Vuosi vaihtui kuin ennenkin, lähes huomaamatta. Paukuttelivat jonkin kerran Ylivakerin puolelta, järven takaa vastailtiin. Meillä vaan ikkunasta katseltiin. Eipä Ylekään lataa vuodenvaihteeseen erityisen kekseliästä painoa, tavanomaista showputkea kierrätetään.
Kokenut dramaturgi lausui televisiossa, että ilotulitus on ihmiskunnan merkittävin keksintö – tai jotakin sinnepäin. Olisiko karuselli vielä merkittävämpi? Tai ehkä spraymaalaus.
Voiko enää mainita vanhoja kansanuskomuksia? Salaisella tyydytyksellä panin merkille, että vuoden ensimmäinen kylätiellä kohtaamani ihminen oli miespuolinen, Ylivakerin Lauri. Sitä pidettiin ennen suotuisana enteenä. Tokko enää, enteitäkään ei kai saisi sukupuolittaa. Olikohan vanhakansa vähän tyhmää? Keksivät sentään pyörän ja penisilliinin.
Pidimme Sauli Niinistön puheesta, joka tiivisti asioita rivien väleihin. Ymmärsi ken halusi. Huvittaa vähän, että puheiden kuten tämänkin kommenteissa huomio käännetään henkilöön. ”Niinistö pyrkii arvojohtajaksi.” Subjektiivinen pyrkimys on siis kuin itse sanottava. Puheen ydin, ”sivistysvaltion dilemma”, on kuitenkin asia, johon eri sanoin ja mielipitein tullaan pitkään palaamaan. Syytä onkin.
Valssit ja marssit kajahtivat Wienin Musikvereinista niin kuin ennenkin, vaikka katsomon tuolit ammottivat tyhjinä. Wieniläinen ystäväni kiinnitti huomiota vanhan kapellimestarin Riccardo Mutin tyyliin. ”Hän antoi tahallisen välinpitämättömällä johtamisellaan väliin kunnian filharmonikoille; kyllä he tietävät Straussinsa soinnin ja tempon jne. Antaapa poikien soittaa. Ai, onhan toiseksi viimeinen miesmuuri murtunut Wienissä, naisia on mukana. Viimeinen murtui Lipizaanihevosten ratsastajaisissa.”
Nautimme yhtäkaikki, samoin tyynen harmahtavasta talvisäästä, nollakelistä ja ohuesta lumikerroksesta. Le Bullet shampanja ja paaville omistettu punaviini Chateauneuf-du Pape juhlistivat toivorikkaan vuoden avautumista. Kinkkua riittää vieläkin ja sahtia, mitä ihminen enää muuta kaipaisi paitsi pitkiä iltoja ja hyvää lukemista.
Kuuntelin äsken, kun Anna-Liisa Haavikko puhutti radiossa Silja Vuorikurua Aino Kallaksesta. Ihan solidia juttua, mutta se aina ihmetyttää, että kirjat käsitellään erillisinä, kapeasti vailla yhteyksiä muihin. Kallaksesta on kirjoitettu paljon, entinen professori Kai Laitisen elämäntyö keskittyi Kallakseen. Häntä ei enää edes mainita saati lainattaisi vertailun vuoksi. Nuoret naiset haluavat omia Kallaksen itselleen ikään kuin uutena.
Vilahti myös Kallaksen ja Eino Leinon suhde, jonka laadusta emme Vuorikurun mukaan tiedä mitään. Ohoh, jopa minä käsittelin sitä aika paljon Leino-elämäkerrassani Virvatuli (2018) ja tulin hyvin selvään tulkintaan suhteen laadusta. Siitä on ihan riittämiin viitteitä molempien kirjailijoiden teoksissa, joissain kirjeissä ja aikalaisten muistikuvissa. Paljon arvattavaa ei jää. Mutta kenties hienotunteiseksi herkistynyt tutkijapolvi ei enää tohdi ihmismielten alikellareihin tunkeutua.
Jalan alla rouskuva nollakeli jatkuu, on paineltava vaihteeksi rantaan ruumiillisiin töihin. Uusi kuntouttava vuosi 2021 alkakoon. Onnea ja mielenvirkeyttä kaikille!
Aapelin päivänä 2021