskustan innovoimaa aktiivimallia kohtaan huipentui Ievan polkan kansallispukuisena tanhuiluna! Olikohan tämä tosiaan tekijöiden käsitys älyllisestä ja osumatarkasta satiirista? Sitä paitsi se myöhästyi pari vuotta. Tuskin Te-toimistoissa tämän jälkeen pikkuruisiakaan kapinaliikkeitä syntyy saati kunnon mellakoita.

Amerikkalaiset ovat ylivoimaisia rähinöinnin taidoissa. Se tarjotaan siellä suorana tosi-tv:nä. Nyt on seurattava henkeä pidättäen, kuinka demokratian mallimaa selviää parin vuosisadan pahimmasta kolhusta. Mittasuhteet ovat erilaisia kuin toisessa parlamentarismin kultamaassa, missä pääministeri halusi tässä välillä jalkauttaa koko parlamentin, kun ei tullut sopua brexit-kiistoissa. Mielenkiintoisia aikoja todella eletään.

Eipä ole aikaa enempiä kirjoitella, kun on kuunneltava seuraavat uutiset. Parin viikon jälkeen nähdään ainutlaatuiset virkaanastujaiset kansalliskaartin valvonnassa. Missä luuraa silloin entinen presidentti, telkien takana?

7.1. 2021

Vakoojia ja sankareita

Jospa purkaisi pitkien pyhien lukutuloksia. Kirjojen kannalta tämä joulunseutu oli ihanteellinen. Työhön liittyvien opusten ohella oli aikaa lukea muutakin ihan huvin vuoksi, mikä on ylellistä. Vietinpä jännityksentäyteisiä päiviä.

Kun joulupaketista kääriytyi Ben Macintyren Vakooja ja petturi, se tuli luetuksi jokseenkin yhtä soittoa loppuun. KGB:n korkea-arvoisen vakoojan ja loikkarin Oleg Gordievskin tarina nostattaisi tosiaan hiuksia, jos ne ohentuneina enää jaksaisivat nousta. Niin satumaisista seikkailuista ja täpäristä pelastumisista kirjassa kerrotaan. Se ei ole silti romaani, vaan tiukasti dokumentoitu elämäkerta (suom Aura Kurki, Atena).

Vertauskohtana nousi mieleen tietysti Hannu Rautkallion kanssa taannoin julkaisemamme teos Petturin testamentti (1994). Sen päähenkilön Arvo Poika Tuomisen vaiheissa ei ollut ihan yhtä jyrkkää dramatiikkaa kuin Gordievskin, mutta ei paljon puutukaan. Kumpikin loikkari vaikutti ratkaisuillaan aikansa suuriin tapahtumiin, Gordievski suorastaan maailmanpolitiikkaan 1980-luvulla, Poika Tuominen taas Suomen selviämiseen talvisodan taustavaiheissa.

Gordievskin suuri palvelus maailmanrauhalle oli hänen paljastuksensa, kuinka vakavissaan Neuvostoliiton johto pelkäsi amerikkalaisten ensi-iskua ydinaseilla 1980-luvun alkupuolella. Jukka Rislakki on käsitellyt samaa tilannetta Suomen näkökulmasta teoksessaan Paha sektori (2010). Gordievski ilmeisesti tajusi, että länsi ei tosiasiassa suunnitellut mitään hyökkäystä, kunhan kalisteli ja varusteli ”tähtien sotaa”. Tämä jo sai housut tutisemaan Kremlissä.  Todellinen sodan vaara olikin siinä, että Neuvostoliiton haudan partaalla hoippuvat johtajat olisivat hädissään yrittäneet ydiniskua ennen pelkäämiään jenkkejä. Silloin katastrofi olisi ollut valmis.

Kun muistaa 80-luvun rauhanmarssit ja -junat ja mielenosoitukset ja meillekin levinneen pelon, Macintyren kirja valaisee taustaa ja valaa jälkikäteen mielentyyneyttä. Kun Gordievski paljasti kaappaamillaan lähteillä neukkujen hädän lännen johtajille, ennen muita Ronald Reaganin esikunnalle, näille tuli kiire rauhoitella tovereita Kremlin uumenissa. Ei tässä nyt vielä mihinkään sotaan ryhdytäkään. Mutta joskus helvetin irti pääseminen voi olla pienestä kiinni, vain joidenkin valtiaiden hetkellisen väärinkäsityksen varassa.

Ehkä vakoojan elämäkerturi liioittelee kohteensa merkitystä? Tuskin kokonaan. Perusteellisin lähdetiedoin varustettu kirja näyttää, kuinka keskeisessä asemassa tiedustelu monenlaisin keinoin oli kylmässä sodassa ja on varmasti vielä enevässä määrin nykyisessä kybersodassa.

Gordievskin lopullinen loikka 1985 ja kyyditys Moskovasta Suomen kautta Lontooseen on kirjan trillerimäinen huippujakso. Suomi ei esiinny mitenkään mairittelevassa valossa, surullinen ”suomettuminen” saa uskottavan ilmeensä. Supon päällikön Seppo Tiitisen rauhallinen passiivisuus kriittisissä vaiheissa pelasti sentään paljon.

Vakoojan merkitys saa toisenlaisen, mutta miltei yhtä vakuuttavan kuvauksen John Le Carrén viimeiseksi jääneessä romaanissa Vielä yksi tehtävä (Agent running in the Field, suom. Ilkka Rekiaro, Crime Time). Vanha mestari (88) näytti vielä kerran kyntensä! Kirjassa Hurmaava petturi (2012) juoni kiertyi tenniksen ympärille, tässä taas sulkapallon. Tekijä on näköjään näiden lajien asiantuntija. Kun Gordievski vakoili henkensä kaupalla Britannian ja länsimaiden hyväksi, tässä kohdataan nuori honkkelimainen brittivakooja, joka yrittää palvella Venäjää. Tekijän aiemmista kirjoista tutunomainen rutinoitunut veteraanivakooja paljastaa hänet, ei tosin omilla hoksottimillaan. Viraston eli vakoojien päämajan sisäinen toiminta saa tragikoomisen värityksen.

Jos on Gordievskin tarinassa huippujännittävä finaali, niin Le Carré päättää viimeisen kirjansa suorastaan leikkimieliseen yllätykseen. Sitä kannattaa odottaa. Se on kuin silmänisku jäähyväisiksi uskolliselle lukijakunnalle. Mainio kirjailija!

5.1. 2021

 

Kuntouttava vuosi käyntiin

Vuosi vaihtui kuin ennenkin, lähes huomaamatta. Paukuttelivat jonkin kerran Ylivakerin puolelta, järven takaa vastailtiin. Meillä vaan ikkunasta katseltiin. Eipä Ylekään lataa vuodenvaihteeseen erityisen kekseliästä painoa, tavanomaista showputkea kierrätetään.

Kokenut dramaturgi lausui televisiossa, että ilotulitus on ihmiskunnan merkittävin keksintö – tai jotakin sinnepäin. Olisiko karuselli vielä merkittävämpi? Tai ehkä spraymaalaus.

Voiko enää mainita vanhoja kansanuskomuksia? Salaisella tyydytyksellä panin merkille, että vuoden ensimmäinen kylätiellä kohtaamani ihminen oli miespuolinen, Ylivakerin Lauri. Sitä pidettiin ennen suotuisana enteenä. Tokko enää, enteitäkään ei kai saisi sukupuolittaa. Olikohan vanhakansa vähän tyhmää? Keksivät sentään pyörän ja penisilliinin.

Pidimme Sauli Niinistön puheesta, joka tiivisti asioita rivien väleihin. Ymmärsi ken halusi. Huvittaa vähän, että puheiden kuten tämänkin kommenteissa huomio käännetään henkilöön. ”Niinistö pyrkii arvojohtajaksi.” Subjektiivinen pyrkimys on siis kuin itse sanottava. Puheen ydin, ”sivistysvaltion dilemma”, on kuitenkin asia, johon eri sanoin ja mielipitein tullaan pitkään palaamaan. Syytä onkin.

Valssit ja marssit kajahtivat Wienin Musikvereinista niin kuin ennenkin, vaikka katsomon tuolit ammottivat tyhjinä. Wieniläinen ystäväni kiinnitti huomiota vanhan kapellimestarin Riccardo Mutin tyyliin. ”Hän antoi tahallisen välinpitämättömällä johtamisellaan väliin kunnian filharmonikoille; kyllä he tietävät Straussinsa soinnin ja tempon jne. Antaapa poikien soittaa. Ai, onhan toiseksi viimeinen miesmuuri murtunut Wienissä, naisia on mukana. Viimeinen murtui Lipizaanihevosten ratsastajaisissa.”

Nautimme yhtäkaikki, samoin tyynen harmahtavasta talvisäästä, nollakelistä ja ohuesta lumikerroksesta. Le Bullet shampanja ja paaville omistettu punaviini Chateauneuf-du Pape juhlistivat toivorikkaan vuoden avautumista.  Kinkkua riittää vieläkin ja sahtia, mitä ihminen enää muuta kaipaisi paitsi pitkiä iltoja ja hyvää lukemista.

Kuuntelin äsken, kun Anna-Liisa Haavikko puhutti radiossa Silja Vuorikurua Aino Kallaksesta. Ihan solidia juttua, mutta se aina ihmetyttää, että kirjat käsitellään erillisinä, kapeasti vailla yhteyksiä muihin. Kallaksesta on kirjoitettu paljon, entinen professori Kai Laitisen elämäntyö keskittyi Kallakseen. Häntä ei enää edes mainita saati lainattaisi vertailun vuoksi. Nuoret naiset haluavat omia Kallaksen itselleen ikään kuin uutena.

Vilahti myös Kallaksen ja Eino Leinon suhde, jonka laadusta emme Vuorikurun mukaan tiedä mitään. Ohoh, jopa minä käsittelin sitä aika paljon Leino-elämäkerrassani  Virvatuli  (2018) ja tulin hyvin selvään tulkintaan suhteen laadusta.  Siitä on ihan riittämiin viitteitä molempien kirjailijoiden teoksissa, joissain kirjeissä ja aikalaisten muistikuvissa. Paljon arvattavaa ei jää. Mutta kenties hienotunteiseksi herkistynyt tutkijapolvi ei enää tohdi ihmismielten alikellareihin tunkeutua.

Jalan alla rouskuva nollakeli jatkuu, on paineltava vaihteeksi rantaan ruumiillisiin töihin. Uusi kuntouttava vuosi 2021 alkakoon. Onnea ja mielenvirkeyttä kaikille!

Aapelin päivänä 2021